KUUDESKOLMATTA LUKU
Ei kenenkään mielentila
Ellei Arthur Clennam olisi viisaasti päättänyt olla rakastumatta Petiin, olisi hänen elämänsä ollut täynnä suurta mielen rauhattomuutta ja hämmennystä sekä vaikeita sydämen taisteluja. Vähin näistä taisteluista ei olisi ollut se, joka aina lienee vireillä kahden tunteen välillä: toisella puolen olisi ollut halu paheksua mr Henry Gowania, vieläpä tuntea suoranaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan ja toisella puolen omantunnon kuiskaus, että tällainen halu oli arvoton. Jalo luonne ei ole altis tuntemaan kiihkeätä vastenmielisyyttä ja on hidas suomaan sille tyynenäkään sijaa mielessään; mutta kun hän huomaa sen elättelevän pahansuopuutta ja tuon tuostakin äkkää sen pursuavankin intohimon lähteestä, silloin tuntee tällainen luonne itsensä kurjaksi ja onnettomaksi.
Sentähden mr Henry Gowan olisi pimittänyt Clennamin mieltä ja paljoa useammin asunut hänen ajatuksissaan kuin miellyttävämmät henkilöt ja asiat, ellei hän olisi tehnyt mainittua erittäin viisasta päätöstä. Näin ollen oli mr Gowan siirtynyt Daniel Doycen ajatuksiin; ainakin sattui tavallisesti niin, että heidän rattoisissa keskusteluissaan Doyce joutui puhumaan Gowanista enemmän kuin Clennam. Näitä keskusteluja sattui usein nyt, kun molemmat yhtiökumppanit olivat vuokranneet yhteisen huoneuston erään vakavan, vanhanaikaisen City-kadun varrella, lähellä Englannin pankkia, London Wallin tienoilla.
Mr Doyce oli viettänyt päivänsä Twickenhamissa. Clennam oli anteeksi pyytäen kieltäytynyt. Mr Doyce oli juuri palannut kotiin. Hän pisti päänsä sisään Clennamin seurusteluhuoneen ovesta toivottaakseen hyvää yötä.
»Tulkaa sisään, tulkaa sisään!» kehoitti Clennam.
»Näin teidän lukevan», vastasi Doyce tullessaan peremmälle, »enkä luullut teidän tahtovan tulla häirityksi».
Ellei olisi ollut tuota merkillistä päätöstä, ei Clennam olisi tiennyt mitä olisi lukenut, ei olisi tuntikauteen vilkaissut kirjaansa, vaikka se olisi ollut avoinna hänen edessään. Hän sulki sen melkein kiivaasti.
»Voivatko he hyvin?» kysyi hän.
»Kyllä», vastasi Doyce, »hyvin he voivat. Kaikki he voivat hyvin.»
Danielilla oli vanha työläismäinen tapa pitää nenäliinaansa hatussaan.
Hän otti sen siitä esille ja pyyhki sillä otsaansa, hitaasti toistaen:
»Kaikki he voivat hyvin. Miss Minnie näytti mielestäni erikoisen
kukoistavalta.»
»Oliko vieraita huvilassa?»
»Ei, ei ollut vieraita.»
»No, mitenkä tulitte toimeen, te neljä?» kysyi Clennam hilpeästi.
»Meitä oli viisi», vastasi hänen toverinsa. »Hän oli siellä, se mies, mikä hänen nimensä on?»
»Kuka se on?» kysyi Clennam.
»Mr Henry Gowan.»
»Ah, niin!» huudahti Clennam tavattoman vilkkaasti. »Niin! — Unohdin hänet.»
»Ehkä muistatte minun maininneen», sanoi Daniel Doyce, »että hän aina viettää sunnuntait siellä».
»Kyllä, kyllä», vastasi Clennam, »kyllä muistan nyt».
Daniel Doyce pyyhkieli yhä otsaansa ja toisti vitkaan: »Kyllä, niin. Hän oli siellä; hän oli siellä. Oli niin, hän oli siellä. Ja hänen koiransa. Sekin oli siellä.»
»Miss Meagles on hyvin kiintynyt — tuohon — koiraan», huomautti Clennam.
»Niin on», myönsi hänen yhtiökumppaninsa. »Enemmän kiintynyt koiraan kuin minä mieheen.»
»Tarkoitatte mr —?»
»Tarkoitan mr Gowania — varmasti», vastasi Doyce.
Keskustelu pysähtyi hetkeksi, jonka Clennam käytti kellonsa vetämiseen.
»Ehkäpä olette hiukan hätäinen arvostellessanne», sanoi hän »Meidän tuomioihimme, — tarkoitan aivan yleisesti —»
»Tietysti», ymmärsi Doyce.
»— vaikuttavat kaikenlaiset syyt, jotka miltei tietämättämmekin ovat kohtuuttomia ja rumia, niin että on välttämätöntä pitää vaari niistä. Esimerkiksi mr —»
»Gowan», täydensi tyynesti Doyce, jonka osalle tämän nimen mainitseminen melkein aina lankesi.
»— on nuori ja kaunis, vapaa ja vilkas käytökseltään, lahjakas ja on nähnyt yhtä ja toista elämässä. Kävisi vaikeaksi mainita epäitsekästä syytä vastenmielisyyteen häntä kohtaan.»
