Pikku Dorrit II

by Charles Dickens

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Oikein päin

Sellainen ontuva tila, jossa mr Henry Gowan eli, oli sielullisesti perin epäterveellinen eikä parantunut aikaa myötenkään: hän oli suutuksissaan hyljännyt toisen kahdesta vallasta, ollen kuitenkin vailla tarpeellista kykyä edistyäkseen toisen palveluksessa, ja maleksi nyt äreänä ja huonotuulisena puolueettomalla alueella, kiroten molempia valtoja. Kehnoimpia summia merkitsevät ne sairaloiset laskijat jokapäiväisen elämänsä tilikirjaan, jotka aina vähennyslaskun avulla käsittelevät toisten ansioita ja menestystä eivätkä milloinkaan yhteenlaskun avulla omiaan.

Henkisesti alaspäin vetävä on myöskin tapa koettaa saada korvausta komeilemalla pettyneillä toiveillaan. Eräänlainen veltto välinpitämättömyys ja häikäilemättömyys on pian seurauksena siitä. Sen ilkeämielisiä huveja on polkea sitä, mikä on arvokasta, ylistämällä arvotonta; eikä kukaan voi leikkiä »ylös ja alas» totuudella saamatta vammaa sieluunsa.

Arvostellessaan maalaustaiteen tuotteita, jotka olivat kerrassaan vailla ansiota, oli Gowan maailman vapaa- ja jalomielisin toveri. Hän saattoi selittää, että niiden tekijällä oli enemmän kykyä (jos hänellä nimittäin ei ollut sitä ensinkään) pikkusormessaan kuin toisella (siinä tapauksessa, että tällä oli sitä suuressa määrässä) koko ruumiissaan ja sielussaan. Jos joku väitti vastaan arvioiden kehutun maalauksen pelkäksi roskaksi, saattoi hän vastata taiteensa nimessä: »Hyvä ystävä, mitäs muuta me sitten saamme aikaan? Minä en tuota muuta kuin roskaa, sen tunnustan teille avoimesti.»

Hänen sairaloisen, synkän tilansa ilmauksia oli myöskin se, että hän prameili köyhyydellänsä, vaikka tarkoituksena lienee kyllä ollut saada tiedotetuksi, että hänen oikeastaan olisi pitänyt olla rikas; samoin kehui ja parjasi hän julkisesti Barnacleja, jottei kukaan unohtaisi hänen kuuluvan heidän sukuunsa. Oli miten oli, näistä molemmista asioista hän puhui usein, ja hän osasi niin taitavasti käsitellä ja käännellä niitä, että olisi saanut ylistellä itseään kuukausimäärin pääsemättä puoleksikaan niin tärkeäksi henkilöksi kuin nyt, näin kevytmielisesti halventaessaan itseään muiden silmissä.

Näistä hänen kevytmielisistä puheistaan kävi myöskin aina pian selville, missä hän vain liikkui vaimonsa kanssa, että hän oli nainut tämän vastoin ylhäisten sukulaistensa toivomuksia ja että hänellä oli ollut paljon vaivaa saadakseen heidät tunnustamaan hänet sukulaisekseen. Hän ei milloinkaan sanonut sitä suoraan, päinvastoin näytti hän halveksivasti nauravan sellaista ajatustakin, mutta kävi kuitenkin niin, että huolimatta siitä vaivasta, minkä hän näki halventaakseen itseänsä, hän sittenkin aina esiintyi etevämpänä puolena. Kuherruskuukauden päiviltä alkaen tunsi Minnie Gowan, että yleensä katsottiin hänen olevan naimisissa miehen kanssa, joka oli alentunut säädystään naidessaan hänet, mutta jonka ritarillinen rakkaus oli tasoittanut tämän erilaisuuden.

Monsieur Blandois Pariisista oli seurannut heitä Venetsiaan, ja Venetsiassa monsieur Blandois Pariisista oli hyvin paljon Gowanin seurassa. Kun he ensimmäisen kerran olivat tavanneet tämän kohteliaan herrasmiehen Genevessä, oli Gowan ollut kahden vaiheilla potkaistako vai rohkaista häntä ja sitten neljänkolmatta tunnin ajan ollut niin epätietoinen kuinka menetellä, että oli jo ollut heittämäisillään arpaa viidenfrangin rahalla siten, että sen takapuoli olisi merkinnyt potkua ja etupuoli rohkaisua, ja hänellä oli ollut vakaa aikomus noudattaa tämän oraakkelin neuvoa. Kuitenkin sattui hänen vaimonsa ilmaisemaan vastenmielisyytensä ritarillista Blandoisia kohtaan ja mainitsemaan, että yleinen mielipide hotellissa oli häntä vastaan, minkä jälkeen Gowan päätti rohkaista häntä.

