KAHDEKSASKUUDETTA LUKU
Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Arthur Clennam oli tehnyt tuloksettoman Calaisin-matkansa kiireisellä työajalla. Muuan raakalaisvalta, joka omisti huomattavia alueita maailmankartalla, tarvitsi palvelukseensa pari insinööriä, jotka olivat sukkelia tekemään keksintöjä ja tarmokkaita toteuttamaan niitä: käytännöllisiä miehiä, jotka kykenivät parhaista tarjolla olevista aineksista valitsemaan hyvän älynsä kulloinkin tarpeellisiksi katsomat miehet ja välineet ja jotka olivat yhtä rohkeita ja aikaansaapia käyttämään välineitänsä päämääriensä saavuttamiseen kuin suunnittelemaan näitä päämääriä. Tämä valta, raakalaisvalta kun oli, ei ymmärtänyt työntää suurta isänmaallista yritystä verukeviraston kätköihin, samoin kuin väkevä viini piilotetaan päivänvalolta kellariin, kunnes sen hehku ja voima on väljähtynyt ja kunnes viinitarhan työmiehet ja rypäleiden pusertajat ovat maatuneet maan tomuksi. Kuvaavan tietämättömänä se toimi, päättävästi ja tarmokkaasti, »kuinka-se-on-tehtävä»-periaatteen mukaisesti eikä osoittanut vähintäkään kunnioitusta suurta valtiollista »kuinka-se-ei-ole-tehtävä»-tiedettä kohtaan tai millään tavalla kannattanut sitä. Sillä oli todella raakalaismainen tapa riistää kaikki arvo viimemainitulta salaperäiseltä taidolta jokaisen valistuneen henkilön silmissä, joka joskus oli harjoittanut sitä.
Tästä johtui, että tarvittavia miehiä etsittiin, ja sellaisia löytyi myös, mikä sekin oli kovin sivistymätöntä. Ja kun miehet sitte löytyivät, kohdeltiin heitä erinomaisen luottavasti ja kunnioittaen (mikä taas todisti typerää valtiollista tietämättömyyttä) ja kutsuttiin kohta tulemaan ja ryhtymään tehtävään. Lyhyesti, heitä pidettiin miehinä, jotka aikoivat tehdä sen; he olivat yhteistyössä miesten kanssa, jotka aikoivat saada sen tehdyksi.
Daniel Doyce oli yksi näitä valittuja. Sillä kertaa ei voitu sanoa, viipyisikö hän poissa kuukausia vai vuosia Hänen matkavalmistuksensa ja heidän yhteisen liikkeensä kaikkien yksityisseikkojen ja tulosten tunnontarkka järjestely vaati paljon työtä lyhyessä ajassa, ja Clennam ahersi yöt päivät. Ensimmäisenä lomapäivänään livahti hän Kanaalin poikki ja yhtä nopeasti taas samalla laivalla takaisin sanomaan hyvästi Doycelle.
Tarkkaan ja huolellisesti näytti hän nyt tälle heidän raha-asiainsa tilan, heidän voittonsa ja tappionsa, velkansa ja saatavansa. Daniel tarkasti kaikki kärsivälliseen tapaansa ja ihaili kaikkea suuresti. Hän tutki tilejä aivan kuin ne olisivat olleet monin verroin nerokkaampi koneisto kuin mitä hän milloinkaan oli pannut kokoon ja seisoi sitten, lykkien hattua edestakaisin päässänsä ja katsellen ikäänkuin vaipuneena ihmeellisen koneen tarkasteluun.
»Se on kaunista, Clennam, säännöllisyydessään ja järjestyksessään.
Mikään ei voi olla selvempää. Mikään ei voi olla paremmin suoritettu.»
»Olen iloinen siitä, että hyväksytte sen, Doyce. No niin — mitä sitte tulee pääoman hoitoon teidän poissa ollessanne ja sen käyttöön, mikäli sitä kulloinkin tarvitaan liikkeessä —» Hänen yhtiökumppaninsa keskeytti hänet.
»Mitä siihen samoin kuin kaikkeen senkaltaiseen tulee, niin jätän sen kokonaan teidän huostaanne. Te toimitte näissä asioissa edelleen meidän molempien puolesta kuten tähänkin saakka ja vapautatte siten minut epämieluisesta huolesta.»