»Minulle se ei ole vaikeata, Clennam», vastasi Doyce. »Minä näen hänen tuottavan nyt huolta ja tulevaisuudessa, kuten pelkään, surua vanhan ystäväni kotiin. Näen hänen uurtavan sitä syvempiä vakoja vanhan ystäväni kasvoihin, kuta enemmän hän lähestyy ja kuta useammin hän katselee hänen tyttärensä kasvoja. Lyhyesti, näen hänen virittävän verkkojaan tämän kauniin ja rakastavan olennon pyydystämiseksi, jota hän ei kuitenkaan milloinkaan tee onnelliseksi.»
»Mutta emmehän me tiedä», sanoi Clennam melkein kuin tuskissaan, »ettei hän tee häntä onnelliseksi».
»Emme tiedä», vastasi hänen yhtiökumppaninsa, »että maa on pystyssä vielä satasen vuotta, mutta pidämme sitä hyvin luultavana».
»Niin, niin!» myönsi Clennam, »meidän täytyy toivoa, meidän täytyy ainakin koettaa olla, ellei jalomielisiä (sillä tässä tapauksessa ei siihen ole tilaisuutta), niin ainakin oikeudenmukaisia. Älkäämme halventako tätä miestä siksi, että hänen on onnistunut voittaa kauniin mielitiettynsä suosio, ja suokaamme tytölle hänen luonnollinen oikeutensa lahjoittaa rakkautensa sille, jonka hän katsoo sen arvoiseksi.»
»Olkoon niin, ystäväni», myönsi Doyce. »Mutta saattaa olla niinkin, että hän on liiaksi nuori ja hemmoiteltu, luottavainen ja kokematon osuakseen valitessaan oikeaan.»
»Sitä asiaa me emme mitenkään kykenisi korjaamaan», sanoi Clennam.
Daniel Doyce pudisti vakavana päätänsä ja sanoi: »Pahoin pelkään, että niin on laita.»
»Sentähden sopikaamme kerta kaikkiaan siitä», ehdotti Clennam, »ettei ole arvomme mukaista puhua pahaa mr Gowanista. Olisi alhaista otaksua hänestä pahaa. Ja minä puolestani päätän olla halveksimatta häntä.»
»Minä en ole aivan yhtä varma itsestäni ja sentähden pidätän itselläni oikeuden olla vihoissani hänelle», vastasi toinen. »Mutta jos en ole varma itsestäni, niin olen kuitenkin varma teistä, Clennam, ja tiedän, millainen kelpo ja kunnioitettava mies te olette. Hyvää yötä, ystäväni ja kumppanini!» Näin sanoen hän pudisti toisen kättä, ikäänkuin heidän keskustelunsa pohjalla olisi ollut jotakin vakavampaa, ja he erosivat.
Näihin aikoihin kävivät he usein Meagles-perheen luona ja huomasivat, että joka kerta ohimennenkin vain mainittaessa mr Henry Gowanin nimeä, kun hän ei ollut heidän joukossaan, palasi mr Meaglesin kasvoille sama pilvi, joka oli pimentänyt hänen päivänpaisteisen ilmeensä sinä aamuna, jolloin Clennam sattumalta tapasi Gowanin lautalla. Jos Clennam olisi sallinut kielletyn intohimon elää sydämessään, olisi näistä viikoista muodostunut todellisen kärsimyksen kausi; mutta näin ollen ei mikään sellainen tullut kysymykseenkään — epäilemättä ei sinnepäinkään.
Niinikään jos hän olisi päästänyt tämän kielletyn vieraan sydämeensä, olisi hänen tänä aikana siinä tapauksessa käymissään äänettömissä sielun taisteluissa ollut jotakin ansiokasta. Jotakin ansiokasta olisi ollut hänen herkeämättömissä ponnistuksissaan vastustaessaan hänelle uudessa muodossa esiintyvän helmasynnin houkutuksia, joiden tarkoituksena oli saada hänet edistämään itsekkäitä pyrkimyksiään alhaisin keinoin, ja pitäessään kiinni ylevistä kunnian ja jalomielisyyden periaatteista. Jotakin ansiota olisi ollut hänen päätöksessään sittenkin olla karttamatta mr Meaglesin taloa, jottei hän, itsekkäästi säästäen itseään, tuottaisi vähäistäkään ikävyyttä talon tyttärelle tekemällä hänet syypääksi vieraantumiseen, jonka Clennam olisi tiennyt pahoittavan isän mieltä. Jotakin ansiokasta olisi ollut hänen vaatimattomassa oikeudenmukaisuudessaan, hän kun aina olisi pitänyt muistissaan mr Gowanin sopivampaa ikää ja suurempaa viehättävyyttä ulkomuodon ja käytöksen puolesta. Hän olisi osoittanut eräänlaista tyyntä mielenlujuutta tehdessään kaiken tämän ja paljon muuta tyynen horjumattomasti, huolimatta siitä, että (hänen ajatellessaan koko elämänsä tarinaa) tuska raastoi sydäntä. Mutta tehtyään tämän päätöksen ei hänellä tietysti voinut olla näitä ansioita; eikä kenenkään mielentila ollut tällainen — ei kenenkään.
