Pikku Dorrit I

by Charles Dickens

VIIDESKOLMATTA LUKU

Salajuonien punojia ja muita

Mr Pancksin yksityisasunto oli Pentonvillessä, jossa hän asui toisessa kerroksessa äärimmäisen pientä liikettä harjoittavan asioitsijan luona; siellä oli ulko-oven sisäpuolella toinen, jousen varassa liikkuva ovi, joka avautui napsahtaen kuin pyydys; asioitsija oli pannut viuhkan muotoiseen ikkunaansa ilmoituksen: Rugg, asioitsija, kirjanpitäjä, velkojen perijä.

Tämä ankarassa yksinkertaisuudessaan majesteetillinen ilmoitustaulu loi hohdettansa pieneen puutarhatilkkuseen, joka oli rakennuksen ja janoisen valtatien välissä ja jossa muutama mahdollisimman pölyinen puu, poloiset lehvät riipuksissa, vietti kituvaa elämää. Ensimmäisessä kerroksessa asui kirjoituksen opettaja, joka koristi puutarha-aidan lasilaatikoilla; nämä sisälsivät valittuja esimerkkejä siitä, mihin hänen oppilaansa olivat pystyneet ennen hänen antamiaan kuutta oppituntia ja kun koko hänen nuori perheensä heilutteli pöytää ja mihin he pystyivät kuuden oppitunnin jälkeen, kun nuori perhe pidettiin kurissa. Mr Pancksin asumus rajoittui ilmavaan makuuhuoneeseen; hän oli sopinut isäntänsä mr Ruggin kanssa siitä, että hän tarkoin määrätyistä maksuista ja joka kerta tehtävän suullisen ilmoituksen jälkeen saisi sunnuntaisin ottaa osaa mr ja miss Ruggin (mr Ruggin tyttären) aamiaiseen, päivälliseen, teehen tai illalliseen, oman valintansa mukaan yhteen tai useampaan tai kaikkiin näihin aterioihin, jotka syötiin pihanpuolisessa arkihuoneessa.

Miss Rugg oli saanut pienen omaisuuden sekä huomatun aseman naapuristossa siten, että läheisyydessä asuva keski-ikäinen leipuri oli pahasti runnellut hänen sydäntänsä ja loukannut hänen tunteitansa, jolloin miss Rugg oli katsonut välttämättömäksi mr Ruggin avulla turvautua lakiin saadaksensa vahingonkorvausta rikotusta aviolupauksesta. Leipuri, joka miss Ruggin neuvonantajan toimesta tässä tilaisuudessa vaadittiin maksamaan kokonaista kaksikymmentä guineaa, laskien noin kahdeksantoista pennyä kutakin lisänimeä kohden, ja joutui suorittamaan asiaan kuuluvan vahingonkorvauksen, sai vieläkin aika ajoin kärsiä vainoa Pentonvillen nuorison puolelta. Mutta miss Rugg, jota lain majesteetti ympäröi ja joka oli saanut vahingonkorvauksensa sijoitetuksi yleisen kassan turviin, nautti naapuriensa kunnioitusta.

Isäntäväkensä seurassa: mr Ruggin, jolla oli pyöreät, valkoiset kasvot, aivan kuin hän jo aikoja sitten olisi menettänyt punastumisen taidon, sekä kulunutta uuniluutaa muistuttava pörröinen, keltainen pää, ja miss Ruggin, jonka kasvot olivat täynnä pieniä ruskeita läikkiä, kuin paidannappeja, ja jonka omat keltaiset kiharat olivat kaikkea muuta kuin tuuheat, näiden molempien seurassa oli mr Pancks muutaman vuoden aikana tavallisesti syönyt sunnuntaipäivällisensä ja noin pari kertaa viikossa nauttinut illallisaterian, johon kuului leipää, hollantilaisjuustoa ja porteria. Mr Pancks oli yksi niitä harvoja avioliittoon vapaita miehiä, joita miss Rugg ei kammonnut, ja mainittu herrasmies selitti syyn siihen olevan kahtalaisen, ensiksikin: »sellaista ei toki tapahdu kahta kertaa», ja toiseksi: »minä en ole sen arvoinen». Tämän kaksinkertaisen varustuksen turvissa saattoi hän huoletta tohista ja pärskiä miss Ruggille.

