Pikku Dorrit II

by Charles Dickens

YHDESKUUDETTA LUKU

Ei mitään varsinaista syytä tai estettä, jonka tähden nämä kaksi eivät voisi liittäytyä yhteen

Kun mr Dorrit kuuli, että hänen vanhempi tyttärensä oli myöntynyt mr Sparklerin kosintaan ja lupautunut hänelle, otti hän tiedon vastaan heti erinomaisen arvokkaasti ja isällisen ylpeyden täyttämänä; hänen arvokkuutensa kasvoi sen kautta, että tämä avioliitto avasi suurempia edullisia mahdollisuuksia hienojen tuttavuuksien saamiseen, ja hänen isällistä ylpeyttänsä lisäsi miss Fannyn osoittama altis ymmärtämys ja myötätunto hänen elämänsä suurta päämäärää kohtaan. Hän ilmaisi tyttärellensä, että tämän ylevä kunnianhimo herätti.

Ei mitään varsinaista syytä tai estettä vastakaikua isän sydämessä, ja siunasi Fannya velvollisuutensa tuntevana, oikein ajattelevana lapsenaan, joka uhrautui kohottaakseen perheen nimen loistoa.

Mr Sparklerilta, sittenkun miss Fanny salli hänen ilmestyä, ei mr Dorrit suinkaan tahtonut salata, että liitto, jonka ehdottamisella tämä kunnioitti häntä, oli hänelle erikoisesti mieluinen, niin hyvin siitä syystä, että se oli sopusoinnussa hänen tyttärensä Fannyn välittömien tunteiden kanssa, kuin myös, koska he sen kautta joutuivat mieluisiin perhesuhteisiin mr Merdlen, ajan suuren hengen kanssa. Mrs Merdlestä puhui hän niinikään hyvin ylistävin sanoin seuraelämää johtavana, huomattavana, erinomaisen hienona, sirona ja kauniina naisena. Hän katsoi velvollisuudekseen huomauttaa (ollen varma siitä, että mr Sparklerin kaltainen tahdikas herrasmies hienotunteisesti ymmärtäisi hänet), ettei hän voinut katsoa kosintaan lopullisesti suostutun ennenkuin hänellä olisi tilaisuus vaihtaa mielipiteitä asiasta mr Merdlen kanssa, saadakseen varmuuden siitä, että tämän erinomaisen herrasmiehen suunnitelmiin kuului suoda hänen (mr Dorritin) tyttärellensä sellainen asema, jota hän tyttärensä olojen, myötäjäisten ja toivomusten perusteella toivoi voivansa, näyttämättä omanvoitonpyyteitä, vaatia hänelle tässä talossa, jota saattoi nimittää suuren maailman keskustaksi. Mainitessaan tästä, kuten hän isänä ja jonkinmoisessa asemassa olevana herrasmiehenä katsoi velvollisuudekseen, tahtoi hän kuitenkin välttää valtioviisasta salaperäisyyttä ja suoraan myöntää, että hän nyt ehdollisesti suostui kosintaan ja hyvin luultavasti lopullisestikin hyväksyisi sen, sekä kiittää mr Sparkleria siitä kunniasta, jonka tämä osoitti hänelle ja hänen perheellensä. Hän lopetti tekemällä vielä muutamia yleisluontoisempia huomautuksia — hm — riippumattomasta herrasmiehestä ja — hm — kenties liian puolueellisesta ja hellästä isästä. Lyhyesti, hän vastaanotti mr Sparklerin tarjouksen jotenkin samaan tapaan kuin olisi vastaanottanut häneltä kolme, neljä puolikruunusta menneinä aikoina.

Mr Sparkler, joka oli aivan ällistyksissään hänen viattomaan päähänsä kohdistetusta sanatulvasta, vastasi lyhyesti ja sattuvasti; tämä vastaus ei sisältänyt enempää eikä vähempää kuin sen, että hän jo kauan oli huomannut, ettei miss Fannyssä ollut mitään joutavaa hölynpölyä ja ettei hän luullut isäukon millään tavalla vastustavan asiaa. Hänen päästyään näin pitkälle sulki hänen hellyytensä esine häneltä suun, aivan kuin jousikannellisen lippaan, ja lähetti hänet pois. Kun mr Dorrit kohta senjälkeen tuli vierailulle poven luokse, otettiin hänet erinomaisen armollisesti vastaan. Mrs Merdle oli kuullut asiasta Edmundilta. Ensin hän oli hämmästynyt, koskei ollut luullut Edmundin ajattelevan naimista. Seurapiirit eivät myöskään luulleet Edmundin ajattelevan naimista, Olihan hän tietysti naisena (»me naiset havaitsemme vaistomaisesti tuollaiset seikat, mr Dorrit!») huomannut, että Edmund oli rajattomasti ihastunut miss Dorritiin, ja hän itse oli suoraan sanonutkin, että mr Dorritilla oli suuri edesvastuu hartioillaan, kun oli tuonut näin hurmaavan tytön ulkomaille panemaan maan miestensä päät pyörälle.

»Saanko kunnian päätellä, madam», kysyi mr Dorrit, »että — hm — hyväksytte sen suunnan, johon mr Sparklerin tunteet ovat kohdistuneet?»

»Vakuutan teille, mr Dorrit», vastasi povi, »että omasta puolestani olen ihastunut».

Mr Dorrit tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi.

»Olen omasta puolestani ihastunut», toisti mrs Merdle.

Tämä satunnainen toistelu houkutti mr Dorritin lausumaan toivomuksensa, ettei mr Merdle kieltäisi hyväksymistänsä.

»En voi», vastasi mrs Merdle, »ottaa varmasti vastatakseni mr Merdlestä; herrasmiehillä, nimenomaan sellaisilla, joita yhteiskunta sanoo rahamiehiksi, on omat käsityksensä näistä asioista. Mutta arvelen — se on vain otaksuma, mr Dorrit — arvelen, että mr Merdle yleensä» — tässä hän hetkisen tarkasteli itseään ennenkuin lisäsi huolettomasti — »on varsin ihastunut».

Mrs Merdlen mainitessa herrasmiehiä, joita yhteiskunta sanoo rahamiehiksi, oli mr Dorrit rykäissyt, ikäänkuin sisäinen epävarmuus olisi pyrkinyt purkautumaan. Mrs Merdle oli huomannut sen ja palasi vielä asiaan.

