SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU
Itsekiduttajan tarina
Onnettomuudekseni en ole typerä. Varhaisesta lapsuudestani saakka olen keksinyt sen, mitä ympäristöni on luullut salavansa minulta. Jos minua aina olisi voitu pettää ja pimittää, sen sijaan että aina pääsin totuuden perille, niin olisin voinut elää yhtä rauhallista ja rattoisaa elämää kuin useimmat pöllöpäät.
Lapsuuteni kului isoäidin luona, se on: eräs nainen edusti tätä omaista ja otti itselleen tuon nimen. Hänellä ei ollut oikeutta siihen, mutta minä — joka kuitenkin olin siinä määrin typerä — en epäillyt häntä. Hänellä oli luonansa muutama oman perheensä lapsia ja muutamia vieraita. Kaikki olivat tyttöjä, yhteensä kymmenen minut mukaan lukien. Me asuimme kaikki yhdessä, ja meidät kasvatettiin yhdessä.
Lienen ollut noin kaksitoistavuotias, kun aloin huomata kuinka nämä tytöt kaikin tavoin pyrkivät kohtelemaan minua suojelevasti. Minulle kerrottiin, että olin orpo. Meidän joukossamme ei ollut muita orpoja, ja minä huomasin (siinä oli ensimmäinen haitta siitä, etten ollut typerä), että he olivat minulle ystävällisiä vain loukkaavasta säälistä, oman ylemmyytensä tunnossa. En luottanut näihin huomioihin heti harkitsematta. Koettelin heitä usein. Oli melkein mahdotonta saada heitä riitelemään kanssani. Jos joskus onnistuin jonkun kanssa, niin saatoin olla varma siitä, että hän palasi tunnin tai parin kuluttua luokseni ja alkoi lepytellä minua. Minä ärsytin heitä alituisesti enkä tiedä heidän milloinkaan odottaneen, että minä alkaisin hieroa sovintoa. He antoivat minulle aina anteeksi turhamaisuudessaan ja alentuvaisuudessaan. Aikuisten pienoiskuvia!
Yksi heistä oli minun valittu ystävättäreni. Rakastin tätä typerää houkkaa intohimoisesti, mitä hän ei ansainnut vähääkään, enkä voi muistella tätä kiintymystäni tuntematta häpeää, vaikka olinkin lapsi vain. Hänellä oli, kuten he sanoivat, herttainen ja hellä luonne. Hän osasi jaella ja jakelikin kauniita katseita ja helliä hymyilyjä jokaiselle. Luulen, ettei talossa ainoakaan paitsi minua tiennyt, että hän teki niin loukatakseen ja katkeroittaakseen minun mieltäni!
Kaiken uhallakin pidin tästä arvottomasta tytöstä niin paljon, että elämäni sen kautta kävi levottomaksi ja myrskyiseksi. Minua nuhdeltiin ja soimattiin alituisesti siitä että muka »kiusasin» häntä, toisin sanoen, että nuhtelin häntä hänen uskottomuudestaan ja itketin häntä, kun näytin osaavani lukea hänen sydämensä ajatukset. Kaikesta huolimatta rakastin häntä uskollisesti ja kerran menin hänen kanssaan hänen kotiinsa lomaa viettämään.
Hän oli kotona pahempi kuin koulussa. Hänellä oli joukoittain serkkuja ja tuttavia, ja meillä oli tanssiaisia hänen kodissaan ja kävimme tanssiaisissa muiden kodeissa, ja sekä kotona että kylässä kidutti hän minua sietämättömästi. Hänen pyrkimyksenänsä oli saada heidät kaikki rakastumaan häneen — tehdäkseen minut hulluksi mustasukkaisuudesta; hän oli tuttavallinen ja hyvissä väleissä kaikkien kanssa — tehdäkseen minut hurjaksi kateudesta. Kun jäimme kahden makuuhuoneeseemme iltaisin, soimasin häntä ja sanoin selvästi näkeväni hänen mielensä alhaisuuden; ja silloin hän itki itkemistänsä ja sanoi minua julmaksi, jolloin suljin hänet syliini pitäen häntä siinä aamuun saakka ja rakastaen häntä yhä yhtä paljon kuin ennenkin ja tuntien usein, että mieluummin kuin kärsin sillä tavalla pitelisin häntä sylissäni ja vaipuisin virran pohjaan — jossa yhä syleilisin häntä senkin jälkeen kun olisimme molemmat kuolleet.
