VIIDESKUUDETTA LUKU
Hyökkäys pilvilinnaa vastaan
Kun mr Dorritin vaunut, yhä vierien viimeistä väsyttävää taivaltansa, saapuivat autiolle Campagnalle, oli aurinko ollut alhaalla jo neljä tuntia ja ilta oli kulunut niin myöhäiseksi, että harvat matkustajat halusivat siihen aikaan enää olla liikkeellä Rooman muurien ulkopuolella. Villit karjapaimenet ja raa'an näköiset talonpojat, jotka päivän aikana täyttivät tiet, olivat kaikki hävinneet auringon mukana ja jättäneet seudun autioksi. Muutamissa tienmutkissa näkyi taivaanrannalla kalpea hohde kuin rauniomaan hengittämää usvaa, joka todisti, että kaupunki ei ollut kaukana; mutta nämä vaivaiset valonvälkkeet olivat harvinaisia ja lyhytaikaisia. Vaunut sukelsivat takaisin johonkin mustan kuivan meren onkaloon, eikä pitkään aikaan taas näkynyt muuta kuin sen kivettynyttä aallokkoa ja pimeätä taivasta.
Vaikka mr Dorritin ajatukset ahkerasti askartelivat linnan rakentamisessa, ei hän kuitenkaan voinut pysyä aivan huolettomana tässä autiossa seudussa. Paljoa uteliaammin kuin koko aikana Lontoosta lähdettyänsä pani hän merkille jokaisen vaunujen heilahduksen ja esiratsastajain huudot. Ajajanistuimella istuva palvelija vapisi ilmeisesti. Pikalähetti takaistuimella ei myöskään ollut aivan rauhallinen. Niin usein kuin mr Dorrit laski alas lasiruudun katsoakseen taaksensa häneen (ja se tapahtui varsin usein), näki hän hänen polttelevan John Chiveryä, tosin kyllä, mutta myöskin tuon tuostakin nousevan seisoalleen ja katselevan ympärilleen, kuten mies, joka aavistaa pahaa ja on varuillansa. Ja mr Dorrit, sulkien lasiruudun taas, mietiskeli itsekseen, että esiratsastajat näyttivät aika rosvomaisilta veijareilta ja että olisi ollut viisainta nukkua yönsä Cività Vecchiassa ja lähteä seuraavana aamuna hyvissä ajoin liikkeelle. Mutta kaikesta huolimatta rakenteli hän väliajoilla linnaansa.
Ja nyt ilmestyi raunioituneiden pihojen jäännöksiä haukottelevine ikkuna-aukkoineen ja rikkinäisine muureineen, autioiksi jääneitä taloja, vuotavia suihkukaivoja, haljenneita vesialtaita, aavemaisia sypressipuita, sotkuisia viiniköynnösrykelmiä, joista kaikista huomasi, että lähestyttiin Roomaa, samoin kuin siitä, että maantie muuttui pitkäksi, epäsäännölliseksi, mutkikkaaksi kujaksi, jossa kaikki kutistui ja hävisi, rumia rakennuksia ja täristävää katua myöten. Ja nyt äkkinäinen nykäys ja pysähdys sai mr Dorritin epäilemään, että ryöstöhetki oli käsissä, jolloin hänet paiskattaisiin ojaan ja riistettäisiin puhtaaksi; mutta kun hän veti lasiruudun alas ja katsoi ulos, huomasi hän, ettei häntä uhannut sen pahempi vaara kuin hautajaissaatto, joka tuli koneellisesti lukien rukouksia hänen ohitsensa; epäselvinä vilahtelivat likaiset messukasukat, himmeät tulisoihdut, heiluvat suitsutusastiat ja papin edessä kannettu iso risti. Pappi näytti rumalta soihtujen valossa, ilme oli synkkä ja kulmakarvat riippuivat silmien yllä. Kun nämä kohtasivat mr Dorritin silmät tämän kumartuessa katsomaan ulos vaununikkunasta, näyttivät ne yhdessä rukouksia höpiseväin huulten kanssa uhkailevan tätä mahtavaa matkamiestä; samaten hänen kätensä liike, joka itse asiassa oli hänen tapansa vastata vastaantulijain tervehdyksiin, näytti yhtyvän tuohon uhkaukseen. Niin ajatteli mr Dorrit papin kulkiessa hänen ohitsensa, sillä hänen mielikuvituksensa oli kiihdyksissä, väsynyt kun hän oli pitkällisestä matkustamisesta ja rakennustyöstä; ja kulkue vaelsi hänen ohitsensa vieden kuolleensa mukanaan. Ja mr Dorritin seurue eteni niinikään omaa tietänsä; ja kohta senjälkeen he, kahdesta Euroopan suurkaupungista tuotuine ylellisyyskuormineen, kolkuttivat Rooman porteille, kuten gootit ennenmuinoin.
Mr Dorritin talonväki ei varronnut häntä tulevaksi sinä iltana. He olivat kyllä ensin odottaneet, mutta olivat sitten otaksuneet hänen saapuvan vasta seuraavana aamuna, arvellen olevan siksi myöhäistä, ettei hän halunnut olla liikkeellä Rooman ympäristössä siihen aikaan vuorokaudesta. Tästä syystä, kun hänen vaununsa pysähtyivät hänen oman porttinsa eteen, ei häntä vastassa ollut ketään muita kuin portinvartija. Oliko miss Dorrit poissa kotoa? Ei. Hän oli kyllä kotona. Hyvä, sanoi mr Dorrit kokoontuville palvelijoille, pysykööt he vain missä olivat ja auttakoot kuormien purkamisessa; hän löytäisi kyllä itse miss Dorritin.
Ja niin nousi hän komeita portaitansa ylös, hitaasti, ja vilkaisi useaan huoneeseen, jotka kaikki olivat tyhjiä, kunnes huomasi valoa pienessä vastaanottohuoneessa. Se oli verhoilla varustettu, teltantapainen sopukka, kahden muun huoneen takana ja näytti lämpimältä ja kirkasväriseltä hänen astuessaan sinne toisten huoneiden pimeän kujan läpi.
