NELJÄSKUUDETTA LUKU
Pilvilinna
Monenkaltaiset ovat rikkauden ja valta-aseman vaivat ja huolet. Mr Dorrit oli edellisenä iltana ollut erikoisen tyytyväinen muistaessaan, ettei hänen ollut tarvinnut käydessään Clennam ja Kumppanin puheilla ilmaista milloinkaan tunteneensa sennimistä tunkeilevaa henkilöä, mutta tämä tyytyväisyys sai vielä tuoreeltaan pahan kolahduksen siitä taistelusta, joka riehui hänen mielessään hänen aprikoidessaan, ajaisiko paluumatkallaan Marshalsean ohi, vilkaistakseen sen vanhaa porttia, vai palaisiko samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän oli päättänyt olla ajamatta Marshalsean ohi ja ällistyttänyt kyytimiestään vastustamalla kiukkuisesti tämän ehdotusta, että olisi kuljettu London Bridgen kautta ja sitten toistamiseen virran yli Waterloo Bridgeä pitkin, joka väylä melkein olisi vienyt hänet hänen entisen asuntonsa nurkille. Kaikesta huolimatta herätti tämä kysymys ristiriidan hänen rinnassaan ja jonkin vanhan syyn tähden tai kenties aivan syyttä hän tunsi itsensä epämääräisen tyytymättömäksi. Niinikään seuraavana päivänä. Merdlen päivällispöydässä hän oli niin tämän kysymyksen lumoissa, että vaipui edelleenkin aika ajoin mietiskelemään sitä yhä uudelleen tavalla, joka oli peräti soveltumaton hänen hienoon ympäristöönsä. Veri kohosi päähän hänen kuvitellessaan, mitä hovimestari olisi ajatellut hänestä, jos tämä mahtava mies olisi voinut tunkea tuikean katseensa hänen myllertäviin mietteisiinsä.
Jäähyväisjuhla oli upea ja päätti loistavalla tavalla mr Dorritin vierailun mr Merdlen talossa. Fanny liitti nuoruuden ja kauneuden viehätyksiin vielä eräänlaisen itsetietoisen arvokkuuden, aivan kuin olisi ollut naimisissa jo parikymmentä vuotta. Isä ymmärsi, että hän tyynesti saattoi jättää hänet kulkemaan arvon ja kunnian tietä, ja toivoi, että hänellä olisi toinenkin samanlainen tytär; kuitenkin hän soi tälle lempilapsellensa yhä edelleen täyden suosionsa ja suojeluksensa eikä mitenkään vähäksynyt hänen vaatimattomia hyveitänsä.
»Rakas lapseni», virkkoi hän Fannylle eron hetkellä, »perheemme odottaa, että sinä — hm — ylläpidät sen arvoa ja — hm — tehostat sen tärkeyttä ja merkitystä. Tiedän, ettet milloinkaan tuota meille pettymystä siinä suhteessa.»
»En, isä», vakuutti Fanny, »luulen voivanne luottaa siihen. Vie parhaat terveiseni rakkaalle Amylle; kirjoitan hänelle ensi tilassa.»
»Sanonko terveisiä myöskin — hm — muille?» kysyi mr Dorrit tarkoittavasti.
»Ei, kiitos, isä», vastasi Fanny, jonka mieleen heti juolahti mrs General. »Olet hyvin ystävällinen, isä, mutta suo anteeksi, minulla ei ole lähetettävänä kenellekään sellaisia terveisiä, jotka olisivat sinusta mieluisia viedä perille.»
He sanoivat hyvästi toisilleen eräässä etuhuoneessa, jossa ei ollut muita kuin mr Sparkler, joka pysyttelihe vaimonsa läheisyydessä ja nöyrästi odotti vuoroansa saadakseen puristaa appensa kättä jäähyväisiksi. Kun hänelle sitte suotiin tämä lopullinen puheillepääsy, tulla hiipi mr Merdle huoneeseen, eikä hänen hihoistaan näkynyt käsivarsia enempää kuin jos hän olisi ollut miss Biftinin kaksoisveli; hän sanoi aikovansa saattaa mr Dorritin alas ovelle. Kaikki tämän vastaväitteet olivat turhia ja hänen osaksensa lankesi se erinomainen kunnia, että tämä kuuluisa mies, joka — kuten mr Dorrit heidän portailla kättä pudistaessaan sanoi — oli osoittanut hänelle ylenmäärin huomaavaisuutta ja tehnyt hänelle suuria palveluksia hänen ikimuistettavan vierailunsa aikana, saattoi hänet portaille saakka.
