KUUDES KUUDETTA LUKU
Johdantoa seuraavaan
Matkustajat nousivat laivasta Calaisin satamassa. Matalarantainen ja eloton oli tämä kaupunki, jonka alavaa, vesiperäistä maata kohden nousuvesi virtasi. Rantasärkän yllä oli ollut juuri sen verran vettä, että laiva pääsi liukumaan satamaan; nyt näytti tämä särkkä, jota matala vesihyöky huuhteli, veltolta merihirviöltä, joka oli noussut vedenpinnalle, niin että sen muoto sen nukkuessa epäselvästi kuulsi vedenkalvon alta. Laiha, kauttaaltaan valkoinen tulitorni kummitteli rannalla, ikäänkuin se olisi aikoinaan pyöreänmuotoisen, värikkään rakennuksen haamu, joka vuodatti alakuloisia kyyneleitä muistellen menneitä ottelujaan aallokossa. Mustat, hoikat paalut, jotka pitkissä riveissä törröttivät limaisina, märkinä ja ahavoituneina ja joissa vielä viime vuoksen jättämät meriruohot riippuivat kuin hautaseppeleet, saattoivat edustaa näkymätöntä merihautausmaata. Jokainen aaltojen huuhtelema, myrskyn pieksämä esine oli niin matala ja niin pieni avaran harmaan taivaan alla, tuulen ja meren pauhinassa, rajusti sitä vastaan kuohuvien hyrskyjen edessä, että oli ihmeteltävää, kuinka Calaisista oli jotakin jäljellä ja etteivät sen matalat portit ja muurit, sen matalat katot, kanavat ja hietakummut, sen matalat muurivarustukset ja tasaiset kadut olleet jo aikoja sitten luhistuneet jäytävän, valloittavan meren vaikutuksesta kuten lasten meren rannalle rakentamat linnoitukset.
Livahdettuaan limaisten, liukkaiden paalujen ja lautojen lomitse, kompuroituaan märkiä portaita ylös ja kohdattuaan monenkaltaisia merensuolaisia vaikeuksia, pääsivät matkustajat alkamaan lohdutonta pyhiinvaellustaan satamalaituria pitkin, jossa kaupungin kaikki ranskalaiset kulkurit ja englantilaiset maanpakolaiset (puolet kaupungin asukkaista) odottivat estääkseen heitä pääsemästä tointumaan hämmennyksestään. Kun kaikki englantilaiset olivat tyystin tarkastaneet heidät ja kaikki ranskalaiset kolmen neljännespeninkulman taipaleella sysineet ja tyrkkineet heitä käsikähmässä, kukin vaatien osansa heistä saaliina, olivat he viimein vapaat astumaan kaupungin kaduille ja hajaantumaan eri suunnille, yhä kiivaasti takaa-ajettuina.
Clennam, jota monenlaiset huolet ahdistivat, kuului tähän onnettomaan laumaan. Pelastettuaan avuttomimmat matkatoverinsa kaikkein pahimmista tilanteista hän nyt jatkoi kävelyhän yksin tahi niin yksin kuin saattoi, rasvaiseen takkiin ja lakkiin puetun kaupunkilaisen herrasmiehen seuratessa hänen perässään viidenkymmenen kyynärän päässä ja herkeämättä huutaessa hänen jälkeensä: »Hei! Tänne! Kuulkaas! Siir! Tänne! Siisti hotelli!»
Tämäkin vieraanvarainen henkilö jäi kuitenkin viimein jälkeen, ja Clennam sai jatkaa matkaansa kenenkään häiritsemättä. Kaupungissa tuntui rauhalliselta Kanaalilla ja satamassa vallinneen melun ja hälyn jälkeen, ja sen ikävyys oli miellyttävä tämän rinnalla. Hän tapasi uusia ryhmiä maanmiehiään, joilla kaikilla oli samanlainen harhaileva hämmentynyt ilme, ikäänkuin olisivat kukkineet itsensä kuihduksiin kuten eräät onnettomat kasvilajit ja tuntisivat itsensä pelkiksi rikkaruohoiksi. Niinikään näyttivät he kaikki kiertävän samaa rajoitettua kehää, päivän toisensa perästä, mikä suuresti muistutti hänelle Marshalsean elämää. Mutta hän ei kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota kuin että tämä mielikuva ennätti syntyä hänen aivoissaan, vaan etsi erästä katua ja numeroa, jonka oli painanut muistiinsa.