»Onhan minun oikeastaan tarpeetonta huomauttaa tästä, ellei vain puhuakseni avomielisesti siitä, mikä on päivänselvää ja tärkeintä sille henkilölle, jota niin suuresti kunnioitan ja jonka kanssa toivon joutuvani vieläkin mieluisempaan kanssakäymiseen. Sillä eihän voi muuta kuin otaksua, että te katselette tällaisia asioita samalta kannalta kuin mr Merdle, vaikka mr Merdle satunnaisten olosuhteiden vaikutuksesta onnekseen tai onnettomuudekseen on joutunut toimimaan liikeyrityksissä, jotka, vaikka ovatkin laajoja, hiukan rajoittavat hänen näköpiiriänsä. Olen yhtä tietämätön liikeasioista kuin lapsi», vakuutti mrs Merdle, »mutta pelkään, mr Dorrit, että niillä on tällainen vaikutus».

Näin taitavasti mrs Merdle keinutteli mr Dorritia ja mr Merdleä vipulaudalla, niin että kumpikin vuoroin lennähti ylös ja vuoroin painui alas eikä kumpikaan ollut voitonpuolella; se oli kuin lieventävää lääkettä mr Dorritin yskälle. Hän pyysi äärimmäisen kohteliaasti saada vastustaa mrs Merdleä, tätäkin lahjakasta ja viehättävää naista (tämä kumarsi kiitokseksi kohteliaisuudesta), hänen otaksuessaan, että mr Merdlen liiketoiminnalla, joka oli aivan toista kuin muiden ihmisten vähäpätöiset yritykset, olisi muuta vaikutusta, kuin että se avarsi ja kohotti sitä neroa, joka oli tämän toiminnan sieluna. »Te olette itse jalomielisyys», vastasi mrs Merdle, hymyillen parasta hymyään; »toivokaamme, että niin on. Mutta minä olen melkein taikauskoinen, kun on kysymys liikeasioista.»

Mr Dorrit vastasi uudella kohteliaisuudella, jonka sisältönä oli, että liiketoiminta samoin kuin kallis liikeaika oli olemassa vain orjia varten ja ettei mrs Merdlellä, joka hallitsi ja ohjasi sydämiä mielensä mukaan, ollut sen kanssa mitään tekemistä. Mrs Merdle nauroi ja sai mr Dorritille luulotelluksi, että povi punastui — mikä oli hänen parhaita temppujaan.

»Sanon näin paljon vain siksi», selitti hän, »että mr Merdle aina on osoittanut suurta myötätuntoa Edmundia kohtaan ja aina sanonut hartaasti harrastavansa hänen parastaan. Tehän tunnette Edmundin julkisen aseman. Hänen yksityisasemansa on kokonaan mr Merdlen varassa. Kun olen niin typerän kykenemätön käsittämään liikeasioita, en todellakaan tiedä tämän enempää.»

Mr Dorrit taas lausui omaan nuottiin, että liike-elämä oli orjuuttajien ja tenhotarten ajatuspiirin alapuolella. Sitte mainitsi hän aikovansa herrasmiehenä ja isänä kirjoittaa mr Merdlelle. Tämän aikeen hyväksyi mrs Merdle täydestä sydämestä — tai täydellä teeskentelytaidollaan, mikä oli tarkalleen sama — ja lähetti itse seuraavassa postissa valmistavan kirjeen maailman kahdeksannelle ihmeelle.

Kirjeessään samoin kuin keskustelussaan ja neuvottelussaan suuresta kysymyksestä, jota ne koskivat, koristeli mr Dorrit aihettaan koukeroilla ja kiemuroilla, samoin kuin kijoitusmestarit koristelevat kirjoitus- ja laskuvihkoja, joissa alkeellisten laskutoimitusten otsakkeet hahmottuvat joutseniksi, kotkiksi, aarneiksi ja muiksi kaunokirjoituskoruiksi ja joissa isot kirjaimet häipyvät sieluineen ruumiineen kynä- ja mustehurmioihin. Siitä huolimatta sai hän kirjeensä tarkoituksen siksi selvästi lausutuksi, että mr Merdle saattoi säädyllisellä tavalla teeskennellä saaneensa tietonsa tästä lähteestä. Tämän mukaisesti mr Merdle sitte vastasi mr Dorritille. Mr Dorrit vastasi mr Merdlelle, ja mr Merdle vastasi mr Dorritille, ja pian tiedettiin, että kirjeitä vaihtavat vallat olivat päässeet tyydyttävään keskinäiseen ymmärtämykseen. Nyt, muttei ennemmin, ilmestyi miss Fanny näyttämölle, täysin varustettuna uutta osaansa varten. Nyt, muttei ennemmin, antoi hän mr Sparklerin kokonaan sulautua valoonsa ja loisti heidän molempien ja parinkymmenen muunkin puolesta. Tuntematta enää varman aseman ja arvon puutetta, joka oli tuottanut hänelle niin paljon huolta, alkoi tämä kaunis alus nyt purjehtia määrättyä suuntaa ja keinua aalloilla varmana ja tasapainoisena, osoittaen varsin huomattavaa purjehtimistaitoa.

»Koska valmistelut sujuvat näin tyydyttävästi, rakkaani, aion muodollisesti ilmoittaa — hm — asiasta mrs Generalille —»

»Isä», vastasi Fanny keskeyttäen isänsä tuon nimen kuullessaan, »en ymmärrä mitä tämä asia kuuluu mrs Generalille».

»Ystäväni», vastasi mrs Dorrit, »sehän on kohteliaisuudenosoitus — hm — hienolle, hyvinkasvatetulle —»

»Oh! Tuo mrs Generalin hienous ja hyvä kasvatus tekee minut ihan sairaaksi!» sanoi Fanny; »olen kyllästynyt koko mrs Generaliin».

»Kyllästynyt», toisti mr Dorrit, moittivan hämmästyneenä, »mrs — hm —
Generaliin!»

»Kerrassaan ikävystynyt häneen, isä», vahvisti Fanny. »En todellakaan ymmärrä, mitä minun avioliittoni liikuttaa häntä. Pysyköön hän omissa naimapuuhissaan — jos hänellä on sellaisia.»

»Fanny», vastasi mr Dorrit juhlallisen, vakavan kankeana, keveästi, huolettomasti esiintyvän tyttärensä vastakohtana, »pyydän sinua selittämään — hm — mitä tarkoitat».

»Tarkoitan, isä», vastasi Fanny, »että jos mrs Generalilla sattuu olemaan joitakin omia avioliittosuunnitelmia, niin olen varma siitä, että ne vaativat kaiken hänen niukan aikansa. Ja jos ei hänellä ole sellaisia, niin sitä parempi, mutta sittekään en haluaisi mitään ilmoitettavan hänelle.»

