KOLMASVIIDETTÄ LUKU
Enimmäkseen papua ja prismaa
Mrs General, joka aina istui tanakasti ajajanistuimellaan ohjaten sopivaisuusvaljakkoansa, pani parhaansa kiilloittaakseen rakkaan nuoren ystävänsä pintaa, ja hänen rakas nuori ystävänsä pani parhaansa salliakseen sen tapahtua. Hän oli kyllä työteliään elämänsä aikana ponnistellut ankarasti saavuttaakseen monenlaisia päämääriä, muttei milloinkaan ankarammin kuin nyt, antaakseen mrs Generalin kiilloittaa itseään. Hän oli kyllä levoton ja hänen oli paha olla tämän siloittelevan käsittelyn alla, se on totta; mutta hän alistui perheen vaatimuksiin sen mahtavuuden päivinä, samoin kuin oli alistunut sen vaatimuksiin alennuksen aikana, ja otti huomioon omat halunsa ja taipumuksensa tässä asiassa yhtä vähän kuin oli ottanut huomioon oman nälkänsä niihin aikoihin, jolloin oli säästänyt päivällisensä, jotta isä saisi illallisensa.
Yksi lohdutus hänellä oli tässä ainaisessa kiirastulessa, ja se ylläpiti häntä paremmin ja lohdutti häntä enemmän kuin vähemmin uskollinen ja rakastava luonne, joka ei olisi niin tottunut taisteluihin ja uhrauksiin, olisi voinut käsittääkään; sen saakin elämässä usein havaita, että Pikku Dorritin kaltaiset eivät harkitse asioita puoliksikaan niin tarkoin kuin ne, jotka asettuvat heidän yläpuolellensa. Tämä lohdutus oli hänen sisarensa yhä jatkuva ystävällisyys. Se ei merkinnyt mitään, että tämä ystävällisyys ilmeni suvaitsevana suojeluksena: hän oli tottunut sellaiseen. Se ei merkinnyt mitään, että se piti hänet veronalaisessa asemassa ja sijoitti hänet hänen sisarensa loistavien riemuvaunujen saattojoukkoon, kun sitävastoin miss Fanny istui korkealla palvottavana. Pikku Dorrit ei pyytänyt parempaa paikkaa. Ihaillen aina Fannyn kauneutta ja suloa ja sukkeluutta hän ei selvitellyt itselleen, kuinka paljon hänen rakkautensa Fannyyn riippui hänen omasta sydämestään ja minkä verran Fannyn sydämestä, vaan antoi hänelle kaiken sen sisarellisen rakkauden, mikä mahtui hänen suureen sydämeensä.
Se suuri määrä papua ja prismaa, jota mrs General valoi perhe-elämään, yhdessä Fannyn alituisten seuraelämä-retkeilyjen kanssa salli vain pienen luonnollisuuden jätesakan laskeutua jokapäiväisen elämän seoksen pohjalle. Tämä teki tuttavalliset keskustelut Fannyn kanssa kaksin verroin kalliiksi Pikku Dorritille ja lisäsi niiden tuottamaa lohdutusta.
»Amy», sanoi Fanny hänelle eräänä iltana, kun he olivat kahden, hyvin rasittavan päivän jälkeen, jolloin Pikku Dorrit oli aivan uupunut, mutta Fanny valmis milloin hyvänsä uudelleen ryntäämään seuraelämään, »minäpä kerron sinun pieneen korvaasi jotakin. Et kai voi arvata, mitä se on?»
»En luulisi, rakas», vastasi Amy.
»No, minäpä annan sinulle vähän alkua. Mrs General.» Pavut ja prismat olivat olleet väsyttävästi vallalla koko päivän — kaikki oli ollut vain pintaa ja kiilloitusta ja sisällyksetöntä ulkokuorta — niin että Pikku Dorrit näytti hartaasti toivovan, että mrs General pysyisi hyvästi peiteltynä vuoteessaan edes muutaman tunnin.
»No, etkö voi arvata, Amy?»
»En, rakkaani. Ellen ole tehnyt jotakin», säikähti Amy, peläten mahdollisesti jollakin tavoin raapaisseensa naarmuja kiilloitukseen tai rypistäneensä silopintaa.
