KAHDESKUUDETTA LUKU
Edistystä
Kun vastanainut pariskunta saapui Harley Streetille, Cavendish Squaren varrelle, otti hovimestari heidät vastaan. He eivät kiinnittäneet tämän suuren miehen mieltä, mutta hän suvaitsi heitä. Ihmisten täytyy naida ja tulla naitetuiksi, muuten ei hovimestareita tarvita. Samoin kuin kansat ovat olemassa veroitettaviksi, samoin ovat perheet olemassa hovimestaroitaviksi. Tämä mahtava herra arveli epäilemättä, että luonnon järjestyksen mukaan rikasta väestöä oli ylläpidettävä häntä varten.
Sentähden hän alentui katselemaan vaunuja eteisen ovelta rypistämättä otsaansa sille ja sanoi varsin kohteliaasti eräälle alaiselleen: »Thomas, pidä huolta matkatavaroista.» Saattoipa hän vielä morsiamen yläkertaan mr Merdlen luokse, mutta tämä oli katsottava vain kohteliaisuudeksi kaunista sukupuolta kohtaan (jota hän suuresti ihaili; tiedettiinpä hänen olevan rakastunut erääseen kreivittäreen) eikä perheen vuoksi suoritetuksi velvollisuudeksi.
Mr Merdle kierteli takkamattoansa odotellen mrs Sparkleria, toivottaakseen hänet tervetulleeksi. Hänen niin tehdessään tuntuivat hänen kätensä pakenevan hihoihin, ja hän ojensi tulijalle sellaisen määrän hihankäännettä, että nuori rouva sai pudistaa kuin tunnetun Guy Fawkes-nuken kättä. Suudellessaan mrs Sparkleria tarttui hän sitäpaitsi ranteisiinsa ja peräytti sitte itsensä sohvien ja tuolien ja pöytien lomitse ikäänkuin sanoen itselleen omana poliisinaan: »Kas niin, ei mitään sellaisia temppuja! Tulkaa pois. Olen saanut teidät käsiini, kuten näette, seuratkaa siis minua rauhallisesti!»
Kun mrs Sparkler oli asettunut loistohuoneisiinsa — sisimpään pyhäkköön, joka oli sisustettu untuvilla, silkillä, purppuralla ja hienolla liinalla — tunsi hän, että hänen tiensä siihen saakka oli ollut riemukulkua ja että hän lähestyi päämääräänsä askel askeleelta. Häittensä aattona oli hän mrs Merdlen nähden keveästi lahjoittanut mrs Merdlen kamarineidolle vähäpätöisen muistolahjan (rannerenkaan, hatun ja kaksi pukua, kaikki uutta), noin neljä kertaa sen arvoisen, jonka mrs Merdle kerran oli antanut hänelle. Hän oli nyt sijoittuneena mrs Merdlen omiin huoneisiin, joita oli vielä ylimääräisesti kaunistettu, jotta ne olisivat kelvolliset hänen asuakseen. Hallitessaan ja vallitessaan täällä, ympärillään kaikki ylellisyys, jonka rikkaus voi hankkia ja äly keksiä, näki hän sielunsa silmillä kauniin poven, joka sykki tahdissa hänen voitonriemuisten ajatustensa kanssa, kilpailevan toisen, kauan jo vallassa ja kuuluisana olleen poven kanssa, voittavan sen loistossa ja syöksevän sen valtaistuimelta. Onnellinenko? Fanny lienee todella ollut onnellinen. Hän ei enää, toivonut olevansa kuollut.
Pikalähetti ei ollut hyväksynyt mr Dorritin aikomusta asettua asumaan ystävän taloon, vaan saattoi hänet mieluummin erääseen hotelliin Brook Streetille, Grosvenor Squaren varrelle. Mr Merdle määräsi vaununsa olemaan valmiina varhain seuraavana aamuna, jotta hän saisi heti aamiaisen jälkeen käydä tervehtimässä mr Dorritia.
Loistavat olivat vaunut, kiiltävä hevosten karva, välkkyilevät valjaat ja ylelliset ja komeat palvelijain puvut. Rikkaan miehen rikkautta vastasivat rikkaat varustukset. Oikeat Merdle-ajoneuvot! Varhaiset kadulla liikkujat katselivat niiden jälkeen ja sanoivat, pelonsekainen kunnioitus äänessä: »Siinä hän ajaa!»
Siinä hän ajoi, kunnes Brook Street pysähdytti hänet. Siinä jalokivi ilmestyi loistavasta lippaastaan, itse kaikkea muuta kuin loistavana.