»Salli minun kysyä, Fanny», sanoi mr Dorrit, »miksi ei».

»Siksi, että hän voi itsekin hankkia tiedon kihlauksestani, isä», vastasi Fanny. »Hän on totisesti kylliksi valpas. Sen olen nähnyt. Anna hänen itse ottaa selvä siitä. Ellei onnistu, niin hän saa tietää sen ainakin, kun olen naimisissa. Ja toivon, ettet katso minun käyttäytyvän pahasti sinua kohtaan, isä, Jos sanon, että mielestäni hän silloin saa tietää sen kyllin ajoissa.»

»Fanny», huudahti mr Dorrit, »olen hämmästynyt, olen tyytymätön kuullessani sinun näin — hm — oikullisesti ja käsittämättömistä syistä osoittavan vihamielisyyttä — hm — mrs Generalia kohtaan».

»Älä nimitä sitä vihamielisyydeksi, isä», pyysi Fanny, »sillä en katso mrs Generalin olevan sen arvoisen».

Nyt nousi mr Dorrit tuolistaan luja ja ankara ilme silmissään ja jäi seisomaan tyttärensä eteen täydessä arvokkaisuudessaan. Tämä, joka kierteli rannerengastaan, katsoi vuoroin häneen vuoroin poispäin ja sanoi: »No niin, isä. Olen kyllä pahoillani, jos et pidä tästä, mutta en voi sille mitään. En ole mikään lapsi eikä liioin Amy, ja minun täytyy saada puhua suuni puhtaaksi.»

»Fanny», sammalsi mr Dorrit juhlallisen äänettömyyden perästä, »jos pyydän sinua jäämään tänne siksi aikaa, kun muodollisesti ilmoitan mrs Generalille, mallikelpoiselle, hienolle naiselle, joka on — hm — luottamusta nauttiva perheemme jäsen — hm — ilmoitan hänelle meillä kohta tapahtuvasta muutoksesta, jos — hm — en vain pyydä sitä, vaan —hm — vaadinkin —»

»Oh, isä», huudahti Fanny terävän painokkaasti, »jos pidät sitä näin tärkeänä, niin on velvollisuuteni tietysti alistua. Toivon kuitenkin saavani pitää oman mielipiteeni tästä, sillä en voi sille mitään asioiden ollessa tällä kannalla.» Ja Fanny jäi paikalleen nöyränä, joka nöyryys kuitenkin äärimmäisyyksien läheisen sukulaisuuden tähden pian vaihtui uhmaksi; ja hänen isänsä, joka ehkä ei katsonut arvonsa sallivan vastata tai ehkei myöskään tiennyt mitä vastata, kutsui mr Tinklerin luoksensa.

»Mrs General.»

Mr Tinkler, joka oli tottumaton saamaan näin lyhyitä määräyksiä kauniin kiilloittajan suhteen, jäi odottamaan. Tässä pysähdyksessä vainusi mr Dorrit Maishalsean ja kaikki sen muistolahjat ja lensi kohta miehen silmille: »Kuinka rohkenette? Mikä on tarkoitus?»

»Anteeksi, sir», pyysi mr Tinkler, »mutta olisin tahtonut tietää —»

»Te ette halunnut tietää mitään, sir», huusi mr Dorrit tulipunaisena. »Älkää uskotelko minulle sellaista. Hm. Se ei ole totta. Te tahdoitte tehdä pilkkaa, sir.»

»Vakuutan, sir —» aloitti mr Tinkler.

»Älkää vakuuttako minulle mitään!» vastasi mr Dorrit. »En tahdo mitään vakuutuksia palvelijaltani. Te tahdoitte tehdä pilkkaa. Saatte lähteä talostani — hm — koko palvelijakunta saa lähteä tiehensä. Mitä te odotatte?»

»Vain määräyksiä, sir.»

»Se on valhe», ärähti mr Dorrit; »johan saitte määräyksenne. Hm — hm. Viekää terveiseni mrs Generalille ja ilmoittakaa, että pyydän häntä, jos hänelle sopii, tulemaan puheilleni pariksi minuutiksi. Siinä on määräykset teille.»

Toimittaessaan asiaansa huomautti mr Tinkler kenties, että mr Dorrit oli raivoisalla tuulella. Oli miten oli, mutta mrs Generalin hameet kuuluivat varsin pian kahisevan ulkopuolella, tullessaan — voisi melkein sanoa rientäessään — käytävää pitkin harvinaisella kiireellä. Lähempänä ovea ne kuitenkin hiljensivät vauhtia ja purjehtivat sitte sisään viileän tyynesti, kuten tavallista.

»Mrs General», sanoi mr Dorrit, »istukaa».

Mrs General taivutti sirosti päätänsä kiitokseksi ja vaipui mr Dorritin tarjoamalle tuolille.

»Madam», jatkoi tämä herrasmies, »koska hyväntahtoisesti olette ottanut — hm — muovaillaksenne tyttärieni käytöstä ja koska olen saanut sen käsityksen — hm — ettei mikään heitä koskeva — hm — ole teille yhdentekevää —»

»Mahdotonta ajatellakaan», vastasi mrs General äärimmäisen kylmäkiskoisesti.

»— sentähden tahdon ilmoittaa teille, madam, että läsnäoleva tyttäreni —»

Mrs General taivutti hiukan päätänsä Fannylle, joka teki syvän kumarruksen mrs Generalille ja sitte kohotti päänsä taas ylpeästi pystyyn.

»— että tyttäreni Fanny on — hm — suostunut menemään naimisiin mr Sparklerin kanssa, jonka te tunnette. Tämän kautta te, madam, vapaudutte vaikean tehtävänne — hm — vaikean tehtävänne toisesta puolesta.» Mr Dorrit toisti nämä sanat vilkaisten vihaisesti Fannyyn. »Mutta toivon, ettei se millään tavoin, ei välillisesti eikä välittömästi — hm — muuta tai supista sitä asemaa, johon te hyväntahtoisesti olette asettunut perheessäni.»

»Mr Dorrit», vastasi mrs General hansikoidut kädet mallikelpoisesti leväten päällekkäin, »on aina hienotunteinen ja arvioi ystävälliset palvelukseni liian suuriksi».

Miss Fanny rykäisi kuin sanoakseen: »Olette oikeassa!»