»Niin Pancks sanoi», jupisi hän itsekseen pysähtyessään osoitteen mukaisen synkän talon eteen. »Otaksun, että, hänen ilmoituksensa on paikkansapitävä ja hänen mr Casbyn irtonaisissa papereissa tekemänsä löytö oikea, sillä muuten tuskin pitäisin tätä hakemanani talona.»
Se oli eloton talo, johon kuului eloton muuri kadulle päin ja sivussa eloton portti; siinä riippui kellonnauha, joka aikaansai kaksi elotonta kilahdusta, ja kolkutin, joka kumahdutti niin elottoman kolahduksen, että sillä tuskin tuntui olevan kylliksi voimaa tunkeutuakseen edes halkeilleen oven läpi. Siitä huolimatta väännähti ovi auki elottoman saranan varassa, ja Clennam sulki sen astuessaan synkkään pihaan, joka hyvin pian päättyi perällä olevaan toiseen elottomaan muuriin; täällä oli yritetty kasvattaa aitaa köynnöstelevistä pensaista, jotka olivat elottomia, ja rakentaa keinotekoiseen luolaan suihkukaivoa, joka oli kuivunut, ja koristella tätä kuvapatsaalla, — joka oli hävinnyt.
Sisäänkäytävä oli vasemmalla ja sitä koristi, kuten porttiakin, kaksi ranskan- ja englanninkielistä ilmoitusta, joissa tarjottiin kalustettuja huoneita vuokralle heti. Pimeässä oviaukossa seisoi tanakka, hilpeä talonpoikaisnainen sukat jalassa, alushameisillaan, valkoinen myssy päässä ja renkaat korvissa, ja näytti hauskasti hampaitaan sanoessaan: »Tänne Siir! Ketä?»
Clennam, vastaten ranskaksi, sanoi haluavansa tavata talossa asuvaa englantilaista, naista. »Käykää sisään ja nouskaa portaita ylös, tehkää hyvin», vastasi talonpoikaisnainen ranskaksi niinikään. Clennam teki työtä käskettyä ja seurasi hänen perässään pimeitä, alastomia portaita ylös ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan pihanpuoliseen huoneeseen. Täältä oli ikävä näköala alakuloiseen pihaan, jossa näkyivät elottomat pensaat, kuivunut suihkukaivo ja hävinneen kuvapatsaan jalusta.
»Monsieur Blandois», ilmoitti Clennam.
Sitten nainen lähti huoneesta ja jätti hänet katselemaan sitä. Se oli tällaisissa taloissa yleisesti tavattavaa mallia. Kolea, ikävä, pimeä. Lattia vahattu ja hyvin liukas. Huone ei ollut kyllin avara luistelua varten, vaikka se ei olisi sopinut mihinkään muuhun tarkoitukseen niin hyvin kuin siihen. Ikkunoissa valkoisen ja punaisen kirjavat verhot, lattialla pieni oli matto, pieni pyöreä pöytä, jolla oli sekava rykelmä jalkoja allansa, kömpelöitä, rottinki-istuimisia tuoleja, kaksi punasamettipäällyksistä nojatuolia, jotka tarjosivat kylliksi tilaa epämukavaan istumiseen, lipasto, monista palasista kokoonpantu uunikuvastin, joka oli olevinansa yhtä kappaletta, pari koreata maljakkoa täynnä hyvin keinotekoisia kukkia ja niiden välissä kypärätön kreikkalainen sotilas, joka uhrasi kellon Ranskan suojelushengelle.
Hetken kuluttua avautui toiseen huoneeseen johtava ovi, ja eräs nainen astui sisään. Hän osoitti suurta hämmästystä nähdessään Clennamin, ja hänen katseensa kiersi huonetta etsien jotakuta toista.