Tämä erehdys huvitti niin suuresti Fannya, että hän otti mieliviuhkansa (hän istui pukupöytänsä ääressä, ympärillään julma ase varustuksensa, jonka useimmat kidutuskoneet vielä höyrysivät Sparklerin sydänverestä) ja taputti sillä moneen kertaan sisarensa nenää, nauraen koko ajan.
»Voi sitä meidän pikku Amyamme!» huudahti hän. »Millainen pieni ujo hanhi tämä Amymme onkaan! Mutta tässä ei ole mitään nauramista. Päinvastoin olen suuttunut, ystäväiseni.»
»Koska minä en ole siihen syynä, niin en välitä siitä», hymyili Amy.
»Mutta minä välitän», vastasi Fanny, »ja niin sinäkin teet, lemmikkini, jahka avaan silmäsi. Amy, eikö mieleesi milloinkaan ole juolahtanut, että eräs on oudon kohtelias mrs Generalille?»
»Kaikki ovat kohteliaita mrs Generalille. Sentähden —»
»Sentähden, että hän jähmetyttää ne sellaisiksi!» keskeytti Fanny. »En tarkoittanut sitä; tämä on aivan toista. No, eikö mieleesi ole juolahtanut, että pappa on oudon kohtelias mrs Generalille?»
Amy näytti olevan kovin ymmällä jupistessaan: »Ei.»
»Ei, eikö todellekaan? Mutta sitä hän on. Hän on, Amy», intti Fanny.
»Ja muista, mitä sanon. Mrs Generalilla on aikeita papan suhteen!»
»Rakas Fanny, luuletko mahdolliseksi, että mrs Generalilla voi olla aikeita kenenkään suhteen?»
»Luulenko mahdolliseksi? Ystäväni, minä tiedän sen. Sanon, että hänellä on aikeita papan suhteen. Kerronpa sinulle enemmänkin: pappa pitää häntä sellaisena ihmeenä, täydellisyyden perikuvana ja sellaisena siunauksena meidän perheellemme, että minä hetkenä hyvänsä voi joutua hänen tenhonsa valtaan. Mitä kauniita tulevaisuudenkuvia se herättääkään! Ajattele minua mrs Generalin tyttärenä!»
Pikku Dorrit ei vastannut: »Ajattele minua mrs Generalin tyttärenä», mutta hän näytti levottomalta ja kysyi totisena, mistä Fanny oli joutunut tällaisiin päätelmiin.
»Herra Jumala, kultaseni», vastasi Fanny terävästi. »Yhtä hyvin voit kysyä minulta, kuinka tiedän, että joku mies on rakastunut minuun itseeni! Mutta tietysti minä tiedän sen. Se tapahtuu varsin usein, mutta tiedän sen aina. Ja tämän luulisin tietäväni jotensakin samalla tavalla. Oli miten oli, niin tiedän sen.»
»Et ole milloinkaan kuullut papan sanovan mitään?»
»Sanovan mitään?» toisti Fanny. »Rakas lapsikulta, mitä hänen nyt vielä olisi tarvinnut sanoa?»
»Etkä ole kuullut mrs Generalin sanovan mitään?»
»Taivasten tekijä, Amy, onko hän sitä lajia naisia, joka sanoisi jotakin? Eikö ole selvän selvää, ettei hänellä nyt ole muuta tehtävää kuin pitää yllä ryhtiänsä, siloitella siunattuja hansikkaitaan ja keimaillen purjehtia edestakaisin. Sanonut jotakin! Jos hänellä wistipelissä on valttiässä hallussaan, ei hän puhu siitä mitään, lapsi. Se näkyy vasta, kun hän lyö sen pöytään.»
»Mitähän, jos sittekin olet erehtynyt, Fanny. Etköhän voisi erehtyä tässä?»
»Kyllä tietysti, voisinhan erehtyä», vastasi Fanny, »mutta en kai sittekään erehdy. Olen kuitenkin iloinen, että voit toivoa sellaista pelastusta ja että voit nyt ajatella noin rauhallisesti tuota uhkaavaa mahdollisuutta. Ehkäpä sitte voit kestää, kun tämä liitto solmitaan. Minä en ainakaan kestä sitä enkä yritäkään. Mieluummin ottaisin nuoren Sparklerin.»
»Oi, häntä et toki milloinkaan ota, et missään tapauksessa, Fanny!»