Mistä johtui tämä itsepintaisuus, ellei se ollut jalomielisyyden Puuska? — jota se ei ollut. Miksi Gowan, joka oli korkealla Blandoisin yläpuolella ja olisi milloin hyvänsä voinut jauhaa hänet nuuskaksi ja päästä selville, mistä aineesta hän oli tehty, miksi heittäytyi Gowan tällaisen miehen seuraan? Ensiksikin vastusti hän ensimmäistä vaimossaan huomaamaansa itsenäistä, toivomusta, koska tämän isä oli maksanut hänen velkansa ja siis oli parasta tarttua ensimmäiseen tilaisuuteen, jolloin saattoi tehostaa riippumattomuuttansa. Toiseksi halusi hän vastustaa vallitsevaa mielipidettä ja tunnetta, koska hän oli, huolimatta suurista päinvastaiseenkin suuntaan viittaavista kyvyistä ja lahjoista, häijyluontoinen mies. Häntä huvitti selittää, että hovimies, jolla oli Blandoisin hienostunut käytös, saattaisi kohota korkeimpiin asemiin missä sivistyneessä maassa tahansa. Häntä huvitti esittää Blandois hienouden ja sirouden perikuvana ja, työntämällä hänet esiin, pilkata niitä, jotka ylpeilivät henkilökohtaisilla eduillaan. Hän väitti vakavissaan, että Blandoisin kumarrus oli täydellinen, hänen käytöksensä vastustamaton ja että Blandoisin maalauksellinen luontevuus ja sulavuus ei ollut maksettavissa sadalla tuhannella frangilla (ellei se ollut vain lahja ja kaiken hinnoittelun yläpuolella). Tämä liioittelu käytöksessä, joka on huomattu ominaiseksi tällä miehellä, kuten se on ominaista jokaiselle hänen kaltaiselleen, aivan riippumatta syntyperästä, samoin kuin on varmaa, että aurinko kuuluu tähän aurinkokuntaan, tämä liioittelu oli Gowanille tervetullut pilakuva, jota hän saattoi käyttää hullunkurisena apukeinona, tahtoessaan tehdä lukuisia ihmisiä naurunalaisiksi, kun he näet oleellisesti tekivät samaa, mitä Blandois liioitteli. Näin hän oli ottanut miehen armoihinsa, ja kun tavan voima sitten vahvisti siteet ja miehen juttelu tuotti hänelle eräänlaista tylsää huvia, joutui hän seurustelemaan toverillisesti hänen kanssansa. Näin kävi, vaikka hän otaksui Blandoisin elävän pelitaidollaan ja muulla senkaltaisella, vaikka hän epäili häntä raukkamaisuudesta, ollen itse rohkea ja urhoollinen, vaikka tiesi hänen olevan Minnielle vastenmielisen ja vaikka hän välitti miehestä niin vähän, että ilman omantunnonvaivoja olisi paiskannut hänet Venetsian korkeimmasta ikkunasta sen syvimpään kanavaan, jos mies olisi antanut hänen vaimolleen pienimmänkin henkilökohtaisen syyn inhota häntä.

Pikku Dorrit olisi mielellään mennyt mrs Gowanin luokse yksin, mutta kun Fanny, joka ei vielä ollut tointunut sedän vastalauseesta, vaikka se jo oli neljäkolmatta tuntia vanha, välttämättä tahtoi tulla seuraksi, astuivat sisarukset yhdessä mr Dorritin ikkunan alla odottavaan gondoliin ja soudettiin komeasti, pikalähetin saattamina, mrs Gowanin asunnolle. Totta puhuen oli heidän komeutensa aivan liian juhlallinen tälle asunnolle, jonka Fanny valitti olevan »hirvittävän syrjässä» ja jonne heidän oli kuljettava sokkeloisia kapeita vesikatuja pitkin, joita mainittu nuori neiti halveksivasti nimitti »ojapahasiksi».

Talo, joka oli pienellä yksinäisellä saarella, oli kuin lohjennut jostakin ja sattumalta ajautunut nykyiseen ankkuripaikkaansa yhdessä sitä ympäröivien viiniköynnösten kanssa; nämä olivat yhtä paljon hoidon tarpeessa kuin ne köyhät raukat, jotka lepäilivät niiden lehvien suojassa. Ympäristön muodostivat kirkko, jonka seinämillä oli joukko rakennustelineitä ja -tarpeita ja joka nähtävästi oli ollut korjauksen alaisena niin kauan, että korjausaineet näyttivät satavuotisilta ja olivat itse jo rappeutuneet, joukko pesuvaatteita, jotka oli ripustettu kuivamaan päivänpaisteeseen, joukko eriskummaisen epäsäännöllisesti sinne tänne siroteltuja rakennuksia, jotka olivat kuin Aatamin aikuisia, haaveellisiin muotoihin leikattuja juustoja, täynnä pikkueläjiä, ja kuumeisen sekasortoinen määrä ikkunoita, joiden kaikkien luukut riippuivat rempallaan ja joista useimmista roikkui jotakin resuista ja likaista.

Ensi kerroksessa oli pankki — hämmästyttävä kokemus jokaiselle liikeasioissa liikkuvalle herrasmiehelle, joka oli tottunut brittiläisen kaupungin oloihin — ja siinä kaksi laihaa näivettyneitä. rakuunoita muistuttavaa partaleukaista virkamiestä, jotka kultatupsuiset, vihreäsamettiset lakit päässä seisoivat pienten pulpettien ääressä pienessä huoneessa; lisäksi siellä ei ollut muita näkyviä esineitä kuin rautainen kassakaappi, jonka ovi oli auki, ja vesiruukku sekä ruususeppeleiset seinäpaperit, mutta virkamiehet saattoivat saatuaan laillisen maksumääräyksen vain upottamalla kätensä jonnekin näkymättömiin tuottaa loppumattoman määrän viiden frangin rahoja. Pankin alapuolella oli kolme, neljä rautaristikolla varustettua huonetta, jotka näyttivät rikollisten rottien vankilalta, ja yläpuolella oli mrs Gowanin asunto.

Huolimatta siitä, että sen seinät olivat tahraiset, ikäänkuin niistä olisi puhjennut esille lähetyskarttoja jakamaan ihmisille maantieteellistä viisautta, huolimatta siitä, että ikävä huonekalusto oli kauheasti haalistunut ja rappiolla ja että tavallinen venetsialainen, seisovan veden ja luoteen paljastaman ruokorannan haju oli hyvin voimakas, oli talo kuitenkin sisältäpäin parempi kuin ulkoapäin olisi luullut. Oven avasi hymyilevä mies, joka oli kuin käännytetty salamurhaaja — tilapäinen palvelija — ja joka saattoi heidät siihen huoneeseen, missä mrs Gowan istui, ilmoittaen, että kaksi kaunista englantilaista naista tuli tervehtimään rouvaa.

Mrs Gowan, joka istui ommellen, pani työnsä pois kannelliseen koriin ja nousi hiukan hätäisesti. Miss Fanny oli erinomaisen kohtelias ja lausui tavalliset korulauseet taitavasti kuin ainakin seuraelämän veteraani.