Oviaukkoa verhosivat uutimet; ovea siinä ei ollut. Ja kun hän pysähtyi, itse näkymättä, katselemaan sisään, tunsi hän piston sydämessään. Eihän se vain johtunut kateudesta? Mitäpä syytä hänellä olisi ollut siihen! Huoneessahan oli vain hänen tyttärensä ja veljensä. Tämän tuoli oli vedetty uunin ääreen, jossa hän nautti iltatakan lämmöstä; tytär istui pienen pöydän ääressä tehden jotakin kirjailutyötä. Vaikka taulun asettelu oli suuresti erilainen, olivat henkilöt kuitenkin hyvin samanlaisia kuin entisaikoina; hänen veljensä oli siksi paljon hänen näköisensä, että saattoi hetken ajan edustaa häntä ryhmässä. Näin oli hänkin monena iltana istunut hiilivalkean ääressä kaukana sieltä, ja hellä, huolehtiva tytär oli istunut hänen vieressään. Eipä kuitenkaan ollut suinkaan syytä toivoa takaisin tuota entistä kurjan köyhyyden aikaa. Mikä siis aiheutti piston sydämessä?
»Tiedätkö, setä, mielestäni sinä alat nuortua taas.»
Setä pudisti päätänsä ja vastasi: »Mistä alkaen, rakkaani, mistä alkaen?»
»Ja monta viikkoa takaperin, luulisin», vastasi Pikku Dorrit neuloen edelleen. »Olet tullut hilpeäksi, setä, ja reippaaksi ja pirteäksi.»
»Rakas lapsi — kaikki sinun ansiotasi.»
»Minunko, setä?»
»Niin, niin. Olet tehnyt minulle äärettömän paljon hyvää. Olet ollut niin huomaavainen minulle ja hellä ja niin hienotunteisesti salannut huolenpitosi minusta, että minä — hyvä, hyvä, hyvä. Sitä en koskaan unohda, kultaseni.»
»Tuo on pelkästään sinun omaa vilkasta kuvitteluasi, setä, ei mitään muuta», torjui Pikku Dorrit hilpeästi.
»Hyvä, hyvä, hyvä!» jupisi vanhus. »Kiitos Jumalan!»
Pikku Dorrit herkesi hetkeksi työstänsä katsoakseen häneen, ja tämä silmäys herätti taas kivuntunteen eloon isän sydämessä, hänen poloisessa heikossa ristiriitaisessa, häälyvässä, vaihtelevassa, tämän vähätietoisen elämän itsepintaisten huolten ja vastusten samentamassa sydämessä, jonka usvat hälvenevät vasta illattoman aamun koittaessa.
»Olen ollut vapaampi sinun seurassasi, kultaseni, senjälkeen kun olemme olleet kahden», sanoi vanhus. »Sanon kahden, sillä en laske mrs Generalia miksikään, en välitä hänestä, hänellä ei ole mitään tekemistä minun kanssani; Mutta tiedän, että läsnäoloni kiusasi Fannya ja että hän sentähden oli kärsimätön. Enkä minä ihmettelekään sitä enkä välitä siitä, sillä tunnen hyvin olevani tiellä, vaikka koetan parhaani mukaan pysytellä syrjässä. Tiedän, etten sovi teidän tuttavienne seuraan. Veljeni William», jatkoi vanhus ihailevasti, »sopii ruhtinasten seuraan, mutta setäsi ei kelpaa siihen, rakkaani. Frederick Dorrit ei tuota kunniaa William Dorritille, ja hän tietää sen hyvin. Aha, katsos, tuossa on isäsi, Amy! Rakas William, tervetuloa takaisin! Rakastettu veljeni, kuinka olenkaan iloinen nähdessäni sinut taas!»
(Puhuessaan oli hän tullut kääntäneeksi päätänsä ja huomasi silloin veljensä, joka seisoi oviaukossa.)
Pikku Dorrit huudahti ilosta ja kiertäen kätensä isän kaulaan suuteli häntä moneen kertaan. Isä oli hiukan kärsimätön ja äreä. »Onpa hyvä, että viimeinkin löysin sinut, Amy», sanoi hän. »Hm. Onpa todella hyvä, että — hm — viimein löysin jonkun, joka ottaa minut vastaan. Minua näkyy odotetun niin vähän — hm — että totisesti aloin aprikoida, eikö minun — hm — pitäisi pyytää anteeksi, että ensinkään otin vapauden palata.»
»Oli niin myöhä, rakas William», selitti hänen veljensä, »että taukosimme odottamasta sinua enää tänä iltana».
»Minä olen voimakkaampi kuin sinä, rakas Frederick», vastasi William huolitellun veljellisesti mutta samalla hieman ankarasti, »ja toivon voivani matkustaa vaaratta — hm — mihin aikaan vain haluan».
»Tietysti, tietysti», myönteli toinen, pahasti aavistaen loukanneensa veljeään. »Tietysti, William.»
»Kiitos, Amy», jatkoi mr Dorrit, kun tytär auttoi häntä riisuutumaan, »tulen kyllä toimeen avuttakin. En tahdo — hm — vaivata sinua, Amy. Voisinkohan saada leipäpalasen ja lasillisen viiniä, vai — hm — tuottaisiko se liian paljon puuhaa?»
»Rakas isä, sinä saat illallista muutaman minuutin kuluttua.»
»Kiitos, rakas lapsi, mutta pelkään — hm — tuottavani liian paljon vaivaa sinulle», sanoi mr Dorrit, ja hänen käytöksessään ilmeni soimaavaa kylmäkiskoisuutta. »Hm. Mrs General voi hyvin vai kuinka?»
»Mrs General valitti päänkipua ja väsymystä, ja kun päättelimme, ettet enää tulisi näin myöhään, rakas, meni hän nukkumaan.»
Kenties mr Dorrit ajatteli, että mrs General teki hyvin pannessaan noin pahakseen hänen viipymisensä tuottaman pettymyksen. Oli miten oli, niin hän lauhtui ja sanoi ilmeisen tyytyväisenä: »Olen äärettömän pahoillani siitä, että mrs General ei ole voimissaan.»
Tämän lyhyen kaksinpuhelun aikana oli hänen tyttärensä tarkannut häntä tavallista kiinteämmin ja huolehtinut hänestä entistä hellemmin, ikäänkuin isä hänen silmissään olisi näyttänyt muuttuneelta ja raihnaiselta; tämä huomasi sen ja oli siitä harmissaan, sillä riisuttuaan matkatakkinsa ja astuen takkavalkean ääreen hän sanoi, taas äreänä:
»Amy, mitä sinä katsot? Mitä näet minussa, mikä panee sinut — hm — huolehtimaan minusta noin — hm — erikoisesti?»