»Kuten olen monesti sanonut, te väitätte syyttä itseltänne puuttuvan liikemieskykyä», huomautti Clennam.
»Saattaa olla niin», hymyili Doyce. »Saattaa olla toisinkin. Oli miten oli, minulla on kuitenkin kutsumus, jota olen tutkinut enemmän kuin näitä asioita ja johon minä paremman sovin. Luotan täydellisesti yhtiökumppaniin ja tyydyn siihen, että hän tekee sen, mikä on parasta. Jos minulla on joitakin ennakkoluuloja raha-asioissa», jatkoi Doyce ja laski taipuisan, taitavan ammattilaispeukalonsa kumppaninsa takinkäänteelle, »niin ne koskevat keinottelua. En luule itselläni olevan muita ennakkoluuloja. Minulla kai on tämä vain siksi, etten ole milloinkaan oikein ottanut selvää asioista.»
»Älkää toki nimittäkö sitä ennakkoluuloksi», sanoi Clennam. »Rakas
Doyce, sehän on vain tervettä järkeä.»
»Sepä hauskaa, että ajattelette niin», vastasi Doyce katsoen ystävällisesti häneen kirkkailla harmailla silmillään.
»Sattui niin», jatkoi Clennam, »että tuskin puolta tuntia ennen tänne tuloanne sanoin saman asian Pancksille, joka pistäysi täällä. Olimme molemmat yksimielisiä, että varmoista rahansijoituksista luopuminen on vaarallisimpia samoin kuin se on tavallisempiakin niistä hullutuksista, jotka ansaitsevat rikoksen nimen.»
»Pancks?» tuumi Doyce työntäen hattunsa takaraivolle ja nyökäyttäen päätänsä hyväksyvästi. »Niin, niin, niin! Hän on varovainen veitikka.»
»Hän on todella erinomaisen varovainen veitikka», vastasi Arthur.
»Esikuvallisen varovainen.»
Molemmat tuntuivat saavan suurempaa tyydytystä mr Pancksin varovaisesta luonteesta kuin olisi odottanut pinnallisesti päättäen heidän keskustelustaan.
»Ja nyt, uskollinen kumppani», sanoi Daniel vilkaisten kelloaan, »koskei aika eikä vuoksi odota ketään ja koska olen valmis lähtemään, kimpsut ja kampsut odottavat portilla, niin sallikaa minun vielä sanoa eräs asia. Pyydän teiltä erästä asiaa.»
»Pyytäkää mitä vain — paitsi yhtä», Clennam kiirehti mainitsemaan tuon poikkeuksen, sillä hän näki kumppaninsa kasvoista, mitä tämä tarkoitti, »paitsi jättämään keksintönne oman onnensa nojaan».
»Sitä juuri aioin pyytää, ja te tiesitte sen», sanoi Doyce.
»Siihen minä vastaan: ei, varmasti vastaankin: ei. Kun kerta olen ryhtynyt asiaan, niin tahdon saada näiltä ihmisiltä määriteltyjä syitä, pätevän lausunnon, edes jonkinlaisen kunnollisen vastauksen.»
»Sitä ette saa», vastasi Doyce pudistaen päätänsä; »uskokaa minua, sitä ette milloinkaan saa».
»Koetan ainakin.» Clennam oli itsepäinen. »Eihän se haittaa, että yritän.»
»En ole aivan varma siitä», vastasi Doyce laskien pyytävästi kätensä hänen olkapäällensä. »Kyllä se on tuottanut minulle ikävyyksiä, ystäväni. Se on vanhentanut, väsyttänyt, suututtanut minua, tuottanut minulle pettymystä. Ei ole hyvä kenellekään, että hänen kärsivällisyyttänsä koetellaan ylenmäärin ja että hänen täytyy pitää itseänsä huonosti kohdeltuna. Minusta tuntuu jo nyt, että tulokseton kokemuksenne lykkäyksistä ja välttelyistä on tehnyt teidät vähemmän joustavaksi kuin ennen.»
»Yksityiset huolet saattavat tällä hetkellä olla syynä siihen», vastasi Clennam, »eikä nuo viralliset harmit. Ei vielä. En minä vielä ole haavoitettu.»