Sitte he erosivat; mr Dorrit astui sydän tulvillaan vaunuihinsa eikä ollut ensinkään pahoillaan siitä, että hänen pikalähettinsä, joka oli tullut jäähyväisille alapiireihin, sai tilaisuuden nähdä hänen lähtönsä, kaikessa loistossaan.
Tämä loisto säteili yhä täydessä kirkkaudessaan mr Dorritista, kun hän astui vaunuistaan hotellinsa edustalla. Pikalähetti auttoi hänet maahan ja puoli tusinaa hotellin palvelijoita hääri hänen ympärillänsä; hän meni hallin läpi tyynen ylhäisenä, mutta silloin hänen eteensä ilmestyvä näky kangisti ja mykisti hänet aivan: John Chivery, puettuna parhaisiin vaatteisiinsa, iso hattu kainalossa, toisessa kädessä norsunluupäinen keppinsä, joka hiukan haittasi hänen ryhtiänsä, ja toisessa sikaarikäärö!
»No, nuori mies», sanoi ovenvartija. »Tässä sen herran nyt tapaatte. Tämä nuori mies on itsepintaisesti odottanut, sir, vakuuttaen teidän ilostuvan saadessanne nähdä hänet.»
Mr Dorrit tuijotti nuoreen mieheen, läähätti ja lausui lempeimmällä äänellänsä: »Ahaa, nuori John! Onhan se nuori John vai kuinka?»
»On, sir», vastasi nuori John.
»Sitähän — hm — minäkin, että nuori John se on! Antakaa nuoren miehen tulla ylös», jatkoi mr Dorrit kääntyen palvelijoiden puoleen; »aivan niin, tulkoon hän ylös. Antakaa nuoren Johnin seurata perässä. Tahdon puhutella häntä ylhäällä.»
Nuori John seurasi perässä, hymyillen ja hyvin tyytyväisenä. Saavuttiin mr Dorritin huoneisiin. Kynttilät sytytettiin.
Palvelijat vetäytyivät pois.
»No, sir», sanoi mr Dorrit kääntyen ympäri ja tarttuen nuoren miehen kaulukseen, kun he olivat jäänet varmasti kahden.
»Mitä te tällä tarkoitatte?»
Onnettoman Johnin kasvoilla kuvastuva hämmästys ja kauhu — hän kun oli jo odottanut, että mr Dorrit nyt syleiksi häntä tervetuliaisiksi — olivat niin voimakkaan ilmehikkäät, että mr Dorrit veti pois kätensä ja tyytyi mulkoilemaan vieraaseensa.
»Kuinka rohkenette tehdä näin?» kysyi mr Dorrit. »Kuinka julkeatte tulla tänne? Kuinka uskallatte loukata minua?»
»Loukata teitä, sir?» huudahti nuori John. »Loukata!»
»Niin juuri, sir», vastasi mr Dorrit. »Loukata minua. Teidän tulonne tänne on loukkaus, röyhkeyttä, julkeutta. Teitä ei kaivata täällä. Kuka teidät lähetti tänne? Mitä — hm hittoa te täällä teette?»
»Arvelin, sir», sanoi nuori John, ja hänen mr Dorritiin päin käännetyt kasvonsa olivat kalpeammat ja pelästyneemmät kuin mitkään — Marshalsea-aikanakaan — häneen katsoneet kasvot, »arvelin, ettette panisi pahaksenne, vaan suvaitsi, sitte ottaa vastaan käärön —»
»Hiiteen kääröinenne, sir!» huusi mr Dorrit hillittömän vimmastuneena.
»Minä en — hm — polta.»
»Pyydän nöyrimmästi anteeksi, sir. Teillä oli ennen tapana polttaa.»
»Sanokaa se vielä kerta», kiljaisi mr Dorrit suunniltaan raivosta, »niin tartun hiilihankoon!»
John Chivery peräytyi ovelle.
»Seis!» huusi mr Dorrit. »Seis! Istukaa! Hiisi vie, istukaa!»
John Chivery vaipui ovenpieliseen tuoliin, ja mr Dorrit astui edestakaisin huoneessa, ensin nopeasti, sitte hitaammin. Kerran pysähtyi hän ikkunan ääreen ja seisoi siinä, otsa painettua ruutua vasten. Äkkiä hän kääntyi ja kysyi:
»Mitä muuta varten tulitte, sir?»