»Miss Dorrit on epäilemättä menetellyt niin viisaasti kuin olosuhteet suinkin sallivat ja suonee minun vilpittömästi onnitella itseään. Hyviksi enteiksi tälle perhetapahtumalle on katsottava se, että asianomaiset ovat vapaat intohimon kahleista», mrs General sulki silmänsä sanoessaan sen, ikäänkuin ei voisi sellaista puhuessaan katsoa kehenkään, »että se on sopusoinnussa lähimpien omaisten toivomusten kanssa ja että se liittää yhteen ja lujittaa uljaan perherakennelman eri osat. Toivon, että miss Dorrit sallii minun hartaimmin onnitella häntä.»

Tässä mrs General vaikeni ja lisäsi hiljaa itsekseen, piirteiden muovaamiseksi: »Pappa, peruna, pupu, papu, prisma.»

»Mr Dorrit», lisäsi hän ääneen, »on aina kovin kohtelias, ja pyydän kiittää tästä huomaavaisuudesta, tahdonpa lisätä: kunnianosoituksesta, joka on tullut osakseni sen kautta, että hän ja miss Dorrit näin aikaisin ovat ilmoittaneet minulle tapahtumasta. Niin hyvin kiitokseni kuin onnittelunikin osoitan sekä mr Dorritille että miss Dorritille.»

»Minulle ne ovat erinomaisen —sanomattoman tervetulleita», huomautti miss Fanny. »On suuri helpotus tietää, ettei teillä, mrs General, ole mitään asiaa vastaan; tuntuu kuin kivi vierähtäisi sydämeltäni. Tuskinpa tiedän mitä olisin tehnyt, jos teillä olisi ollut jotakin muistutettavaa, mrs General.»

Mrs General vaihtoi oikean hansikkaan vasemman päälle ja hymyili papu-prisma-hymyä.

»Avioelämässäni aionkin ylinnä harrastaa teidän hyväksymisenne säilyttämistä», jatkoi Fanny, ja hänen vastahymyssään ei ollut hiventäkään papu- ja prisma-aineksia; »sen menettäminen tietäisi todella suurinta kurjuutta ja onnettomuutta. Toivon, ettette suuressa hyvyydessänne pane pahaksenne ja ettei isäkään pahastu, jos kuitenkin oikaisen pari pientä erehdystänne. Parhaimmatkin meistä ovat niin erehtyväisiä, että teillekin, mrs Gerenal, on sattunut yksi ja toinen hairahdus. Teille osoitettuun luottamukseen sisältyvä huomaavaisuus ja kunnianosoitus, josta niin painokkaasti puhuitte, on epäilemättä erittäin imartelevaa ja tyydyttävää laatua; mutta minulla ei ole mitään osaa siinä. Ansio siitä, että teille ilmoitettiin tästä asiasta, olisi minun ansionani ollut niin suuri, etten voi omistaa sitä, koska se ei kuulu minulle. Se on yksinomaan isän. Olen syvästi kiitollinen teille rohkaisustanne ja suojeluksestanne, mutta isä sitä on pyytänyt teiltä enkä minä. Minun tulee kiittää teitä, mrs General, minulle suomastanne helpotuksesta, kun annoitte suostumuksenne kihlaukseeni, mutta te ette ole minulle kiitollisuudenvelassa mistään. Toivon, että aina hyväksytte minun menettelyni, senkin jälkeen kun olen jättänyt kodin, ja että sisarenikin kauan saisi nauttia ja teidän armollisesta alentuvaisuudestanne, mrs General.»

Tämän sanottuaan, mikä lausuttiin mitä kohteliaimmin, lähti Fanny huoneesta, siroryhtisenä ja säteilevänä rynnätäkseen, päästyään näkyvistä, portaita ylös hehkuvin kasvoin ja syöksyäkseen sisarensa kimppuun, jota hän nimitteli myyräksi ja pudisteli, saadakseen hänen silmänsä paremmin auki, ja kertoi hänelle, mitä alhaalla oli tapahtunut, kysyen, mitä hän nyt ajatteli isästä.

Mrs Merdleä kohtaan käyttäytyi nuori neiti hyvin itsenäisesti ja itsetietoisesti, muttei vielä ryhtynyt varsinaisiin vihollisuuksiin. Toisinaan oli heillä pieniä otteluja, kuten silloin, kun Fannystä joskus tuntui kuin mrs Merdle olisi taputtanut häntä selkään tai kun mrs Merdle näytti erikoisen nuorelta ja kauniilta; mutta mrs Merdle lopetti aina hyvin lyhyeen nämä etuvartiokahakat vajoamalla siroimman välinpitämättömänä pieluksilleen ja kiinnittäen huomionsa johonkin muuhun. Seurapiirit (sillä tämä salaperäinen olio asusti seitsenkukkulaisessakin) arvelivat miss Fannyn muuttuneen suuresti edukseen kihloihin jouduttuaan. Hän oli paljoa avomielisempi, vapaampi ja herttaisempi eikä enää niin vaativainen; seurauksena oli, että häntä nyt ympäröi ihailijoiden ja seuralaisten lauma, mikä katkerasti harmitti naimaikäisten neitosten äitejä; nämä melkein nostivat kapinan seuraelämässä miss Dorritin tähden ja pystyttivät kapinalipun liehumaan. Nauttien aiheuttamastaan hämmingistä ja hälinästä liikkui miss Dorrit ylvään itsetietoisena seurapiireissä, johtipa mielenosoituksellisesti mr Sparklerinkin niiden läpi, näyttäen sanovan heille kaikille: »Oma asiani on, jos marssiessani riemukulussa teidän keskellänne mieluummin kuljetan saatossani tällaista heikkoa vankia kuin suurta ja voimakasta. Tahdon niin, ja siinä on syytä kylliksi!» Mr Sparkler omasta puolestaan ei kysellyt mitään, meni sinne, mihin häntä kuljetettiin, teki, mitä hänen käskettiin tehdä, ymmärsi, että kun hänen morsiamensa niitti kunniaa, niitti hänkin sitä samalla ja tuiki helpoilla ehdoilla ja oli vilpittömän kiitollinen siitä, että hänet näin avonaisesti tunnustettiin.

Tällä tavalla kului talvi, tuli kevät ja mr Sparklerin velvollisuus kutsui häntä Englantiin ottamaan omasta puolestaan osaa Sen nerouden, oppineisuuden, kaupan, älyn ja viisauden kuvastamiseen ja johtoon. Shakespearen, Miltonin, Baconin, Newtonin, Wattin maa, jossa eli ja oli elänyt joukoittain yliaistillisen ajattelijoita, luonnon ajattelijoita, miljoonissa muodoissa ilmenevän luonnon, tiedon ja taidon valtiaita ja Mestareja, tämä maa kutsui mr Sparkleria pitämään huolta siitä, jottei se joutuisi perikatoon. Mr Sparkler, joka ei voinut vastustaa isänmaansa sielun syvyyksiä kalvavaa hätähuutoa selitti, että hänen täytyi lähteä.