Mutta tämä loppui, ja minä tunsin helpotusta. Perheessä oli täti, joka ei pitänyt minusta. Epäilen tokko heistä kukaan piti minusta; en minä sitä erikoisesti halunnutkaan, sillä sydämeni riippui vain tuossa ainoassa. Täti oli nuori nainen, jolla oli tapana totisin silmin tarkata minua. Hän oli häpeämätön nainen ja katseli minua peittelemättömän säälivästi. Erään tällaisen äsken kuvaamani yön jälkeen menin kasvihuoneeseen ennen aamiaista. Charlotte (se oli petollisen nuoren ystävättäreni nimi) oli mennyt alas ennen minua, ja minä kuulin sisään astuessani tädin puhuvan hänelle minusta. Jäin paikalleni lehvistön suojaan ja kuuntelin.
Täti sanoi: »Charlotte, miss Wade kiduttaa sinut hengiltä, eikä se saa jatkua.» Toistan sanasta sanaan, mitä kuulin.
No mitä hän vastasi? Sanoiko hän: »Minähän kidutan hänet hengiltä, minä kun pidän häntä piinapenkissä ja olen hänen teloittajansa, vaikka hän joka ilta vakuuttaa pitävänsä minusta uskollisesti, huolimatta siitä, että hän tietää, kuinka minä kohtelen häntä?» Sanoiko hän niin? Ei; ensimmäinen muistettava kokemukseni oli yhtäpitävä sen kanssa, millaiseksi tunsin hänet, ja entisten kokemusteni kanssa. Hän alkoi nyyhkyttää ja itkeä (hankkiakseen tätinsä myötätunnon) ja sanoi: »Rakas täti, hänellä on niin vaikea, onneton luonto; toiset tytöt koulussa, paitsi minua, koettavat kaikkensa parantaakseen sitä, kaikki me panemme parastamme.»
Tämän jälkeen täti hyväili häntä, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin ylevää eikä halpaa ja vilpillistä, ja kannatti edelleen tuota inhoittavaa teeskentelyä sanomalla: »Mutta kaikella on järjelliset rajansa, kultaseni, ja minä huomaan, että tämä onneton tyttöparka tuottaa sinulle herkeämätöntä ja hyödytöntä surua kuin tällainen muuten hyvä pyrkimys oikeastaan kannattaisi.»
Onneton tyttöparka tuli piilostaan, kuten voitte arvata, ja sanoi: »Lähettäkää minut kotiin.» En enää sanonut heille kummallekaan enkä kenellekään koko talossa muuta kuin: »Lähettäkää minut kotiin, muuten kävelen sinne yksin yötä päivää!» Kun tulin kotiin, sanoin otaksutulle isoäidilleni, että ellei minua lähetetty täydentämään kasvatustani jonnekin muualle ennenkuin tuo tyttö ja kaikki muut palaisivat, polttaisin silmäni heittäytymällä tuleen mieluummin kuin sietäisin katsella heidän vilpillisiä kasvojansa.
Nyt jouduin nuorten naisten joukkoon, mutta en huomannut heitä sen paremmiksi. Kauniita sanoja ja kauniita verukkeita, mutta minä tunkeuduin heidän vilpillisten ajatustensa perille, kun he ylistelivät ja korottivat itseänsä ja alensivat minua ja huomasin, etteivät he olleet sen parempia. Ennenkuin erosin heistä, sain tietää, ettei minulla ollut mitään isoäitiä eikä muitakaan tunnettuja sukulaisia. Tämä tieto valaisi monta kohtaa sekä menneessä että tulevassa elämässäni. Sen kautta ymmärsin monta tilaisuutta, joissa ihmiset vain ylvästelivät ja halveksivat minua muka kohdellessaan minua hienotunteisesti tai tehdessään minulle palveluksia.
Erään liikemiehen hoitoon oli sijoitettu pieni pääoma minua varten. Minusta piti tulla kotiopettajatar. Minusta tuli kotiopettajatar ja jouduin köyhän aatelismiehen luokse, jolla oli kaksi tytärtä — pieniä lapsia vielä, mutta vanhemmat tahtoivat, että he kasvaisivat, jos mahdollista, kotiopettajattaren hoidossa! Äiti oli nuori ja kaunis. Kohta alussa hän oli kohtelevinaan minua erittäin hienotunteisesti. Salasin suuttumukseni, mutta tiesin varsin hyvin hänestä olevan hauskaa tällä tavalla osoittaa, että hän oli minun emäntäni ja että hän olisi voinut kohdella palvelijaansa toisellakin tavalla, jos olisi halunnut.