Tähän saakka ei mr Pancksilla ollut Pentonvillessä ollut juuri muuta asioimista kuin nukkumista; mutta nyt, kun hänestä oli tullut ennustaja, istui hän usein puoleen yöhön suljettujen ovien takana mr Ruggin kanssa tämän pienessä kadunpuolisessa konttorissa, ja tämänkin myöhäisen tunnin jälkeen paloi kynttilä hänen makuuhuoneessaan. Vaikka hänen tehtävänsä isäntänsä työvälineenä eivät suinkaan olleet vähentyneet ja vaikka tämä palvelus ei missään muussa suhteessa kuin piikkien runsaudessa muistuttanut ruusuvuodetta, niin oli kuitenkin olemassa uusi liikehaara, joka lakkaamatta vaati hänen huomiotansa osakseen. Kun hän illalla irroitti patriarkan köydestään, teki hän sen vain kiinnittääkseen siihen toisen, tuntemattoman aluksen, jota hän sitten hinasi uusille vesille.

Mr Chivery vanhemman henkilökohtaisena tuttavana ei mr Pancksille liene ollut vaikeata tulla esitellyksi hänen rakastettavalle vaimollensa ja lohduttomalle pojalleen; mutta olipa se helppoa tai ei, niin Pancks sai sen joka tapauksessa aikaan. Jo parin viikon kuluttua, lukien hänen ilmestymisestään Marshalsean yhteiskuntaan, oli hän tunkeutunut tupakkakaupan sydämeen ja pyrki erikoisesti viljelemään hyviä välejä nuoren Johnin kanssa. Näissä pyrkimyksissään onnistui hän niin hyvin, että sai tämän riutuvan paimenen houkutelluksi lehdostaan ja ryhtymään salaperäisiin tehtäviin, joiden suorittamista varten hän alkoi epämääräisten väliaikojen kuluttua hävitä pariksi, kolmeksi päiväksi kerrallaan. Ymmärtäväinen mrs Chivery, joka suuresti ihmetteli tätä muutosta, olisi asettunut sitä vastustamaan, koska se oli haitallinen ovenpielisen ylämaalaista esittävän kilven vaikutukselle, mutta kaksi pakottavaa syytä pidätti häntä siitä; toinen oli se, että hänen Johninsa oli herännyt suureen innostukseen siitä asiasta, jota näiden matkojen otaksuttiin edistävän — ja tämä teki äidin mielestä hyvää hänen alakuloiselle mielellensä; toinen syy oli se, että mr Pancks kaikessa hiljaisuudessa sopi hänen kanssaan maksaakseen hänelle hänen poikansa ajan käyttämisestä sievoisen summan, seitsemän shillingiä kuusi pennyä päivältä. Mr Pancks itse ehdotti näin ja esitti sen seuraavin ytimekkäin sanoin: »Jos teidän Johninne on kyllin typerä kieltäytyäkseen ottamasta sitä vastaan, niin eihän teidän silti tarvitse olla niin typerä. Niin, liikeasiat ovat liikeasioita, hyvä rouva, näin meidän kesken; tässä ovat rahat!»

Mitä mr Chivery ajatteli näistä asioista ja kuinka vähän hän niistä tiesi, sitä hän ei milloinkaan kertonut. On jo ennen mainittu, että hän oli harvapuheinen mies, ja tässä on lisättävä, että hän virantoimituksessaan oli saanut tavan lukita kaiken mahdollisen telkien taakse. Hän lukitsi itsensä yhtä huolellisesti telkien taakse kuin Marshalsean velkavangitkin. Hänen tapansa sulloa ruoka sisäänsä olisi ehkä sekin voinut olla yhdenmukaisen kokonaisuuden osana; mutta ainakin oli varmaa että hän kaikissa muissa tapauksissa valvoi suutansa yhtä huolellisesti kuin Marshalsean ovea. Hän ei milloinkaan avannut sitä turhan tähden. Jos siitä oli jotakin päästettävä ulos avasi hän sitä hiukan vain ja piti auki juuri sen verran kuin oli välttämätöntä ja sulki sen kohta taas. Samoin kuin hän, tahtoen säästää vaivojaan Marshalsean ovella, pidätti uloslaskettavaa vierasta muutamia minuutteja nähdäkseen toisen olevan tulossa, jotta yksi avaimen kierto riittäisi molemmille yhteisesti, samoin säästi hän usein huomautustaan aavistaessaan toisen kohta perässä pyrkivän hänen huulilleen ja lausui sitten molemmat samalla suunavauksella. - Yhtä selvästi kuin Marshalsean portinavain saattoi kuvastaa sen lukon taakse sulkemain henkilöiden yksilöllisiä luonteita ja elämäntarinoita, yhtä selvästi saattoi Chiveryn kasvoista lukea hänen sisimmän olemuksensa piirteitä.