Tästä seurasi, että oli ratkaistava kysymys, milloin, missä ja kuinka mr Sparkler menisi naimisiin maailman parhaan tytön kanssa, jossa ei ollut mitään joutavaa hölynpölyä. Pysyttyään jonkun aikaa hiukan salaperäisenä, ilmoitti miss Fanny itse sisarellensa tämän ratkaisun.

»No, lapseni», sanoi hän eräänä päivänä haettuaan Amyn käsiinsä, »minäpä kerron sinulle jotakin. Keksin sen juuri nyt ja tietysti riensin heti sinun luoksesi puhumaan siitä.»

»Koskeeko se sinun avioliittoasi, Fanny?»

»Rakas lapsi», vastasi Fanny, »älä hätäile. Anna minun kertoa asiani sinulle omalla tavallani, sinä pieni hätäkello. Jos muuten vastaisin arvailuusi kirjaimellisesti, niin sanoisin: 'ei'. Sillä oikeastaan ei ole likimainkaan kysymys niin paljon minun avioliitostani kuin Edmundin.»

Pikku Dorrit näytti, ehkei aivan syyttä, olevan hiukan ymmällä siitä, kuinka tämä hieno erotus oli käsitettävä.

»Minä en ole missään pulassa», huudahti Fanny, »eikä minulla ole mitään kiirettä. Ei minua odoteta mihinkään virkaan eikä äänestämään. Mutta näin on Edmundin laita. Ja Edmund itse on hyvin alakuloinen ajatellessaan joutuvansa lähtemään yksin; enpä todellakaan haluaisi päästää häntä omin päin. Sillä jos vain on mahdollisuuksia tehdä joitakin tyhmyyksiä — ja niitähän yleensä kyllä on — niin Edmund tekee niitä varmasti.»

Esitettyään näin puolueettomasti, minkä verran hänen tulevaan mieheensä saattoi luottaa, riisui hän toimeliain elein hatun päästänsä ja riiputteli sitä nauhoista.

»Sentähden koskee tämä kysymys paljon enemmän Edmundia kuin minua. Meidän ei kuitenkaan tarvitse puhua siitä sen enempää. Se on itsestään selvä. No niin, rakkakin Amy! Kysymys, onko hänen matkustettava yksin vai ei, johtaa toiseen kysymykseen: onko meidän mentävä naimisiin täällä ja kohta vai kotona kuukausien kuluttua.»

»Huomaan, että kohta menetän sinut, Fanny.»

»Millainen pienokainen oletkaan», huudahti Fanny puoliksi suvaitsevaisena, puoliksi kärsimättömänä, »kun et malta odottaa! Pyydän, kultaseni, kuuntele minua loppuun! Tämä nainen», hän puhui tietysti mrs Merdlestä, »jää tänne pääsiäisen jälkeen, niin että jos menisin täällä naimisiin ja matkustaisin Edmundin kanssa Lontooseen, ennättäisin hänen edellensä. Se olisi jotakin. Edelleen, Amy. Kun tämä nainen olisi poissa tieltä, en luulisi olevani kovinkaan vastahakoinen myöntymään mr Merdlen ehdotukseen, jonka hän on tehnyt isälle, että nimittäin Edmund ja minä aluksi asettuisimme tuohon taloon — tiedäthän — tuohon taloon, jossa sinä kerran kävit erään tanssijattaren kanssa, ystäväni — kunnes meidän oma huoneistomme on saatu valituksi ja kuntoon. Edelleen vielä, Amy. Isä on aina puhunut aikovansa matkustaa Lontooseen keväällä — katsos, jos Edmund ja minä olisimme naimisissa, niin voisimme matkustaa Firenzeen, jossa isä yhtyisi meihin, ja sitte voisimme kaikki kolme yhdessä matkustaa kotiin. Mr Merdle on pyytänyt isää asumaan tuossa samassa mainitsemassani talossa, ja otaksun, että hän suostuu siihen. Mutta hän on tekojensa herra, joten siitä asiasta en voi sanoa mitään varmaa (mutta se ei olekaan varsin tärkeätä)».

Fannyn tapa todeta tämä seikka ilmaisi mitä, selvimmin erotuksen isän, joka oli oma herransa, ja mr Sparklerin välillä, joka ei ollut sitä vähimmässäkään määrässä. Ei silti, että hänen sisarensa olisi huomannut sitä; hän ajatteli vain tulevaa eroa sisarestaan ja harrasta haluaan päästä mukaan Englantiin.

»Näinkö nyt siis on järjestetty, Fanny rakas?»

»Järjestetty!» toisti Fanny. »No mutta, lapsi, sinä olet oikein kärsivällisyyttä koetteleva. Huomasithan, että nimenomaan sovitin sanani niin, ettei syntyisi tällaista käsitystä. Sanoin, että varmasti esiintyisi tällaisia kysymyksiä ratkaistaviksi, ja tässä ne nyt ovat.»

Pikku Dorritin miettivät silmät katsoivat häneen hellästi ja tyynesti..

»No, suloisin tyttöni», sanoi Fanny, vaaputellen jotenkin kärsimättömästi hattuaan sen nauhoista, »ei tässä ole mitään tuijottamisen syytä. Pienten pöllöjen vain on lupa tuijotella. Odotan neuvoa sinulta, Amy. Mitä neuvot minua tekemään?»

»Etkö luule», kysyi Pikku Dorrit vakuuttavasti hetken mietittyään, »että asiaa kaikin puolin punniten olisi parasta siirtää kaikki pari kuukautta myöhemmäksi?»

»En, pikku kilpikonna», vastasi Fanny erikoisen terävästi, »sitä en ensinkään luule».

Näin sanoen viskasi hän hatun tykkänään kädestään ja heittäytyi tuoliin. Mutta melkein heti valtasi hänet taas hellyydenpuuska ja hän ponnahti ylös tuolistaan, polvistui lattialle ja sulki sisarensa tuoleineen päivineen syliinsä.

»Älä luule, että olen kiivas ja paha, lemmikkini, sillä sitä en ole. Mutta sinä olet niin merkillinen pieni olio! Sinä saatat toisen puraisemaan sinulta pään poikki, vaikka oikeastaan tahtoisi olla sinulle mahdollisimman hyvä. Enkös minä sanonut sinulle, rakkahin vauvani, että Edmundia ei uskalla päästää yksin matkustamaan? Ja etkö tiedä, ettei hän kykenisi siihen?»