»En ikinä mitään muuta varten, sir. Voi, hyvä Jumala! Vain sanoakseni teille, sir, että toivon voivanne hyvin, ja kysyäkseni, kuinka miss Amy voi.»
»Mitä se teihin kuuluu, sir?» tiuskasi mr Dorrit.
»Ei oikeastaan mitään, sir. En ole koskaan ajatellutkaan lyhentää meitä erottavaa välimatkaa. Tiedän, että oli rohkeata tulla tänne, mutta en osannut arvata, että panisitte sen näin hirveästi pahaksenne. Kunniani kautta, sir», vakuutti nuori John liikutettuna, »vaikka olenkin köyhä, olen siksi ylpeä, etten olisi tullut, jos olisin aavistanut sen, en totisesti olisi tullut».
Mr Dorrit häpesi. Hän palasi ikkunan luo ja seisoi siinä muutamia hetkiä, otsa painettuna ruutua vasten. Kääntyessään oli hänellä kädessä nenäliina, johon hän oli pyyhkinyt silmiänsä, ja hän näytti väsyneeltä ja sairaalta.
»Nuori John, olen kovin pahoillani siitä, että kiivastuin teille, mutta — hm — muutamat muistot eivät ole iloisia muistoja, ja — hm — teidän ei olisi pitänyt tulla tänne.»
»Käsitän sen nyt, sir», vastasi John Chivery, »mutta en sitä ennen, ja taivas tietää, etten tarkoittanut mitään pahaa, sir».
»Ette, ette», vastasi mr Dorrit, »olen — hm — varma siitä. Hm. Antakaa minulle kätenne, nuori John, antakaa minulle kätenne.»
Nuori John antoi sen hänelle, mutta mr Dorrit oli ryöstänyt mieheltä rohkeuden ja kädeltä lämmön ja voiman, eikä mikään enää saanut kalpeita, pelästyneitä kasvoja entiselleen.
»Kas niin!» virkkoi mr Dorrit, verkkaan pudistaen kättä hänen kanssansa. »Istukaa, nuori John!»
»Kiitos, sir — mutta minä seison mieluummin.»
Mr Dorrit istui sen sijaan. Istuttuaan muutaman kiusallisen hetken pää käsien varassa kääntyi hän vieraansa puoleen ja sanoi, yrittäen puhua luontevasti:
»Entä kuinka isänne voi, nuori John? Kuinka — hm — kaikki muut voivat, nuori John?»
»Kiitos, sir. He voivat kaikki varsin hyvin. Ei heillä mitään hätää ole.»
»Hm. Ja te olette entisessä — hm — toimessanne, John?» kysyi mr Dorrit vilkaisten loukkaavaan kääröön, jota hän oli kironnut.
»Osaksi, sir. Olen mukana myöskin», John epäröi hiukan, »isäni toimessa».
»Todellako!» ihmetteli mr Dorrit. »Oletteko — hm hm — oletteko —»
»Portinvartijana, sir? Olen, sir.»
»Paljon työtä, John?»
»Kyllä, sir, paljon työtä meillä nykyään on. En tiedä kuinka lienee, mutta meillä on yleensä aina paljon työtä.»
»Tähänkin vuodenaikaan, nuori John?»
»Melkein kaikkina vuodenaikoina, sir. En ole huomannut mitään erotusta.
Toivotan teille hyvää yötä, sir.»
»Odottakaa hetkinen, John, — hm — odottakaa hetkinen. Hm. Antakaa minulle sikaarit, John — olkaa hyvä.»
»Tietysti, sir.» John laski vapisevin käsin käärön pöydälle.
»Odottakaa hetkinen, nuori John, odottakaa vielä hetkinen. Olisin iloinen, jos — hm — voisin lähettää pienen — hm — muistolahjan näin luotettavan henkilön mukana, jaettavaksi — hm hm — heidän kesken — hm —kunkin tarpeiden mukaan. Eihän teillä ole mitään sitä vastaan, John?»
Hänen kätensä vapisi niin, että maksuosoituksen kirjoittamiseen kului pitkä aika, ja kun se viimein oli valmis, oli käsiala tutisseen kynän töherrystä. Osoitus oli sadan punnan arvoinen. Hän käänsi sen kokoon, pisti sen nuoren Johnin käteen ja puristi tätä omassaan.