»En tiedä, isä; suo anteeksi. Iloitsen niin nähdessäni sinut taas, siinä kaikki.»
»Älä sano, että siinä on kaikki, sillä — hm — siinä ei ole kaikki.
Mielestäsi — hm — mielestäsi en näytä — hm — reippaalta», sanoi mr
Dorrit syyttävän painokkaasti.
»Mielestäni näytät hiukan väsyneeltä, rakas.»
»Siinäpä erehdyt», väitti mr Dorrit. »Hm, minä en ole väsynyt. Hm — hm. Olen paljoa reippaampi nyt kuin matkalle lähtiessäni.»
Hän oli jo taas suuttumaisillaan, niin että tytär ei enää virkkanut mitään puolustuksekseen, pysyi vain hiljaa, tyynenä syleillen hänen käsivarttansa. Seistessään siinä, veli toisella puolen, vaipui hän sikeään horrokseen vajaan minuutin ajaksi ja heräsi sitte säpsähtäen.
»Frederick», sanoi hän, kääntyen veljensä puoleen, »neuvon sinua menemään heti nukkumaan».
»Ei, William. Minä odotan, kunnes syöt illallista.»
»Frederick», vastasi veli terävästi, »pyydän sinua menemään nukkumaan. Esitän — hm — erikoisena, henkilökohtaisena pyyntönä, että menet nukkumaan. Sinun pitäisi jo aikoja sitten olla vuoteessa. Olet kovin heikko.»
»Häh!» sanoi vanhus, joka ei muuta halunnut kuin olla veljelleen mieliksi. »Niin, niin, niin! Lienen todellakin sitä.»
»Rakas Frederick», vastasi mr Dorrit, ilmaisten hämmästyttävää ylemmyyttä veljensä vajavoimaisuutta kehtaan, »siitä ei ole epäilystäkään. Minusta on tuskallista nähdä sinua noin raihnaisena. Hm. Se kiusaa minua. Hm. Et ole mielestäni ensinkään reippaan näköinen. Tällainen elämä ei sovellu sinulle. Sinun pitäisi olla varovaisempi, sinun pitäisi olla hyvin varovainen.»
»Menenkö siis nukkumaan?» kysyi Frederick.
»Rakas Frederick», sanoi mr Dorrit, »mene, minä pyydän sitä hartaasti. Hyvää yötä, veljeni. Toivon, että olet reippaampi huomenna. En ole ensinkään tyytyväinen ulkomuotoosi. Hyvää yötä, rakas veikko!» Hyvästeltyään veljensä näin armollisesti vaipui hän taas horroksiin jo ennen kuin toinen ennätti kunnolleen ulos huoneesta ja olisi kaatunut lattialle, ellei hänen tyttärensä olisi tukenut häntä.
»Setäsi näkyy olevan kovin sekava päästänsä, Amy», sanoi hän ollessaan taas hereillä. »Hän on — hm — hajamielisempi ja puhuu — hm — katkonaisemmin kuin — hm — milloinkaan. Onko hän sairastanut minun poissaollessani?»
»Ei, isä.»
»Huomatahan sinäkin, Amy, suuren — hm — muutoksen hänessä?»
»En ole huomannut sitä, rakas isä.»
»Aivan murtunut», sanoi mr Dorrit, »aivan murtunut. Poloinen rakastava, vajavoimainen Frederick! Hm. Ottaen huomioon senkin, millainen hän oli tätä ennen, on hän — hm — nyt säälittävän muuttunut.»
Illallinen, joka tuotiin sisään ja katettiin pienelle pöydälle, veti nyt hänen huomionsa puoleensa. Pikku Dorrit istui hänen vieressään kuten menneinä aikoina, mitä ei ollut tapahtunut sitte näiden päivien. He olivat kahden, ja tytär pani ruokaa hänen eteensä ja täytti hänen lasinsa, kuten hänellä oli ollut tapana vankilassa. Kaikki tämä tapahtui nyt ensimmäisen kerran senjälkeen kun he olivat ottaneet omaisuutensa haltuunsa. Amy ei uskaltanut paljoa katsoa häneen hänen loukkaannuttuaan siitä, mutta hän huomasi kaksi kertaa aterian aikana, kuinka isä äkkiä vilkaisi häneen ja sitten ympärillensä, ikäänkuin mielleyhtymä olisi niin vallannut hänet, että hänen täytyi turvautua silmiensä todistukseen tietääksensä, etteivät he olleet vanhassa vankilahuoneessa. Molemmilla kerroilla tapasi hän päätänsä kuin kaivaten vanhaa mustaa patalakkiansa — vaikka se oli häpeällisesti annettu jollekin Marshalseassa eikä milloinkaan päässyt vapauteen, vaan vaappui vankilan pihassa mr Dorritin seuraajan päässä.
Hän söi hyvin vähän mutta kauan ja palasi usein puhumaan veljensä rappeutuvasta tilasta. Vaikka hän puhui hänestä hyvin säälivästi, oli hän melkein katkera hänelle. Hän sanoi, että Frederick-parka alkoi tulla — hm — lapseksi uudelleen. Muuta sanaa ei voinut käyttää — lapseksi uudelleen. Velirukka! Oli surullista ajatella, kuinka Amy oli kärsinyt hänen äärimmäisen ikävässä seurassaan — hänen lorutessaan ja lörpötelleessään, poloisen kiltin raukan, lorutessaan ja lörpötellessään — paitsi että hän, Amy, oli saanut tilaisuutta virkistäytyä mrs Generalin seurassa. Kovin ikävää, toisti hän taas yhtä tyytyväisenä kuin edelliselläkin kerralla, että tämä — hm — erinomainen nainen oli pahoinvoipa.
Huolehtivassa rakkaudessaan olisi Pikku Dorrit muistanut pienimmänkin sinä iltana sattuneen seikan, vaikkei hänellä myöhemmin olisi ollutkaan syytä muistella tätä iltaa. Hän muisti aina, että kun isä katseli ympärillensä vanhojen muistojen voimakkaan vaikutuksen alaisena, koetti hän haihduttaa niitä tyttären mielestä ja kenties omastaankin alkamalla heti ja lavealti puhua rikkauksista ja ylhäisestä seurasta, jotka olivat ympäröineet häntä hänen vierailunsa aikana, samoin kuin omastaan ja perheensä ylhäisestä asemasta, jota heidän tuli ylläpitää. Hän ei myöskään unohtanut, kuinka kaikessa isän puheessa ja käytöksessä tuntui kaksi rinnakkaista pohjavirtausta: toinen, joka tahtoi näyttää, kuinka hyvin hän oli tullut toimeen ilman tytärtänsä ja kuinka riippumaton hänestä hän oli, ja toinen, joka käsittämättömällä ja oikullisella tavalla miltei soimasi tytärtä, ikäänkuin olisi ollut mahdollista, että tämä hänen poissaollessaan olisi laiminlyönyt hänet.