»Kyllä, kyllä, Fanny. Niin sanoit, ja minä tiedän sen.»

»Niin, ja sinä tiedät sen», kiivastui Fanny taas. »No niin, lapsukaiseni! Jos ei häntä voi lähettää yksin, niin siitä seuraa kaiketi, että minun on lähdettävä mukaan.»

»Niin — siltä näyttää, rakkaani», myönsi Pikku Dorrit.

»No niin, koska olet kuullut, kuinka asiat voitaisiin järjestää niin, että tämä kävisi päinsä, niin onko tarkoituksesi neuvoa minua menettelemään näin?»

»Niin —siltä näyttää, rakkaani», vastasi Pikku Dorrit taas.

»No hyvä!» huudahti Fanny alistuva ilme kasvoillaan, »minun kai täytyy sitten tehdä niin! Tulin luoksesi, ystäväiseni, kun olin kahden vaiheilla ja ymmärsin, että oli päätettävä. Nyt olen tehnyt päätökseni. Teen siis näin!»

Taipuen näin sisarelliseen neuvoon ja olojen vaatimusten mukaan, muuttui Fanny oikein hyväntahtoiseksi, kuten ihminen, joka on luopunut omista mielihaluistaan rakkaimman ystävänsä tähden ja jonka omatunto riemuitsee tehdystä uhrauksesta. »Sinä olet sittenkin, Amyseni, maailman paras pienokainen ja varsin järkevä, enkä käsitä, kuinka tulen toimeen ilman sinua!» sanoi hän sisarelleen ja sulki hänet kiinteämpään ja todella hellään syleilyyn. »Ei silti, että ajattelenkaan luopumista sinusta, lemmikkini, enpä suinkaan, sillä toivon, että aina pysymme miltei erottamattomina. Ja nyt, Amy, annan sinulle neuvon. Kun jäät tänne yksin mrs Generalin kanssa —»

»Kun jään tänne yksin mrs Generalin kanssa?» toisti Pikku Dorrit hiljaa.

»No tietysti, kultaseni, kunnes isä tulee takaisin. Ellet katso Edwardia seuraksesi, joksi hän varmasti ei kelpaa kotonakaan ollessaan ja vielä vähemmin matkustellessaan Neapelissa tai Sisiliassa. Aioin sanoa — vaikka sinä pieni sekoittaja sait minut keskeytetyksi — että kun jäät tänne yksin mrs Generalin kanssa, Amy, niin älä salli hänen millään tavoin yrittää ovelasti uskotella sinulle, että isällä on joitakin aikeita hänen suhteensa tai hänellä isän suhteen. Hän yrittää kyllä, jos vain voi. Minä tiedän, kuinka hänen hansikoidut kätensä osaavat hiipiä ja hamuilla. Mutta älä ole millään muotoa ymmärtävinäsi häntä. Ja jos isä palatessaan kertoisi sinulle aikovansa tehdä mrs Generalin äidiksesi (mikä on kylläkin luultavaa, kun minä lähden pois), niin neuvon sinua heti vastaamaan: 'Isä, minä pyydän lausua paheksumiseni siitä. Fanny arveli näin käyvän, ja hän paheksuu sitä ja minä paheksun myöskin.' Tosin en usko, että sinun paheksumisesi vaikuttaa vähintäkään tai että saisit sen sanotuksi edes jommoisellakin ponnella. Mutta tässä on kysymyksessä periaate — tyttärellinen periaate — ja minä pyydän sinua, ettet alistu mrs Generalin tytärpuoleksi tehostamatta sitä tekemällä lähimpiesi olon mahdollisimman epämiellyttäväksi. En odotakaan, että jaksat pitää puoliasi — se on selvää, kun on kysymys isästä — mutta tahdon kuitenkin herättää velvollisuudentuntosi valveille. Mikäli minä voin auttaa sinua tai mikäli voin vastustaa sellaista avioliittoa, niin teen sen, siitä voit olla varma, rakkaani. Jos asemani naineena, jonkun verran viehätysvoimaa saaneena naisena — jota asemaa aina aion käyttää tämän naisen vastustamiseksi — jos tämä asemani suo minulle jotakin vaikutusvaltaa, niin panen sen liikkeelle, luota siihen, ahdistaakseni ja uhatakseni mrs Generalin päätä ja valhetukkaa (sillä olen varma siitä, ettei se ole hänen omansa; ruma se on, enkä voi käsittää, että kukaan täysijärkinen ihminen haluaisi uhrata rahoja sen ostamiseen).»

Pikku Dorrit kuunteli tätä neuvoa uskaltamatta sanoa vastaan, muttei myöskään antanut Fannylle syytä luulla hänen aikovan noudattaa sitä. Näin tehtyään tavallaan lopun tyttövuosistaan ja järjesteltyään maallisia asioitansa kävi Fanny hänelle ominaisen kiihkeästi valmistelemaan vakavaa asemansa muutosta.

Nämä valmistukset olivat siinä, että hänen kamarineitonsa lähetettiin pikalähetin suojelemana Pariisiin hankkimaan sieltä morsiamen kapiot, joille kuitenkin on kerrassaan alhaista ja sopimatonta tässä kertomuksessa antaa kotimainen nimi; mutta noudattaen yleistä tapaa, että kertomuksen on pysyteltävä siinä kielessä, jolla se ilmoittaa olevansa kirjoitettu, se ei tässä suostu käyttämään ranskalaista nimitystä. Rikas ja kaunis pukuvarasto, jonka nämä asiamiehet muutamassa viikossa hankkivat, kuljetettiin sitte välillä olevien, tulliasemia vilisevien maiden läpi; näiden asemien varusväkenä oli suunnaton armeija nukkavieruja, univormupukuisia kerjäläisiä, jotka herkeämättä toistelivat »Kerjäläisen rukousta» tämän komeuden ääressä, ikäänkuin jokainen sotilas heistä olisi ollut muinainen Belisarius kerjäläisenä; heitä oli niin monta legionaa, että ellei pikalähetti olisi tuhlannut puolitoista vakallista hopearahoja heidän kurjuutensa lieventämiseksi, olisivat he penkoneet koko pukuvaraston repaleiksi, ennenkuin se olisi ollut Roomassa. Se saatiin kuitenkin kuljetetuksi tuuma tuumalta riemusaatossa kaikkien näiden vaarojen läpi ja saapui hienossa kunnossa matkansa päähän.