»Totisesti, ystäväni», vastasi nuori neiti äärimmäisen välinpitämättömästi. »En voi taata sitäkään. Ei voi tietää, mitä tapahtuu. Varsinkin kun minulla silloin olisi monta tilaisuutta kohdella tuota naista, hänen äitiänsä, hänen omaan tyyliinsä. Sitä en suinkaan jättäisi tekemättä, Amy.»
Muuta ei sitte puhuttu sisarusten kesken; mutta se, mikä oli tullut sanotuksi, valmisti näille molemmille, mrs Generalille ja mr Sparklerille, huomattavan sijan Amyn ajatuksissa, jotka sen jälkeen usein askartelivat näissä ongelmissa.
Mrs Generalista, joka jo aikoja sitten oli kiilloittanut pintansa niin täydellisen siloiseksi, ettei kukaan voinut nähdä mitä sen alla oli (jos siellä oli jotakin), oli mahdotonta havaita mitään. Mr Dorrit oli kieltämättä hyvin kohtelias hänelle ja piti häntä erinomaisen suuressa arvossa, mutta Fanny, joka aina oli kiivas, saattoi helposti erehtyä tässä suhteessa. Sitävastoin oli Sparkleria koskeva juttu toisenlainen, niin että kuka hyvänsä saattoi nähdä mitä oli tekeillä; Pikku Dorrit näki sen ja mietiskeli sitä epäillen ja kummastellen.
Mr Sparklerin kiintymys oli verrattavissa vain hänen orjuuttajansa oikkuihin ja julmuuteen. Toisinaan suosi tämä häntä niin ilmeisesti, että toinen nauraa tyrskähteli ääneen ilosta, ja seuraavana päivänä tai jo seuraavana hetkenä unohti hänet täydellisesti syösten miesparan sellaiseen pimeyden kuiluun, että häneltä pääsi voihkaus, jonka hän koetti typerästi peittää rykäisemällä. Hänen palvontansa sitkeys ei vähääkään liikuttanut Fannyn sydäntä, huolimatta siitä, että toinen riippui niin kiinni Edwardissa, että kun tämä tahtoi vaihtaa seuraa, täytyi hänen harmikseen hiipiä talosta kuin salaliittolainen, käyttää vieraita eksyttäviä gondoleja ja kulkea takateitä ja salaisten ovien kautta; huolimatta siitä, että hän niin huolehti mr Dorritin terveydestä, että kävi joka toinen päivä tiedustelemassa sitä, aivan kuin vanha herra olisi potenut vaihtelevaa kuumetautia; huolimatta siitä, että hän soudatti itseään pääikkunoiden edustalla niin herkeämättä kuin olisi lyönyt vetoa suuresta summasta soudattavansa itseään tuhat peninkulmaa tuhannessa tunnissa, ja huolimatta siitä, että milloin ikinä hänen sydämensä valitun gondoli laski vesille, mr Sparklerinkin gondoli heti hyökkäsi vetisestä väijymäpaikastaan ryhtyen takaa-ajoon, aivan kuin miss Fanny olisi ollut kaunis salakuljettaja ja hän tullivirkamies. Tämä luonnostaan voimakasta ruumiinrakennetta vahvistava alituinen oleskelu ulkoilmassa ja suolaisen veden hengessä luultavasti esti mr Sparkleria ulkonaisesti riutumasta; olipa syy mikä hyvänsä, ei hänellä ollut etäisintäkään toivoa voida liikuttaa valtiattarensa sydäntä huonontuneella terveydelläänkään, sillä hän tuli tukevammaksi päivä päivältä ja hänen ulkomuotonsa omituisuus, että hän nimittäin pikemmin näytti paisuneelta pojalta kuin nuorelta mieheltä, kehittyi erikoisen huomattavaksi punakaksi lihavuudeksi.
Kun Blandois tuli vierailulle, otti mr Dorrit kohteliaasti hänet mr Gowanin ystävänä vastaan ja mainitsi hänelle tuumastaan antaa mr Gowanille tehtäväksi ikuistaa hänet jälkimaailmalle. Kun Blandois suuresti kehui tätä aietta, juolahti mr Dorritin mieleen, että hänestä varmaankin olisi hauska kertoa ystävälleen näin varatusta suurenmoisesta tilaisuudesta. Blandois vastaanotti tämän tehtävän ominaisella komean vapaalla tavallaan ja vannoi suorittavansa sen ennenkuin oli tuntia vanhempi. Hänen kertoessaan uutista Gowanille, toivotti tämä varsin vapaamielisesti noin kymmenisen kertaa mr Dorritin hiiden kattilaan (sillä suojelevaisuus harmitti häntä miltei yhtä paljon kuin sen puutekin), ja hän oli taipuvainen riitelemään ystävänsä kanssa siksi, että tämä oli tuonut hänelle tällaisen sanoman.