»Toivon, että — hm — unohdatte — hm — äskeisen, John.»
»Älkää puhuko siitä, sir, älkää millään muotoa. Vakuutan, etten kanna mitään kaunaa, sir.»
Mutta mikään ei Johnin siellä ollessa enää voinut antaa hänen kasvoillensa niiden luonnollista väriä ja ilmettä eikä muuttaa hänen käytöstänsä luonnolliseksi.
»Ja, John», sanoi mr Dorrit puristaen vielä kerran hänen kättänsä ja päästäen sen sitte irti, »toivon, että olemme — hm — yhtä mieltä siitä, että tämä keskustelumme jää vain meidänkeskiseksi ja että te lähtiessänne täältä pidättäydytte sanomasta kenellekään mitään, mikä voisi — hm — ilmaista että — hm — minä joskus —»
»Oh! Vakuutan, sir», vastasi John Chivery, »että omalla yksinkertaisella tavallani olen liian ylpeä ja kunniallinen tehdäkseni mitään sellaista, sir».
Mr Dorrit ei ollut liian ylpeä ja kunniallinen kuunnellakseen oven takana, jotta pääsisi varmuuteen siitä, että John todella meni suoraa päätä ulos eikä jäänyt juttelemaan kenenkään kanssa. Ei ollut epäilemistäkään, ettei hän mennyt suorinta tietä ovesta ulos ja kadulle kiirein askelin. Oltuaan yksin tunnin ajan soitti mr Dorrit pikalähetin luoksensa; tämä tapasi hänet istumassa tuolissaan takkamatolla, selin häneen ja päin takkaan. »Voitte ottaa nuo sikaarit poltellaksenne matkalla, jos haluatte», sanoi mr Dorrit heilauttaen huolettomasti kättään. »Hm — pieni lahja — hm — sain sen — entisen vuokralaisen! pojalta.»
Seuraavan päivän aurinko paistoi mr Dorritiin Doverin tiellä; tällä tiellä jokainen punatakkinen esiratsastaja tiesi saapumista julmaan taloon, joka oli perustettu matkustajani armotonta nylkemistä varten. Lontoon ja Doverin välillä asuvan ihmisrodun yksinomaisena ammattina kun oli rahan kiskominen, niin joutui mr Dorrit Dartfordissa ryöstäjien käsiin, Gravesendissä rosvotuksi, Rochesterissa ryövätyksi, Sittingbournessa nyljetyksi ja Canterburyssä puhtaaksi riistetyksi. Mutta pikalähetin tehtävä oli pelastaa hänet rosvojen käsistä, ja joka majatalossa osti hän isäntänsä vapaaksi niin vilahtelivat punatakkiset hilpeästi keväisessä maisemassa, säännöllisesti ilmestyen ja häviten, mr Dorritin mukavan vaununnurkkauksen ja pölyisen maantien lähimmän kalkkimäen välillä.
Toisen päivän aurinko paistoi häneen Calaisissa. Ja kun nyt Kanaali erotti hänet John Chiverystä, alkoi hän tuntea itsensä varmaksi ja huomata, että ulkomaan ilma oli keveämpää: hengittää kuin Englannin.
Ja sitte taas vaivaloisia ranskalaisia maanteitä pitkin Pariisia kohden. Päästyään nyt taas mielen tasapainoon, alkoi mr Dorrit, istuen yksin mukavassa vaununnurkkauksessaan, rakennella pilvilinnaa. Hänellä oli ilmeisesti hyvin iso linna rakenteilla. Päivät pitkään pystytteli hän torneja, purki toisia, liitti kylkirakennuksen sinne, tornipäisen rintavarustuksen tänne, tarkasteli muureja, vahvisti suojavarusteita, koristeli sisustusta ja teki linnastaan kaikin puolin upean ja komean. Hänen hajamieliset kasvonsa ilmaisivat niin selvästi, missä hänen ajatuksensa askartelivat, että jokainen näkevä vaivainen, joka postitaloilla ojensi pienen kuhmuisen tinarasiansa vaununikkunasta sisään, kerjäten taivaan Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhien nimessä, saattoi huomata mitä hänellä oli tekeillä yhtä hyvin kuin heidän maalaisensa, itse Le Brun, olisi huomannut sen, vaikka tämä kyllä olisi käyttänyt englantilaista matkustajaa kasvonilme-tutkielman mallina.