Hälinää ja hämmästystä hotellissa. Merdle! Isäntä, muuten kopea herra, joka juuri oli ajanut kaupunkiin täysiverisellä parivaljakolla, tuli ulos häntä vastaan ja saattoi hänet yläkertaan. Kirjurit ja palvelijat kurkistelivat häntä sivukäytävistä ja sattuivat liikkumaan ovissa ja kulmauksissa saadakseen nähdä hänet. Merdle! Oi aurinko, kuu ja tähdet! Tämä suuri mies, rikas mies, joka tavallaan oli tarkastanut ja oikaissut Uuden Testamentin ja jo astunut taivaan valtakuntaan! Mies, joka saattoi kutsua kenet tahtoi aterioimaan kanssansa ja joka oli tehnyt rahaa! Kun hän nousi portaita ylös, asettui ihmisiä jo alemmille rappusille odottamaan, jotta hänen varjonsa hänen alas tullessaan lankeisi heihin. Samoin tuotiin ennen muinoin sairaita apostolien läheisyyteen — jotka eivät kuuluneet seuraelämään eivätkä olleet tehneet rahaa.
Mr Dorrit istui aamupuvussaan, sanomalehti kädessä aamiaispöydässään.
Pikalähetti, kiihtymystä äänessä, ilmoitti: »Miss' Mairdale!» Mr
Dorritin täpötäysi sydän hypähti, kun hän kavahti pystyyn.
»Mr Merdle — tämä on — hm — todella suuri kunnia. Sallikaa minun ilmaista — hm — minkä arvon, kuinka suuren arvon panen tälle — hm — hm —erinomaisen imartelevalle kohteliaisuudelle. Olen täysin tietoinen siitä, kuinka aikanne rajoitettu ja kuinka — hm — suunnattoman kallis se on.» Mr Dorrit ei saanut sanaa »suunnattoman» lausutuksi mielestään kyllin painokkaasti. »Olen äärettömän kiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta, kun — hm — näin varhain suotte — hm — minulle hetkisen — hm —korvaamattomasta ajastanne.» Mr Dorrit kirjaimellisesti vapisi puhutellessaan suurta miestä.
Mr Merdle lausui hillityllä, epäselvällä, epäröivällä äänellään jotakin, mikä saattoi olla mitä hyvänsä, ja sanoi lopuksi: »Iloitsen tuttavuudestanne, sir.»
»Olette kovin ystävällinen», vastasi mr Dorrit. »Todella ystävällinen.» Vierailija oli nyt istuutunut ja pyyhkäisi isolla kädellään väsynyttä otsaansa. »Toivoakseni voitte hyvin, mr Merdle?»
»Voin niin hyvin — niin, kuten tavallisesti», vastasi mr Merdle.
»Teillä lienee suunnattomasti työtä.»
»Koko lailla. Mutta — oh, eipä minua juuri mikään vaivaa», vakuutti mr Merdle katsellen ympärillensä.
»Huono ruuansulatus kenties?» vihjaisi mr Dorrit.
»Luultavasti. Mutta minä — oh, olen varsin terve», vakuutti mr Merdle.
Hänen huulillaan näkyi mustia viiruja sillä kohdalla, missä ne yhtyivät, ikäänkuin siinä olisi ruutia räjähtänyt, ja hän näytti tänä aamuna olevan sellaisessa mielentilassa, jossa vilkkaampiluontoinen olisi ollut täydessä kuumeessa. Tämä ja hänen raskas tapansa sivellä otsaansa antoi mr Dorritille aiheen huolestuneihin tiedusteluihin.
»Mrs Merdle», jatkoi mr Dorrit mielistelevästi, »jäi Roomaan, kuten arvaatte — hm — kaikkien ihailijoiden ihailemana ja — hm — kaikkien huomaavien huomaamana, Rooman seurapiirien johtavana tenhottarena ja ihastuksena. Hän oli ihmeteltävän kaunis, kun läksin sieltä.»
»Mrs Merdleä pidetään yleensä varsin viehättävänä naisena», myönsi mr
Merdle. »Ja hän onkin sitä, epäilemättä, huomaan sen kyllä.»
»Kukapa ei huomaisi!» huudahti mr Dorrit.
Mr Merdle käänteli kieltään suljetussa suussansa — se näytti olevan kovin kankea ja vaikeasti liikuteltava — kostutti huuliansa, siveli taas otsaansa ja katseli ympärilleen huoneessa, varsinkin tuolien alle.