»Lieneekö ymmärryksessäni vikaa, Blandois, vai kuinka on», sanoi hän, »mutten kuolemakseni käsitä, mitä tämä asia kuuluu teihin».
»En, totta vie, minäkään tiedä», vastasi Blandois, »paitsi että luulin palvelevani ystävääni».
»Pistämällä nousukkaan pestirahan taskuuni?» kysyi Gowan rypistäen otsaansa. »Sitäkö tarkoitatte? Sanokaa toiselle ystävällenne, että hän maalauttaa päänsä jonkun ravintolan ovikilpeen. Osoitekilpien maalaaja sen kyllä suorittaa. Kuka minä olen ja kuka hän on?»
»Mestari», vastasi sanantuoja, »ja kuka on Blandois?»
Välittämättä vähääkään viimeisestä kysymyksestä vihelsi Gowan äkäisenä mr Dorritin menemään. Mutta seuraavana päivänä palasi hän taas asiaan, sanoen huolettomaan tapaansa ja naurahtaen pilkallisesti: »No, Blandois, koska me menemme teidän Mecenaanne luo? Meidän päivätyöläisten on tartuttava työhön, kun sitä vain tarjotaan. Koskas menemme katsomaan tätä työtä?»
»Milloin tahdotte», vastasi loukattu Blandois. »Mitä minulla on siihen sanomista? Mitäpä se minulle merkitsee?»
»Voin ilmoittaa, mitä se merkitsee minulle», sanoi Gowan. »Leipää ja juustoa. Ihmisen täytyy syödä. Menkäämme siis, ystäväni Blandois.»
Mr Dorrit otti heidät vastaan tytärtensä ja mr Sparklerin läsnäollessa; viimemainittu sattui, merkillistä kyllä, vierailemaan juuri silloin. »Mitä kuuluu, Sparkler?» sanoi Gowan huolettomasti. »Koska elätte äitinne älyn turvissa, vanha kaveri, toivon menestyvänne paremmin kuin minä.»
Mr Dorrit mainitsi ehdotuksensa. »Sir», vastasi Gowan nauraen, kuunneltuaan sitä kylläkin armollisesti, »olen vielä tottumaton tässä ammatissa enkä ole sen salaisuuksien erikoistuntija. Minun kai pitäisi katsella teitä erilaisissa valaistuksissa ja selittää olevanne mainio maalattava sekä tuumia, milloinka olisin kylliksi vapaa antautuakseni tarpeellisella innostuksella maalaamaan sitä hienoa muotokuvaa, jonka aion tehdä teistä. Vakuutan», ja hän nauroi taas, »tuntevani itseni suorastaan petturiksi rakkaiden, lahjakasten, kilttien hienojen tovereitteni, taiteilija-veljieni leirissä, kun en suorita tätä ilveilyä tämän paremmin. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen ja on jo liian myöhäistä oppia sitä. No niin, asian laita on niin, että minä olen kehno maalaaja, mutten paljoa kehnompi kuin muutkaan. Jos aiotte viskata noin sata guineaa menemään, ja koska olen niin köyhä kuin ylhäisten köyhät sukulaiset tavallisesti ovat, niin olen hyvin kiitollinen, jos viskaatte ne minuun päin. Minä koetan tehdä parhaani ansaitakseni ne, ja jos siitä huolimatta parhaani havaittaisiin huonoksi, niin saatte pienellä nimellä merkityn huonon muotokuvan suurella nimellä merkityn huonon muotokuvan sijasta.»
Tämä puheensävy, vaikkei se ollut sellainen, jota hän oli odottanut, miellytti yleensä mr Dorritia. Se todisti, että tämä ylhäissukuinen herrasmies, joka ei ollut pelkkä ammattimies, tulisi olemaan kiitollisuudenvelassa hänelle. Hän ilmaisi tyytyväisyytensä antautumalla mr Gowanin maalattavaksi ja toivoi saavansa ilon lähemmin tutustua häneen yksityisenä herrasmiehenä.