Mr Pancksin elämässä ei ollut vielä sattunut sellaista tapahtumaa, että hän olisi kutsunut jonkun päivälliselle Pentonvilleen. Mutta nyt kutsui hän nuoren Johnin, saattoipa hänet lisäksi miss Ruggin (kalleutensa tähden) vaarallisen viehätysvoiman piiriin. Juhla-ateria oli määrätty sunnuntaiksi, ja tätä tilaisuutta varten täytti miss Rugg omin käsin lampaanpaistin ostereilla ja lähetti sen leipurille paistettavaksi — ei kuitenkaan hänelle, vaan vastapäätä olevalle. Appelsiineja, omenia ja pähkinöitä varustettiin niinikään. Ja mr Pancks hankki lauantai-iltana rommia kutsuvieraan sydämen ilahduttamiseksi.

Ruumiillisten nautintojen tarjoaminen ei kuitenkaan ollut pääasiana vieraan hyvänä pitämisessä. Erikoisena piirteenä siinä oli se luottamus ja myötätunto, jota perhe jo edeltäpäin tunsi häntä kohtaan. Kun nuori John ilmestyi kello puoli yksi, ilman norsunluukätistä kävelykeppiään ja kultakirjoisia liivejään, aivan kuin aurinko, jonka säteet piiloutuivat synkkiin pilviin, esitti mr Pancks hänet keltatukkaisille Ruggeille sinä nuorena miehenä, jonka hän oli usein maininnut rakastavan miss Dorritia.

»Olen iloinen», sanoi mr Rugg tervehtien häntä nimenomaan miss Dorritin ihailijana, »saadessani erikoisen kunnian tutustua teihin, sir. Teidän tunteenne tuottavat teille kunniaa. Olette nuori; älkööt tunteenne kuolko ennen teitä! Jos minun tunteeni kuolisivat ennen minua, sir», sanoi mr Rugg, joka oli monisanainen mies ja tunnettu huomattavaksi puhujaksi, »jos minun tunteeni kuolisivat ennen minua, niin määräisin jälkisäädöksessäni viisikymmentä puntaa sille henkilölle, joka lopettaisi minun olemassaoloni».

Miss Rugg huokasi syvään.

»Tyttäreni, sir», esitteli isä. »Anastasia, tämän nuoren miehen mielentila ei ole sinulle vieras. Tyttärellänikin on ollut koettelemuksensa, sir», mr Rugg olisi voinut käyttää sanaa selvemmin yksikkömuodossa, »ja hän kyllä ymmärtää teidän tunteenne».

Nuori John tunnusti, että tämä liikuttava tervehdys aivan yllätti hänet.

»Minä kadehdin teitä, sir», sanoi mr Rugg, »sallikaa minun ottaa hattunne — meillä ei ole naulakkoja — asetan sen tänne nurkkaan, ei kukaan astu siihen siellä — niin, kadehdin teitä, sir, kun voitte myöntää itsellenne omien tunteiden ylellisyyden. Minun ammatissani on meidän usein kieltäydyttävä sellaisesta ylellisyydestä.»

Nuori John vastasi kiitollisena, että hän toivoi vain tekevänsä sitä, mikä oli oikein ja mikä osoitti, kuinka hartaasti hän oli kiintynyt miss Dorritiin. Hän tahtoi olla epäitsekäs ja toivoi olevansakin sitä. Hän tahtoi tehdä mitä suinkin voi palvellakseen miss Dorritia ja pysyä itse aivan näkymättömänä, ja hän toivoi tekevänsä niin. Hän kykeni saamaan aikaan vain vähän, mutta toivoi tekevänsä sen vähänkin.