»Pappa oli äärettömän pahoillaan», jatkoi Fanny, »siitä, että oli tänään kiinni muualla (hän on hyvin paljon liikkeellä täällä, meillä kun on niin onnettoman paljon tuttavia!) ja pyysi minua erityisesti tuomaan hänen korttinsa mr Gowanille. Jotta saisin varmasti suoritetuksi tehtävän, josta hän muistutti minua vähintäin kaksitoista kertaa, sallinette minun keventää omaatuntoani laskemalla tämän kortin heti tähän pöydälle.»

Näin hän tekikin veteraanimaisen luontevasti.

»Olemme ihastuneet», virkkoi Fanny, »kuultuamme, että te olette Merdlein tuttuja. Toivomme, että sen kautta saamme vielä useammin tavata.»

»He ovat mr Gowanin perheen tuttavia», vastasi mrs Gowan. »Minulla ei vielä ole ollut iloa saada tutustua mrs Merdleen, mutta luulen, että minut esitetään hänelle Roomassa.»

»Todellako?» vastasi Fanny, jonka ilmeestä sai sen käsityksen, että hän rakastettavasi koetti tukahduttaa omaa ylemmyyttänsä. »Luulen, että opitte pitämään hänestä.»

»Te tunnette hänet hyvin?»

»Niin, katsokaas», sanoi Fanny kohauttaen ujostelematta kauniita hartioitaan, »Lontoossahan kaikki tuntevat toisensa. Tapasimme hänet matkallamme äskettäin, ja totta puhuen oli pappa ensin jotakuinkin suutuksissaan hänelle, koska hän oli ottanut haltuunsa huoneen, jonka palvelusväkemme oli tilannut meille. Se kiusa meni kyllä pian ohi, ja nyt olemme taas hyviä ystäviä.»

Vaikkei Pikku Dorritilla ollut tällä vierailulla vielä ollut tilaisuutta keskustella mrs Gowanin kanssa, vallitsi heidän välillänsä äänetön yhteisymmärrys, joka oli yhtä hyvä. Hän katseli mrs Gowania kiinteästi ja herkeämättä; hänen äänensä sointu sai hänen sydämensä värähtämään. Ei mikään hänessä eikä hänen läheisyydessään tai häntä koskeva jäänyt Pikku Dorritilta merkille panematta. Hän oli nopeampi huomaamaan vähimmätkin seikat tässä suhteessa kuin missään muussa — paitsi yhdessä ainoassa.

»Oletteko voinut aivan hyvin tuon illan jälkeen?» kysyi hän nyt.

»Kyllä, ystäväni. Entä te?»

»Oh, minä voin aina hyvin», vastasi Pikku Dorrit arasti.

»Minä — kyllä, kiitos.»

Hänellä ei ollut muuta syytä keskeytykseensä ja vapisemiseensa kuin että mrs Gowan puhuessaan hänelle oli koskenut hänen käteensä ja heidän katseensa olivat yhtyneet. Suurissa lempeissä silmissä näkyvä miettivä, huolestunut ilme oli heti vaientanut hänet.

»Te ette tiedäkään, että mieheni pitää teistä kovin ja että minun melkein pitäisi olla mustasukkainen», sanoi mrs Gowan.

Pikku Dorrit punastui ja pudisti päätänsä.

»Hän sanoisi teille, jos puhuisi samaa kuin minulle, ettei hän ole milloinkaan nähnyt ketään niin rauhallista ja neuvokasta kuin te.»

»Hän puhuu aivan liian kauniisti minusta», torjui Pikku Dorrit.

»Enpä luule. Mutta minun täytyy välttämättä kertoa hänelle, että te olette täällä. En saisi milloinkaan anteeksi sitä, että laskisin teidät — ja miss Dorritin menemään, mainitsematta teistä hänelle. Saanko? Voitteko suoda anteeksi maalaajan työhuoneessa vallitsevan epäjärjestyksen ja epämukavuuden?»

Tämä kysymys tehtiin miss Fannylle, joka armollisesti vakuutti olevansa kovin huvitettu ja ihastunut. Mrs Gowan meni eräälle ovelle, kurkisti siitä sisään ja tuli takaisin. »Tehkää Henrylle se kunnia, että käytte sisään», pyysi hän. »Tiesin, että se tuottaisi hänelle iloa.»

Ensimmäinen ilmiö, jonka Pikku Dorrit näki astuessaan huoneeseen, oli Pariisin Blandois, joka puettuna avaraan viittaan, lerppahattu päässä, seisoi korokkeella eräässä nurkassa, samanlaisena kuin seistessään Isolla Sankt Bernhardilla, kun kaikki varoittavat käsivarret näyttivät osoittavan häntä. Pikku Dorrit säpsähti, kun Blandois hymyili hänelle.

»Älkää pelästykö», rauhoitti Gowan tullen maalaustelineensä äärestä oven takaa. »Se on vain Blandois. Hän palvelee tänään mallina. Teen harjoitelman hänestä. Säästän rahaa käyttämällä häntä. Meillä köyhillä maalareilla ei ole sitä liiaksi.»

Pariisin Blandois nosti lerppahattuansa tervehtien naisia kuitenkaan tulematta nurkastaan esille.

»Anteeksi tuhansin kerroin!» pyysi hän. »Mutta tuo mestari on niin ankara, etten uskalla liikahtaa.»

»Älkää siis liikahtako», sanoi Gowan kylmästi, kun sisarukset lähestyivät telinettä. »Antakaa ladyjen edes katsella töherryksen mallia, että tietäisivät, mitä se tarkoittaa. Siinä hän seisoo, kuten näette. Roisto, joka odottaa saalistansa, ylevä ylimys, joka on valmis pelastamaan isänmaansa, yhteinen vihollisemme, joka odottaa tilaisuutta tuottaakseen tuhoa joillekin, taivaan lähettiläs, joka on valmis tekemään jonkun onnelliseksi — mitä näistä hän parhaiten mielestänne muistuttaa?»

»Sanokaa, professore mio, poloinen herrasmies, joka odottaa saavansa osoittaa kunnioitustansa kauneudelle ja siroudelle», huomautti Blandois.