»Mutta», sanoi hän ja katsoi ensimmäistä kertaa mr Dorritia kasvoihin, siirtäen kuitenkin heti taas silmänsä tämän liivinnappeihin, »jos keskustelemme viehättävistä naisista, on meidän otettava puheeksi teidän tyttärenne. Hän on erinomaisen kaunis. Sekä kasvoiltaan että vartaloltaan hän on tavallisuudesta poikkeava. Kun nuori pari eilen illalla saapui, hämmästyin todella sellaista suloa.»
Mr Dorrit ilmaisi suuren tyytyväisyytensä sanomalla — hm — hm — ettei hän voinut pidättyä lausumasta ilmi suusanallisesti, kuten oli kirjeellisestikin tehnyt, kuinka onnellinen ja ylpeä hän oli heidän perheittensä välille solmitusta liitosta. Ja hän ojensi kätensä. Mr Merdle katseli tätä kättä hetkisen, otti sen sitte omalleen, ikäänkuin tämä olisi ollut keltainen tarjotin tai kalalapio, ja palautti sen taas mr Dorritille.
»Arvelin, että minun tuli ensi työkseni ajaa tänne», sanoi mr Merdle, »tarjoamaan apuani, jos voisin jollakin tavoin palvella teitä, ja sanomaan toivovani, että kunnioitatte minua edes syömällä päivällistä kanssani tänään ja joka päivä kaupungissa oleskellessanne, silloin kun teillä ei ole parempaa tarjolla.»
Mr Dorrit oli haltioissaan tästä huomaavaisuudesta.
»Viivyttekö kauan täällä, sir?»
»En ole aikonut», vastasi mr Dorrit, »viipyä kauemmin kuin hm — pari viikkoa».
»Se on kovin lyhyt aika näin pitkän matkan jälkeen», huomautti mr
Merdle.
»Hm. Kyllä», myönsi mr Dorrit. »Mutta totta puhuen — hm — rakas mr Merdle, olen huomannut ulkomailla oleskelun sopivan niin hyvin sekä terveydelleni että maulleni, että — hm — minulla on vain kaksi syytä tähän vierailuuni Lontoossa. Ensiksikin tämä — hm — erikoinen onni ja — hm — etuoikeus, jota nyt nautin ja jolle panen niin suuren arvon, ja toiseksi tarkoitukseni järjestää — hm — sijoitta, — tuota, — edullisimmin sijoittaa — hm, hm — rahani.»
»Hyvä, sir», sanoi mr Merdle käänneltyään taas kieltänsä »jos voin tässä olla teille joksikin avuksi, niin käskekää vain.»
Mr Dorritin puhe oli ollut tavallista hapuilevampaa, hänen lähestyessään tätä pulmallista kysymystä, sillä hän ei ollut oikein selvillä siitä, kuinka tällainen suuri pomo suhtautuisi siihen. Hän oli arvellut, eikö mahdollisesti yksityisestä pääomasta tai omaisuudesta puhuminen tuntuisi surkean nappikauppamaiselta tällaisesta suuresta tukkuliikkeen harjoittajasta. Hän tunsi suurta helpotusta mr Merdlen näin ystävällisesti tarjotessa apuansa, tarttui siihen heti ja antoi kiitollisuutensa tulvia mr Merdlen yli.
»Tuskin — hm — uskalsin», sanoi hän, »vakuutan teille, tuskin uskalsin toivoa — hm — näin suurta etuoikeutta, että saisin käyttää hyväkseni teidän välitöntä neuvoanne ja apuanne. Vaikka tietysti olisin joka tapauksessa, kuten — hm — koko sivistynyt maailma, kulkenut mr Merdlen jälkiä.»
»Mehän voimme pitää toisiamme miltei sukulaisina, sir», sanoi mr Merdle, oudon mielenkiintoisesti tarkastellen maton kirjomallia, »ja siksi on teillä syytä odottaa apua minulta».
»Hm. Kovin ystävällistä, todellakin», huudahti mr Dorrit.
»Hm. Erinomaisen ystävällistä!»
»Niiden, joita sanoisin sivullisiksi, ei nykyään ole helppo päästä osallisiksi mihinkään edullisiin kauppoihin — puhun tietysti niistä, joissa minä olen mukana —»
»Tietysti, tietysti», huudahti mr Dorrit sellaisella äänensävyllä kuin ei muita kauppoja olisi olemassakaan.
»— muuta kuin hyvästä hinnasta. Tai kuten meillä on tapana sanoa, varsin tanakasta korosta.»