Sanoin, etten osoittanut suuttumustani, enkä tehtykään niin, mutta minä näytin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa siten, etten tehnyt hänelle mieliksi. Kun hän yritti tyrkyttää minulle viiniä, join vettä. Jos pöydässä sattui olemaan jotakin herkkua, lähetti hän sen aina minulle, mutta minä kieltäydyin siitä aina ja söin niitä ruokalajeja, joita pidettiin halvempina. Näiden epäonnistumisten avulla torjuin tuikeasti hänen suojelevaisuutensa ja tunsin itseni riippumattomaksi.
Pidin lapsista. He olivat arkoja, mutta näyttivät olevan taipuvaisia kiintymään minuun. Talossa oli lapsenhoitaja, punaposkinen nainen, joka tunkeilevasti teeskenteli ainaista iloisuutta ja hyväntuulisuutta, hän oli hoitanut molempia lapsia ja saavuttanut heidän kiintymyksensä ennenkuin minä näinkään heitä. Olisin melkein voinut tyytyä kohtalooni, ellei tätä naista olisi ollut. Hänen ovelat temppunsa pysyäkseen lasten suosiossa alituisessa kilpailussa minun kanssani olisivat eksyttäneet monen minun asemassani olevan; mutta minä älysin ne alusta alkaen. Sen varjolla, että hän järjesti huoneitani, palveli minua ja hoiti puvustoani (jossa kaikessa hän oli erittäin ahkera) oli hän aina läsnä. Ovelimpia hänen monista tempuistaan oli että hän muka koetti saada lapsia paremmin kiintymään minuun. Hän ohjasi heitä minun luokseni, houkutteli heitä minun seuraani. »Tulkaa kiltin miss Waden luo, tulkaa rakkaan miss Waden luo, tulkaa kauniin miss Waden luo. Hän pitää teistä paljon. Miss Wade on viisas nainen, joka on lukenut paljon kirjoja ja voi kertoa teille paljon enemmän ja hauskempia tarmona kuin minä. Tulkaa kuuntelemaan miss Wadea.» Kuinka saatoin kiinnittää heidän huomiotansa kun sydämeni kapinoi noin kömpelöjä juonitteluja vastaan? Kuinka saatoin ihmetellä, kun näin heidän viattomien kasvojensa kääntyvän minusta pois ja heidän käsivarsiensa kiertyvän hänen kaulaansa eikä minun. Hän katsoi silloin minuun, pudisti heidän kiharansa kasvoiltaan ja sanoi: »He tulevat kyllä pian teidän luoksenne, miss Wade; he ovat niin viattomia ja helläsydämisiä, ma'am; älkää olko pahoillanne siitä ma'am -» ja oli voitonriemuinen.
Vielä toinenkin tapa hänellä oli. Toisinaan kun hän näki näillä keinoin varmasti syösseensä minut synkän epätoivon mietiskelyihin, kiinnitti hän lasten huomion siihen, osoittaakseen millainen ero hänen ja minun välillä oli. »Hiljaa! Miss Wade-parka ei voi hyvin. Älkää melutko kultaseni, hänen päätänsä kivistää. Tulkaa lohduttamaan häntä. Tulkaa kysymään joko hän voi paremmin, pyytäkää häntä rupeamaan levolle. Toivon ettei teillä ole mitään huolia, ma'am. Älkää olko pahoillanne, ma'am, älkää olko surullinen!»
Tämä kävi sietämättömäksi. Hänen armonsa, emäntäni, tuli eräänä päivänä sisään kun olin yksin ja äärimmäisen tietoinen siitä, etten minä kestäisi tätä. Sanoin hänelle että minun täytyi lähteä pois, koska en sietänyt tuota naista, Dawesia.
»Miss Wade! Dawe-parka on hyvin kiintynyt teihin, tekisi mitä tahansa hyväksenne!»
Tiesin edeltäpäin jo, että hän sanoisi niin, olin valmistunut siihen; vastasin vain, ettei minun sopinut sanoa emäntääni vastaan, minun täytyi lähteä.