Täällä se levitettiin valittujen ystävättärien nähtäväksi joiden lempeissä sydämissä se herätti leppymättömiä tunteita. Samalla ryhdyttiin tarmokkaisiin valmistuksiin sen päivän varalle, jolloin muutamat sen kalleuksista joutuisivat kaiken kansan nähtäviksi. Kutsukortteja hääaamiaisille lähetettiin puolelle Romuluksen kaupungissa oleskelevalle englantilaiselle maailmalle; toinen puoli aseistautui ja asettui arvostelevina vapaaehtoisina eri asemiin juhlapaikan ulkopuolelle. Loistava ja ylhäinen englantilainen signor Edgardo Dorrit saapui ylimääräisellä postikyydillä liejuisia, syväraiteisia maanteitä pitkin Neapelista (jossa oli kiilloitellut ulkopintaansa jalostavassa seurustelussa neapelilaisen aatelin kanssa) kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan. Paras hotelli ja kaikki sen keittotaidolliset palvelushenget oli pantu työhön juhlaa voimistamaan. Mr Dorritin vekselit saivat melkein aikaan hyökkäyksen Torloniapankkiin. Brittiläinen konsuli ei ollut koko virka-aikanaan ollut tekemisissä tällaisten häiden kanssa.

Päivä koitti, ja Kapitolion naarassusi olisi saattanut murista kateudesta nähdessään, millä tavalla Saaren raakalaiset nykyisin viettivät juhliaan. Paheellisten sotilaskeisarien murhaajapäiset kuvapatsaat, joiden inhoittavaa riettautta eivät kuvanveistäjät olleet kyenneet imartelemaan olemattomiin, olisivat saattaneet astua alas jalustoiltaan ryöstääkseen morsiamen. Tukkeutunut vanha suihkukaivo, jossa gladiaattorit ennen muinoin peseytyivät, olisi voinut virota uudelleen eloon juhlan kunniaksi. Vestan temppeli olisi saattanut kohota pystyyn raunioistaan vartavasten lisätäkseen juhlan loistoa. Olisivat kyllä saattaneet, mutta eivät kuitenkaan tehneet niin. Samaten kuin tuntevatkin olennot — kuten toisinaan luomakunnan herrat ja herrattaretkin — olisivat saattaneet tehdä paljon, mutta eivät tehneet mitään. Juhlamenot sujuivat ihailtavan komeasti: mustakaapuisia, valkeapukuisia, punaruskeakaapuisia munkkeja pysähtyi katselemaan vaunuja, lammasnahkoihin puettuja, kierteleviä talonpoikia kerjäili ja soitti huilua ikkunoiden alla, englantilaiset vapaaehtoiset marssivat ohi, päivä painui mailleen, juhla läheni loppuaan, tuhannet kirkonkellot kajahduttelivat vespersoittoaan häähumusta huolimatta, ja pyhä Pietari kielsi olevansa missään tekemisissä sen kanssa.

Mutta tähän aikaan oli morsian jo lähellä ensimmäisen päivätaipaleensa päätä, matkallaan Firenzeen. Nämä häät olivat merkilliset siitä, että morsian niissä oli kaikki kaikessa. Ei kukaan huomannut sulhasta. Ei kukaan huomannut ensimmäistä morsiusneitoa. Harvat olisivat säteilevän loiston tähden voineet erottaakaan Pikku Dorritia (jolla oli tämä osa suoritettavanaan), vaikkapa ehkä monikin etsi häntä katseillaan. Ja niin morsian sitte astui kauniisiin vaunuihinsa, sattumalta sulhasen seuraamana, ja vierittyään muutaman minuutin ajan tasaisesti kaunista kivitystä pitkin alkoi täristellä toivottomuuden lätäkön läpi ja sitte pitkän pitkää kurjuuden ja raunioiden reunustamaa viertotietä. Muidenkin häävaunujen kerrotaan sekä sitä ennen että sen jälkeen kulkeneen samaa tietä.

Kun Pikku Dorrit sinä iltana tunsi itsensä hiukan yksinäiseksi ja hiukan alakuloiseksi, ei mikään olisi ollut tehokkaampana vastapainona tälle masennukselle kuin jos hän olisi saanut istua käsitöineen isänsä luona, kuten entisinä aikoina, huolehtia hänen illallisestaan ja auttaa hänet levolle. Mutta sellaista ei käynyt ajattelemienkaan nyt heidän istuessaan loistovaunuissaan, mrs General ajajanistuimella. Ja illallinen! Jos mr Dorrit halusi illallista, oli hänellä italialainen kokki ja sveitsiläinen sokerileipuri, joiden täytyi panna päähänsä paavinhiipan korkuiset lakit ja keitellä kaikenlaisia salaperäisiä alkemistisiä sekoituksia kuparikattiloissa alakerran laboratoriossa, ennenkuin ateria saatettiin tarjota hänelle.

Mr Dorrit oli opettavainen ja ajatusrikas tänä iltana. Jos hän olisi ollut yksinkertaisen hellä ja rakastava, olisi hän tehnyt Pikku Dorritille paljon enemmän hyvää, mutta tämä hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli — milloinkapa hän ei olisi niin tehnyt! — ja teki hänestä parhaan mahdollisen. Mrs General vetäytyi viimein omalle puolellensa. Tämä hänen lähtönsä iltaisin tapahtui aina mitä kylmäkiskoisimmin juhlamenoin, ikäänkuin mielikuvitus olisi ollut jähmetytettävä kiveksi, jottei se pääsisi seuraamaan häntä. Suoritettuaan nämä kankeat valmistelunsa, jotka vastasivat jonkinlaista tyylikästä plutoonan harjoitusta, hän poistui. Silloin kiersi Amy käsivartensa isän kaulaan ja toivotti hänelle hyvää yötä.

»Amy, rakkaani», sanoi mr Dorrit tarttuen hänen käteensä, »nyt päättynyt päivä on — hm — tuottanut minulle suurta mielenliikutusta ja tyydytystä».

»Ja hiukan väsyttänytkin sinua, rakas isä?»

»Ei», kielsi mr Dorrit, »ei ole; sellaista väsymystä, joka johtuisi tällaisesta, puhtainta tyydytystä tuottavasta tilaisuudesta, en tunne ensinkään».

Pikku Dorrit oli iloinen nähdessään hänet näin hyvällä mielellä ja hymyili hänelle herttaisesti.

»Ystäväni», jatkoi mr Dorrit. »Tämä tilaisuus — hm — oli tulvillansa hyvää esimerkkiä. Hyvää esimerkkiä, rakas lempilapseni — hm — sinulle.»

Pikku Dorrit säikähti tämän kuultuansa eikä, tiennyt mitä vastata, vaikka isä pysähtyi kuin odottaen hänen sanovan jotakin.