Mr Dorrit nauroi, mieli keveänä. Ha, ha, ha! Tanakasta korosta. Hyvä. Hm. Varsin kuvaavasti sanottu, todellakin »Olen kuitenkin», jatkoi mr Merdle, »pidättänyt itselleni vallan siroitella muutamia etuoikeuksia — ihmiset nimittävät yleensä mielellään niitä suosionosoituksiksi — joillekuille jonkinlaisena vaivojeni ja huolenpitoni tunnustuksena».
»Ja yhteiskunnallisen älynne ja neronne tunnustuksena», huomautti mr
Dorrit.
Mr Merdle teki kuivasti nieleviä liikkeitä, vastaanottaen ja omistaen nämä ominaisuudet kuin ne olisivat olleet lääkemarjasia, ja lisäsi sitte:
»Eräänlaisena korvauksena niistä. Jos tahdotte, niin koetan, mikäli voin, käyttää eduksenne tätä rajoitettua valtaani (se on rajoitettu, sillä ihmiset ovat kateellisia).»
»Olette hyvin ystävällinen», vastasi mr Dorrit. »Olette hyvin ystävällinen!»
»Tietysti», sanoi mr Merdle, »on näissä liikesuhteissa välttämättä tarpeen vääjäämättömin rehellisyys ja suoruus ja osanottajien välillä tinkimättömin, moitteettomin luottamus; muuten ne eivät menesty».
Mr Dorrit yhtyi innostuneena näihin jaloihin periaatteisiin.
»Sentähden», jatkoi mr Merdle, »voin myöntää teille vain määrätyn laajuisia etuoikeuksia».
»Ymmärrän. Rajoitettuja etuisuuksia», huomautti mr Dorrit.
»Niin, rajoitettuja. Ja täysin rehellisesti. Mitä taas neuvoihini tulee, niin on asianlaita aivan toisin. Niitä, mikäli niistä on hyötyä —»
Oh, mikäli niistä on hyötyä! (Mr Dorrit ei jaksanut sietää sellaisen epäilyksen varjoakaan, ei edes mr Merdlen itsensä puolelta tulevana.)
»— niitä voin mielin määrin jakaa, loukkaamatta yhtiökumppanini ja minun välillä vallitsevaa kunnian ja vilpittömyyden suhdetta. Ja ne», mr Merdle seurasi nyt kiinteän tarkkaavaisena ikkunoiden ohi ajavaa rikkakuormaa, »ovat käytettävissänne, milloin vain suvaitsette».
Uusia kohteliaisuuksia ja kiitoksia — mr Dorrit. Uusia otsansivelyjä — mr Merdle. Tyyntä ja hiljaista. Mr Dorritin liivinnappien tarkastelua — mr Merdle.
»Koska aikani on jotenkin täpärällä», sanoi mr Merdle, kavahtaen äkkiä pystyyn, ikäänkuin olisi tällä välin odotellut jalkojaan ja kuin ne nyt juuri olisivat saapuneet, »täytyy minun nyt lähteä Cityyn päin. Voinko saattaa teidät jonnekin, sir? Hyvin mielelläni veisin teidät mukanani tai lähettäisin, minne haluatte. Vaununi ovat teidän käytettävinänne.»
Mr Dorrit muisteli itsellään olevan asiaa pankkiirillensa. Tämä asui Cityssä. Sepä sattui hyvin, mr Merdle veisi hänet Cityyn. Kunhan hän ei vain viivyttäisi mr Merdleä pukiessaan takin yllensä? Ei, ei, hänen täytyi tulla mukaan, mr Merdle tahtoi niin välttämättä. Mr Dorrit vetäytyi viereiseen huoneeseen, antautui kamaripalvelijansa huomaan ja palasi viiden minuutin kuluttua loistavana.
Ja sitte sanoi mr Merdle: »Sallitteko, sir? Tarttukaa käsivarteeni!» Ja nojautuneena mr Merdlen käsivarteen astui mr Dorrit portaita alas, näki palvelijat rappusissa ja tunsi, kuinka mr Merdlestä heijastuva valo loisti hänessäkin. Ja sitte vaunut, ajomatka Cityssä, ja ihmiset, jotka katselivat heitä, hatut, jotka lensivät harmaista päistä, ja yleinen kumartelu ja ryömiminen tämän ihmeellisen kuolevaisen edessä; tällaista harrasta polvistumista sai harvoin nähdä, totisesti harvoin. Sitä sietäisi suositella kaikenkaltaisten palvojien mietittäväksi — sekä Westminster Abbeyssa että S:t Paulin kirkossa, jonakin sunnuntaina vuodessa. Mr Dorrit kulki kuin huumaavassa unessa, ajaessaan näissä julkisissa riemuvaunuissa, läheten näin komeasti kaiken tämän kanssa sopusoinnussa olevaa päämääräänsä, kultaista rahamaailman katua.