»Toivo, miss Wade», vastasi hän, ja hänen olemukseensa ilmestyi heti se ylemmyyden sävy, jonka hän tähän asti oli niin hatarasti salannut, »ettei mikään, mitä olen sanonut tai tehnyt yhdessäolomme aikana, ole oikeuttanut teitä käyttämään tuota epämiellyttävää sanaa emäntä. Sen on täytynyt tapahtua aivan tietämättäni ja tahtomattani. Pyydän, sanokaa mitä se on.»
Vastasin, ettei minulla ollut mitään valittamista emännästä eikä emännälleni, mutta että minun täytyi lähteä.
Hän epäröi hetkisen, istui sitte viereeni ja laski kätensä minun kädelleni. Ikäänkuin tämä kunnia olisi voinut hauduttaa mitkä muistot hyvänsä!
»Miss Wade, pelkään, että olette onneton jostakin syystä, johon minun
vaikutukseni ei ylety.»
Hymyilin, ajatellen kokemusta, jonka tuo sana toi mieleeni, ja sanoin:
»Ehkäpä minulla on onneton, vaikea luonne.»
»Sitä en sanonut.»
»Se on helppo tapa selittää mitä hyvänsä», sanoin.
»Saattaa olla, mutta minä en sanonut sitä. Tarkoitin aivan toista. Mieheni ja minä olemme joskus puhuneet asiasta, kun ikäväksemme olemme huomanneet, ettette tunne itseänne kotiutuneeksi luonamme.»
»Kotiutuneeksi? Oh! Te olette niin ylhäistä väkeä, mylady», vastasin.
»Onnettomuudekseni tulin käyttäneeksi sanaa, jonka saattaa — kuten nähtävästi on käynyt — ymmärtää aivan toisin kuin tarkoitukseni oli.» (Hän ei ollut odottanut minulta tällaista vastausta, ja hän häpesi sitä.) »Tarkoitan vain, ettette ole tuntenut itseänne onnelliseksi meidän luonamme. On vaikea ottaa puheeksi tällaista asiaa, mutta ehkä se kuitenkin olisi mahdollista kahden nuoren naisen kesken — lyhyesti, olemme pelänneet, että olette sallinut joidenkuiden perhesuhteiden, joihin ei kukaan voi olla syyttömämpi kuin te kaivaa mieltänne. Jos niin on, niin sallikaa meidän hartaasti pyytää, ettette anna niiden katkeroittaa mieltänne. Miehelläni itsellään oli, kuten yleisesti tiedetään, aikaisemmin hyvin iäkäs sisar, joka ei ollut hänen laillinen sisarensa, mutta jota kaikki rakastivat ja kunnioittivat —»
Älysin heti, että he olivat ottaneet minut taloonsa tuon kuolleen naisen tähden, kuka hän sitte lienee ollut, voidakseen mahtailla minulle ja käyttää minua hyödykseen; älysin, että tämä tieto yllytti lastenhoitajaa pistelemään minua, kuten hän oli tehnyt, ja niinikään älysin, että lasten arkuus ja pelokkuus epämääräisesti viittasi siihen, etten ollut muiden ihmisten kaltainen. Läksin talosta samana iltana.
Parin lyhytaikaisemman ja jotenkin samanlaisen kokemuksen jälkeen, joista ei nyt kannata puhua, jouduin toiseen perheeseen; täällä minulla oli vain yksi oppilas, viisitoistavuotias tyttö, talon ainoa tytär. Vanhemmat olivat iäkkäänpuoleisia, arvossapidettyjä, rikkaita ihmisiä. Muuan sisarenpoika, joka oli kasvatettu heidän perheessänsä, vieraili usein talossa, jossa muutenkin kävi paljon vieraita, ja hän alkoi osoittaa huomaavaisuutta minulle. Torjuin päättävästi hänen kohteliaisuutensa, sillä taloon tullessani olin varmasti päättänyt, etten sallisi kenenkään osoittaa minulle sääliä ja alentuvaisuutta. Mutta hän kirjoitti minulle kirjeen. Se johti siihen, että menimme kihloihin.
Hän oli vuotta nuorempi kuin minä ja näytti vieläkin nuoremmalta. Hän oli lomalla Intiasta; siellä hänellä oli toimi, jonka piti pian muuttua hyvin edulliseksi. Kuuden kuukauden päästä piti meidän mennä naimisiin ja matkustaa Intiaan. Minun oli määrä jäädä taloon ja siellä viettää hääni. Kellään ei ollut muistuttamista tätä järjestelyä vastaan.