»Olette erittäin ystävällinen», sanoi Gowan. »En ole luopunut seuraelämästä senkään jälkeen kun liityin siveltimen veljeskuntaan (sen jäsenet ovat maailman hauskimpia tovereita), ja olen iloinen saadessani toisinaan tuntea vanhan, hienon ruudin hajua, vaikka se onkin lennättänyt minut ilmaan ja nykyiseen kutsumukseeni. Teidän ei pidä luulla, mr Dorrit», ja taas hän nauroi huolettomimpaan tapaansa, »että eksyn ammattini vapaamuuraritemppuihin — niin ei ole; en kuolemaksenikaan voi olla pettämättä sitä, minne tullenkin, vaikka, kautta Jupiterin, rakastan ja kunnioitan ammattiani täydestä sydämestäni — jos ehdotankin sovittavaksi ajasta ja paikasta».
Hm! Mr Dorrit ei suinkaan voinut — hm — epäillä mr Gowanin avomielisyyttä.
»Olette taas erittäin ystävällinen», sanoi Gowan. »Mr Dorrit, kuulin, että aiotte mennä Roomaan. Minäkin matkustan sinne; siellä on minulla ystäviä. Sallikaa minun siellä, eikä täällä, aloittaa se vääryyden teko, jonka olen suunnitellut teitä vastaan. Tänä loppuaikana on meillä kiirettä täällä, ja vaikka koko Venetsiassa ei ole köyhempää ehjähihaista miestä kuin minä, niin en ole sittenkään päässyt vapaaksi harrastelijaluonteestani — häpäisen ammattiani taas, kuten kuulette — enkä voi kiireesti käydä käsiksi tilaukseen vain vaivaisten kolikkojen tähden.»
Nämä huomautukset otti mr Dorrit vastaan yhtä armollisesti kuin edellisetkin. Ne olivat valmistuksena mr ja mrs Gowanin ensimmäisiin päivälliskutsuihin mr Dorritin luona, ja samalla ne taitavasti asettivat Gowanin tässä uudessa perheessä hänen tavalliseen asemaansa.
Hänen vaimonsa asetettiin niinikään oikealle paikallensa. Miss Fanny ymmärsi, erikoisen selvästi, että mrs Gowanin kauneus oli maksanut hyvin paljon hänen miehellensä, että Barnacle-suvussa oli noussut kauhea hälinä hänen tähtensä ja että leski mrs Gowan, jonka sydän oli ollut siitä murtua, oli päättävästi vastustanut avioliittoa, kunnes hänen äidilliset tunteensa olivat päässeet voitolle. Mrs General ymmärsi myöskin varsin hyvin, että tämä liitto oli aiheuttanut suurta surua ja epäsopua suvussa. Kelpo mr Meaglesistä ei ollut puhetta, paitsi että pidettiin varsin luonnollisena, että hänen kaltaisensa henkilö tahtoi kohottaa tyttärensä omasta mitättömyydestään korkeampaan asemaan, eikä kukaan moittinut häntä siitä, että hän sitä varten pani parastansa.
Pikku Dorritin mielenkiinto tämän umpimähkäisen otaksuman kaunista esinettä kohtaan oli liian vilpitön ja valpas, jotta hän olisi erehtynyt arvostelussaan. Hän ymmärsi, että tällä seikalla oli osansa siinä varjossa, joka hiukan hämärsi mrs Gowanin elämää, samoin kuin hän vaistomaisesti tiesi, että tässä otaksumassa ei ollut vähintäkään perää.
Mutta se pani esteitä hänen ja mrs Gowanin läheisemmälle liittymiselle toisiinsa siten, että papu- ja prismakoulu osoitti erinomaista kohteliaisuutta, muttei varsin suurta tuttavallisuutta mrs Gowania kohtaan; ja Pikku Dorritin, joka oli pakollisena oppilaana tässä koulussa, täytyi nöyrästi alistua sen määräyksiin ja säännöksiin.
Siitä huolimatta oli näiden molempien välillä jo myötätuntoinen yhteisymmärrys, joka olisi voittanut suuremmatkin vaikeudet ja antanut ystävyyden kehittyä rajoitetummastakin kanssakäymisestä. Ikäänkuin sattuma olisi päättänyt suosia heitä, saivat he uuden todistuksen luonteittensa samankaltaisuudesta huomatessaan molemmat tuntevansa samanlaista vastenmielisyyttä Pariisin Blandoisia kohtaan; tämä vastenmielisyys kohosi sellaiseksi luonnolliseksi kammoksi ja inhoksi, jota ilkeät matelijat herättävät.