Mr Gowania ei liikuttanut, oliko jollakulla vai ei kenelläkään tällainen mielentila. Hän säilytti aina kaikissa tilanteissa täydellisesti tyynen rauhallisuutensa, ikäänkuin mahdollisuus otaksua, että Clennam olisi pohtinut tätä suurta kysymystä, olisi ollut liian kaukainen ja naurettava kuviteltavaksikin. Hänen käytöksessään Clennamia kohtaan oli aina eräänlaista kohteliaisuutta ja huolettomuutta, joka olisi tuottanut sangen epämiellyttävän aineksen Clennamin mielentilaan (äsken kuvittelemassamme tapauksessa nimittäin, jos hän ei olisi tehnyt viisasta päätöstään).
»Pahoittelen todellakin, ettette eilen ollut meidän seurassamme», sanoi mr Henry Gowan käydessään seuraavana aamuna tapaamassa Clennamia. »Meillä oli hauska päivä siellä joen varrella.»
Hän oli kuullut siitä, vastasi Arthur.
»Yhtiökumppaniltanne kai?» kysyi Henry Gowan. »Hän on perin miellyttävä mies!»
»Minä kunnioitan häntä suuresti.»…
»Hitto vieköön, hän on kerrassaan mainio otus!» ihaili Gowan. »Raikas ja tuore, ja uskoo kaikenlaisiin ihmeellisiin asioihin!»
Tässä oli yksi niitä monia pieniä epämiellyttäviä piirteitä, jotka kiusasivat Clennamia. Hän sivuutti tämän huomautuksen ja toisti vain tuntevansa suurta kunnioitusta mr Doycea kohtaan.
»Hän on hurmaava! Ajatella, että hän on uneksien kulkenut elämän läpi ja päässyt tähän ikään, jättämättä mitään tien viereen, poimimatta mitään tien varrelta-, se on todella ihastuttavaa. Se lämmittää sydäntä. Sellainen turmeltumaton, yksinkertainen, hyvä sielu! Totta tosiaan, mr Clennam, tällaisen viattoman olennon rinnalla tuntee itsensä toivottoman maalliseksi ja syntiseksi. Puhun vain omasta puolestani, tietysti, enkä tarkoita teitä. Tekin olette aitoa, väärentämätöntä laatua.»
»Kiitos kohteliaisuudesta», vastasi Clennam vastenmielisen tunteen vallassa, »toivottavasti tekin olette sitä».
»No niin», vastasi toinen. »Ollakseni vilpitön teitä kohtaan, niin olen mukiinmenevä. En ole mikään suuri petkuttaja. Ostakaa minulta taulu, ja minä vakuutan teille, näin meidän kesken, ettei se ole hintansa arvoinen. Ostakaa taulu toiselta mieheltä — joltakin suurelta professorilta, joka tyystin lyö minut laudalta — niin saatte nähdä, että kuta enemmän maksatte hänelle, sitä enemmän käyttää hän herkkäuskoisuuttanne hyväkseen. Niin he kaikki tekevät.»
»Kaikki maalaritko?»
»Maalarit, kirjailijat, isänmaanystävät, kaikki, joilla on merkitystä julkisuudessa. Antakaa melkein kenelle hyvänsä kymmenen puntaa, niin hän pettää teitä vastaavassa määrässä, tuhannen puntaa — sitä vastaavassa määrässä, kymmenen tuhatta puntaa — sitä vastaavassa määrässä. Kuta suurempi menestys, sitä enemmän petkutusta. Mutta mikä oivallinen maailma tämä onkaan!» huudahti Gowan lämpimän innostuksen vallassa. »Mikä hauska, mainio, hurmaava maailma tämä onkaan!»
»Olisin pikemmin luullut», sanoi Clennam, »että mainitsemianne periaatteita noudattavat etupäässä —»
»Barnaclet?» keskeytti Gowan nauraen.
»Ne poliittiset herrat, jotka alentuvat ylläpitämään verukevirastoa.»
»Ah! Älkää toki pidelkö Barnacleja niin pahoin», nauroi Gowan taas; »he ovat kerrassaan kultaisia veikkoja. Pikku Clarence parkakin, perheen pölkkypää, on oikein miellyttävä ja herttainen pöllö. Ja onpa hänessä eräänlaista oveluuttakin, joka hämmästyttäisi teitä!»
»Varmasti. Suuresti», vastasi Clennam kuivasti.
»Ja kuitenkin», huudahti Gowan, joka hänelle ominaisella punnitsemistavalla arvioi kaikki tässä avarassa maailmassa yhtä köykäiseksi, »vaikken voi kieltää, että verukevirasto lopulta vienee, kaiken ja kaikki turmioon ja häviöön, luultavasti ei kuitenkaan meidän aikanamme — niin se on sittekin hyvänä kouluna herrasmiehelle».
»Pelkään, että se on varsin vaarallinen, epätyydyttävä ja kallis koulu niille, jotka maksavat ylläpitääkseen oppilaita siinä», sanoi Clennam pudistaen päätänsä.
»Ah, te olette hirvittävä ihminen», vastasi Gowan keveästi. »Voin hyvin käsittää, että olette peloittanut tuon pienen aasin, Clarencen, pölkkypäistä herttaisimman (minä rakastan häntä todella), melkein järjiltään. Mutta jääköön hän sikseen ja muut kaikki niinikään. Minä haluaisin esitellä teidät äidilleni, mr Clennam. Pyydän, suokaa minulle siihen tilaisuus.»
Jos Clennam olisi ollut kuvitellussa mielentilassa, olisi tämä ollut hänelle kaikkein vähimmin mieleen ja kaikkein vaikeinta nyt välttää.