»Sir», sanoi mr Rugg tarttuen hänen käteensä, »tekee hyvää tutustua teidän kaltaiseenne nuoreen mieheen. Teidän kaltaisenne nuoren miehen asettaisin mielelläni todistajain aitioon puhaltamaan asianajajain mieliin enemmän ihmisellisyyttä. Toivon, että olette tuonut hyvän ruokahalun mukananne ja käyttelette ahkerasti veistä ja haarukkaa!»

»Kiitos, sir», vastasi nuori John, »mutta en syö paljoa nykyään».

Mr Rugg veti hänet hiukan syrjään. »Siihen aikaan, sir», sanoi hän, »kun tyttäreni, puolustaessaan loukattuja tunteitaan ja sukupuoltaan, oli kantajana jutussa Rugg ja Hawkins, minä olisin voinut, mr Chivery, jos olisin katsonut tarpeelliseksi, todistaa, että se määrä kiinteää ravintoa, minkä hän tänä aikana nautti, ei ylittänyt kymmentä unssia viikossa».

»Luulen, että minä kyllä ylitän tämän määrän, sir», vastasi toinen epäröiden, ikäänkuin hiukan häpeäisi tunnustaa sitä.

»Mutta teillähän ei olekaan ketään vihollista ihmishahmossa», selitti mr Rugg hymyillen vakuuttavasti ja tehden samaa tarkoittavan eleen kädellään. »Huomatkaa, mr Chivery! Ei vihollista ihmishahmossa!»

»Ei, sir, ei olekaan», myönsi John yksinkertaisesti; »olisin hyvin pahoillani, jos niin olisi laita.»

»Sitä juuri odotinkin teiltä, kun tunnen periaatteenne», sanoi mr Rugg. »Se liikuttaisi kovin tytärtäni, jos hän kuulisi sen, sir. Mutta koska huomaan paistin olevan pöydässä, olen iloinen, ettei hän kuullut sitä. Mr Pancks, olkaa hyvä ja istukaa tällä kertaa vastapäätä minua. Rakkaani, istu sinä mr Chiveryä vastassa. Olkaamme (me ja miss Dorrit) sydämestämme kiitollisia siitä ravinnosta, jota meille suodaan!»

Ellei mr Ruggin käytöksessä olisi ilmennyt jonkinlaista vakavaa leikillisyyttä hänen näin avatessaan juhlapäivällisiä, olisi voinut luulla, että miss Dorritiakin odotettiin seuraan. Pancks, joka ymmärsi leikinlaskun kuten aina, kävi ottamaan muonaa tavalliseen tapaansa. Miss Rugg, joka kenties korvaili entisiä menetyksiään, otti niinikään eteensä runsaasti lammasta, joka nopeasti katosi, niin että vain luut jäivät jäljelle. Voileipävanukas hävisi kokonaan ja huomattava määrä juustoa ja retiisejä niinikään. Sitte tuli jälkiruoka.

Samalla kertaa ja ennenkuin käytiin rommin ja veden kimppuun, ilmestyi mr Pancksin muistikirja pöydälle. Nyt seuraavat liiketoimitukset olivat lyhyet mutta omituiset, melkeinpä salaliiton luontoiset. Mr Pancks luki tarkasti muistikirjaansa, joka nyt oli täyteen kirjoitettu, ja teki siitä pieniä otteita, jotka hän kirjoitti erityisille paperiliuskoille; mr Rugg seurasi sillä välin hänen toimiaan kiinteän tarkkaavasti, ja nuoren Johnin hajamielinen katse hukkui mietiskelyjen usvaan. Kun mr Pancks, salaliittolaisten päämies, oli kirjoittanut otteensa, tarkasti ja korjasi hän ne, pisti muistikirjan taskuunsa ja kokosi otteet käteensä kuin kortit.

»No, tässä on kirkkomaa Bedfordshiressä», sanoi Pancks. »Kuka ottaa sen?»