Puhuessaan mr Merdleä ympäröivästä upeasta loistosta ja häntä kumartelevasta hovista johtui hän luonnollisella tavalla mrs Merdleen. Niin luonnollisella, että vaikka hänen enimmistä huomautuksistaan tavattomassa määrässä puuttui yhtenäisyyttä, siirtyi hän kuitenkin heti puhumaan hänestä ja kysyi hänen vointiansa.
»Hän voi varsin hyvin. Hän lähtee täältä ensi viikolla.»
»Kotiinko?» kysyi mr Dorrit.
»Niin, viipyen muutamia viikkoja matkalla.»
»Hänen sijansa jää kovin tyhjäksi täällä», sanoi mr Dorrit.
»Hän on — hm — tärkeä tekijä kotona. Fannyn elämässä ja hm koko muun — hm — ylhäisen maailman elämässä.»
Pikku Dorrit ajatteli kohta alkavaa taistelua ja vastasi hiljaisesti myöntäen.
»Mrs Merdle aikoo pitää suuret jäähyväispidot, rakas, ja päivälliset sitä, ennen. Hän on sanonut olevansa levoton siitä, ettet sinä palaisi ajoissa. Hän on kutsunut sekä sinut että minut päivällisillensä.»
»Hän on — hm —erinomaisen ystävällinen. Milloin ne ovat?»
»Ylihuomenna.»
»Kirjoita aamulla ja sano, että olen palannut ja että kutsu tuottaa — hm — minulle iloa.»
»Tulenko kanssasi huoneeseesi, rakas isä?»
»Ei!» vastasi tämä kääntyen vihaisesti ympäri, sillä hän oli lähdössä huoneesta; näytti siltä kuin hän olisi unohtanut toivottaa hyvää yötä. »Et saa tulla, Amy. En tarvitse apua. Minä olen isäsi enkä raihnainen setäsi!» Hän keskeytti puheensa yhtä äkkiä, kuin oli puhjennutkin näin vastaamaan, ja sanoi: »Et ole suudellut minua, Amy. Hyvää yötä, tyttöseni! Meidän täytyy naittaa — hm — meidän täytyy naittaa sinut nyt.» Näin sanoen astui hän hyvin hitaasti ja väsyneesti portaita ylös huoneisiinsa, ja melkein heti päästyänsä sinne lähetti hän palvelijansa pois. Sitten otti hän esille Pariisissa ostamansa korut ja tarkasteltuaan niitä huolellisesti pani ne lukon taakse. Senjälkeen unohtui hän pitkäksi aikaa istumaan, väliin torkkuen väliin rakennellen linnaansa, niin että aamu jo sarasti aution Campagnan itäisellä reunalla, kun hän ryömi vuoteeseen.
Mrs General lähetti terveisensä hyvissä ajoin seuraavana päivänä ja toivoi hänen levänneen hyvin väsyttävän matkansa jälkeen. Mr Dorrit lähetti vastaterveisensä ja tahtoi ilmoittaa mrs Generalille, että hän todella oli nukkunut hyvin ja oli erinomaisissa voimissa. Siitä huolimatta ei hän tullut huoneistaan ennenkuin myöhään iltapäivällä; ja vaikka hän pukeutui komeasti lähteäksensä ajelulle mrs Generalin ja tyttärensä seurassa, ei hänen ulkomuotonsa vastannut hänen itsekuvaustansa.
Koska perheellä ei sinä päivänä ollut vieraita, söivät sen jäsenet päivällistä vain nelisin. Mr Dorrit saattoi mrs Generalin pöytään äärettömän juhlallisesti ja istutti hänet oikealle puolellensa; ja Pikku Dorrit, joka seurasi perässä setänsä kanssa, ei voinut olla panematta merkille, että hän taas oli tavattoman hyvin puettu ja että hänen käytöksensä mrs Generalia kohtaan oli hyvin omituinen. Tämän lahjakkaan naisen silopinta oli niin täydellinen, että oli vaikeata ajatella ainoankaan hivenen hievahtavan sijaltansa sen hienolla kiiltokalvolla, mutta Pikku Dorrit luuli kuitenkin huomaavansa voitonriemun sulattaman pisaraisen hänen jäisessä silmäkulmassaan.
Huolimatta siitä, mitä näillä riveillä voimme nimittää perhepäivällisten papu- ja prismaluonteeksi, vaipui mr Dorrit niiden kestäessä monta kertaa uneen. Nämä kohtaukset tulivat yhtä äkkiä kuin edellisenä iltanakin ja torkahdukset olivat yhtä lyhyet ja sikeät. Ensimmäisen kohtauksen sattuessa näytti mrs General melkein hämmästyneeltä, mutta joka kerta niiden uudistuessa luki hän säädyllisyys-helminauhaansa: pappa, peruna, pupu, papu, prisma, ja lausuili niin hitaasti tätä pettämätöntä loitsuansa, että näytti pääsevän helminauhansa päähän samalla hetkellä kuin mr Dorrit havahti hereille.
Mr Dorrit oli kiusallisen tietoinen Frederickiä vaivaavasta uneliaisuudesta (jota ei ollut olemassa muuta kuin hänen mielikuvituksessaan), ja päivällisen jälkeen, kun Frederick oli vetäytynyt huoneisiinsa, pyysi hän yksityisesti anteeksi mrs Generalilta poloisen miehen puolesta. »Hän on veljistä paras ja uskollisin», sanoi hän, »mutta — hm — läpeensä raihnainen. Surullista sanoa, mutta hän huononee huononemistaan.»
»Mr Frederick, sir», lausui mrs General, »on tavallisesti hajamielinen ja raukea, mutta toivokaamme, ettei se ole sen pahempaa».
Mr Dorrit oli kuitenkin päättänyt pitää oman päänsä. »Huononee huononemistaan, madam. Hän on enää pelkkä hylky vain, pelkkä raunio. Hän kuihtuu ja lakastuu aivan silmiemme nähden. Hm. Kelpo Frederick!» 9
»Ja mrs Sparkler jäi sinne terveenä ja onnellisena, toivoakseni?» tiedusti mrs General huokaistuaan kylmäkiskoisesti Frederickin kohtalolle.