»Tai sanokaa, cattivo soggetto mio», vastasi Gowan koskettaen siveltimellään maalattuja kasvoja siltä kohdalta, josta alkuperäiset olivat liikahtaneet, »murhaaja tekonsa tehtyään. Näyttäkää valkoista kättänne, Blandois. Pankaa se viitan ulkopuolelle. Pitäkää sitä hiljaa.»

Blandoisin käsi oli epävakaa, mutta hän nauroi, ja se saattoi tietysti täristä siitä.

»Hän on ennen ollut käsikähmässä toisen murhaajan kanssa tai uhrin kanssa, nähkääs», jatkoi Gowan piirtäen käden ääriviivat nopeasti, kärsimättömästi ja taitamattomasti, »ja tässä ovat sen merkit. Käsi viitan päälle, mies! — Corpo di San Marco, mitä te ajattelette?»

Pariisin Blandois tärisi taas naurusta, niin että käsikin tärisi sitä enemmän; nyt hän kohotti sen sivelläkseen viiksiänsä, jotka näyttivät kosteilta, ja asettui sitten, hiukan käännähtäen, pyydettyyn asentoon.

Hänen kasvonsa olivat kääntyneet sinne, missä Pikku Dorrit seisoi maalaustelineen luona, niin että hän koko ajan katseli Amya. Katsottuaan kerran hänen kummallisiin silmiinsä ei Pikku Dorrit voinut kääntää pois omiansa, ja he olivat koko ajan katsoneet toisiinsa. Pikku Dorrit vapisi nyt, ja Gowan, huomaten sen ja otaksuen hänen pelästyneen isoa koiraa vieressään, jonka päätä hän oli hyväillyt kädellään ja joka juuri oli murahtanut, katsoi häneen ja sanoi: »Se ei tee teille mätään pahaa, miss Dorrit.»

»En minä pelkääkään sitä», vastasi tämä yhdessä henkäyksessä, »mutta katsokaa, mikä sitä vaivaa».

Tuossa tuokiossa heitti Gowan siveltimen kädestään tarttuen molemmin käsin koiran kaulanauhaan.

»Blandois! Kuinka voitte olla niin hullu ja ärsyttää sitä? Taivaan nimessä ja sen toisen paikan nimessä myös, se repii teidät kappaleiksi. Hiljaa, Lion! Kuuletko sinä, niskuri!»

Iso koira, välittämättä siitä, että oli kuristumaisillaan kaulahihnaansa, ponnisti itsepintaisesti koko painollaan isäntäänsä vastaan päästäkseen huoneen poikki. Se oli kyyristyneenä hyppyyn silloin, kun sen herra tarttui siihen.

»Lion! Lion!» Se nousi takajaloilleen, ja isäntä ja koira kamppailivat keskenään. »Takaisin! Alas, Lion! Hävitkää sen näkyvistä, Blandois! Miten hiidessä olette ärsyttänyt sitä näin?»

»En minä ole tehnyt sille mitään.»

»Menkää pois sen näkyvistä, en jaksa enää pidellä rajua petoa! Menkää ulos huoneesta! Totta vie, se tappaa teidät!»

Koira haukkui rajusti ja yritti uudelleen päästä irti, kun Blandois hävisi; silloin, koiran alistuessa, Gowan, joka oli melkein yhtä hurjasti vimmastunut kuin koira, kaasi sen nyrkiniskulla ja seisten sen yllä potki sitä moneen kertaan ankarasti kenkänsä korolla, niin että veri vuoti sen suusta.

»Mene nurkkaan nyt ja makaa siellä», komensi Gowan, »muuten vien sinut ulos ja ammun sinut!»

Lion totteli ja makasi nuoleksien suutaan ja rintaansa. Sen herra pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja sitten, tyyntyen entiselleen, kääntyi puhuttelemaan pelästynyttä vaimoansa ja tämän vieraita. Koko kohtaus oli luultavasti kestänyt tuskin kahta minuuttia.

»Kas niin, kas niin, Minnie! Tiedäthän, että Lion aina on hyväluontoinen ja taipuvainen. Blandois lienee ärsyttänyt sitä — irvistellyt sille. Koirakin tuntee mieltymystä ja vastenmielisyyttä, eikä Blandois ole erikoisesti sen suosiossa; mutta olen varma siitä, että annat sille sen tunnustuksen, ettei se vielä milloinkaan ole käyttäytynyt tällä tavalla!»

Minnie oli aivan liiaksi järkytetty voidakseen vastata mitään selvästi; Pikku Dorrit oli jo toimessa koettaen rauhoittaa häntä; Fanny, joka oli kirkaissut pari kolme kertaa, piteli kiinni Gowanin käsivarresta, etsien suojelusta; Lion, joka syvästi häpesi aiheuttamaansa melua, ryömi emäntänsä jalkoihin.

»Sinä raivoisa peto», kiivastui Gowan ja iski sitä taas korollaan.
»Tämän saat sovittaa!» Ja hän potki yhä uudelleen.

»Oi, pyydän, älkää enää rangaisko», huudahti Pikku Dorrit. »Älkää haavoittako sitä. Katsokaa, kuinka lempeä se on!» Hänen pyynnöstään Gowan leppyi, ja koira ansaitsikin tämän väliintulon, sillä se oli nyt varmasti niin nöyrä ja surullinen ja katuvainen kuin koira ikinä voi olla.

Oli vaikeata tointua tästä kohtauksesta ja saada vierailu vapaaksi ja luontevaksi, vaikkei Fanny olisikaan ollut minään esteenä, kuten hän oli ja olisi ollut parhaissakin olosuhteissa. Heidän seurustelustaan ennen sisarusten lähtöä kuvitteli Pikku Dorrit voivansa päätellä, että mr Gowan, rakkaudessaanko, kohteli vaimoansa enemmän kuin kaunista lasta. Hän ei näkynyt aavistavankaan niitä tunteen syvyyksiä, joita hän, Pikku Dorrit, tiesi varmasti piilevän pinnan alla mrs Gowanissa, niin että hän epäili, tokko miehessä itsessään ensinkään oli samanlaisia syvyyksiä. Hän aprikoi, oliko hänen vakavuudenpuutteensa luonnollisena seurauksena näiden ominaisuuksien puutteesta ja oliko ihmisten laita samoin kuin laivojen, joiden ankkurit matalassa ja karisessa vedessä eivät pysy kohdallaan, niin että alukset ajelehtivat sinne tänne.