»Minä otan sen», lupasi mr Rugg, »ellei kukaan muu tahdo sitä».

Mr Pancks antoi hänelle kortin ja katsoi taas pakkaansa.

»No, tässä on tiedustelu Yorkissa», sanoi Pancks. »Kuka sen ottaa?»

»Minä en kelpaa siihen», vastasi mr Rugg.

»Ehkäpä te, mr Chivery, tahdotte olla niin kohtelias?» kysyi Pancks.

Kun nuori John suostui, antoi Pancks hänelle hänen korttinsa ja tarkasti taas kädessään olevia.

»Täällä on lontoolainen kirkko. Senhän minä voin ottaa. Ja perheraamattu; senkin voin ottaa. Siinä on kaksi minulle. Kaksi minulle», huohotti Pancks kortteihinsa. »Tässä on kirjuri Durhamista teille, John, ja vanha merta kyntävä herrasmies Dunstablesta teille, mr Rugg. Kaksi minulle, niinhän se oli? Niin, kaksi minulle. Tässä on kivi; kolme minulle. Ja kuolleena syntynyt lapsi; neljä minulle. Ja siinä ne kaikki ovatkin, tällä kertaa.»

Kun hän näin oli sijoittanut korttinsa, mikä kaikki tapahtui tyynesti ja hillityllä äänellä, sukelsi mr Pancks puhkuen omaan taskuunsa ja hinasi sieltä kangaspussin, josta hän sitte laski säästävästi matkarahoja kahteen pieneen kasaan. »Rahat hupenevat nopeasti», huomautti hän huolissaan, työntäessään rahakasan kummallekin miestoverilleen, »perin nopeasti».

»Voin vain vakuuttaa teille, mr Pancks», sanoi nuori John »pahoittelevani kovin sitä, etteivät varani salli minun itse maksaa matkakulujani tai ettei ole aikaa kylliksi minun kulkea matkojani jalkaisin. Sillä mikään ei tuottaisi minulle suurempaa tyydytystä, kuin jos saisin marssia jalkani puuduksiin maksutta ja palkatta.»

Tämän nuoren miehen epäitsekkyys tuntui miss Ruggin mielestä niin naurettavalta, että hänen täytyi kiireesti vetäytyä seurasta pois ja istua portaissa, kunnes naurunpuuska oli ohitse. Sillä välin mr Pancks, katsellen miltei säälivästi nuorta Johnia, kierteli hitaasti ja miettivästi rahapussiansa kuin aikoisi vääntää siltä niskat nurin. Neiti palasi huoneeseen hänen pistäessään pussin taskuunsa ja alkoi sekoittaa rommia ja vettä juomaksi seuralle, unohtamatta viehättävää omaa itseänsä, ja tarjosi kullekin lasin. Kun kaikki oli valmista, nousi mr Rugg seisomaan ja ojensi äänettömänä lasinsa yli pöydän keskikohdan, tällä liikkeellä kehoittaen kolmea toveriaan yhtymään yleiseen salaliittolaismaljaan. Toimitus oli juhlallinen määrättyä kohtaa myöten ja olisi ollut sitä läpeensäkin, ellei miss Rugg, kohottaessaan lasinsa täydentääkseen toimituksen, olisi sattunut vilkaisemaan nuoreen Johniin; hänet valtasi nimittäin silloin taas tämän epäitsekkäisyyden halveksittava naurettavuus niin, että hän purskutti ympärilleen muutamia pisaroita jumalallista juomaa ja vetäytyi hämillään huoneesta pois.

Tällaiset olivat Pancksin ennenkuulumattomat päivälliset Pentonvillessä, ja tällaista hänen viettämänsä toimelias ja omituinen elämä. Ainoat hetket hänen hereillä ollessaan, jolloin hän näytti irtautuvan huolistaan ja virkistäytyvän menemällä jonnekin tai sanomalla jotakin, tähtäämättä mihinkään erityiseen tai pyrkimättä tunkeutumaan minkään läpi, olivat ne, jolloin hän osoitti heräävää mielenkiintoa Bleeding Heart Yardissa asuvaan, kepin varassa ontuvaan ulkomaalaiseen.