»Hän jäi sinne ympärillään kaikkea, mikä — hm — ihastuttaa makua ja — hm — kohottaa mieltä, onnellisena, rakas rouva — hm — puolisonsa kanssa.»
Mrs General oli hiukan hämillään ja näytti hienolla tavalla huiskuttavan hansikkaillaan tuon sanan luotansa, ikäänkuin se voisi johtaa johonkin arvaamattomaan.
»Fannyllä», jatkoi mr Dorrit, »Fannyllä, mrs General, on erinomaisia ominaisuuksia. Hm. Kunniantuntoa — hm — selvä päämäärätietoisuus — hm — asemastaan, luja tahto ylläpitää tätä asemaa — hm hm — suloa, kauneutta ja luontaista ylhäisyyttä.»
»Epäilemättä», vastasi mrs General hiukan ylimääräistä jäykkyyttä olemuksessaan.
»Näistä ominaisuuksista puhuessani, madam», jatkoi mr Dorrit, »on minun mainittava niitä rumentavasta tahrasta — hm, hm — joka on pahoittanut — hm — pahoittanut mieltäni ja — hm — minun on lisättävä — hm — suututtanut minua; mutta toivoakseni tämä kaikki nyt on katsottava loppuneeksi, mitä häneen itseensä tulee, ja epäilemättä se on myös loppunut, mitä — hm — muihin tulee.»
»Mitä te, mr Dorrit», ihmetteli mrs General, hansikkaat taas hieman kiihdyksissä, »mitä te tarkoitatte? En saata mitenkään —»
»Älkää sanoko niin, rakas rouva», keskeytti mr Dorrit.
Mrs Generalin ääni muodosti sammuessaan sanat: »en saata mitenkään arvata».
Samassa unipuuska taas valtasi mr Dorritin minuutiksi, jonka kuluttua hän miltei kouristusmaisen ketterästi havahti hereille.
»Puhun, mrs General, siitä voimakkaasta vastustuksen tai — hm — saatan — sanoa kateuden hengestä, joka ajoittain valtasi Fannyn hänen nähdessään kuinka — hm — suuren arvon — hm — panen — hm — sen naisen ansioille, jonka kanssa minulla on kunnia puhua.»
»Mr Dorrit», vastasi mrs General, »on aivan liiaksi kohtelias, panee aivan liian suuren arvon palveluksilleni. Jos joskus olen kuvitellut miss Dorritin panneen pahakseen mr Dorritin edullisen käsityksen palveluksistani, niin tämä, tosin liian korkea käsitys on ollut lohdutuksenani ja korvauksenani.»
»Käsitys palveluksistanne, madam?» kysyi mr Dorrit.
»Käsitys palveluksistani», toisti mrs General siron painokkaasti.
»Palveluksistanneko vain, rakas madam?» sanoi mr Dorrit.
»Otaksun», vastasi mrs General yhä yhtä painokkaasti, »että on kysymys vain palveluksistani. Sillä mitä muuta voisin kuvitella», ja mrs Generalin hansikkaat tekivät vienon kysyvän eleen.
»Teistä — hm —teistä itsestänne, mrs General, on puhe. Hm — teistä itsestänne ja teidän ansioistanne», kuului mr Dorritin vastaus.
»Mr Dorrit suokoon minulle anteeksi», sanoi mrs General, »jos huomautan, ettei paikka eikä aika sopine tällaiselle keskustelulle. Mr Dorrit suonee anteeksi, jos muistutan hänelle, että miss Dorrit istuu viereisessä huoneessa ja että näen hänet mainitessani hänen nimensä. Mr Dorrit antanee anteeksi, että ilmoitan olevani kiihdyksissä ja että huomaan eläväni hetkiä, jolloin tukahdutetuiksi otaksumani heikkoudet heräävät ja palaavat kaksin verroin niin voimakkaina kuin ennen. Mr Dorrit sallinee minun vetäytyä, huoneisiini.»
»Hm. Kenties meidän on siirrettävä tämä — hm — mielenkiintoinen keskustelu», myönsi mr Dorrit, »toiseen kertaan, ellei se ole jollakin tavoin — hm — vastenmielinen mrs Generalille — toivon kuitenkin, ettei — hm — niin ole laita».
»Mr Dorritilla», lausui mrs General, nousi seisomaan,- kumarsi ja loi silmänsä maahan, »on oikeus aina vaatia minulta kunnioitusta ja kuuliaisuutta».
Mrs General jätti huoneen komeana ja mahtavana eikä hämillään ja väristen, kuten olisi luullut vähemmän huomattavan naisen tekevän. Mr Dorrit, joka tässä kaksinpuhelussa oli suorittanut osansa majesteetillisen ja ihailevan alentuvasti — jotenkin samalla tavoin kuin muutamien henkilöiden näkee käyttäytyvän kirkossa ja suorittavan osansa jumalanpalveluksessa — mr Dorrit näytti yleensä olevan varsin tyytyväinen itseensä ja myöskin mrs Generaliin. Palatessaan teelle oli tämä arvoisa rouva parannellut ulkomuotoansa ihojauheella ja voiteilla eikä siveellistäkään edistystä puuttunut; viimemainittu ilmeni hellänä suojelevaisuutena miss Dorritin suhteen ja niin lempeänä myötätuntona mr Dorritia kohtaan kuin vain ankara soveliaisuus salli. Illemmällä, kun hän taas nousi lähteäksensä, tarttui mr Dorrit hänen käteensä, ikäänkuin taluttaakseen hänet Piazza del Popololle tanssimaan menuettia kuutamossa, ja saattoi hänet erinomaisen juhlallisesti ovelle, jossa nosti hänen rystysensä huulilleen. Erottuaan hänestä näin, otaksuttavasti jotenkin luisella, ihomaalilta maistuvalla suudelmalla, antoi hän armollisesti siunauksensa tyttärelleen. Vihjattuaan näin, että jotakin erikoista ja merkillistä oli tekeillä, meni hän taas nukkumaan.