Tämän toimivan yhteisymmärryksen ohessa oli heidän välillään vastaanottavaan yhteisymmärrys. Molempia nimittäin kohteli Blandois aivan samalla tavalla; hänen käytöksessään heitä molempia kohtaan oli jotakin, minkä he tiesivät tekevän sen erilaiseksi kuin muita kohtaan. Tämä erotus ilmeni niin vähäisenä, etteivät muut sitä huomanneet, mutta he tiesivät sen olevan olemassa. Hän saattoi miltei huomaamatta muljauttaa ilkeitä silmiään tai tehdä vähäisen eleen valkoisella, pehmeällä kädellään tai rahtusen verran ilmeikkäämmin hymyillä nenä-viiksi-hymyään, joka oli hänen kasvojensa tavallisin liike, kun hän tahtoi osoittaa ylimielisyyttänsä nimenomaan heitä kohtaan. Tuntui kuin hän olisi sanonut: »Minulla on salainen valta näihin. Tiedän, mitä tiedän.»
Kumpikaan ei ollut tuntenut sitä niin selvästi eikä niin varmasti tietänyt toisen tuntevan samaa kuin sinä päivänä, jolloin Blandois tuli Dorritille heittämään hyvästi ennen Venetsiasta lähtöään. Mrs Gowan oli siellä samaa tarkoitusta varten, ja Blandois tapasi heidät molemmat yhdessä, muun perheen ollessa ulkona. He olivat istuneet tuskin viittä minuuttia yhdessä, ja miehen erikoinen käytös sanoi: »Te puhelitte minusta. Häh! Olen tässä nyt estääkseni sitä.»
»Tuleeko Gowan tänne», kysyi hän, hymyillen.
Mrs Gowan vastasi kieltävästi.
»Eikö? Sallitteko nöyrän palvelijanne saattaa teidät kotiin, kun lähdette täältä?»
»Kiitos, en menekään kotiin.»
»Ette menekään kotiin! Siis ei minulla ole mitään toivoa!» Ei hänellä sitä ollutkaan, mutta hän ei kuitenkaan ollut niin toivoton, että olisi lähtenyt tiehensä ja jättänyt heidät sinne. Hän istui edelleen, huvittaen heitä hienoimmilla kohteliaisuuksillaan, valituimmalla keskustelullaan, mutta koko ajan tarkoitti hän heille: »Ei, ei, ei, hyvät naiset. Minä istun täällä nimenomaan estääkseni teitä siitä!»
Hän tiedoitti sen heille niin ilmeikkäästi, osoittaen niin pirullista sitkeyttä, että mrs Gowan viimein nousi lähteäkseen. Kun Blandois tarjosi hänelle käsivarttaan saattaakseen hänet portaita alas, puristi nuori rouva varoittaen Pikku Dorritin kättä omassaan ja vastasi: »Kiitos, ei. Mutta jos tahdotte katsoa onko gondolimieheni valmiina, niin olisin kiitollinen.»
Blandoisilla ei ollut valitsemisen varaa, vaan hänen täytyi mennä alas ennen heitä. Hänen poistuessaan, hattu kädessä, kuiskasi mrs Gowan:
»Hän tappoi koiran.»
»Tietääkö mr Gowan sen?» kuiskasi Pikku Dorrit.
»Kukaan ei tiedä sitä. Älkää katsoko minuun, katsokaa häneen. Hän kääntyy tuossa tuokiossa. Ei kukaan tiedä sitä, mutta minä olen varma siitä. Niinhän tekin olette?»
»Niin — niin luulisin», vastasi Pikku Dorrit.
»Henry pitää hänestä eikä tahdo ajatella hänestä pahaa; hän on itse niin jalo ja avomielinen. Mutta te ja minä tiedämme arvioivamme häntä ansion mukaan. Hän väitti Henrylle, että koira oli myrkytetty jo silloin kun se yritti hyökätä hänen päällensä. Henry uskoo sen, mutta me emme usko. Huomaan, että hän koettaa kuunnella, muttei kuule. Hyvästi, rakkaani! Hyvästi!»