Gowan saattoi sisarukset portaita alas, pyysi leikillisesti anteeksi köyhää asuntoansa, jossa hänen kaltaistensa varattomien raukkojen täytyi asustaa, ja huomautti, että kun ylhäiset ja mahtavat Barnaclet, hänen sukulaisensa, jotka kauheasti häpesivät heidän puolestaan, suvaitsivat lahjoittaa hänelle jotakin parempaa, niin hän kyllä eläisi komeammin tuottaakseen heille kunniaa. Veden rajassa tervehti heitä Blandois, joka oli aikalailla kalpea viime seikkailunsa jälkeen, mutta joka siitä huolimatta puhui varsin yliolkaisesti, nauraen, kun Lionia mainittiin.

Herrat jäivät kahden laiturille viiniköynnösten alle, joiden lehviä Gowan veltosti viskeli veteen, Blandoisin sytytellessä savukettaan, ja sisarukset soudettiin yhtä komeasti pois kuin he olivat tulleetkin. Kun he olivat liukuneet muutaman minuutin veden pinnalla, huomasi Pikku Dorrit, että Fannyn käytös oli kiemailevampaa kuin mitä tilaisuus näytti vaativan, ja katsottuaan, syytä etsien, ulos ikkunasta ja avonaisesta ovesta näki toisen gondolin nähtävästi odottavan heitä.

Gondoli seurasi heidän liikkeitään kaikenlaisin taidokkain kääntein, toisinaan pyyhältäen heidän edelleen ja sitte pysähtyen päästääksensä heidät ohitse, toisinaan, väylän levetessä, liukuen heidän rinnallaan ja toisinaan pysytellen perässä, hyvin likellä. Ja kun Fanny vähitellen yhä selvemmin näytti kiemailevansa jollekin gondolissa istuvalle teeskennellen samalla olevansa tietämätön hänestä, kysyi Pikku Dorrit viimein, kuka se oli.

Siihen Fanny lyhyesti vastasi: »Se pöllöpää.»

»Kuka?» ihmetteli toinen.

»Rakas lapsi», vastasi Fanny (äänensävystä saattoi päättää, että hän ennen sedän vastalausetta olisi sensijaan sanonut »pieni hupakko»), »kuinka olet hidasälyinen! Nuori Sparkler.»

Hän laski alas ikkunan, nojautui taapäin ja lepuutti huolettomasti kyynärpäätänsä ikkunanpieltä vasten, leyhytellen itseään komealla, kullan ja mustan värisellä espanjalaisella viuhkalla. Heitä seuraava gondoli oli taas pyyhältänyt edelle, jolloin kurkisteleva silmä vilahti sen ikkunassa; Fanny nauroi keikailevasti ja sanoi: »Oletko milloinkaan nähnyt noin hupsua ihmistä, rakkaani?»

»Luuletko, että hän aikoo seurata sinua koko matkan?» kysyi sisar.

»Rakas lapseni», vastasi Fanny, »en todellakaan voi vastata siitä, mitä typerikkö voi epätoivoissaan tehdä, mutta hyvin luultavaa se on. Matka ei ole niin suunnattoman pitkä. Koko Venetsia olisi tuskin liian laaja, luulisin, jos hän on nääntymäisillään halusta saada nähdä minua edes vilahdukselta.»

»Onko hän sitten?» kysyi Pikku Dorrit täysin viattomana,

»No niin, rakkaani, siihen kysymykseen on minun todella hiukan nolo vastata», tuumi sisar. »Luulen hänen olevan. Voit mieluummin kysyä Edwardilta. Hän lienee kertonut Edwardille niin päin. Olen saanut sen käsityksen, että hän tekeytyy kerrassaan narriksi Casinolla ja muissa sellaisissa paikoissa, puhumalla lakkaamatta minusta. Mutta kysy Edwardilta, jos tahdot tietää.»

»Miksi ihmeessä hän ei tule vierailulle?» kysyi Amy hetken mietittyään.

»Rakas Amy, ihmettelysi lakkaa piankin, jos olen saanut oikeita tietoja. En ensinkään ihmettelisi, vaikka hän tulisi tänään jo. Otaksun, että se raukka vain on odottanut rohkeutensa kasvamista.»

»Otatko hänet vastaan?»

»Niin, kultaseni, se saa riippua asianhaaroista. Tuossa hän taas on.
Katso häntä. Senkin tyhmeliini!»

Mr Sparkler oli kieltämättä typerän näköinen, silmän muljottaessa ikkunan takana kuin kupla lasissa ja hänen pysäyttäessään äkkiä aluksensa ilman muuta syytä kuin mikä hänellä oli.

»Kun kysyt minulta, aionko ottaa hänet vastaan, rakkaani», sanoi Fanny, jonka asento oli miltei yhtä tyyni sirossa välinpitämättömyydessään kuin itse mrs Merdlen, »niin mitä tarkoitat sillä?»

»Tarkoitan», vastasi Pikku Dorrit — »otaksun, että tarkoitin kysyä, mitä sinulla on mielessä, Fanny».

Fanny nauroi taas, samalla kertaa alentuvasti, veitikkamaisesti ja ystävällisesti ja sanoi, kietoen leikillisen hellästi käsivartensa sisaren ympärille:

»No kuules, pieni ystäväni. Sanoppas nyt, miten tuo nainen, jonka tapasimme Martignyssä, mielestäsi selviytyi pulastaan. Huomasitko, minkä päätöksen hän siinä paikassa teki?»

»En, Fanny.»

»Minäpä sanon sen sinulle, Amy. Hän päätti itsekseen: 'En aio milloinkaan viitata kohtaukseemme noissa erilaisissa oloissa enkä ole aavistavinanikaan, että nämä ovat samat tytöt.' Tällä tavalla hän selviää vaikeuksistaan. Mitä minä sanoin sinulle tullessamme Harley Streetiltä sillä kertaa? Hän on maailman röyhkein ja petollisin nainen. Mutta mitä edelliseen ominaisuuteen tulee, rakkaani, saattaa hän tavata vertaisensa.»