Täällä mr Merdle astui maahan ja sanoi käyvänsä loppumatkan, jättäen vaivaiset vaununsa mr Dorritin käytettäviksi. Näin tämä uni yhä vain haltioitumistaan haltioitui, kun hän tuli ulos pankista yksin ja ihmiset katselivat häntä mr Merdlen asemesta ja kun hän hyvää vauhtia vieressään eteenpäin sielunsa korvilla usein kuuli huudahdettavan: »Mikä ihmeellinen mies, joka saa olla mr Merdlen ystävä!»
Päivällisille sinä päivänä, vaikka tämä kaikki tapahtui odottamatta ja valmistamatta, ilmestyi loistava seura henkilöitä, jotka eivät olleet tehtyjä maan tomusta vaan jostakin muusta ja jotka loivat loistoansa mr Dorritin tyttären avioliiton yli. Ja sinä päivänä alkoi mr Dorritin tytär todenteolla kilpailla sen naisen kanssa, joka ei nyt ollut läsnä, ja teki sen niin hyvin, että mr Dorrit tarpeen tullen olisi voinut vannoa mrs Sparklerin koko elämänsä ajan lekotelleen onnen ja ylellisyyden paisteessa eikä edes kuulleen sellaista karkeata englantilaista nimeä kuin Marshalsea.
Seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja joka päivä, jotka kaikki olivat siunatut uusilla päivällisvierailla, satoi mr Dorritin päälle kortteja kuin teatterilunta. Laki, piispa, valtiovarat, kuoro, jok'ikinen tahtoi tehdä tuttavuutta mr Dorritin, kuuluisan mr Merdlen ystävän ja avioliiton kautta hänen sukulaisensa, kanssa tai syventää jo alulla olevaa tuttavuutta. Kun mr Dorrit ilmestyi johonkin mr Merdlen monista Citykonttoreista asioilla itäänpäin (kuten hän usein teki, sillä kaikki sujui hämmästyttävän hyvin), raivasi Dorrit-nimi aina tien suoraan mr Merdlen suurenmoiseen läheisyyteen. Näin hänen unensa hurmaus kasvoi tunti tunnilta, kun hän yhä selvemmin tunsi, kuinka tämä tuttavuus oli kohottanut hänen asemaansa.
Vain yksi asia ei esiintynyt näin kullanhohtoisena ja samalla keveänä mr Dorritin mielestä. Se oli hovimestari. Tämä hämmästyttävä henkilö katsoi, valvoessaan virallisesti päivällisen tarjoilua, mr Dorritiin tämän mielestä tuiki epäilyttävällä tavalla. Hän katsoi mr Dorritiin, tämän astuessa hallin läpi ja portaita ylös päivällisille, lasimaisen jäykästi, mistä mr Dorrit ei pitänyt. Istuessaan pöydässä näki mr Dorrit viinilasin läpi, juodessaan, kuinka hovimestari yhä katseli häntä kylmin aavemaisin silmin. Hän epäili, että hovimestari mahdollisesti tunsi jonkun marshalsealaisen tai ehkä oli nähnyt hänet Marshalseassa — kenties oli esitettykin hänelle. Hän katsoi hovimestariin niin tarkasti kuin yleensä sellaista henkilöä sopi katsoa, muttei sittekään voinut muistaa milloinkaan nähneensä häntä missään. Viimein hän oli taipuvainen otaksumaan, ettei miehessä ollut minkäänlaista kunnioituksen tunnetta, ettei tällä jättiläisellä ollut mitään älyä. Mutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä ajattelipa hän mitä hyvänsä, piti hovimestari aina julkeasti häntä silmällä, vaikka katselikin lautaseen tai johonkin muuhun pöytäkaluston esineeseen, eikä milloinkaan päästänyt häntä näkyvistä. Liian uhkarohkeata olisi myöskin ollut vihjata hänelle, että tällainen tuijotus oli epämiellyttävää, tai kysyä, mitä hän sillä tarkoitti: siksi peloittava oli hänen ankaruutensa isäntäänsä ja tämän vieraita kohtaan eikä hän milloinkaan sallinut kenenkään lähestyä itseänsä liian vapaasti.