Tämä ulkomaalainen, nimeltä John Baptist Cavalletto — Yardissa häntä sanottiin mr Baptistiksi — oli sellainen livertelevä, hilpeä ja toivehikas velikulta, että hän vastakohtaisuuden voimalla veti Pancksia puoleensa. Vaikka hän oli yksinäinen, heikko voimiltaan ja vain vaillinaisesti tunsi tärkeimmät sanat siitä ainoasta kielestä, jolla pääsi yhteyteen ympäristönsä kanssa, liukui hän kohtalonsa virtaa reippain mielin, mikä oli uutta ja outoa näillä tienoin. Vähän hänellä oli syötävää, vielä vähemmin juotavaa eikä muuta päällensä puettavaa kuin se, mitä hänellä oli yllänsä, ja se, mitä hän oli tuonut pienen pienessä mytyssään, mutta hänen kasvonsa olivat aina iloiset hänen ensin ontuillessaan edestakaisin Yardissa ja koettaessaan nöyrästi, valkoiset hampaat kiiluen, suostutella alkuasukkaita puolelleen; hän oli aina hilpeä, ikäänkuin eläisi erittäin loistavissa oloissa.

Ulkomaalaisen oli aina, olipa hän rampa tai terve, vaikea päästä eteenpäin Bleeding Heartissa. Ensiksikin oli asukkailla epämääräinen usko, että kaikki ulkomaalaiset kulkivat puukko taskussa; ja toiseksi heidän mielestään oli luonnollinen perustuslaillinen kansallinen selviö, että kunkin ulkomaalaisen oli lähdettävä omalle maalleen. He eivät milloinkaan tulleet ottaneeksi selkoa siitä, kuinka monta heidän omaa maanmiestänsä tulisi lähetettäväksi heidän huollettavakseen eri osista maailmaa, jos tämä periaate tunnustettaisiin yleisesti; he pitivät sitä yksinomaan ja erikoisesti vain brittiläisenä säädöksenä. Kolmanneksi oh heillä se ajatus, että taivas erikoisesti etsiskeli ulkomaalaista, kun ei luonut häntä englantilaiseksi, ja että hänen maallensa tapahtui kaikenlaisia onnettomuuksia siksi, että siellä tehtiin jotakin, mitä Englannissa ei tehty, eikä tehty sitä, mitä Englannissa tehtiin. Tähän uskoon olivat Barnaclet ja Stiltstalkingit pitkien aikojen kuluessa kasvattaneet heidät julistaen aina, virallisesti ja epävirallisesti, ettei mikään maa, joka ei alistunut näiden suurten sukujen johtoon, voinut toivoa itselleen kaitselmuksen suojelusta; ja kun he sitte saivat kansan uuvutetuksi tähän uskoon, moittivat he yksityisesti sitä maailman ennakkoluuloisimmaksi kansaksi.

Tätä voisi nimittää Bleeding Heartin asukasten valtiolliseksi näkökannaksi; mutta heillä oli muitakin syitä, joiden tähden he eivät olisi suoneet ulkomaalaisten oleskelevan Yardissa. He luulivat, että ulkomaalaiset aina olivat taloudellisessa pulassa; ja vaikka he itse olivat niin suuressa pulassa kuin suinkin saattoi toivoa, ei se vähentänyt heidän vastenmielisyyttään. He luulivat, että ulkomaalaiset aina olivat sotamiesten ja painettien uhkaamia; ja vaikka he itse varmasti olisivat kohta saaneet kallonsa murskatuksi, jos olisivat jollakin tavoin osoittaneet huonoa tuultansa, ei se mitään merkinnyt, koska tämä kurittaminen tapahtui muka tylsällä aseella. He luulivat ulkomaalaisten aina olevan epäsiveellisiä; ja vaikka heillä kotonaan oli tilapäisiä käräjänkäyntejä ja toisinaan sattui avioerojuttujakin, ei se mitään merkinnyt. He luulivat, etteivät ulkomaalaiset tunteneet vapaudenrakkautta, koska eivät milloinkaan olleet marssineet vaaliuurnille loordi Decimus Tite Barnaclen vaalikarjana, lippujen liehuessa ja »Rule Britannian» kaikuessa. Mutta välttääkseni pitkäveteisyyttä mainitsen vain enää, että heillä näiden lisäksi oli monta muuta samankaltaista luuloa.