Osoittaen merkitsevästi espanjalaisella viuhkalla omaa rintaansa vihjasi Fanny erittäin ilmeikkäästi, mistä tämä vertainen oli löydettävissä.

»Lisäksi vielä» jatkoi Fanny, »määrää hän nuoren Sparklerin menettelemään samalla tavalla; hän ei päästä poikaansa läheisyyteeni ennen kuin on saanut päntätyksi hänen naurettavista naurettavimpaan kalloonsa (sillä pääksi sitä ei totisesti voi nimittää), että hänen tulee teeskennellä tavanneensa minut ensi kertaa siellä majatalon pihalla».

»Miksi?» ihmetteli sisar.

»Miksi? Herra Jumala, rakkaani!» (Taas oli äänessä sama sävy kuin hän sanoisi: »sinä pieni pöllöpää!») »Kuinka voit kysyä sellaista? Etkö ymmärrä, että minusta on saattanut sukeutua varsin toivottava puoliso tuollaiselle kollokallolle? Ja etkö käsitä, että hän sälyttää petoksen meidän syyksemme ja siirtäessään sen omilta hartioiltaan (varsin kauniit ne ovatkin, se on myönnettävä)», huomautti miss Fanny, silmäillen tyytyväisenä itseänsä, »teeskentelee säälivänsä meidän tunteitamme?»

»Mutta voimmehan me aina palata yksinkertaiseen totuuteen.»

»Kyllä, mutta luvallasi emme tee sitä», kivahti Fanny. »Ei; sitä emme suinkaan tee, Amy. Minä en ole aloittanut ilveilyä, hän sen teki, ja me jatkamme sitä.»

Voitonriemunsa kiihkossa käytteli miss Fanny viuhkaansa toisella kädellä ja puristi toisella sisartaan vyötäröstä, ikäänkuin olisi nutistellut mrs Merdleä.

»Ei», toisti hän. »Hän saa nähdä minun kulkevan samaa tietä kuin hän. Hän kääntyi sille, ja minä seuraan häntä. Ja onnen ja kohtalon siunauksella tahdon parantaa tuttavuuttani tämän naisen kanssa siksi, kunnes olen hänen nähtensä lahjoittanut hänen kamarineidollensa kymmenen kertaa niin kauniita ja kalliita pukuja kuin hän kerran lahjoitti minulle.»

Pikku Dorrit oli vaiti: hän tiesi, ettei häntä kuultaisi kysymyksessä, joka koski perheen arvoa, eikä tahtonut mistään hinnasta menettää sisarensa odottamatta ja vasta voitettua suosiota. Hän ei voinut myötävaikuttaa, mutta oli vaiti. Fanny tiesi hyvin, mitä hän ajatteli, niin hyvin, että pian kysyi häneltä hänen mieltänsä asiasta.

Pikku Dorritin vastaus kuului: »Aiotko rohkaista mr Sparkleria, Fanny?»

»Rohkaista, rakkaani?» Hänen sisarensa hymyili halveksivasti. »Riippuu siitä, mitä tarkoitat rohkaisemisella. Ei, en aio rohkaista häntä. Mutta aion tehdä hänet orjakseni.»

Pikku Dorrit katsoi vakavasti ja epäröiden häntä kasvoihin, mutta Fanny ei ollut taltutettavissa. Hän sulki mustan- ja kullanvärisen viuhkansa ja taputti sillä sisartansa nenälle, ikäänkuin olisi ollut ylpeä kaunotar ja suuri henki, joka laski leikkiä yksinkertaisen, kokemattoman toverin kanssa ja veitikkamaisesti neuvoi häntä.

»Minä leikin hänen kanssansa kissaa ja hiirtä ja opetan hänet tanssimaan pillini mukaan, rakkaani. Ja ellen saa hänen äitiänsäkin tanssimaan pillini mukaan, ei se ole minun syyni.»

»Mitä arvelet — rakas Fanny, älä vihastu, puhummehan nyt niin tuttavallisesti — mitä arvelet tästä lopuksi tulevan?»

»En voi sanoa vielä, edes ajatelleeni sitä, rakas ystävä», vastasi Fanny, ylimielisen välinpitämättömästi, »kaikki aikanaan. Sellaiset ovat suunnitelmani. Ja niiden selvitteleminen on vienyt niin paljon aikaa, että nyt olemme kotona. Ja nuori Sparkler on ovella kysymässä, keitä on kotona. Sattumalta vain, tietysti.»

Todella seisoikin nuorukainen gondolissaan, käyntikorttikotelo kädessä, muka kysyen palvelijalta, otettiinko vastaan. Tämä tapahtumien yhteensattuma vaikutti, että hän kohta senjälkeen esiintyi nuorten neitien edessä asennossa, jota entisinä aikoina olisi pidetty pahana enteenä kosijalle: neitien gondolierit, joilla oli ollut jossakin määrin vaivaa ja harmia takaa-ajosta, tönäsivät hiljaa ja varovasti omalla venheellään mr Sparklerin alusta sen verran, että tämä herrasmies kellahti kumoon kuin isohko keila, näyttäen kengänpohjansa sydämensä valitulle, jalompien ruumiinosien sätkytellessä venheen pohjalla, erään palvelijan sylissä.

Mutta kun miss Fanny hyvin myötätuntoisesti tiedusteli, oliko herrasmies loukkautunut, nousi mr Sparkler odottamattoman hyvin säilyneenä venheen pohjalta ja änkytti punastuen: »En ensinkään.» Miss Fanny ei voinut muistaa nähneensä häntä ennen ja oli astumaisillaan hänen ohitsensa, taivuttaen vieraasti päätänsä, kun nuori herra esittäytyi. Silloinkin oli hän hämillään, kun ei voinut muistaa tavanneensa häntä ennen, kunnes toinen selitti, että, hänellä oli ollut kunnia nähdä, hänet Martignyssa. Silloin hän muisti ja kysyi, kuinka hänen rouva äitinsä voi.