En voi välttää sanomasta, että hän ihaili minua, mutta jos voisin, niin välttäisin. Turhamaisuudella ei ole mitään osaa tässä, sillä hänen ihailunsa kiusasi minua. Hän ei vaivautunut salaamaan sitä, niin että minusta tuntui, eläessäni noiden rikkaiden ihmisten loukossa, kuin hän olisi ostanut minut ulkomuotoni tähden ja asettaisi ostamansa tavaran näytteille puolustaakseen kauppaansa. Huomasin, että he mielessään arvioivat minua ja olivat uteliaita tietämään minkä arvoinen oikeastaan olin. Päätin, etteivät he saisi sitä tietää. Olin liikkumaton ja vaiti heidän seurassaan ja olisin sallinut kenen hyvänsä tappaa minut mieluummin kuin olisin millään tavoin vaivautunut saavuttaakseni heidän hyväksymisensä.
Hän sanoi, etten minä tehnyt itselleni oikeutta. Minä väitin vastaan ja huomautin, että koska juuri tarkoitin tehdä näin viimeiseen hetkeeni saakka, niin en voinut alentua mielistelemään ketään heistä. Hän oli pahoillaan, vieläpä loukkautunutkin, kun lisäsin toivovani, ettei hän panisi tunteitaan näytteille heidän läsnäollessaan; mutta hän lupasi uhrata rakkautensa vilpittömät ilmaisut minun mielikseni.
Tämän varjolla alkoi hän nyt mitata takaisin minulle. Hän saattoi tuntimäärin pysyä poissa kenen muun kanssa hyvänsä. Istuin kerran puolen iltaa yksin ja huomaamattomana, jolla välin hän keskusteli nuoren serkkunsa, oppilaani, kanssa. Näin koko ajan ihmisten silmistä, että heidän mielestänsä nämä kaksi paljoa paremmin sopivat yhteen kuin hän ja minä. Arvaten ihmisten ajatukset istuin ja katselin nuorta paria, kunnes huomasin, että se saattoi minut naurettavaksi, ja raivosin itseäni vastaan, koska olin rakastanut häntä.
Sillä minä olin rakastanut häntä. Huolimatta siitä, ettei hän ansainnut sitä eikä ajatellut niitä tuskia, joita se tuotti minulle — joiden tuskien olisi kiitollisuuden siteillä pitänyt liittää hänet minuun elämän iäksi — minä tosiaan rakastin häntä. Hänen tähtensä koetin sietää, että hänen serkkunsa ylisteli häntä ja teeskenteli luulevansa sen ilahduttavan minua, vaikka hyvin tiesi, kuinka se raastoi sydäntäni. Istuessani sulhaseni seurassa muistellen kaikkia kärsimiäni loukkauksia ja vääryyksiä ja punniten, eikö olisi viisainta paeta tykkänään talosta eikä enää milloinkaan nähdä häntä — silloinkin rakastin häntä.
Hänen tätinsä (emäntäni, suvainnette muistaa) lisäsi harkitusti ja tahallaan koettelemuksiani ja ikävyyksiäni. Erikoisen hauskaa oli hänestä lavealti kuvitella ja kuvailla tulevaa elämäämme Intiassa, kuinka järjestäisimme taloutemme ja keiden kanssa seurustelisimme, sittenkun hän olisi saanut virkaylennystä. Minun ylpeyteni nousi tätä julkeata tapaa vastaan, jolla hän kuvasi elämääni naimisissa vastakohdaksi nykyiselle riippuvaiselle ja halvalle asemalleni. Hillitsin suuttumukseni, mutta osoitin hänelle, että käsitin täydellisesti hänen tarkoituksensa, ja maksoin hänen kiusantekonsa teeskentelemällä nöyryyttä. Sanoin hänelle, että hänen kuvailemansa elämä varmaan oli aivan liian suuri kunnia minulle. Pelkäsin muka, etten kykenisi mukautumaan niin suureen muutokseen. Ajatella, että hänen tyttärensä kotiopettajatar joutuisi näin korkeaan asemaan! Hän nolostui ja he kaikki nolostuivat, kun minä vastasin tällä tavalla. He huomasivat, että minä täydellisesti ymmärsin hänen tarkoituksensa.