Viime sanat lausuttiin ääneen, kun ketterä Blandois pysähtyi, käänsi päätänsä ja katsoi heihin portaiden alapäästä. Siinä seistessään näytti hän todellakin, huolimatta kohteliaimmasta ilmeestään, sellaiselta, että todellinen ihmisystävä ei olisi saattanut toivoa tekevänsä parempaa palvelusta ihmiskunnalle kuin sitomalla kiven hänen kaulaansa upottaa hänet pimeän holvikäytävän alapuolella juoksevaan veteen, jonka partaalla mies seisoi. Sellaista ihmiskunnan hyväntekijää ei kuitenkaan ollut saapuvilla. Blandois auttoi mrs Gowanin venheeseen ja seisoi katsellen sitä, kunnes se hävisi ahtaasta näköpiiristä, jolloin hän hyppäsi omaan alukseensa ja seurasi perässä.
Pikku Dorrit oli toisinaan ajatellut ja ajatteli taas noustessaan portaita, että Blandois oli liian helposti päässyt tunkeutumaan hänen isänsä taloon. Mutta tätä oli tuskin katsottava poikkeukselliseksi tapaukseksi: siksi monet ja monenkaltaiset henkilöt olivat tehneet samoin, mr Dorritiin kun oli tarttunut samanlainen seurusteluraivo kuin hänen vanhempaan tyttäreensäkin. Dorrit-perheen oli vallannut oikea intohimo hankkia tuttavuuksia, joihin he saattoivat vaikuttaa rikkaudellaan ja tärkeydellään.
Pikku Dorritista tuntui yleensä, että seuraelämä, jossa he liikkuivat, oli samanlaista kuin Marshalseassa, hiukan korkeammalla tasolla vain. Suuri joukko ihmisiä näytti matkustavan ulkomaille jotenkin samoista syistä kuin useat joutuivat vankilaan, velkojen, laiskuuden, sukulaisuussuhteiden, uteliaisuuden, omituisuuden tähden ja yleensä siksi, etteivät he voineet menestyä kotona. He tutustuivat näihin vieraisiin kaupunkeihin oppaiden ja paikallisten seuralaisten johdolla, samalla tavoin kuin velalliset tutustuivat vankilaan. He kuljeksivat kirkoissa ja taulukokoelmissa jotensakin vanhaan, ikävään vankilapihamalliin. He aikoivat tavallisesti lähteä pois huomenna tai seuraavalla viikolla, mutta tiesivät harvoin mitä tahtoivat eivätkä juuri milloinkaan tehneet, niinkuin sanoivat tekevänsä, tai menneet sinne, minne sanoivat menevänsä: tässäkin he olivat vankilan velallisten kaltaisia. He maksoivat suuria hintoja huonoista asunnoista ja halveksivat sellaisia paikkoja, joista teeskentelivät pitävänsä: se oli marshalsealainen tapa. Kun he lähtivät pois, kadehtivat heitä jäljellejääneet, jotka olivat jäävinänsä mielellään sinne, missä olivat: tämä oli ilmeistä marshalsealaisuutta. Matkailijoilla oli eräitä määrättyjä sanoja ja lauseparsia, joita kuuli heidän alituisesti toistelevan, samoin kuin marshalsealaisillakin oli ollut. He olivat juuri yhtä kykenemättömiä ryhtymään mihinkään työhön kuin vangitkin; he vaikuttivat turmelevasti toisiinsa samoin kuin nämä ja kävivät huolimattomasti puettuina ja vaipuivat tylsään, velttoon elämäntapaan, kuten Marshalsean asukkaatkin.
Perheen oleskeluaika Venetsiassa päättyi, ja se lähti seurueineen Roomaan. He matkustivat päämääräänsä kohti samanlaisten italialaisten maisemien läpi kuin ennenkin; ne kävivät vain yhä likaisemmiksi ja kurjemmiksi, kuta pitemmälle he tulivat, kunnes itse ilmakin oli saastainen ja sairas. Heille oli vuokrattu hieno asunto Corson varrella, ja sinne he asettuivat asumaan kaupungissa, jossa kaikki näytti pyrkivän pysymään ikuisesti paikallaan jonkin muun raunioilla paitsi vettä, joka noudattaen ikuisia lakeja virtasi ja vyöryi lukemattomista kuuluisista lähteistään.