»Äitini asuu erittäin vaatimattomasti tuolla ikävässä, punatiilisessä Hampton Court-vankilassa», selitti Gowan. »Jos tahtoisitte tehdä ehdotuksen, ilmoittaa sopivan päivän, jolloin voisin saattaa teidät sinne päivällisille, niin saisitte viettää muutamia ikävystyttäviä tunteja ja äitini olisi ihastunut. Näin juuri on asian laita.»
Mitä oli Clennamin vastattava tähän? Hänen arassa luonteessaan oli suuri määrä viattomuutta parhaassa merkityksessä, sillä hän oli kokematon ja tottumaton; viattomuudessaan ja vaatimattomuudessaan saattoi hän vain vastata olevansa onnellinen saadessaan antautua mr Gowanin käytettäväksi. Näin hän vastasikin, ja päivä määrättiin. Ja pelätty päivä siitä tuli hänelle ja hyvin vähän tervetullut, kun se koitti ja he yhdessä ajoivat Hampton Courtiin.
Tämän kunnioitettavan rakennusryhmän kunnioitettavat asukkaat olivat leiriytyneet sinne kuin jonkinlaiset sivistyneet mustalaiset. Heidän taloutensa näytti olevan vain väliaikaisessa kunnossa, ikäänkuin he olisivat valmiit lähtemään tiehensä heti, kun jotakin parempaa ilmaantuisi; ja he itse tuntuivat perin tyytymättömiltä, ikäänkuin vihoittelisivat siitä, ettei heille vielä ollut tarjottu jotakin monin verroin parempaa. Hienoja verhoja ja erilaisia väliaikaisia varusteita näkyi ilmeisemmissä tai piiloisemmissa paikoissa kohta, kun heidän ovensa aukeni; niinikään ilmestyi näkyville liian matalia irtoseiniä, jotka lohkaisivat ruokailuhuoneita holvikäytävistä ja varjostivat hämäriä nurkkauksia, missä palvelijapojat nukkuivat yönsä, päät veitsien ja haarukoiden keskellä; verhoja, jotka koettivat uskotella teille, ettei niiden taakse mitään piiloutunut; lasiruutuja, jotka pyysivät, ettette näkisi niitä; kaikenlaisia erimuotoisia esineitä, jotka teeskentelivät olevansa aivan tietämättömiä syyllisestä salaisuudestaan, makuuvuoteesta; muurissa valepukuisia salaluukkuja, jotka selvästi olivat hiilikellareja; olemattomuutta teeskenteleviä käytävänaukkoja, jotka ilmeisesti olivat pienten keittiöiden ovia. Älykästä neuvokkuutta ja ovelia salaisuuksia huokui näistä esineistä. Vierailijat katsoivat hievahtamatta isäntäväkeänsä silmiin eivätkä olleet tuntevinaan kiehuvan ja paistuvan ruuan hajua kolmen jalan päästä; jos joku sattui istumaan vastapäätä sattumalta auki jäänyttä säiliötä, ei hän ollut huomaavinaan pulloja; vierailija, istuen ohuen kangasseinän ääressä, jonka takana lakeija ja nuori palvelustyttö sattuivat olemaan äänekkäässä keskustelussa, oli istuvinaan erämaan hiljaisuudessa. Hienoston mustalaisten keskuudessa oli loppumattomiin liikkeellä tällaisia pieniä sovittavia apuvekseleitä, joita he alituisesti kirjoittivat ja aina hyväksyivät toinen toiselleen.
Muutamat näistä mustalaisista olivat perin äreitä, sillä he olivat parantumattomasti katkeroituneita ja vihaisia kahdesta sielullisesta koettelemuksesta: toinen oli tietoisuus siitä, etteivät he saaneet yleisöltä kylliksi sitä, mikä ansiosta kuului heille, ja toinen, että yleisöllä oli oikeus käydä Hampton Courtissa. Tästä jälkimäisestä suuresta vääryydestä kärsivät toiset hirveästi — varsinkin sunnuntaisin, jolloin he toisinaan odottivat maan aukenevan ja nielevän yleisön kitaansa; mutta jonkinlaisesta moitittavasta velttoudesta maailmankaikkeuden järjestelyssä johtui, ettei tätä sangen toivottavaa tapahtumaa ollut vielä sattunut.
Mrs Gowanin ovella oli vastaanottajana monivuotinen uskollinen palvelija, jolla oli oma yksityinen kanansa kynittävänä yleisön kanssa; asia koski postivirkaa, jota hän oli toivonut itselleen ja jota hän ei vieläkään ollut saanut. Hän tiesi aivan hyvin, ettei yleisö olisi voinut antaa tätä virkaa hänelle, mutta ajatus, että yleisö pidätti häneltä sen, tuotti hänelle synkkää tyydytystä. Tämän vääryyden vaikutuksesta (ja kenties myöskin siksi, että palkkaa maksettiin hieman niukasti ja epäsäännöllisesti) oli hän alkanut laiminlyödä ulkonaisen olemuksensa hoitoa ja käynyt äreäksi; ja otaksuen Clennamin kuuluvan alhaisten sortajiensa joukkoon hän otti tämän loukkaavalla tavalla vastaan.