Näihin aikoihin, jolloin huoleni olivat suurimmillaan ja jolloin olin pahimmin vihoissani kihlatulleni hänen kiittämättömyydestään, hän kun varsin vähän välitti niistä lukemattomista ikävyyksistä ja nöyryytyksistä, joita sain kärsiä hänen tähtensä, näihin aikoihin alkoi rakas ystävänne mr Gowan käydä talossa. Hän oli siellä vanha tuttu, mutta oli ollut ulkomailla. Hän ymmärsi tilanteen yhdellä silmäyksellä ja ymmärsi myös minut.
Hän oli ensimmäinen tapaamani ihminen, joka ymmärsi minut. Hän ei ollut käynyt talossa kolmea kertaa, ennenkuin huomasin, että hän seurasi jokaista mieleni liikettä. Näin sen selvästi siinä kylmän huolettomassa tavassa, jolla hän kohteli heitä kaikkia ja minua ja koko asiaa. Näin sen selvästi hänen keveästi vakuuttaessaan ylenmäärin ihailevansa tulevaa puolisoani, innostuneena puhuessaan kihlauksestamme ja tulevaisuudentoiveistamme, onnitellessaan meitä vastaisen rikkautemme johdosta ja alakuloisesti viitatessaan omaan köyhyyteensä — mikä kaikki tapahtui yhtäläiseen onttoon, virnistelevään, pilkalliseen tapaan. Tunsin itseni yhä katkerammaksi, yhä halveksittavammaksi, kun hän esitti kaikki minua ympäröivät olosuhteet uudessa, vihattavassa valossa, samalla teeskennellen kuvailevansa niitä parhaassa valaistuksessa minun ja itsensä ihailtaviksi. Hän oli kuin valepukuinen kuolema hollantilaisessa maalaustaiteessa: ottipa hän minkä hyvänsä käsivarrelleen, nuoruuden tai vanhuuden, kauneuden tai rumuuden, ja tekipä hän sen kanssa mitä tahansa, tanssi tai lauloi, leikki tai rukoili, aina muutti hän sen aaveeksi.
Ymmärrätte siis, että kun rakas ystävänne onnitteli minua, lausui hän todellisuudessa säälivänsä minua; kun hän lohdutteli minua ollessani suutuksissa, paljasti hän vain vertavuotavat haavani, ja kun hän selitti, että uskollinen nuori ritarini oli »maailman rakastunein nuorukainen, jolla oli mitä lämpimin sydän», niin hän vain kosketteli vanhaa epäluuloani, että olin joutunut naurunalaiseksi. Nämä eivät olleet erikoisen hyviä palveluksia, sanonette. Minulle ne sopivat hyvin, sillä ne olivat minun oman mieleni vastakaikua ja vahvistivat omia havaintojani. Pian aloin viihtyä rakkaan ystävänne seurassa paremman kuin kenenkään muun.
Huomatessani (kuten tein melkein heti), että tämä herätti mustasukkaisuutta, viihdyin vieläkin paremman tässä seurassa. Enkö minä ollut kärsinyt lemmenkateutta, ja yksin minunko osalleni sellaisen piti langeta? Ei. Tuntekoon hänkin, mitä se oli! Olin iloinen siitä, että hän saisi kokea sitä, kokea sitä oikein kipeästi, ja toivoin, että se tuntuisi todella kipeältä. Kirvelevän kipeältä. Hän oli kovin kesy mr Gowanin rinnalla, joka ymmärsi kohdella minua vertaisenaan ja osasi eritellä ja arvostella ympärillämme olevia kurjia ihmisiä.
Tätä jatkui, kunnes täti, emäntäni, otti puhuakseen minun kanssani. Asiaan tuskin kannatti kajota, hän kun tiesi, etten tarkoittanut mitään, mutta hän tahtoi kuitenkin omasta puolestaan vihjata (hän tiesi, ettei muuta tarvittu), että olisi parempi, jos hiukan vähemmin seurustelisin mr Gowanin kanssa.
Kysyin häneltä, kuinka hän saattoi vastata puolestani. Hän saattoi
aina vastata siitä, etten tarkoittanut mitään väärää, vastasi hän.
Kiitin, mutta sanoin mieluummin vastaavan! itse puolestani ja
itselleni. Hänen muut palvelijansa olisivat luultavasti kiitollisia
hyvästä todistuksesta, mutta minä en tarvinnut sellaista.