Näitä esteitä vastaan sai ontuva keppiniekka ulkomaalainen puskea parhaansa mukaan eikä aivan yksin kuitenkaan, sillä mr Arthur Clennam oli suositellut häntä Plornisheille (hän asui saman talon ullakolla), mutta silti epätasaisessa ottelussa. Sitten asujamet nähdessään pienen miehen hyväntuulisena ja reippaana ontuilevan heidän keskuudessaan ja huomatessaan, ettei hän tehnyt mitään pahaa, ei puukottanut ketään, ei harjoittanut mitään häpeällistä epäsiveellisyyttä, eli etupäässä jauho- ja maitoruuilla ja leikki mrs Plornishin lasten kanssa iltaisin, tulivat siihen uskoon, että vaikkei hän voinutkaan toivoa tulevansa englantilaiseksi, olisi kuitenkin kovaa syyttää häntä tästä onnettomuudesta. He alkoivat vähitellen mukautua hänen tasollensa, nimittäen häntä »mr Baptistiksi», mutta kohdellen häntä kuin lasta ja nauraen kohtuuttomasti hänen vilkkaille eleillensä ja lapselliselle englanninkielelleen — nauraen sitä enemmän, koska hän ei pannut sitä pahakseen, vaan nauroi mukana. He puhuttelivat häntä kovalla äänellä, ikäänkuin hän olisi ollut umpikuuro. Opettaessaan hänelle puhdasta englanninkieltä he laativat lauseita, jonka kaltaisilla villit lienevät puhutelleet kapteeni Cookia tai Perjantai Robinson Crusoea. Mrs Plornish varsinkin oli kekseliäs tässä suhteessa; hän niitti sellaista mainetta sanomalla: »Mine toivo teiti sääre pian tärve», että Yardissa arveltiin sen olevan jo lähimain italian kieltä. Mrs Plornish itsekin alkoi uskoa itsellään olevan erikoisia taipumuksia tähän kieleen. Kun mr Baptist tuli tutummaksi, otettiin talouskapineita opetusvälineiksi ja opetettiin hänelle englanninkieltä tällaisen suunnattoman sanakirjan avulla; ja kun hän vain ilmestyi Yardin käytäviin, tulla tuuskahti ovista vaimoja, jotka huusivat: »Mr Baptist — teekannu!» »Mr Baptist — rikkalapio!» »Mr Baptist—jauhoseula!» »Mr Baptist—kahvimylly!» samalla tuoden nämä esineet nähtäville ja saattaen hänet syvästi tuntemaan anglosaksien kielen peloittavat vaikeudet.

Italialaisen edistyttyä tälle asteelle ja hänen Yardissa oleskelunsa kolmannella viikolla tuli mr Pancks vihdoin myös kiinnittäneeksi huomionsa pieneen mieheen. Kiivettyään hänen ullakolleen, mrs Plornish saattajanaan, tapasi Pancks mr Baptistin huoneessa, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin vuode lattialla, pöytä ja tuoli; huoneen asukas leikkasi puuta muutamilla yksinkertaisilla aseilla ja näytti olevan mitä iloisimmalla tuulella.

»No, vanha veikko», sanoi mr Pancks, »maksakaa vuokranne!»

Miehellä oli rahat valmiina, paperiin käärittyinä, ja nauraen ojensi hän ne Pancksille; sitten hän nosti luontevalla liikkeellä pystyyn yhtä monta oikean kätensä sormea kuin vuokrassa oli shillingejä ja veti ilmassa poikkiviivan niiden lisänä olevien kuuden pennyn merkiksi.

»Oho!» ihmetteli mr Pancks, katsellen häntä. »Niinkö tosiaankin? Tepä olettekin reilu asiakas. Aivan oikein. Enpä luullut vielä saavani niitä.»

Tässä sekaantui mrs Plornish keskusteluun ja selitti erittäin alentuvasti: »Tykkä teiste. Olla iloinen sai raha.»