»Anteeksi, miss Wade. Minä olen yksin.»
»Se nimi, joka minulle äsken ilmoitettiin, ei ollut teidän.»
»Ei, tiedän sen. Suokaa anteeksi. Olen jo kokenut, ettei minun nimeni ole omiaan hankkimaan minulle pääsyä teidän puheillenne, ja sentähden rohkenin mainita sen henkilön nimen, jota paraillaan etsin.»
»Anteeksi», vastasi toinen osoittaen niin kylmäkiskoisesti erästä tuolia, että Clennam jäi seisomaan, »minkä nimen mainitsitte?»
»Mainitsin nimen Blandois.»
»Blandois?»
»Nimen, jonka te kyllä tunnette.»
»Omituista», sanoi nainen rypistäen otsaansa, »että te itsepintaisesti ja asianomaisen sitä haluamatta osoitatte mielenkiintoa minua ja tuttavuuksiani, minua ja asioitani kohtaan, mr Clennam. En ymmärrä, mitä tarkoitatte.»
»Anteeksi. Tunnetteko sen nimen?»
»Mitä se nimi teihin kuuluu? Mitä teillä on sen kanssa tekemistä? Liikuttaako se teitä, tunnenko vai enkö tunne jotakin nimeä? Tunnen monta nimeä ja olen unohtanut vielä useampia. Tämä nimi saattaa kuulua edellisiin, saattaa kuulua jälkimäisiinkin, mutta voi sattua niinkin, etten ole milloinkaan kuullut sitä. En tunne mitään syytä, jonka tähden tutkistelin tai antaisin tutkistella itseäni tässä suhteessa.»
»Jos sallitte», sanoi Clennam, »niin kerron teille syyn, miksi näin itsepintaisesti tarraudun tähän asiaan. Myönnän tarrautuvani siihen ja pyydän hartaasti teitä suomaan anteeksi, että teen niin. Asia koskee vain minua. En väitä, että se vähääkään liikuttaa teitä.»
»Hyvä, sir», vastasi toinen, kehoittaen uudelleen ja vähemmin kopeasti Clennamia istumaan; tämä noudatti nyt kehoitusta, kun emäntä itsekin istuutui. »Olen hyvilläni ainakin siitä, ettei nyt ole kysymys kenenkään ystävänne valinnanvapautta vailla olevasta orjattaresta, jonka minä olisin ryöstänyt. Kertokaa nyt syynne, olkaa hyvä.»
»Ensiksikin, määritelläksemme henkilön, josta puhumme», alkoi Clennam, »niin sallikaa minun huomauttaa, että hän on sama mies, jonka te tapasitte Lontoossa joku aika takaperin; muistanette kohdanneenne hänet virran luona — Adelphissa?»
»Te sekaannutte anteeksiantamattomalla tavalla minun asioihini», vastasi nainen katsoen häneen kylmän paheksuvasti. »Mistä tiedätte tämän?»
»Pyydän, ettette pane sitä pahaksenne. Pelkän sattuman kautta.»
»Minkä sattuman?»
»Vain sen, että näin teidät kadulla ja näin kohtauksenne.»
»Puhutteko omasta näkemästänne vai jonkun muun?»
»Omastani. Näin sen itse.»
»Tapahtuihan se oikeastaan avoimella kadulla», huomautti toinen miettien ja vähitellen lauhtuen. »Vaikkapa viisikymmentä henkilöä olisi voinut nähdä sen. Eikä se olisi merkinnyt mitään.»
»En katsokaan sen merkitsevän mitään, että näin tämän kohtauksen, en myöskään pane sitä yhteyteen käyntini enkä sen palveluksen kanssa, jota aion pyytää teiltä; se selittää vain tännetuloni.»
»Ahaa, te aiotte pyytää minulta palvelusta! Minusta tuntuikin», ja kauniit kasvot kääntyivät katkerina häneen päin, »että käytöksenne oli muuttunut lempeämmäksi, mr Clennam».