Keskustelua jatkui, ja sain aiheen kysyä, kuinka hän tiesi tarvitsevansa vain vihjata saadakseen minut tottelemaan. Syntyperänikö vai palvelija-asemani perusteella? En ollut myynyt itseäni sieluineni ruumiineni. Hän näytti arvelevan, että hänen hieno sisarenpoikansa oli käynyt orjamarkkinoilla ja ostanut itselleen vaimon.
Asia olisi luultavasti ennemmin tai myöhemmin päättynyt tällä tavalla, mutta hän sai sen ratkeamaan nyt yhdellä kertaa. Hän sanoi minulle, teeskennellen sääliä, että minulla oli onneton, vaikea luonne. Kuullessani taas toistettavan tätä vanhaa, häpeämätöntä vääryyttä en kestänyt enää, vaan sanoin kaikki, mitä olin tiennyt hänestä ja nähnyt hänessä, ja kaikki, mitä olin kärsinyt siitä saakka, kun olin alentunut olemaan kihloissa hänen sisarenpoikansa kanssa. Sanoin hänelle, että mr Gowan oli ainoa lohdutukseni alennustilassani, että olin sietänyt sitä liian kauan ja että pudistin sen hartioiltani liian myöhään, mutta etten tahtonut enää tavata ketään heistä. Enkä tavannutkaan.
Rakas ystävänne seurasi minua pakopaikkaani ja piti hyvin hauskaa purkautuneen kihlauksen kustannuksella, vaikka: hän samalla oli pahoillaan noiden kelpo ihmisten tähden (he olivat laatuaan parhaita, joita hän milloinkaan oli tavannut), ja surkutteli, että niin vähäinen rikos sai näin ankaran rangaistuksen. Ennen pitkää vakuutti hän, ja se oli todempaa kuin silloin luulinkaan, ettei hän ollut näin lahjakkaan ja lujatahtoisen naisen arvoinen; mutta — no niin, no niin!
Rakas ystävänne huvitti minua ja huvitti itseänsä niin kauan, kuin se miellytti häntä, ja sitten muistutti minulle, että molemmat olimme maailmaa kokeneita ihmisiä, ettei ollut olemassa mitään sellaista kuin runollisuus ja romantiikka, että me kumpikin olimme valmiit kulkemaan omaa tietämme etsien onneamme, kuten järkevät ihmiset ainakin, ja että molemmat tiesimme kohtaavamme toisemme maailman parhaina ystävinä, milloin tapaisimmekin. Niin hän sanoi, enkä minä väittänyt vastaan.
Ei kulunut pitkää aikaa kun sain tietooni, että hän kosiskeli nykyistä vaimoansa ja että tämä oli viety ulkomaille hänen ulottuvillaan. Vihasin tätä naista silloin yhtä paljon kuin nytkin, ja sentähden en tietysti voinut toivoa parempaa kuin että hän menisi naimisiin rakkaan ystävänne kanssa. Mutta minä olin vastustamattoman utelias näkemään hänet — niin utelias, että tunsin sen kuuluvan niihin harvoihin asioihin, jotka enää voivat tuottaa minulle huvia. Matkustelin hiukan, matkustelin, kunnes jouduin hänen seuraansa ja teidän. Siihen aikaan ette luultavasti vielä tuntenut rakasta ystäväänne ettekä vielä ollut saanut häneltä niitä erinomaisia ystävyydenosoituksia, jotka myöhemmin tulivat osaksenne.
Tässä seurassa kohtasin tytön, jonka asema monessa suhteessa merkillisesti muistutti omaani ja jonka luonteessa minun oli mielenkiintoista ja hauskaa löytää samaa kapinoimista kuin olen kertonut itsessänikin asuvan pöyhistelevää mahtailemista ja itsekkäisyyttä vastaan, joille ominaisuuksille annetaan kaikenlaisia kauniita nimiä, kuten hyvyys, lempeys, suojelus, suopeus ja niin edespäin. Niinikään kuulin usein sanottavan, että hänellä oli »onneton luonne». Hyvin ymmärtäen, mitä tarkoitettiin tuolla mukavalla lauseella, ja koska tarvitsin toveria, joka oli kokenut samaa kuin minä, päätin koettaa vapauttaa hänet hänen orjuudestaan ja alennuksestaan. Minun ei tarvitse kertoa, että menestyin tässä.
Siitä saakka olemme eläneet yhdessä ja jakaneet pienet varani.