Koko seuraavan aamupäivän pysyttelihe hän yksinään omassa huoneessaan, mutta kohta puolenpäivän jälkeen lähetti hän mr Tinklerin kautta parhaat terveisensä, mrs Generalille ja pyysi häntä seuraamaan miss Dorritia ajelulle ilman häntä. Hänen tyttärensä oli puettu mrs Merdlen päivälliskutsuja varten ennenkuin hän ilmestyi huoneestaan. Hän esiintyi pukunsa puolesta täydessä loistossaan, mutta näytti sanomattoman vanhalta ja käpertyneeltä. Kuitenkin, koska oli ilmeistä, että hän heti suuttuisi, jos vähänkään kysyisi hänen vointiansa, ei tytär uskaltanut muuta kuin suudella häntä poskelle ennenkuin, levottomin sydämin, seurasi häntä mrs Merdlen luokse.
Heidän ajettavansa matka oli hyvin lyhyt, mutta hän oli jo täydessä rakennustyössä taas ennenkuin vaunut olivat ehtineet puoliväliinkään. Mrs Merdle otti hänet vastaan erittäin huomaavaisesti; povi oli säilynyt ihailtavan kauniina ja parhaissa väleissä itsensä kanssa; päivällinen oli erikoinen ja seura valikoitu. Etupäässä se oli englantilainen; sitäpaitsi siihen kuului tavanmukainen ranskalainen kreivi ja tavanmukainen italialainen markiisi — koristeellisia seuraelämän virstantolppia, joita aina tapasi määrätyissä paikoissa ja joiden ulkomuoto hyvin vähän vaihteli. Pöytä oli pitkä ja ateria oli pitkä, ja Pikku Dorrit, joka hävisi pitkän mustan viiksiparin ja leveän valkoisen kaulahuivin varjoon, kadotti tykkänään isänsä, näkyvistään, kunnes eräs palvelija pisti hänelle paperilipun käteen kuiskaten, että mrs Merdle pyysi häntä heti lukemaan sen. Tämä oli lyijykynällä kirjoittanut: »Pyydän teitä tulemaan puhuttelemaan mr Dorritia. Pelkään, ettei hän voi hyvin.»
Pikku Dorrit riensi hänen luoksensa huomaamatta, juuri kun isä nousi tuoliltaan ja kumartuen pöydän yli kutsui häntä, otaksuen hänen yhä istuvan paikallaan:
»Amy, Amy, lapseni!»
Tämä oli niin outoa, puhumattakaan hänen omituisen kiihkeästä ilmeestään ja omituisen kiihkeästä äänestään, että se heti aiheutti syvän äänettömyyden.
»Amy, rakkaani», toisti hän. »Menisitkö katsomaan, onko Bob vartiovuorollaan!»
Pikku Dorrit oli hänen vieressään ja kosketti häntä, mutta isä otaksui vain itsepintaisesti hänen istuvan paikallaan ja kutsui, kumartuen pöydän yli: »Amy, Amy. En tunne olevani oikein entiselläni. Hm. En tiedä mikä minua vaivaa. Tahtoisin kovin mielelläni tavata Bobin. Portinvartijoista hän yksin pitää minusta yhtä paljon kuin sinusta. Katso, onko Bob porttihuoneessa ja pyydä häntä tulemaan luokseni.»
Vieraat olivat hämmästyksissään, ja kaikki nousivat pöydästä.
»Rakas isä, en minä ole siellä; tässä, vieressäsi, minä olen.»
»Aha, sinä olet siinä, Amy! Hyvä. Hm. Hyvä. Hm. Kutsu Bob tänne. Jos hän on vapaa eikä porttihuoneessa, niin pyydä mrs Banghamia noutamaan hänet.»
Pikku Dorrit koetti lempeästi saada hänet mukaansa, mutta hän vastusteli eikä tahtonut lähteä.
»Minä sanon sinulle, lapsi», kiivastui hän, »etten pääse ahtaita portaita ylös ilman Bobin apua. Hm. Lähetä noutamaan Bob. Hm. Lähetä hakemaan Bobia — portinvartijoista parhainta — lähetä hakemaan Bobia.»
Hän katsoi hämmentyneenä ympärillensä ja huomatessaan joukon kasvoja läheisyydessään kääntyi puhuttelemaan heitä:
»Hyvät naiset ja herrat, velvollisuuteni — hm — on lausua;— hm —teidät tervetulleiksi Marshalseaan. Tervetuloa Marshalseaan! Tila on — hm — hieman rajoitettu — rajoitettu — kävelypaikka saisi olla avarampi; mutta saatte huomata, että se ilmeisesti laajenee aikaa myöten — aikaa myöten, hyvät naiset ja herrat — ja ilma on, kaikki huomioonottaen, varsin hyvä. Se tulee — hm — Surreyn kukkuloilta. Tässä on ravintola. Hm. Sitä ylläpidetään — hm —laitoksen jäseniltä kootuilla pienillä avustuksilla. Siitä hyvästä on heillä pieniä — hm — taloudellisia etuja — kummaa vettä — yhteinen keittiö. Ne, jotka ovat kotiutuneet — hm — Marshalseaan, nimittävät mielellään minua — hm — Marshalsean isäksi. Olen tottunut siihen, että vierailijat kohtelevat minua — hm — Marshalsean isänä. Totisesti, jos monivuotinen oleskelu laitoksessa oikeuttaa tällaiseen — hm — kunnioitettavaan arvonimeen, niin voin — hm — huoletta ottaa vastaan tämän minulle suodun — hm —kunnianosoituksen. Tässä on lapseni, naiset ja herrat. Tyttäreni. Täällä syntynyt!»
Amy ei hävennyt sitä eikä hävennyt isänsä tähden. Hän oli kalpea ja pelästynyt, mutta hänellä ei ollut muuta huolta kuin rauhoittaa isäänsä ja saada hänet pois sieltä, hänen oman itsensä, tähden. Hän seisoi isän ja ihmettelevien kasvojen väessä, nojaten hänen rintaansa ja kohottaen kasvonsa hänen Puoleensa. Isä oli kietonut vasemman käsivartensa hänen ympärillensä, ja tuon tuostakin kuului tyttären matala ääni hellästi pyytävän häntä lähtemään hänen mukaansa pois.