Virkkamatta mitään tyytyi tämä ilmaisemaan vastalauseensa pelkällä eleellä. Sitte mainitsi hän Blandoisin häviämisestä, josta miss Wade luultavasti oli kuullut. Ei, vaikka se ehkä saattoikin olla luultavaa mr Clennamista, mutta hän ei ollut kuullut mitään sellaisesta. Katsokoon mr Clennam ympärillensä (sanoi hän) ja päätelköön itse, kuinka paljon yleisiä uutisia saattoi joutua naisen korville, joka huhujen kierrellessä oli istunut vain täällä, hautoen mietteitään. Kiellettyään näin tietävänsä asiasta — ja Clennam uskoi hänen puhuvan totta — kysyi hän, mitä toinen tarkoitti Blandoisin häviämisellä. Tämän kautta joutui Clennam kertomaan koko jutun yksityiskohtia myöten ja ilmaisemaan, kuinka tuskaisen välttämättä hän halusi tietää mihin mies oikeastaan oli joutunut ja haihduttaa ne synkät epäluulon pilvet, jotka olivat kokoontuneet hänen äitinsä talon ympärille. Miss Wade kuunteli ilmeisen hämmästyneenä, ja hänessä saattoi huomata enemmän hillityn mielenkiinnon merkkejä kuin ennen, mutta tämä mielenkiinto ei kuitenkaan voittanut hänen pidättyvää, kopeata, umpimielistä käytöstään. Clennamin lopetettua sanoi hän vain:
»Ette ole vielä sanonut, sir, kuinka tämä kaikki liikuttaa minua ja minkä palveluksen aiotte pyytää minulta. Tahtoisitteko puhua siitä nyt?»
»Otaksun», sanoi Arthur yhä koettaen lauhduttaa hänen hallista käytöstänsä, »että koska olette kanssakäymisessäsään ehkä sanoa luottavassa kanssakäymisessä — tämän henkilön kanssa —»
»Sanokaa ja otaksukaa minun puolestani mitä haluatte» huomautti toinen, »mutta minä en allekirjoita teidän otaksumianne, mr Clennam, enkä kenenkään muunkaan».
»— että koska olette ainakin henkilökohtaisessa kanssakäymisessä hänen kanssansa», sanoi Clennam muuttaen otaksumansa muotoa tehdäkseen sen, kuten toivoi, vähemmin pahennusta herättäväksi, »niin voitte kenties kertoa minulle jotakin hänen entisyydestänsä, pyrkimyksistään, tavoistaan, tavallisesta asuinpaikastaan tai antaa minulle pienen viittauksen, jonka johdolla parhaalla menestyksellä etsisin häntä, joko löytääkseni hänet tai saadakseni selville minne hän on joutunut. Tätä palvelusta pyydän teiltä ja teen sen tuskaisin mielin, kuten toivon teidän ottavan huomioon. Jos jostakin syystä tahdotte määrätä minulle joitakin ehtoja, niin pidän niitä arvossa tiedustelematta niistä sen enempää.»
»Te satuitte näkemään minut kadulla tämän miehen seurassa», huomautti miss Wade kiinnittäen ilmeisesti, Clennamin harmiksi, huomionsa enemmän omiin mietteisiinsä kuin hänen pyyntöönsä. »Tunnette siis miehen ennestään?»
»En ennestään, vasta sen jälkeen. En ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä, mutta näin hänet uudelleen samana iltana, jolloin hän hävisi. Äitini talossa näin hänet. Jätin hänet sinne. Tästä paperista näette kaikki, mitä hänestä tiedetään.»
Hän ojensi hänelle yhden kappaleen painettuja kuulutuksia, jonka miss
Wade luki vakavana ja tarkkaava ilme kasvoillaan.
»Tässä on enemmän kuin mitä minä tiedän hänestä.»
Clennamin kasvot ilmaisivat hänen raskaan pettymyksensä, kenties myöskin epäilystä näiden sanain totuudesta, sillä miss Wade lisäsi entiseen tylyyn tapaansa: »Te ette usko sitä. Asia on kuitenkin niin. Mitä henkilökohtaiseen kanssakäymiseen tulee, näyttää siltä kuin sitä olisi ollut hänen ja teidän äitinne välillä. Ja kuitenkin te sanotte uskovanne hänen selitystään, ettei hän tiedä enempää siitä miehestä.»