»Ette siis suostu pyyntööni?»
»En, varmasti en», kielsi Clennam. »Saisinhan hävetä, jos sallisin itseni näin pian karkoitettavan taistelukentältä, kun minua paljon vanhempi ja läheisemmin asiaan kiintynyt mies uljaasti taisteli niin kauan.»
Koskei mikään voinut järkyttää Clennamin päätöstä, veti Daniel Doyce kätensä pois, loi vielä jäähyväissilmäyksen konttoriin ja astui portaita alas hänen seurassaan. Doycen piti mennä Southamptoniin yhtyäkseen pieneen matkaseuraansa, ja portilla odottivat hyvin varustetut ja sullotut vaunut viedäksensä hänet sinne. Työmiehet olivat saattamassa häntä portilla ja ylpeilivät hänestä aika tavalla. »Onneksi olkoon, mr Doyce!» sanoi yksi heistä. »Minne tulettekin, he huomaavat saaneensa joukkoonsa miehen, joka tuntee työkalunsa ja jonka työkalut tuntevat hänet, miehen, joka tahtoo ja joka kykenee, ja ellei sellainen ole mies, niin kuka sitä sitten on!» Tämä järeän, yksinkertaisen työmiehen vapaaehtoisesti pitämä puhe (ei kukaan aavistanut, että hänessä piili sellaisia kykyjä) otettiin vastaan kolmella kaikuvalla eläköönhuudolla, ja siitä päivästä saakka nautti hän erikoista arvoa toverien joukossa. Eläköönhuutojen kaikuessa lausui Daniel sydämellisesti: »Jääkää hyvästi, miehet!» ja vaunut hävisivät näkyvistä ikäänkuin ilmanpaine olisi pyyhkäissyt ne Bleeding Heart Yardista.
Mr Baptist, tämä pieni kiitollinen uskottu mies, seisoi työmiesten joukossa ja oli hurrannut niin hyvin kuin vain ulkomaalaisena taisi. Oikeastaan ei kukaan maan päällä osaa hurrata niinkuin englantilaiset, jotka tosissaan hurratessaan innostuttavat ja kiihoittavat toisiaan siinä määrin kuin äänten kohinassa humisisi koko heidän historiansa kaikkien lippujen liehuessa, Alfred Suuren ajoilta saakka. Mr Baptist tuuskahti kuin tuuleen tämän rynnäkön edessä ja huohotti säikähtyneenä, kun Clennam viittasi häntä tulemaan toimistoon ja järjestämään kirjat ja paperit paikoillensa.
Lähdön touhua seuraavan rauhan vallitessa — sen tyhjyyden, joka tuntuu kaikessa eroamisessa ja joka on kaikkia ihmisiä odottavan suuren eroamisen edellensä luoma varjo — seisoi Arthur pulpettinsa ääressä uneksivana seuraten päivänsäteen pilkahtelua. Mutta hänen nyt vapautunut huomionsa palasi pian siihen aiheeseen, joka oli etualalla hänen ajatuksissaan, ja hän alkoi sadatta kertaa mietiskellä jokaista tuona iltana hänen mieleensä painunutta seikkaa, tuona iltana, jolloin hän näki Blandoisin äitinsä talossa. Uudelleen mies törmäsi häneen mutkikkaalla kadulla, uudelleen hän seurasi vierasta ja kadotti hänet näkyvistä, uudelleen ilmestyi sama mies hänen eteensä pihassa, katsellen taloa. Sitten hän oli seuraavinaan tulokasta ja seisovinaan hänen vieressään portailla.
»Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Compagnon de la Majolaine!
Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Aina iloinen!»
Hän ei suinkaan ensimmäistä kertaa toistanut tuota lastenlaulua, jonka tätä säkeistöä outo mies oli hyräillyt seistessään hänen rinnallaan, mutta nyt hän ei lainkaan huomannut lausuneensa sitä ääneen, niin että hämmästyi kuullessaan toisen säkeistön:
»Kuninkaan miehist' on hän reippain,
compagnon de la Majolaine!
Kuninkaan miehist' on hän reippain,
aina iloinen.»