»Täällä syntynyt», toisti mr Dorrit kyynelet silmissä. »Täällä syntynyt. Hyvät naiset ja herrat, tyttäreni. Onnettoman, mutta aina — hm — herrasmiehenä pysyneen isän lapsi. Köyhän tosin, mutta — hm — ylpeän. Aina ylpeän. Henkilökohtaisten ihailijoiden — hm — vain henkilökohtaisten ihailijoiden keskuudessa on tullut — hm — varsin yleiseksi tavaksi, että he mielellään tunnustavat puolivirallisen asemani täällä maksamalla — hm — pientä veroa, tavallisesti muistolahjojen — hm — rahallisten muistolahjojen muodossa. Pyydän huomauttaa, etten katso — hm — itsetuntoni loukkautuvan ottaessani vastaan näitä — hm — vapaaehtoisia muistolahjoja, joiden tarkoituksena on antaa — hm —tunnustus minun — hm — vaatimattomille pyrkimyksilleni ylläpitää — hm — hienoja käytöstapoja täällä. Hm. En katso itsetuntoni loukkautuvan. Hm. En pidä itseäni kerjäläisenä. En, torjun sen nimityksen. Samalla olkoon minusta kaukana, että tahtoisin — hm — loukata myötätuntoisten ystävieni hienoja tunteita vähääkään epäröimällä tunnustaa, että tällaiset lahjat ovat — hm — erittäin tervetulleita. Päinvastoin, ne ovat erittäin tervetulleita. Lapseni nimessä, ellen omassani, myönnän tämän ehdottomasti, säilyttäen samalla kuitenkin — hm — sanoisinko henkilökohtaisen arvokkuuteni. Hyvät naiset ja herrat, Jumala siunatkoon teitä, kaikkia.»
Tähän mennessä oli suurin osa seurasta poven kärsimän suunnattoman nöyryytyksen tähden vetäytynyt toisiin huoneisiin. Ne harvat, jotka olivat viipyneet näin kauan, seurasivat muiden perässä, ja Pikku Dorrit jäi nyt vain isänsä ja palvelijoiden pariin ruokasaliin. Hänen kalleimpansa ja rakkaimpansa, eikö hän nyt seuraisi hänen mukanansa? Isä vastasi hänen kiihkeisiin pyyntöihinsä, ettei hän mitenkään kykenisi nousemaan ahtaita portaita ylös ilman Bobia; missä Bob oli, eikö kukaan voinut noutaa Bobia? Aikoen muka lähteä etsimään Bobia sai Pikku Dorrit hänet luotsatuksi ulos hilpeätä ihmisvirtaa vasten, joka nyt tuli sisään illan juhlaa viettämään, ja istutetuksi ajurin vaunuihin, jotka juuri olivat vapautuneet kuormasta, ja saatetuksi kotiin.
Hänen roomalaisen palatsinsa leveät portaat sekaantuivat hänen sumenneissa silmissään lontoolaisen vankilan ahtaisiin rappusiin, eikä hän sallinut kenenkään muun, veljeä lukuunottamatta, koskea itseensä kuin Pikku Dorritin. He saivat hänet ilman muuta apua saatetuksi hänen omaan huoneeseensa ja laskivat hänet vuoteelle. Ja tästä hetkestä alkaen hänen poloinen halvaantunut henkensä muisti vain sen paikan, jossa sen siivet olivat rikkoutuneet, muisti vain Marshalsean, jotavastoin uni, jossa se myöhemmin oli haihatellut, oli kuin pois pyyhkäisty! Kun hän kuuli askeleita kadulta, luuli hän niiden olevan vanhaa väsynyttä astuntaa vankilan kävelypaikalla. Kun sulkemisaika tuli, otaksui hän, että kaikki vieraat jätettiin lukon taakse. Kun ovien avaamisaika tuli, tahtoi hän niin välttämättä tavata Bobia, että heidän täytyi keksiä juttu, jonka mukaan Bob — tämä hyväntahtoinen portinvartija oli silloin jo monta vuotta ollut vainajana — oli vilustunut, mutta toivoi huomenna olevansa pystyssä taas tai ylihuomenna tai viimeistään sen jälkeisenä päivänä.
Hän kävi niin äärimmäisen heikoksi, ettei voinut nostaa kättäkään. Mutta hän suojeli yhä pitkäaikaisen tottumuksen mukaan veljeänsä ja saattoi kymmeniä kertoja päivässä, osoittaen jonkinlaista tyydytystä, sanoa nähdessään veljensä seisovan vuoteen ääressä: »Kelpo Frederick, istu. Olet todella kovin heikko.»
He koettivat tuoda mrs Generalin hänen luoksensa, mutta tästä hänellä ei ollut vähintäkään muistoa. Hänen aivoihinsa juuttui jonkinlainen epäluulo, että mrs General tahtoi syrjäyttää mrs Banghamin ja että hän oli juopotteleva. Sairas sinkautti tämän syytöksen häntä vastaan aivan hillittömästi ja hoputteli niin kiihkeästi tytärtänsä menemään vankilanjohtajan puheille ja pyytämään tätä ajamaan vieraan pois, ettei mrs Generalia enää tämän onnistumattoman käynnin jälkeen tuotu sairaan luokse.
Paitsi että hän kerran kysyi, oliko »Tip mennyt kaupungille», näyttivät hänen molemmat poissaolevat lapsensa aivan hävinneen hänen muististaan. Mutta se lapsi, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen ja jota niin huonosti oli palkittu, oli aina hänen mielessään. Ei siten, että hän olisi säästänyt häntä tai pelännyt hänen rasittuvan valvoessaan ja hoitaessaan häntä; tämä seikka ei huolestuttanut häntä nyt enempää kuin ennenkään. Ei, hän rakasti Amya entiseen tapaansa. He olivat vankilassa taas, Amy hoiti häntä, ja hän tarvitsi Amya joka hetki eikä voinut käännähtää ilman hänen apuansa; toisinaan hän myöskin sanoi olevansa tyytyväinen, kun oli kärsinyt ja kestänyt aika paljon tyttärensä etua silmällä pitäen. Tämä taas kumartui hänen vuoteensa yli kääntäen tyynet kasvonsa hänen puoleensa ja olisi antanut oman henkensä hänen parantamisekseen.
Kun hän pari kolme päivää näin tuskattomasti oli huonontumistaan huonontunut, huomasi tytär, että häntä vaivasi taskukellon tikitys — upean kultakellon, joka teki niin suuren numeron käynnistään kuin ei maailmassa mikään muu kävisi kuin se ja aika. Amy antoi sen pysähtyä, mutta isä oli yhä levoton, ja näkyi, ettei hän ollut sitä tarkoittanut. Vähitellen sai hän selitetyksi, että hän tahtoi lainata rahaa kelloa vastaan. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun Amy oli ottavinaan sen viedäkseen panttilaitokseen, ja näytti senjälkeen nauttivan viinistään ja hyytelöstään, jotka eivät sitä ennen olleet maistuneet.