Näihin sanoihin samoin kuin niitä seuraavaan hymyyn kätkeytyi niin selvä epäluuloinen vihjaus, että se nosti veren Clennamin kasvoihin.
»Katsokaas, sir», jatkoi miss Wade mielihyvin iskiessään toistamiseen, »tahdon olla niin avomielinen kuin vain ikinä haluatte. Tunnustan, että jos välittäisin maineestani (kuten en tee) tai jos minulla olisi hyvä nimi suojattavana (jota minulla ei ole, sillä olen täysin välinpitämätön siitä, pidetäänkö sitä hyvänä vai huonona), niin katsoisin olevani pahasti häväisty, jos olisin ollut jonkinlaisissa tekemisissä tämän vekkulin kanssa. Kuitenkaan ei hän milloinkaan ole astunut minun kynnykseni yli — ei ole milloinkaan istunut neuvottelemassa minun kanssani puoleen yöhön saakka.»
Hän purki vanhaa katkeruuttaan ja kaunaansa kääntäen sen kärjen näin Clennamia vasten. Hänen luonteensa mukaista ei ollut säästää ja sääliä eikä hänellä ollut minkäänlaisia omantunnon vaivoja.
»Kerron teille varsin kernaasti, että hän on alhainen, rahanahne konna, että ensin näin hänen maleksivan Italiassa (jossa oleskelin joku aika takaperin) ja että käytin häntä sopivana välikappaleena edistämään eräitä silloisia pyrkimyksiäni. Lyhyesti, etujeni mukaista oli ja minua huvitti — tahdoin tyydyttää erästä voimakasta tunnetta — palkata palvelukseeni vakoilija, joka rahasta oli valmis tottelemaan käskyjäni. Palkkasin tämän heittiön. Ja olen varma siitä, että jos olisin tahtonut tehdä sellaisen sopimuksen, jos olisin kyennyt maksamaan hänelle kylliksi ja jos hän olisi voinut tehdä sen pimeässä, ilmijoutumisen vaaratta, olisi hän ottanut kenet hyvänsä hengiltä yhtä empimättä kuin nyt otti vastaan rahani. Tällainen on ainakin minun mielipiteeni hänestä, ja huomaan, ettei teidän suurestikaan eroa siitä. Teidän äitinne ajatus hänestä, otaksun (noudatan esimerkkiänne ja otaksun yhtä ja toista), oli suuresti erilainen.»
»Sallikaa minun muistuttaa teille», sanoi Clennam, »että äitini ensin joutui tekemisiin hänen kanssansa onnettomien liikeasioiden kautta».
»Onnettomat liikeasiat näyttävät viime kerrallakin saattaneen hänet yhteyteen miehen kanssa», vastasi miss Wade, »ja liikeaika näyttää olleen kovin myöhäinen».
»Vihjaatte siis siihen», sanoi Clennam, vääntelehtien kovakouraisten iskujen sattuessa, jotka jo olivat syvästi haavoittaneet häntä, »että olisi ollut jotakin —»
»Mr Clennam», keskeytti toinen tyynesti, »huomatkaa, etten puhu vihjaamalla miehestä. Hän on, sanon sen vielä peittelemättä, alhainen, rahanahne konna. Otaksun, että sellainen ihminen menee sinne, missä hänellä on ansion tilaisuutta. Ellen minä olisi tarjonnut hänelle tällaista tilaisuutta, ette olisi nähnyt meitä yhdessä.»
Clennam pysyi vaiti kiusaantuneena siitä, että miss Wade alituisesti käänsi hänen katseltavakseen tämän synkän puolen asiasta, joka herätti puoliksi tukahdutettua vastakaikua hänen omassa sydämessään.
»Olen puhunut hänestä kuten vielä elossa olevasta», lisäsi miss Wade, »mutta voipa hän olla jo tieltä raivattukin. En tiedä sitä enkä väiltäkään siitä. Minä en enää tarvitse häntä.»