Mrs Gowan toivotti kuitenkin alentuvasti hänet tervetulleeksi. Hän oli kohtelias vanha rouva, joka nuoruudessaan oli ollut kaunis ja yhä vielä oli niin hyvin säilynyt, että ihojauhe hänen nenällään ja jonkunlainen mahdoton kukoistus kummankin silmän alla olivat tarpeettomia. Hän kohteli Clennamia hiukan kopeasti, samoin kuin toinenkin vanha rouva, tummakulmainen ja korkeanenäinen; tässä naisessa lienee kyllä ollut jotakin todellista ja omaa, sillä muuten häntä ei olisi voinut olla olemassakaan, mutta varmasti eivät sitä olleet hänen hiuksensa eikä hampaansa eikä vartalonsa eikä ihonsa; samaten kohteli häntä vanha harmaatukkainen, ylhäisen ja happaman näköinen herrasmies; molemmat olivat kutsutut päivällisille. Mutta koska he olivat olleet brittiläisessä lähetystössä usealla maailman kulmalla ja koska brittiläinen lähetystö ei voi paremmin saavuttaa verukeviraston suosiota kuin kohtelemalla maanmiehiään rajattoman halveksivasti (muutenhan ne olisivat samanlaisia kuin muiden maiden lähetystöt), katsoi Clennam heidän päästäneen hänet kokolailla helpolla. Vanha arvokas herra huomattiin loordi Lancaster Sliltstalkingiksi, jota verukevirasto monta vuotta oli ylläpitänyt brittiläisen majesteetin edustajana ulkomailla. Tämä ylhäinen jäähdyttäjä oli aikoinaan jäädyttänyt useita eurooppalaisia hoveja ja menestynyt siinä niin täydellisesti, että pelkkä englantilaisen nimikin jo pani vilusta värisemään ne ulkomaalaiset, joilla neljännesvuosisata takaperin oli ollut erinomainen kunnia tuntea hänet.
Hän oli nyt eläkkeellä ja suvaitsi sentähden kohteliaasti (puettuna suunnattomaan valkoiseen kaulaliinaan, joka oli kuin kankea lumikinos) luoda varjonsa päivällisille. Kaikkialla esiintyvä mustalaisleima tuntui pöytäkalustonkin kirjavassa kiertolaisluonteessa ja lautasten ja kulhojen omituisessa kilpajuoksussa; mutta hienon jäähdyttäjän läsnäolo, joka oli monin verroin parempi kuin hienoimmat lautaset ja porsliinit, loi loistoa kaiken ylle. Hän varjosti päivällisen, jäähdytti viinit, hyydytti kastikkeen ja lakastutti vihannekset.
Huoneessa oli vain yksi henkilö paitsi mainittuja, mikroskooppisen pieni palvelijapoika, ja hän auttoi häijyä miestä, joka ei saanut postivirkaa. Tämäkin nuorukainen olisi, jos hänen takkinsa olisi avattu ja sydämensä paljastettu, huomattu Bernacle-perheen kaukaiseksi sukulaiseksi, joka jo pyrki johonkin asemaan hallituksen varjossa.
Mrs Gowan johti päivällispöydässä keskustelun turmeltuneeseen nykyaikaan; hänen kasvoillaan oli lempeän surumielisyyden ilme, joka johtui siitä, että hänen poikansa oli alhaisen, halvan taiteen palvelijana pakotettu liehittelemään raakaa yleisöä, sensijaan että hän olisi vedonnut synnynnäisiin oikeuksiinsa ja pistänyt renkaan nenänsä läpi tunnustettuna Barnaclena. Tässä tilaisuudessa kuuli Clennam ensimmäisen kerran, kuinka pienten napojen ympäri tämä suuri maailma kieppuu.
»Jos John Barnacle», sanoi mrs Gowan, sittenkun ajan turmelus oli saatu täysin todetuksi, »vain olisi luopunut onnettomasta ajatuksestaan liehitellä ja lepytellä roskaväkeä, niin kaikki olisi käynyt hyvin, ja luulen, että isänmaa olisi turvattu».
Vanha korkeanenäinen rouva yhtyi häneen, mutta lisäsi, että jos Augustus Stiltstalking olisi säädettyyn tapaan komentanut ratsuväen liikkeelle ja antanut sille hyökkäyskäskyn, olisi isänmaa säilynyt turvattuna.
Ylhäinen jäähdyttäjä yhtyi niinikään heihin, mutta lisäsi, että jos William Barnacle ja Tudor Stiltstalking yhtyessään ja tehdessään iäti muistettavan liittonsa olisivat rohkeasti tukkineet sanomalehtien suut ja määränneet rangaistavaksi jokaisen sananpalvelijan, joka rohkeni ottaa keskustelun alaiseksi virassa olevien arvovaltaisten henkilöiden toimia ulkomailla tai kotimaassa, olisi isänmaa säilynyt turvattuna.
Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että isänmaa (Barnaclein ja Stiltstalkingien toinen nimitys) oli turvan tarpeessa, mutta miksi se oli niin turvan tarpeessa, se ei käynyt niinkään selville. Selvää oli vain se, että kysymys koko ajan koski vain John Barnaclea, Augustus Stiltstalkingia, William Barnaclea ja Tudor Stiltstalkingia, Tom, Dick tai Harry Barnaclea tai Stiltstalkingia, koska ketään muita ei ollut olemassa paitsi roskaväkeä. Tämänluontoista oli keskustelu, ja se vaikutti Clennamiin, joka ei ollut sellaiseen tottunut, erittäin epämiellyttävästi, pani hänet epäilemään, tokko oli oikein istua äänettömänä kuuntelemassa, kuinka kokonainen suuri kansa sisällytettiin tällaisiin ahtaisiin rajoihin. Hän muisti kuitenkin, että parlamenttikeskusteluissakin, olipa puhe tämän kansan ruumiin tai hengen elämästä, kysymys tavallisesti koski John Barnaclea, Augustus Stiltstalkingia, William Barnaclea ja Tudor Stiltstalkingia, Tom, Dick tai Harry Barnaclea tai Stiltstalkingia eikä ketään muuta ja pohdittiin ainoastaan näiden herrojen kesken, niin että hän ei virkkanut mitään roskaväen puolesta, muistaen, että roskaväki oli tottunut sellaiseen.
Mr Henry Gowanilla näytti olevan ilkeämielistä huvia yllyttäessään näitä kolmea keskustelijaa toisiaan vastaan ja nähdessään Clennamin hämmästyvän heidän puheistaan. Suhtautuen yhtä halveksivasti siihen luokkaan, joka oli hyljännyt hänet, kuin siihenkin, joka ei ollut tunnustanut häntä omakseen, hän oli henkilökohtaisesti välinpitämätön kaikesta, mitä tapahtui. Clennamin hämmennys ja eristyneisyys tässä kelpo seurassa näytti niinikään tuottavan tyydytystä hänen raikkaalle mielellensä; ja jos Clennam olisi ollut siinä mielentilassa, jota vastaan edellä on kuviteltu taistelua, olisi hän epäillyt jotakin tällaista ja pöydässä istuessaan koko ajan sotinut tätä epäluuloa vastaan, pitäen sitä halpamaisuutena.
Kahden tunnin kuluessa ylhäinen jäähdyttäjä, joka ei milloinkaan ollut vähempää kuin sata vuotta aikaansa jäljessä, peräytyi viisi vuosisataa taaksepäin lausuillen juhlallisia, oraakkelimaisia, tälle aikakaudelle soveltuvia valtiollisia mielipiteitä. Hän lopetti jäähdyttämällä kupillisen teetä juotavakseen ja poistui mieli alimmassa lämpöasteessaan.
Mrs Gowan, joka loistoaikoinaan oli tottunut aina pitämään vieressään vapaan nojatuolin ja erikoisen suosionsa merkkinä kutsumaan alttiita orjiaan siihen toisen toisensa perästä lyhyeen vastaanottoon, viittasi nyt viuhkallaan Clennamia lähestymään. Tämä totteli ja istuutui loordi Lancaster Stiltstalkingin jälkeen vapaaksi jääneelle kolmijalalle.
»Mr Clennam», sanoi mrs Gowan, »lukuunottamatta iloa saada tutustua teihin, näinkin kurjan epämukavassa asunnossa — pelkkä kenttämajahan tämä vain on — niin on olemassa muuan asia, josta välttämättä tahtoisin puhua kanssanne. Se on se, jonka yhteydessä poikani luullakseni sai kunnian tutustua teihin.»
Clennam taivutti päätänsä sopivana ylimalkaisena vastauksena sellaiseen, mitä hän ei vielä oikein ymmärtänyt.
»Ensiksikin», kysyi mrs Gowan, »onko hän todellakin kaunis?»
Edellä kuvitellussa mielentilassa olisi Clennamin ollut vaikea vastata, todellakin vaikea hymyillä ja kysyä: »Kuka?»
»Oh! Kyllä te tiedätte!» huudahti toinen. »Se Henryn mielitietty. Tämä onneton kuvitelma! No niin, jos on kunnia-asia, että mainitsen hänen nimensä — miss Mickles — Miggles.»
»Miss Meagles», vastasi Clennam, »on hyvin kaunis».
»Miehet erehtyvät usein sellaisissa asioissa», väitti mrs Gowan pudistaen päätänsä, »niin että tunnustan suoraan olevani yhä edelleen epävarma tässä suhteessa; tosin sekin merkitsee jotakin, että Henryn lausunnot vahvistetaan näin vakavasti ja vakuuttavasti. Hän lienee saanut heidät käsiinsä Roomassa?»
Joku olisi syvästi loukkautunut viime lauseesta. Clennam vastasi:
»Anteeksi, epäilen tokko käsitin sananne oikein.»
»Lienee saanut käsiinsä nuo ihmiset», vastasi mrs Gowan koputtaen viuhkansa (suuren, vihreän, jota hän käytti käsivarjostimenaan) varrella edessään olevaan pieneen pöytään. »Keksinyt ne. Löytänyt ne. Kompastunut niihin.»
»Nuo ihmiset?»
»Niin. Nuo Migglesit.»
»En todellakaan voi sanoa», vastasi Clennam, »missä ystäväni mr Meagles ensin esitteli mr Henry Gowanin tyttärelleen».
»Olen aivan varma siitä, että hän sai tytön käsiinsä Roomassa; mutta yhdentekevä missä — jossakin vain. No (tämä kokonaan meidän kesken) onko hän hyvin rahvaantapainen?»
»Hyvä rouva», vastasi Clennam, »olen itse niin ehdottomasti rahvaantapainen, etten kykene arvostelemaan häntä tässä suhteessa».
»Hyvä!» Mrs Gowan levitti rauhallisesti viuhkansa levälleen.
»Mainiota! Tästä päätän, että sisimmässänne katsotte hänen käytöksensä olevan sopusoinnussa ulkomuodon kanssa.»