Pian huomattiin, että asianlaita todella oli näin, sillä muutaman päivän kuluttua lähetti hän pois kalvosinnappinsa ja sormuksensa. Hän oli hämmästyttävän tyytyväinen uskoessaan tyttärelleen näitä tehtäviä ja näytti arvelevan täten järjestävänsä asiat viisaimmin ja parhaiten. Kun nyt koristukset, ne, jotka hän saattoi nähdä lähimmässä ympäristössään, olivat poissa, vetivät vaatteet hänen huomionsa puoleensa; ja luultavaa on, että tyydytys, jonka hän tunsi saadessaan lähettää vaatekappaleen toisensa jälkeen luullun panttilainaajan luo, ylläpiti häntä muutamia päiviä.
Kymmenen päivää istui Pikku Dorrit näin hänen vuoteensa ääressä painaen poskensa hänen poskeaan vasten. Toisinaan oli hän niin uupunut, että uinahti muutaman minuutin ajan nukkuvan isänsä vieressä. Ja sitte hän heräsi muistaakseen, vuolaasti virtaavin, hiljaisin kyynelin, mikä hänen poskeensa kosketti, ja nähdäkseen, kuinka Marshalsean muurin varjoa syvempi varjo hiipi pieluksella lepäävien rakkaiden kasvojen yli.
Hiljaa, hiljaa häipyivät ison linnan suunnitelmaviivat, toinen toisensa jälkeen. Hiljaa, hiljaa silisivät ja kaunistuivat ristiin rastiin ryppyiset kasvot, joihin nämä suunnitelmaviivat olivat piirtyneet. Hiljaa, hiljaa hävisivät Marshalsean rautaristikkojen ja vankilamuurin harjapiikkien heijasteen uurtamat jäljet. Hiljaa, hiljaa muuttuivat harmaiden hapsien ympäröimät kasvot niin nuoriksi ja hänen omien kasvojensa kaltaisiksi, ettei Pikku Dorrit milloinkaan ollut nähnyt niitä sellaisina. Hiljaa, hiljaa ne sitte vaipuivat lepoon.
Aluksi oli setä kovin epätoivoinen. »Oi, veljeni! Oi William, William! Sinäkö menit ennen minua; yksinkö menit; sinäkö menit ja minä jäin! Sinä, joka olit niin etevä, niin erinomainen, niin ylevä, ja minä, tällainen poloinen hyödytön olento, joka en kelpaa mihinkään, jota ei kukaan kaipaisi!»
Oli hyvä Pikku Dorritille sillä kertaa, että hänellä oli setä, jota piti ajatella ja auttaa. »Setä, rakas setä, säästä itseäsi ja säästä minua!»
Vanhus ei ollut kuuro viime sanoille. Kun hän alkoi hillitä itseänsä, tapahtui se siksi, että hän tahtoi säästää Amya. Itsestään hän ei pitänyt väliä, mutta hänen kelpo sydämensä, joka näin kauan oli ollut puutuneena ja horroksissa ja joka nyt heräsi murtuakseen, ponnisti viimeiset voimansa ja kykynsä kunnioittaakseen ja siunatakseen veljentytärtä.
»Oi Jumala», huudahti hän ennenkuin he jättivät huoneen ja risti ryppyiset kätensä Pikku Dorritin pään päälle, »Sinä näet rakkaan velivainajani tyttären tässä! Kaikki, mitä minä puolisokeilla, syntisillä silmilläni olen katsellut, olet Sinä nähnyt selvästi ja kirkkaana. Sinun suojeluksessasi ei häneltä hiuskarvakaan katkea. Sinä turvaat ja tuet häntä hänen elämänsä viimeiseen hetkeen saakka. Ja minä tiedän, että Sinä palkitset hänet tulevassa elämässä!»
He istuivat yhdessä viereisessä hämärässä huoneessa melkein puoliyöhön saakka, hiljaisina ja murheellisina. Tavantakaa pyrki sedän suru etsimään lievennystä samanlaisissa purkauksissa, joissa se aikaisemmin oli ilmennyt, mutta paitsi että hänen heikot voimansa eivät olisi kestäneet tällaista jännitystä, muisti hän aina Amyn sanat, soimasi itseään ja koetti tyyntyä. Hän ei sallinut surunsa ilmetä muulla tavoin kuin usein huudahtamalla, että veli oli mennyt yksin, että he yhdessä olivat astuneet elämään, yhdessä, joutuneet onnettomuuteen, yhdessä kestäneet monivuotisen köyhyytensä, pysyneet yhdessä tähän päivään saakka ja että veli nyt oli mennyt yksin, yksin!
He erosivat raskain, murheisin mielin. Pikku Dorrit ei suostunut jättämään häntä, ennenkuin hän oli päässyt omaan huoneeseensa ja ennenkuin hän lepäsi vuoteellaan, vaatteissaan, hänen kättensä peittelemänä. Sitte Pikku Dorrit laskeutui omalle vuoteellensa ja vaipui sikeään uneen, uupumuksen ja levon uneen, joka kuitenkin oli murheen tietoisuuden läpitunkema. Nuku, hyvä Pikku Dorrit! Nuku yösi aamuun saakka!
Oli kuutamoyö, mutta kuu nousi myöhään, se kun oli viimeisessä vaiheessaan. Päästyään korkealle rauhaisella taivaanlaella se paistoi raollaan olevien ikkunaverhojen läpi. Juhlalliseen huoneeseen, jossa erään elämän harhailut ja erheet vastikään olivat päättyneet. Tässä huoneessa lepäsi kaksi rauhallista olentoa, kaksi yhtä hiljaista, tunteetonta olentoa, molemmat yhtä saavuttamattoman kaukana maasta ja kaikesta, mitä sen pinnalla eli ja kuhisi, vaikka he pian joutuisivat lepäämään sen povessa.
Toinen olento lepäsi vuoteessa, toinen, polvistuneena lattialle, oli nojallaan vuoteen yli, käsivarret luontevasti ja rauhaisesti peitolla, pää hiukan kumarassa, niin että huulet koskettivat kättä, jonka yli hän oli vetänyt viimeisen hengähdyksensä. Molemmat veljet olivat Isänsä edessä, etäällä tämän maailman vähätietoisista tuomioista, korkealla sen utujen ja usvien yläpuolella.