Syvään huoaten ja alakuloisen näköisenä Arthur Clennam nousi hitaasti. Miss Wade ei noussut, vaan sanoi katseltuaan häntä pitkään ja epäluuloisen tarkkaavasti, huulet vihaisesti yhteenpuristettuina:
»Hän oli rakkaan ystävänne mr Gowanin valiokumppani, eikö ollutkin?
Miksette pyydä apua rakkaalta ystävältänne?»
Tämän rakkaan ystävän kieltäminen pyöri Arthurin kielellä, mutta hän tukahdutti sen muistaen entisiä taistelujaan ja päätöksiään ja vastasi:
»Mr Gowan ei ole nähnyt Blandoisia sen koommin kuin tämä lähti Englantiin eikä muutenkaan tiedä hänestä mitään. Hän oli vain satunnainen ulkomailla saatu tuttava.»
»Satunnainen ulkomailla saatu tuttava!» kertasi toinen. »Niin Rakkaan ystävänne täytyy koettaa huvitella itseään kaikilla tuttavuuksilla, joita vain on tarjolla, kun ottaa huomioon millainen vaimo hänellä on. Minä vihaan hänen vaimoansa, sir.» Kiukku, jolla tämä sanottiin, oli sitä merkillisempi, kun hän tavallisesti esiintyi erittäin hillitysti, ja se kiinnitti niin Clennamin mieltä, että hän jäi paikalleen. Se säkenöi hänen mustista silmistään hänen katsoessaan Clennamiin, se värisi hänen sieraimissaan ja tulisti hänen hengitystänsäkin; mutta hänen kasvoillaan sitävastoin oli rauhallisen halveksiva ilme ja hänen asentonsa oli niin tyynen ja ylpeän siro ja sulava, kuin jos hänen mielentilansa olisi ollut täysin välinpitämätön.
»Voin vain sanoa, miss Wade», huomautti Clennam, »ettei teillä voi olla mitään syytä sellaiseen tunteeseen, johon ei kukaan muu ota osaa».
»Voitte, jos tahdotte, kysyä rakkaalta ystävältänne tätä asiata», vastasi miss Wade.
»Olen tuskin niin läheisissä suhteissa rakkaan ystäväni kanssa», torjui Arthur, päätöksistään huolimatta, »että joutuisin koskettelemaan tätä asiaa, miss Wade».
»Minä vihaan häntä», vastasi toinen. »Vielä enemmän kuin hänen vaimoansa, sillä olin kerran kyllin typerä ja kyllin uskoton itselleni melkein rakastaakseni häntä. Te, sir, olette nähnyt minut vain jokapäiväisissä tilanteissa, ja uskallan väittää, että pidätte minua jokapäiväisenä, tavallista hiukan itsepintaisempana naisena. Ette ymmärrä mitä tarkoitan vihaamisella, ellette tunne minua sen paremmin; ette voi ymmärtää, ellette tiedä, kuinka huolellisesti olen tutkinut itseäni ja ympärilläni olevia ihmisiä. Tästä syystä olen jonkun aikaa tuntenut halua kertoa teille, millaista elämäni on ollut — en lauhduttaakseni mielipidettänne minusta, sillä en pane sille mitään arvoa — mutta jotta ymmärtäisitte, ajatellessanne rakasta ystäväänne ja hänen rakasta vaimoansa, mitä minä tarkoitan vihaamisella. Annanko teille jotakin, mitä olen kirjoittanut ja tallettanut luettavaksenne, vai enkö anna?»
Arthur pyysi häntä antamaan Sen. Miss Wade meni lipastolle, avasi sen ja otti eräästä sisälaatikosta muutaman kokoonkäärityn paperiarkin. Osoittamatta minkäänlaista sovinnollisuutta, tuskin kääntyen hänen puoleensa, pikemmin puhuen vain kuvastimellensa puolustaakseen omaa itsepintaisuuttansa, sanoi hän antaessaan paperit:
»Tästä saatte nähdä, mitä minä tarkoitan vihaamisella! Mutta siitä ei sen enempää. Sir, tapaattepa minut asumassa tilapäisesti ja halvalla jossakin tyhjässä lontoolaisessa talossa tai vuokrahuoneessa Calaisissa, niin on Harriet aina luonani. Ehkä haluatte tavata häntä ennenkuin lähdette. Harriet, tule sisään!» Hän huusi tyttöä vielä toistamiseen. Toisesta kutsusta tuli Harriet, entinen Tattycoram, sisään.