»Kiitos», änkytti mr Sparkler, »hän voi tavattoman hyvin — ainakin jotakuinkin hyvin».

»Venetsiassako?»

»Roomassa. Olen täällä yksin, yksin. Tulin tänne yksin, tervehtimään mr
Edward Dorritia. Samaten mr Dorritia. Oikeastaan koko perhettä.»

Kääntyen armollisesti palvelijoiden puoleen kysyi miss Fanny, oliko hänen pappansa tai veljensä kotona. Kun vastaus kuului, että, he molemmat olivat kotona, tarjosi mr Sparkler hänelle nöyrästi käsivartensa. Miss Fanny otti sen vastaan ja mr Sparkler saattoi hänet leveitä portaita ylös; jos mr Sparkler yhä uskoi (eikä ole syytä epäillä sitä), ettei hänessä, ollut mitään teeskentelevää, hölynpölyä, niin hän pettyi.

He saapuivat homeiseen vastaanottohuoneeseen, jonka haalistuneet, synkän merenvihreät verhot olivat kuluneet ja lahonneet, kunnes näyttivät olevan sukua meriruohokimpuille, jotka ajelehtivat ikkunoiden alla tai takertuivat muureihin ja näyttivät itkevän vangittujen sukulaistensa kohtaloa, ja täältä, lähetti miss Fanny sananviejät isälleen ja veljelleen. Odottaessaan heidän ilmestymistään, istui hän sohvassa erittäin edullisessa asennossa täydentäen naisellisen valloituksensa tekemällä joitakuita huomautuksia Dantesta, jonka mr Sparkler tunsi vain omituisena vanhana veitikkana, jolla oli tapana panna lehtiä päähänsä ja jostakin käsittämättömästä syystä istua tuolilla Firenzen tuomiokirkon edustalla.

Mr Dorrit tervehti vierasta erinomaisen ystävällisesti ja kohteliaasti. Hän kyseli erikoisesti mrs Merdlen vointia. Hän kyseli niinikään erikoisesti mr Merdlen vointia. Mr Sparkler vastasi tai pikemmin väänsi pieninä kappaleina paidankauluksen sisästä, että mrs Merdle, joka oli aivan kyllästynyt maakartanoonsa samoin kuin Brightonissa olevaan taloonsa eikä tietysti, kuten ymmärrätte, »voinut» jäädä Lontooseen, siellä kun ei ollut ainoatakaan ihmistä siihen aikaan eikä myöskään tänä vuonna tuntenut halua vierailla tuttaviensa maakartanoissa, oli päättänyt viettää jonkun aikaa Roomassa, jonka seuraelämään hänen kaltaisensa tunnetusti hieno, kaikesta teeskentelevästä hölynpölystä vapaa nainen varmasti otettaisiin avosylin vastaan. Mitä mr Merdleen tuli, oli hän niin tarpeellinen Cityssä ja muissa sellaisissa paikoissa ja oli niin hiton ilmiömäisen taitava liike- ja raha-asioissa ja muissa sellaisissa, että mr Sparkler epäili, tokko maan rahamaailma kykenisi tulemaan toimeen ilman häntä, vaikka hän, mr Sparkler, ei salannut sitä, että hänen työnsä ajoittain kävi ylivoimaiseksi ja että hänelle tekisi hyvää päästä joksikin aikaa aivan uuteen ympäristöön ja uuteen ilmanalaan. Mitä häneen itseensä tuli, niin mr Sparkler ilmoitti Dorrit-perheelle, että hän erikoisasioissa aikoi matkustaa sinne minne hekin.

Tämä suunnaton keskusteluponnistus vaati aikaa, mutta oli sisältörikas ja vaikuttava. Siitä syystä mr Dorrit lausui toivomuksensa, että mr Sparkler pian söisi päivällistä heidän luonansa. Mr Sparkler suhtautui kutsuun niin ystävällisesti, että mr Dorrit kysyi, mitä hän esimerkiksi tänään aikoi tehdä. Koska hänellä ei sinä päivänä ollut mitään tehtävää (tämä oli hänen tavallinen toimensa, johon hänellä oli aivan erikoiset lahjat), niin mr Dorrit pyysi viipymättä häntä jäämään nyt päivälliselle; sitäpaitsi sai hän tehtäväkseen saattaa naiset illalla oopperaan.

Päivällisaikaan kohosi mr Sparkler taas merestä kuin Venuksen poika, koettaen jäljitellä äitiänsä, ja nousi loistavana ja komeana leveitä portaita ylös. Jos Fanny aamupäivällä oli ollut ihastuttava, oli hän sitä nyt kolmin verroin, kauniisti puettuna häntä parhaiten somistaviin väreihin ja käytöksessä huoletonta ylimielisyyttä, joka sitoi mr Sparklerin kaksinkertaisilla kahleilla, niitaten ne lujasti yhteen.

»Kuulin, että te, mr Sparkler, olette tuttu mr — hm — mr Gowanin kanssa», sanoi isäntä päivällispöydässä, »mr Henry Gowanin kanssa».

»Aivan oikein», vastasi mr Sparkler. »Hänen äitinsä ja minun äitini ovat sydänystäviä.»

»Jos olisin ajatellut asiaa, Amy», sanoi mr Dorrit melkein yhtä suurenmoisen suojelevasti kuin itse loordi Decimus, »niin olisin lähettänyt heille kutsun päivälliselle tänään. Joku palvelijoistamme olisi voinut noutaa heidät ja — hm — tuoda heidät tänne. Yksi gondoleistamme olisi kyllä — hm — joutanut siihen tarkoitukseen. Olen pahoillani, että unohdin sen. Muistuta minulle siitä huomenna, Amy.»

Pikku Dorritilla oli epäilyksensä siitä, kuinka mr Henry Gowan suhtautuisi heidän suojelukseensa, mutta hän lupasi kyllä muistuttaa.

»Maalaako mr Henry Gowan — hm — muotokuvia?» kysyi mr Dorrit.