Pieni mies hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hänen hilpeät kasvonsa miellyttivät erikoisesti mr Pancksia. »Kuinka hänen säärensä laita on?» kysyi hän mrs Plornishilta.

»Oh, paljoa paremmin, sir», vastasi tämä. »Toivomme, että hän jo ensi viikolla kokonaan voi luopua kepistään.» (Tilaisuus oli liian suotuisa päästettäväksi käsistä, ja mrs Plornish näytti erinomaista kielitaitoansa selittämällä mr Baptistille: »Mine toivo teiti sääre pian tärve.»)

»Hän on iloinen veitikka», huomautti Pancks, ihaillen häntä kuin mekaanista leikkikalua. »Millä hän elää?»

»Niin, sir», selitti mrs Plornish, »hän näkyy olevan oikein taitava leikkelemään tuollaisia kukkia, kuten nyt näette hänen tekevän». (Mr Baptist, joka tarkkasi heidän kasvojaan heidän puhuessaan, näytti työtään. Mrs Plornish selitti italialaisella tavallaan mr Pancksin puolesta: »Miellyttä. Oikke hyve!»)

»Elääkö hän mokomalla?» kysyi mr Pancks.

»Hän tulee toimeen hyvin vähällä, sir, ja luullaan hänen aikaa myöten ansaitsevan sillä hyvinkin. Mr Clennam on hankkinut hänelle sitä työtä ja antaa hänelle kaikenlaista muutakin tointa, täällä viereisessä työpajassa — hankkii lyhyesti sanoen työtä hänelle silloin kun hän tarvitsee sitä.»

»No, entä mitä hän tekee silloin, kun ei ole työssä?» kysyi mr Pancks.

»Ei juuri mitään, sir, kai sentähden, ettei hän voi liikkua paljon; mutta hän kuljeksii Yardissa, juttelee siellä täällä, vaikkei hän juuri ymmärrä ketään eikä kukaan häntä, leikkii lasten kanssa ja istuu auringossa — hän istuu missä hyvänsä aivan kuin nojatuolissa — ja hän laulaa ja nauraa!»

»Nauraa!» kertasi mr Pancks. »Minusta näyttää, siltä kuin joka hammas hänen suussansa aina nauraisi.»

»Mutta kun hän joskus kiipeää portaiden yläpäähän Yardin toisessa laidassa», kertoi mrs Plornish, »kurkistelee hän maailmaa kerrassaan omituisella tavalla! Niin että toiset meistä arvelevat hänen katselevan sinne päin, missä hänen kotimaansa on, ja toiset luulevat hänen vaanivan jotakuta sellaista, jota hän ei tahtoisi tavata, ja toiset eivät tiedä mitä ajatella.»

Mr Baptistilla näytti olevan ylimalkainen käsitys siitä, mistä he puhuivat; tahi kenties hän vilkasälyisenä huomasi mrs Plornishin pienen kurkistamista kuvaavan liikkeen. Oli miten oli, hän sulki silmänsä, heilautti päätänsä kuten ainakin mies, jolla on pätevät syyt tekoihinsa, ja sanoi omalla kielellänsä, ettei se mitään merkinnyt. Altro!

»Mitä on altro?» kysyi Pancks.

»Hm! Se on jonkinlainen yleinen huudahdus, sir», selitti mrs Plornish.

»Niinkö?» vastasi Pancks. »No, altro siis teille, vanha veikko.
Hyvästi! Altro!»

Mr Baptist toisti sanan vilkkaalla tavallaan moneen kertaan, mr Pancks taas jörömpään tapaansa vastasi yhdellä altrolla. Tästä lähtien otti Pancks mustalainen tavakseen aina palatessaan illalla väsyneenä työstään kiertää Bleeding Heart Yardin kautta, nousta rauhallisesti ullakon portaita, kurkistaa mr Baptistin ovelta ja sanoa, tavatessaan hänet huoneessa: »Halloo, vanha veikko! Altro!» Siihen mr Baptist lukemattomin säteilevin hymyin ja nyökkäyksin vastasi: »Altro, signore, altro, altro, altro!» Tämän pienin tiivistetyn keskustelun jälkeen meni Pancks sitten aina tiehensä, näyttäen keventyneeltä ja virkistyneeltä.