Clennam istui hetkisen jäykkänä ja kumarsi sitten.
»Se on lohdullista, ja toivon teidän olevan oikeassa. Henry lienee kertonut teidän matkustelleen heidän seurassansa.»
»Matkustelin ystäväni mr Meaglesin ja hänen vaimonsa ja tyttärensä seurassa muutaman kuukauden ajan.» (Kuvitellun miehen sydäntä olisi kouristanut tätä muistellessa.)
»Todella lohdullista, sillä teillä on tietysti laaja kokemus heistä. Katsokaas, mr Clennam, tätä on jo kestänyt kauan, enkä huomaa siinä mitään parannusta. Sentähden tunnen suurta helpotusta saadessani puhua sellaisen kanssa, joka on niin perillä asioista kuin te. Se tekee oikein hyvää, on todellinen siunaus.»
»Anteeksi, mutta minä en ole mr Henry Gowanin uskottu. En ole likimainkaan niin perillä asioista kuin otaksutte. Erehdyksenne saattaa minut hyvin arkaan asemaan. Mr Henry Gowanin ja minun kesken ei ole sanallakaan kosketeltu tätä asiaa.»
Mrs Gowan katsahti huoneen toiseen päähän, jossa hänen poikansa istui sohvassa pelaten korttia vanhan rouvan kanssa, joka oli puoltanut ratsuväen hyökkäystä.
»Ette ole hänen uskottunsa? Ette tietystikään», myönsi mrs Gowan, »ette ole keskustelleet asiasta? Ettehän toki. Sen kyllä ymmärrän. Mutta on olemassa ilmilausumatonta luottamusta, mr Clennam, ja koska olette tuttavallisesti ollut yhdessä noiden ihmisten kanssa, niin olen varma siitä, että tällainen luottamus vallitsee välillänne tässä asiassa. Kenties olette kuullut minun syvästi kärsineen siitä, että Henry on antautunut alalle, joka — no niin!» kohauttaen hartioitaan, »varsin kunnioitettava ala kyllä, myönnän sen, ja muutamat taiteilijathan ovat, taiteilijoina, varsin erinomaisia henkilöitä; meidän suvussamme on kuitenkin aina tyydytty pysymään vain taiteen harrastajina, jonka tähden on anteeksiannettavaa heikkoutta, jos tunnen itseni hieman —»
Kun mrs Gowan vaikeni huoahtaakseen, ei Clennam huolimatta päätöksestään pysyä jalomielisenä, voinut olla ajattelematta kuinka näin ollen vaara oli perin vähäinen, että joku heistä nytkään ylittäisi harrastelijan tason.
»Henry», jatkoi äiti, »on itsepäinen ja lujatahtoinen, ja kun nämä ihmiset tietysti pinnistävät hermonsa äärimmilleen pyydystääkseen hänet, niin ei minulla ole suuriakaan toiveita siitä, että tämä juttu keskeytyisi. Pelkään, että tytön omaisuus on perin vähäinen; Henry olisi voinut tehdä paljoa paremman naimiskaupan; tuskin on saatavissa mitään korvausta tästä liitosta; mutta hän menettelee oman päänsä mukaan, ja ellen pian huomaa mitään parannusta, niin täytynee minun alistua ja tyytyä näihin ihmisiin sellaisina kuin he ovat. Olen äärettömän kiitollinen teille siitä, mitä olette kertonut heistä.»
Kun hän kohautti hartioitaan, kumarsi Clennam taas jäykästi ja sitten, kiusallinen punastus kasvoillaan ja epäröiden, virkkoi vielä matalammalla äänellä kuin tähän asti oli puhunut:
»Rouva Gowan, en oikein tiedä, kuinka täyttäisin erään velvollisuuden, mutta sittenkin pyydän suosiollista huomaavaisuuttanne koettaessani siitä suoriutua. Teidän tahollanne on suuri väärinkäsitys, joka on mielestäni korjattava, jos saan käyttää sellaista sanontaa. Otaksutte mr Meaglesin ja hänen perheensä pinnistävän hermonsa äärimmilleen, niinhän sanoitte —»
»Äärimmilleen», kertasi mrs Gowan, katsoen häneen tyynen uhmaavasti, vihreä viuhka levällään kasvojen ja takkavalkean välillä.
»Pyydystääkseen mr Henry Gowanin?»
Toinen myönsi rauhallisesti.
»No niin, tämä on niin vähän yhtäpitävää todellisuuden kanssa, että tiedän mr Meaglesin olevan perin onnettoman tämän jutun tähden ja koettaneen keksiä jos jonkinlaisia esteitä saadakseen sen päättymään.»
Mrs Gowan löi suuren vihreän viuhkansa kokoon, taputti sillä Clennamin käsivartta ja omia hymyileviä huuliaan »No tietysti», sanoi hän. »Sitähän juuri tarkoitan.»
Arthur katseli häntä odottaen selitystä siihen, mitä hän tarkoitti.
»Oletteko oikein tosissanne, mr Clennam? Ettekö ymmärrä?» Arthur ei ymmärtänyt.