Cavalletto oli kunnioittavasti esittänyt sekä sanat että sävelen, arvellen Clennamin pysähtyneen, koskei osannut pitemmälle.
»Ahaa te tunnette sen laulun, Cavalletto?»
»Kautta Bakkuksen, tunnenpa niinkin, sir! Kaikki tuntevat sen Ranskassa. Olen monta kertaa kuullut lapsukaisten laulavan sitä. Viimeksi kun kuullut sen olen», sanoi mr Baptist, entinen Cavalletto, joka tavallisesti palasi oman kielensä lauserakenteluun muistellessaan kotimaansa yhteydessä olevia asioita, »lauloi sitä suloinen vieno ääni. Vieno lapsenaan hyvin sievä, hyvin vieno. Altro!»
»Kun minä viimeksi kuulin sen», vastasi Arthur, »lauloi sitä ääni, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis, kaikkea muuta kuin viaton». Hän sanoi sen paremmin itsekseen kuin kumppanillensa ja lisäsi itsekseen, toistaen miehen seuraavat sanat: »Kuolema ja kirous, sir, luonteeni mukaista on olla kärsimätön!»
»Oho!» huudahti Cavalletto hämmästyneenä ja muuttui samassa hetkessä kalpeaksi.
»Mikäs nyt on?»
»En. Te tiedätte, missä olen viimeksi kuullut tuon laulun!»
Synnynnäisellä ketteryydellään hahmoitteli hän käsillään korkean käyrän nenän ääriviivat, oli työntävinään silmät lähemmäksi toisiansa, pörrötti hiuksiansa, pullisti ylähuulensa edustamaan paksuja viiksiä ja heitti kuvitellun viitan raskaan liepeen toiselle olkapäällensä. Tätä tehdessään, mikä tapahtui niin nopeasti, ettei sitä voi kuvitella kukaan, joka ei ole tarkannut italialaista talonpoikaa, hymyili hän varsin merkillistä ja julmaa hymyä. Koko tämä muutos tapahtui hänessä nopeasti kuin valon heijastus, ja hän seisoi samassa hetkessä taas kalpeana ja hämmästyneenä suojelijansa edessä.
»Mitä ihmettä te tarkoitatte?» kysyi Clennam. »Tunnetteko
Blandois-nimisen miehen?»
»En», vastasi mr Baptist ja pudisti päätänsä.
»Kuvailitte juuri miestä, joka oli läsnä, kun viimeksi kuulitte sen laulun, eikö niin?»
»Niin kyllä», ja mr Baptist nyökkäsi viisikymmentä kertaa. »No eikö häntä sanottu Blandoisiksi?»
»Ei!» kielsi mr Baptist. »Altro, altro, altro, altro!» Hän ei saanut tuota nimeä kyllin tehokkaasti torjutuksi, vaikka pudisti sekä päätänsä että etusormeansa yhtaikaa.
»Seis!» huudahti Clennam, levittäen kuulutuksen pulpetille.
»Oliko se tämä mies? Ymmärrättehän, kun luen ääneen.»
»Aivan. Täydellisesti.» 9
»Mutta seuratkaa itse mukana. Tulkaa tänne ja katsokaa olkani yli, kun luen.»
Mr Baptist lähestyi, seurasi joka sanaa vilkkailla silmillään, näki ja kuuli kaikki äärimmäisen kärsimättömästi, levitti sitte molemmat kämmenensä kuulutukselle, ikäänkuin olisi raivoisesti tarttunut kiinni saamaansa vahingolliseen eläimeen, ja huusi, katsoen kiihtyneenä Clennamiin: »Sama mies! Sama ihan!»
»Tämä hetki on tärkeämpi minulle kuin voitte aavistaakaan», sanoi Clennam hyvin kiihdyksissä. »Kertokaa, missä olette tavannut tämän miehen.»
Mr Baptist luki kuulutuksen toistamiseen hyvin hitaasti ja alakuloisena, vetäytyi sitte pari kolme askelta taaksepäin, teki liikkeen ikäänkuin olisi pudistellut pölyä käsistään ja vastasi hyvin vastahakoisesti:
»Marsigliassa — Marseillessa.»
»Mikä hän oli?»