»Täällä on mr Clennam», lausui miss Wade; »hän ei kuitenkaan ole tullut sinun tähtesi, hänellä ei ole enää toivoa sinusta. — Otaksun, että niin on laita nyt?»
»Niin on — minulla kun ei ole minkäänlaista arvo- tai vaikutusvaltaa.»
»Hän ei ole tullut etsimään sinua, mutta jotakuta hän kuitenkin etsii.
Hän kysyy sitä Blandoisia.»
»Jonka seurassa näin teidät Strandilla Lontoossa.»
»Jos tiedät hänestä, Harriet, jotakin muuta kuin että hän tuli
Venetsiasta — minkä me kaikki tiedämme — niin kerro siitä vapaasti mr
Clennamille.»
»En tiedä hänestä mitään muuta», vastasi tyttö.
»Oletteko tyytyväinen?» kysyi miss Wade Arthurilta.
Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä heitä; tytön käytös oli niin luonnollista, että se jo sinänsä olisi ollut vakuuttava, jos hänellä olisi ollut joitakin ennakkoepäilyksiä. Hän vastasi: »Minun täytyy hakea tietoja muualta.»
Hän ei ollut juuri vielä silloin lähdössä, mutta oli noussut seisomaan ennen tytön tuloa, ja tämä nähtävästi luuli hänen aikovan lähteä. Hän katsoi Clennamiin kiireesti ja kysyi:
»Voivatko he hyvin, sir?»
»Kutka?»
Tyttö keskeytti vastauksensa, joka olisi ollut »he kaikki», vilkaisi miss Wadeen ja sanoi: »mr ja mrs Meagles».
»Kyllä, kun viimeksi kuulin heistä. He eivät nyt ole kotimaassa. Heistä puhuttaessa, sallikaa minun kysyä, onko totta, että teidät on nähty siellä?»
»Missä siellä? Missä joku sanoo nähneensä minut?» kysyi tyttö luoden jurosti silmänsä alas.
»Katsomassa portin aukosta huvilan puutarhaan.»
»Ei», vastasi miss Wade. »Hän ei milloinkaan ole käynyt siellä.»
»Olette väärässä», väitti tyttö vastaan. »Kävin siellä ollessamme viime kerralla Lontoossa. Menin sinne eräänä iltapäivänä, kun jätitte minut yksin. Ja minä kurkistin portilta sisään.»
»Sellaista raukkaa!» huudahti miss Wade äärettömän halveksivasti. »Senkö verran merkitsevätkin kaikki meidän keskustelumme, meidän toveruutemme, kaikki entiset valittelusi!»
»Siinä ei ollut mitään pahaa, että kurkistin portilta», sanoi tyttö.
»Näin ikkunoista, ettei perhe ollut kotona.»
»Miksi menit sen talon läheisyyteen?»
»Koska tahdoin nähdä sen. Koska tunsin, että olisi hauskaa taas nähdä se.»
Katsellessaan molempia toisiaan vastaan kääntyneitä kauniita kasvoja ymmärsi Clennam, että niiden molempien luonteiden täytyi herkeämättä raastaa ja kuluttaa toisiansa.
»Oh!» sanoi miss Wade, kylmästi siirtäen katseensa tytöstä, »eri asia on, jos tahdot nähdä sen paikan, jossa olit elänyt elämäsi ja josta minä sinut pelastin, koska olit päässyt selville siitä, millaista elämäsi siellä oli. Mutta onko tämä vilpittömyyttä, onko tämä uskollisuutta minua kohtaan? Näinkö suhtaudut yhteiseen asiaamme? Sinä et ole sen luottamuksen arvoinen, jota olen osoittanut sinulle. Sinä et ole sen ystävällisyyden ja hyväntahtoisuuden arvoinen, jota olen yhä suonut sinulle. Et ole koiraa parempi, ja viisainta olisi, että palaisit noiden ihmisten luo, jotka ovat kohdelleet sinua pahemmin kuin ruoskimalla.»