»Amy, rakas sisaresi, Fannymme, on suostunut — hm — hm — avioliittoon, joka on erinomaisesti harkittu laajentamaan — hm — meidän mahdollisuuksiamme seuraelämässä ja — hm — vahvistamaan yhteiskunnallista asemaamme. Lapseni, toivon, ettei se aika ole kaukana, jolloin — hm — löydämme sinullekin sopivan puolison.»

»Oi ei! Anna minun jäädä sinun luoksesi. Pyydän ja rukoilen, että sallit minun jäädä luoksesi. En tahdo mitään muuta kuin olla sinun kanssasi ja pitää huolta sinusta, rakas isä!» Hän sanoi tämän kuin äkkihätään joutunut.

»Ei, Amy, Amy», torjui isä, »tämä on heikkoutta ja mielettömyyttä, heikkoutta ja mielettömyyttä! Sinulla on — velvollisuuksia asemaasi kohtaan. Sinun tulee — hm — kehittää, kohottaa sitä ja — hm — tulla sen arvoiseksi. Mitä minusta huolehtimiseen tulee — niin voin — hm — kyllä pitää huolen itsestäni. Tahi», lisäsi hän hetken päästä, »jos tarvitsisin huolenpitäjää — hm — niin toivon, että — hm — kaitselmus suo minulle sellaisen. En voi — hm — hm — en voi, rakas lapseni, näin käyttää hyväkseni sinua ja — hm — ottaa sinulta vastaan sellaista uhria.»

Nytkö vasta hänen oli aika alkaa puhua itsensäkieltämisestä, vieläpä ikäänkuin se olisi erikoisen ansiokasta ja vieläpä ikäänkuin todella uskoen tähän teeskentelyynsä — jos se oli mahdollista!

»Älä puhu mitään, Amy. Sanon varmasti, etten voi tehdä niin. En — hm — saa tehdä niin. Hm — omatuntoni ei salli sitä. Sentähden, ystäväni, käytän tämän vaikuttavan ja ilahduttavan tapahtuman tarjoamaa tilaisuutta — hm — vakavasti ilmoittaakseni sinulle, että harras haluni ja tarkoitukseni nyt on saada sinut — hm—sopivasti (toistan: sopivasti) naitetuksi.»

»Ei, rakas isä, ei!»

»Amy», sanoi mr Dorrit, »olen aivan varma siitä, että jos tässä asiassa vedettäisiin johonkin henkilöön, joka erittäin hyvin tuntee seuraelämän, johonkin erittäin hienostuneeseen henkilöön, kuten esimerkiksi — hm — mrs Generaliin — niin ei tulisi kysymykseenkään muuta kuin yksi mielipide minun — hm — hellästi sinun parastasi harrastavista ja sopivista tarkoituksistani. Mutta koska tunnen sinun rakastavan ja tunnollisen luonteesi — hm — kokemuksesta, niin katson aivan riittäväksi sen, mitä nyt olen sanonut. Minulla ei nyt — hm — ole ehdolla ketään puolisoksi sinulle, rakkaani, eikä tiedossanikaan ole ketään. Tahdoin vain — hm — että ymmärtäisimme toisemme. Hm. Hyvää yötä, rakas ja ainoa jäljellä oleva tyttäreni. Hyvää yötä. Jumala siunatkoon sinua!»

Jos Pikku Dorritin mieleen tänä iltana juolahti ajatus, että isä perin helposti luopui hänestä nyt, rikkaudessaan, ja aikoessaan asettaa toisen hänen sijallensa, niin hän karkoitti sen ajatuksen kohta. Hän pysyi isälle yhtä uskollisena nyt kuin vaikeinakin aikoina, jolloin oli yksin ollut vanhuksen tukena ja apuna, eikä hän nytkään, tuskaisessa levottomuudessaan, suonut mielessään sijaa ankarammille ajatuksille kuin että isä nyt katseli kaikkea heidän rikkautensa valossa ja lakkaamatta huolehtien Mitä, että he pysyisivät rikkaina ja yhä rikastuisivat.

He istuivat loistovaunuissaan, mrs General ajajan istuimella, vielä kolmen viikon ajan, jonka kuluttua mr Dorrit lähti Firenzeen yhtyäkseen Fannyyn. Pikku Dorrit olisi ollut iloinen, jos olisi saanut seurata häntä edes sinne, vain kaipuunsa tähden, ja olisi sitte palannut yksin Roomaan, ajatellen rakasta Englantia. Mutta vaikka pikalähetti olikin mennyt morsiamen mukaan, niin oli kamaripalvelija jäljellä; Pikku Dorritin vuoro ei olisi tullut niin kauan kuin palvelijoita oli rahalla saatavissa.

Mrs General heittäytyi elämään huolettomia päiviä — mikäli hän yleensä saattoi tehdä jotakin huolettomasti — kun koko roomalaispalatsi jäi heidän kahden, käytettäväkseen. Pikku Dorrit ajeli usein vuokravaunuissa, jotka oli jätetty heidän haltuunsa, astui niistä yksin ja käveli vanhan Rooman raunioita katsellen. Muinaisen avaran amfiteatterin, muinaisten temppelien, muinaisten muistorikkaiden kaarien, muinaisten ikitallattujen teiden, muinaisten hautojen rauniot merkitsivät, paitsi mitä ne itsessään olivat, hänelle lisäksi vanhan Marshalsean raunioita — hänen oman entisen elämänsä raunioita — sitä kansoittaneiden kasvojen ja olentojen raunioita — sen rakkauden, toivon, huolten ja ilojen raunioita. Istuen, kuten hän usein teki, jonkun muinaisesineen katkelmalla, näki yksinäinen tyttö edessään kaksi raunioiksi rauennutta toiminnan ja kärsimyksen maailmaa, näki täällä yksinäisyydessään, sinisen taivaan alla, niiden yhtyvän ja sulautuvan yhdeksi.

Ja sitte tuli mrs General ja haalistutti värin kaikesta, mihin kajosi, samoin kuin luonto ja taito oli haalistuttanut sen hänestä itsestäänkin, kirjoitti mr Eustacen hengessä papunsa ja prismansa joka paikkaan, mihin vain pääsi käsiksi, näki kaikki vain mr Eustacen ja kumppanien silmillä eikä havainnut mitään muuta, kaiveli esiin kuivimpia pieniä luukalikoita muinaisjätteiden joukosta ja hotkaisi ne katsomatta, arvostelematta — kuten mikäkin itämainen kuolleita nielevä Ghoulehirviö — hansikkaat käsissä.