»Vanki ja — altro! Luulen myös, että hän oli», mr Baptist hiipi lähemmäksi kuiskatakseen sen, »murhaaja!»
Clennam peräytyi ikäänkuin tuo sana olisi antanut hänelle iskun; niin kauheaan valoon joutui hänen äitinsä seurustelu tuon miehen kanssa sen kautta. Cavalletto vaipui toiselle polvellensa ja rukoili, kaikenlaisia eleitä tehden, häntä kuuntelemaan, mikä oli saattanut hänet tämän konnan seuraan.
Hän kertoi täysin totuudenmukaisesti, kuinka se oli johtunut siitä, että hän oli kuljettanut kiellettyä tavaraa rajan yli, kuinka hänet oli päästetty aikoinaan vankilasta ja kuinka hän oli luopunut entisestä elämästään. Niinikään kuinka sama murhaaja, joka silloin nimitti itseään Lagnieriksi, vaikka hän aikaisemmin piti Rigaud-nimeä, herätti hänet keskellä yötä Päivänkoitto-nimisessä majatalossa Chalonsissa Saônen varrella, kuinka murhaaja oli ehdottanut, että he liittyisivät yhteen, kuinka hän niin pelkäsi ja inhosi murhaajaa, että karkasi hänen luotansa ennen päivänkoittoa ja kuinka häntä siitä lähtien oli ahdistanut pelko, että murhaaja taas tapaisi hänet ja esiintyisi hänen tuttavanansa. Kerrottuaan tämän, tehostaen erikoisesti oman kielensä mukaisesti sanaa murhaaja, mikä ei suinkaan tehnyt sitä vähemmin kauhistuttavaksi Clennamin kuulla, ponnahti hän pystyyn, hyökkäsi uudelleen kuulutuksen kimppuun ja huusi niin vimmaisesti, että se pohjoismaalaisen suussa olisi merkinnyt selvää mielenvikaisuutta: »Tämä on sama murhaaja! Tässä hän on!»
Intohimoisessa kiihkossaan oli hän ensin unohtanut sen tosiseikan, että oli viimeksi nähnyt miehen Lontoossa. Kun tämä seikka palasi hänen muistiinsa, herätti se Clennamissa toivon, että se oli tapahtunut sen illan jälkeen, jolloin hän oli käynyt äitinsä luona; mutta Cavallettolla oli niin tarkka aika- ja paikallismuisti, että kävi epäilemättömän selväksi, että se oli tapahtunut ennen tätä iltaa.
»Kuulkaas», virkkoi Arthur hyvin vakavana. »Tämä mies on, kuten tässä luemme, kadonnut jäljettömiin.»
»Josta olen hyvin tyytyväinen!» Ja Cavalletto kohotti hurskaasti silmänsä taivasta kohti. »Tuhannet kiitokset taivaalle siitä! Kirottu murhaaja!»
»Ei toki», väitti Clennam, »sillä en saa hetkenkään rauhaa ennenkuin olen kuullut jotakin hänestä».
»Riittää, hyväntekijäni, se on aivan eri asia. Anteeksi tuhannesti!»
»No, Cavalletto», ja Clennam tarttui lempeästi hänen käsivarteensa ja käänsi hänet niin, että he joutuivat seisomaan silmätysten. »Olen varma, että te olette harvinaisen kiitollinen siitä vähästä, mitä olen voinut tehdä hyväksenne.»
»Vannon, että niin on laita», huudahti toinen.
»Tiedän sen. Jos voisitte löytää tuon miehen tai saada selville minne hän on joutunut tai hankkia joitakin myöhäisempiä tietoja hänestä, niin tekisitte minulle kaikkein suurimman palveluksen, ja minä olisin teille (ja paljoa suuremmalla syyllä) yhtä kiitollinen kuin te minulle.»
»En tiedä mistä etsiä», huudahti pieni mies suudellen haltioituneena Arthurin kättä. »En tiedä mistä aloittaa. En tiedä minne mennä. Mutta rohkeutta! Riittää! Sama se! Minä lähden, jo tällä hetkellä!»
»Eikä sanaakaan kellekään muulle kuin minulle, Cavalletto.»
»Altro!» huudahti Cavalletto. Ja hän hävisi suurella kiireellä.