»No, enkö minä tuntisi poikaani ja tietäisi, että hän juuri tällä tavalla on pidätettävissä?» selitti mrs Gowan halveksivasti, »ja eikö tuo Migglesin väki tietäisi sitä vähintäin yhtä hyvin kuin minä? Oh, he ovat ovelaa väkeä, mr Clennam, nähtävästi liikemiehiä! Luulenpa Migglesin aikoinaan palvelleen eräässä pankissa. Se oli varmasti hyvin kannattava pankki, jos hänellä oli paljon sananvaltaa sen hoidossa. Tämä on kerrassaan taitavaa peliä!»
»Pyydän hartaasti, hyvä rouva —» keskeytti Arthur.
»Oh, mr Clennam, oletteko todellakin noin herkkäuskoinen!»
Kuullessaan hänen puhuvan näin ylenkatseellisesti ja nähdessään hänen taputtelevan pilkallisia huuliaan viuhkallaan piti Clennam koko asiaa niin tuskallisena, että hyvin totisena lausui: »Uskokaa minua, hyvä rouva, te olette väärässä, epäluulonne on aivan perusteeton.»
»Epäluuloni?» toisti mrs Gowan. »Ei ole puhetta epäluulosta, mr Clennam, vaan varmuudesta. Juoni on todella taitavasti punottu ja näkyy tykkänään pettäneen teidät.» Hän nauroi ja taputteli taas huuliaan viuhkalla ja heilautti päätänsä ikäänkuin lisätäkseen: »Älkää puhuko minulle mitään. Tiedän, että sellaiset ihmiset ovat valmiit tekemään mitä hyvänsä tällaisen naimisliiton tuottaman kunnian vuoksi.»
Tällä otollisella hetkellä loppui korttipeli, ja mr Henry Gowan tuli huoneen poikki heidän luoksensa, sanoen: »Äiti, ehkä tahdot päästää mr Clennamin tällä kertaa, meillä on pitkä matka ja on jo myöhä.» Jonka jälkeen Clennam nousi, koska hänellä ei ollut valitsemisen varaa, ja viimeiseen saakka oli mrs Gowanin kasvoilla halveksiva ilme, ja hän taputteli viuhkallaan ivallisia huuliansa.
»Teillä oli kammottavan pitkä vastaanotto», sanoi Gowan kun ovi sulkeutui heidän peräänsä. »Toivon hartaasti, ettei äitini ikävystyttänyt teitä».
»Ei ensinkään», vastasi Clennam.
He nousivat keveihin nelipyöräisiin ajopeleihin ja olivat pian kotimatkalla. Gowan, joka ajoi, sytytti sikaarin; Clennam kieltäytyi ottamasta tarjottua sikaaria. Ponnistuksistaan huolimatta vaipui hän niin syviin mietteisiin, että Gowan taas sanoi: »Pelkään pahoin, että äitini ikävystytti teidät.» Siihen Clennam heräsi vastaamaan: »Ei ensinkään», mutta vaipui kohta taas ajatuksiinsa.
Jos hän olisi ollut siinä mielentilassa, jota olemme kuvitelleet, olisivat hänen mietteensä etupäässä kohdistuneet vieressä istuvaan mieheen. Hän olisi muistellut sitä aamua, jolloin hän ensimmäisen kerran näki Gowanin, kaivelemassa korollaan kiviä maasta, ja olisi kysynyt itseltään: »Noinko huolettomasti ja julmasti hän työntää minutkin tieltään?» Hän aprikoi, oliko hän pannut toimeen tämän esittelyn äidille, koska tiesi mitä tämä sanoisi ja koska siten saattoi puolustaa asemaansa kilpailijan edessä sekä kopeasti kehoittaa tätä väistymään tieltä, sanallakaan uskomatta asiaansa hänelle. Hän olisi voinut ajatella, että Gowan, vaikkei hänellä olisi ollutkaan tällaista suunnitelmaa, olisi vienyt hänet kotiinsa vain leikitelläkseen hänen tukahutetuilla tunteillaan ja kiusatakseen häntä. Näiden mietiskelyjen tulvan olisi tavantakaa pysähdyttänyt häpeän ryöppy tuoden tullessaan hänen avonaisen luonteensa vastalauseen, joka olisi huomauttanut, että tällaisten epäluulojen suosiminen, hetkenkin ajan, ei suinkaan todistanut sellaista ylevää, kadehtimatonta mielentilaa, jonka hän oli päättänyt omaksua. Tällaisina hetkinä olisi taistelu hänessä ollut kovimmillaan, ja katsahtaessaan Gowaniin hän olisi hätkähtänyt ikäänkuin olisi tehnyt seuralaiselleen jollakin tavoin vääryyttä.
Ja katsellessaan pimeätä tietä ja sen varrella olevia epäselviä esineitä, olisi hän taas päätynyt entiselle ajatusladulleen: »Minnekähän olemme, tämä mies ja minä, matkalla elämän pimeällä polulla? Mitenkähän meidän käy ja hänen, hämärässä tulevaisuudessa?» Ajatellessaan häntä olisi hänet taas vallannut levottomuutta herättävä, moittiva aavistus, ettei hän menetellyt uskollisesti häntä kohtaan, kun ei pitänyt Gowanista, ja että hän entistä vähemmin oli hänen arvoisensa, koska oli perin kärkäs uskomaan Gowanista pahaa.
»Olette nähtävästi huonolla tuulella», huomautti Gowan. »Pahoin pelkään, että äitini on kauheasti ikävystyttänyt teitä.»
»Uskokaa minua, ei ensinkään», vakuutti Clennam. »Se ei ole mitään — ei mitään.»