»Jos puhutte heistä noin vieraan kuullen, niin yllytätte minua asettumaan heidän puolellensa», sanoi tyttö.
»Palaa heidän luoksensa», tokaisi miss Wade, »palaa heidän luoksensa».
»Te tiedätte varsin hyvin», kivahti Harriet vuorostaan, »etten palaa heidän luoksensa. Tiedätte varsin hyvin, että olen luopunut heistä enkä milloinkaan voi, en tahdo enkä aio palata heidän luoksensa. Jättäkää siis heidät rauhaan, miss Wade.»
»Pidät heidän yltäkylläisyyttänsä parempana kuin niukempaa elämääsi täällä», vastasi toinen. »Sinä korotat heitä ja halvennat minua. Mitäpä muuta olisin voinut odottaa? Minun olisi pitänyt tietää se jo heti.»
»Asia ei ole niin», intti tyttö, kovasti punastuen, »ja te ette tarkoita mitä sanotte. Minä tiedän mitä tarkoitatte. Te soimaatte minua ja annatte salaa minun ymmärtää, ettei minulla ole ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, kuin te. Ja koska minulla ei ole ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, niin arvelette voivanne pakottaa minut tekemään tai jättämään tekemättä mitä ikinä tahdotte ja voivanne loukata minua kaikilla tavoin. Olette yhtä paha kuin hekin, tarkalleen. Mutta minä en tahdo tulla kesytetyksi enkä tahdo alistua. Sanon vielä kerran, että kävin katsomassa huvilaa, koska olen usein ajatellut, että tahtoisin nähdä sen vielä kerran. Kysyn vielä kerran kuinka he voivat, sillä pidin heistä ennen ja uskoin toisinaan, että he olivat hyviä minulle.»
Tämän jälkeen sanoi Clennam olevansa varma siitä, että he edelleenkin ottaisivat hänet ystävällisesti vastaan, jos hän vain joskus haluaisi palata.
»En ikinä!» huudahti tyttö kiihkeästi. »Sitä en milloinkaan tee. Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin miss Wade, vaikka hän pilkkaa minua, koska on tehnyt minut riippuvaiseksi itsestään. Ja minä tiedän niin olevan ja tiedän hänen olevan erittäin tyytyväisen saadessaan muistuttaa minulle sitä.»
»Varsin taitavasti kudottu valheverkko!» vastasi miss Wade yhtä kiukkuisesta kopeasti ja katkerasti, »mutta sittekin liian ohut peittääkseen sitä, minkä selvästi näen tässä. Minun köyhyyteni ei kestä kilpailussa heidän rahojensa kanssa. Parasta palata heti vain, parasta palata heti vain, niin pääsee siitä!»
Arthur Clennam katseli heitä heidän seistessään siinä parin askeleen päässä toisistaan ahtaassa hämärässä huoneessa, kumpikin kopeasti hellien omaa vihaansa, kumpikin jäykän itsepintaisena raastaen ja kiusaten omaansa ja toisen sydäntä. Hän mainitsi jotakin poislähdöstä, mutta miss Wade taivutti vain hiukan päätänsä, ja Harriet, teeskennellen kurjan orjan ja palvelijan nöyryyttä (mutta uhkamielisenä silti), oli olevinaan liian alhainen huomattavaksi tai huomatakseen itse mitään.
Clennam astui pimeitä kiemurtelevia portaita alas pihaan; ja hänen mieltänsä painoi entistä raskaammin vaikutelma, joka siihen oli laskeutunut hänen katsellessaan elottoman muurin varjoa, elottomia pensaita, kuivunutta suihkukaivoa ja särkynyttä kuvapatsasta. Mietiskellen eri puolilta tässä talossa kuulemaansa ja näkemäänsä samoin kuin onnistumattomia pyrkimyksiänsä päästä hävinneen epäilyttävän olion jäljille, palasi Clennam Lontooseen ja Englantiin samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Matkalla avasi hän paperikäärön ja luki sen, mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.