Mr Sparkler otaksui, että hän maalasi mitä hyvänsä, jos hän vain sai tilauksia.

»Hän ei liiku millään erikoisalalla?» kysyi mr Dorrit.

Mr Sparkler, rakkauden henkevöittämänä, vastasi, että erikoisaloilla liikkumiseen tarvitaan erikoisjalkineita: esimerkiksi metsästyksessä pitää olla metsästyssaappaat, cricket-pelissä cricket-kengät. Mutta hän ei luullut Henry Gowanilla olevan mitään erikoisjalkineita.

»Eikö spesiaaliseerausta?» kysyi mr Dorrit.

Tämä oli pitkä ja vaikea sana mr Sparklerille, jonka aivot olivat uupuneet viime ponnistuksista, ja hän vastasi: »Kiitos, ei. Syön hyvin harvoin sitä.»

»Vai niin!» vastasi mr Dorrit. »Olisi erittäin mieluista minulle — hm — jos saisin tilaisuuden jollakin tavoin — hm — osoittaa haluani kannattaa tämän — hm — hyvää sukua olevan herrasmiehen pyrkimyksiä ja edistää hänen neronsa kehittymistä. Minun pitäisi pyytää mr Gowania maalaamaan muotokuvani. Jos tulos on molemmin puolin tyydyttävä, niin — hm — voisin pyytää häntä koettelemaan voimiaan maalaamalla koko perheeni.»

Mr Sparklerin mieleen juolahti harvinaisen rohkea ja omintakeinen ajatus, jonka hän koetti pukea sanoiksi, että nimittäin perheessä oli muuan (hän tehosti erikoisesti sanaa »muuan»), jolle maalarin sivellin ei kyennyt tekemään oikeutta. Mutta koska hän ei löytänyt sopivia sanoja, menivät hyvät humalat hukkaan.

Tämä oli sitäkin pahoiteltavampaa, koska miss Fanny suuresti innostui muotokuvien maalauksesta ja kehoitti isäänsä tekemään ehdotuksensa. Hän otaksui, sanoi hän, että mr Gowan oli menettänyt parempia ja korkeampia tilaisuuksia naidessaan kauniin vaimonsa; hän sanoi myöskin, että rakkaus matalassa majassa ja pakko maalata toimeentulon vuoksi oli jotakin niin kaunista ja mielenkiintoista, että hän pyysi isää tilaamaan nuo muotokuvat huolimatta siitä, saiko mr Gowan yhdennäköisyyden sattuvaksi vai ei, vaikka he kyllä, Amy ja hän, tiesivätkin hänen kykenevän siihen, sillä he olivat tänään nähneet hänen telineellään erittäin puhuvan todistuksen siitä, kun olivat siellä saaneet tilaisuuden verrata taideteosta alkuperäiseen malliin. Nämä huomautukset olivat tehdä mr Sparklerin epätoivoiseksi (mikä kenties oli niiden tarkoituksenakin), sillä samalla kuin ne todistivat miss Fannyn kykenevän kokemaan hellempiä tunteita, osoittivat ne hänen olevan niin viattoman tietämättömän hänen ihailustaan, että mr Sparklerin silmät muljahtelivat päässä lemmenkateudesta tuntematonta kilpailijaa kohtaan.

Päivällisen jälkeen astuivat he taas alas mereen ja kohosivat siitä oopperatalon portaiden juurella, nousivat näitä ylös suurta kangaslyhtyä kantavan gondolierin perässä, joka opasti heitä kuin mikäkin merehinen, ja astuivat aitioonsa, jossa mr Sparkler sai viettää tuskantäyden illan. Koska katsomo oli pimeä ja aitio valoisa, kävi täällä useita vierailijoita näytännön kestäessä, ja miss Fanny oli niin huvitettu näistä, joiden kanssa hän, ottaen hurmaavia asenteita, keskusteli, tuttavallisesti kuiskutteli ja hiukan väitteli siitä, keitä istui etäisemmissä aitioissa, että onneton mr Sparkler alkoi vihata koko ihmiskuntaa. Mutta hänellä oli kaksi lohdutusta näytännön päätyttyä. Miss Fanny antoi hänelle viuhkansa pideltäväksi siksi aikaa kun hän korjaili päällysviittaansa, ja hänen siunattu etuoikeutensa oli tarjota käsivartensa sydämensä valitulle heidän astuessaan portaita alas. Nämä suosionmuruset riittivät juuri parahiksi ylläpitämään hänen toivoansa, ajatteli mr Sparkler, ja toisaalta lienee mahdollista, että miss Dorrit ajatteli samoin.

Merehinen seisoi lyhtyineen valmiina aition ovella, ja toisia merehisiä seisoi niinikään lyhtyineen toisilla ovilla. Dorritien merehinen piti valoaan alhaalla valaistukseen portaita, ja mr Sparklerin kahleisiin lisääntyi uusi painava kerros, kun hän näki miss Fannyn säteilevän jalan vilahtelevan vieressään askelmilla. Odottelevien joukossa oli Pariisin Blandois. Hän jutteli ja käveli Fannyn rinnalla.

Pikku Dorrit astui edellä veljensä ja mrs Generalin seurassa (mr Dorrit oli jäänyt kotiin); mutta laiturilla tapasivat he kaikki toisensa. Amy säpsähti taas nähdessään Blandoisin lähellään, auttamassa Fannya venheeseen.

»Gowanille on sattunut vahinko», kertoi hän, »senjälkeen kun kauniit naiset tuottivat hänelle ilon vierailemalla hänen luonansa».

»Vahinko?» toisti miss Fanny, joka erottuaan Sparklerista istuutui venheeseen.

»Vahinko, niin», vastasi Blandois. »Hänen koiransa Lion.» Pikku
Dorritin käsi lepäsi hänen kädessään hänen puhuessaan.

»Se on kuollut», ilmoitti Blandois.

»Kuollut?» kertasi Pikku Dorrit. »Niin hieno koira!»

»Niin, hyvät naiset!» vakuutti Blandois hymyillen ja kohauttaen hartioitaan. »Joku on myrkyttänyt niin hienon koiran».