Saavuttuaan Pariisiin viipyi mr Dorrit täällä kolme päivää ja kuljeksi paljon yksin kaduilla katsellen liikkeiden näyteikkunoita ja erikoisesti jalokivikauppiasten ikkunoita. Viimein astui hän sisään kuuluisimman jalokivikauppiaan liikkeeseen ja ilmoitti haluavansa ostaa pienen lahjan naiselle.
Hän sanoi tämän pienelle viehättävälle naiselle vilkkaalle pienelle naiselle, joka oli puettu erinomaisen aistikkaasti; tämä ilmestyi häntä palvelemaan pienestä vihreäsamettisesta kopista, jossa oli hoidellut pieniä kauniita tilikirjoja; näihin tuskin saattoi ajatella tilitettävän muuta kauppatavaraa kuin suudelmia pienen kiiltävän pulpetin ääressä, joka oli itsessään kuin mikäkin makeinen.
Esimerkiksi millaisen lahjan monsieur halusi ostaa? Kihlojako?
Mr Dorrit hymyili ja vastasi: »No niin, vaikkapa sellaisen. Kukaties! Hyvin mahdollista, naisethan ovat niin ihastuttavia. Tahtoisitteko näyttää minulle sellaisen?»
Hyvin kernaasti, vastasi pieni nainen. Imarreltuna ja ihastuneena hän oli valmis näyttämään kuinka monta tahansa. Mutta anteeksi! Tahtoiko hän olla armollinen ja aluksi huomata, että oli olemassa kihloja ja häälahjoja. Esimerkiksi nämä hurmaavat korvarenkaat ja tämä kaulakoriste, joka erinomaisesti sopi yhteen niiden kanssa, olivat niinsanottuja kihloja. Näitä taivaallisen ja ihastuttavan kauniita rintaneuloja ja sormuksia taas käytettiin monsieurin luvalla häälahjoina.
Ehkäpä sopisi hyvin, vihjaisi mr Dorrit hymyillen, että tarjoaisi ensin kihlat ja sitte antaisi häälahjan.
Voi taivas! huudahti pieni nainen sovitellen kätöstensä sormenpäitä vastakkain, sepä olisi suurenmoista anteliaisuutta, aivan erikoista kohteliaisuutta! Ja aivan varmasti tämä näin lahjoilla muserrettu nainen pitäisi niitä kerrassaan vastustamattomina.
Mr Dorrit ei ollut varma siitä. Mutta tämä vilkas pieni nainen vakuutti olevansa aivan varma asiasta. Ja sitte mr Dorrit osti kummankinlaisen lahjan ja maksoi niistä runsaasti. Astellessaan myöhemmin hotelliinsa hän kulki pää pystyssä, sillä nyt hän oli saanut linnansa paljoa korkeammaksi kuin Notre Damen nelikulmaiset tornit.
Rakentaen edelleen kaikin voimin, mutta pitäen rakennussuunnitelmansa yksinomaan omina tietoinansa ajoi mr Dorrit edelleen, nyt Marseillea kohden. Rakentaen, rakentaen ahkerasti, ahkerasti aamusta iltaan. Torkahtaen välillä ja jättäen isoja rakennusaine-möhkäleitä riippumaan ilmassa, heräten taas jatkaaksensa työtään ja asettaaksensa ne paikoilleen. Tällä välin pikalähetti, joka istui takaistuimella ja poltteli nuoren Johnin parhaita sikareja, jätti jälkeensä pienen ohuen savuviirun — ehkäpä rakennellen, hänkin, pilvilinnoja, mr Dorritin tipahtaneiden rahojen avulla.
Ei ainoakaan heidän koko matkalla sivuuttamansa kaupunki ollut vahvempi, ei ainoakaan tuomiokirkontorni korkeampi kuin mr Dorritin linna. Ei Saône eikä Rhône virrannut niin nopeasti kuin tämä verraton rakennus edistyi. Välimeri ei ollut syvempi kuin sen perustukset, Cornichen kaukaiset maisemat ja ylpeän Genuan kukkulat ja lahti eivät olleet ihanammat kuin se. Mr Dorrit ja hänen verraton linnansa saapuivat Cività Vecchian valkoisten likaisten talojen ja vielä likaisempien veijarien keskelle ja ajaa rämistivät edelleen Roomaa kohden, mikäli pääsivät tietä ja ilmaa saastuttavan rapakon läpi.