Pikku Dorritista tuntui, että heidän seuransa marshalsealaisuus muuttui täällä ja pavut ja prismat saivat ylivallan. Kaikki kuljeksivat Pyhän Pietarin kirkossa ja Vatikaanissa jonkun toisen tekojaloilla ja katselivat kaikkea nähtävää jonkun toisen silmillä. Kukaan ei sanonut, millaista mikin oli, vaan kukin sanoi, millaista mrs General, mr Eustace tai joku oli sanonut sen olevan. Koko matkailijoiden joukko oli kuin lauma vapaaehtoisia, inhimillisiä uhriolentoja, jotka olivat sidotut käsistä ja jaloista ja luovutettu mr Eustacelle ja hänen palvojillensa, jotta tämä pyhitetty papisto saisi järjestää heidän aivojensa sisällön oman makunsa mukaan. Raunioituneiden muinaisten temppelien, hautojen ja palatsien, senaatin kokoussalien, teatterien ja amfiteatterien läpi kulki, varovasti hapuillen, laumoittain kapulasuisia, sokeiksi sidottuja muodin orjia, jotka herkeämättä hokivat papua ja prismaa saadakseen huulillensa sääntöjen mukaisen muodon. Täällä mrs General oli kuin kala vedessä. Ei kellään ollut omaa mielipidettä. Pinnan kiilloitus oli käynnissä hänen ympärillään hämmästyttävässä määrässä, eikä siihen sekaantunut hitustakaan häiritsevää rohkeata, kunniallista ja vilpitöntä oman ajatuksen lausumista.
Pian heidän saavuttuaan Roomaan sai Pikku Dorrit nähdä papu- ja prismamenetelmää sovellettavan uudella tavalla. Mrs Merdle, joka johti tätä suurenmoista seuraelämää ikuisessa kaupungissa tänä talvena, tuli jo aikaisin vierailulle, ja kuunnellessaan hänen ja Fannyn sanailua tässä tilaisuudessa täytyi tyynen Amyn räpytellä silmiään, ikäänkuin kimaltelevat tikarit olisivat häikäisseet niitä.
»On erittäin hauskaa», sanoi mrs Merdle, »saada jatkaa tuttavuutta, joka alkoi niin pahaenteisesti Martignyssä».
»Martignyssä, niin», vastasi Fanny. »Erinomaisen hauskaa!»
»Tietääkseni on poikani Edmund Sparkler jo käyttänyt hyväkseen tätä onnellista sattumaa. Hän palasi aivan haltioituneena Venetsiasta.»
»Todellako?» ihmetteli Fanny huolettomasti. »Oliko hän kauankin siellä?»
»Minun on tehtävä tämä kysymys mr Dorritille», ja mrs Merdle käänsi poven tämän herrasmiehen puoleen; »Edmund on suuressa kiitollisuudenvelassa mr Dorritille siitä, että hän teki poikani siellä olon niin miellyttäväksi».
»Oh, siitä ei kannata puhua», vastasi Fanny; »luulen, että papalla oli ilo kutsua hänet luoksemme pari, kolme kertaa — mutta se ei merkinnyt mitään. Meillä oli aina niin paljon vieraita, että jos hänellä on siitä ollut iloa, niin se ei merkinnyt mitään.»
»Paitsi, kultaseni», paransi mr Dorrit, »paitsi —hm —että se on tuottanut minulle — hm — tavatonta tyydytystä — saadessani jollakin tavoin — hm — vaikkapa vain vaatimattomin ja vähäpätöisin keinoin, osoittaa, kuinka suuressa arvossa minä — hm — samoin kuin koko muu maailma, pidän — hm — mr Merdlen hienoa ja ruhtinaallista luonnetta».
Povi vastaanotti tämän suitsutuksen ihastuttavimmalla tavallaan. »Tietäkää, mrs Merdle, että mr Merdle on papan alituisena puheenaiheena», huomautti Fanny, koettaen täten saada mr Sparklerin tungetuksi etualalta.
»Olen ikäväkseni — hm — kuullut mr Sparklerilta, ettei ole varsin luultavaa — hm — että mr Merdle tulee ulkomaille», pahoitteli mr Dorrit.
»Niin, todellakin», vastasi mrs Merdle, »hänellä on siksi paljon työtä ja häntä kysytään niin alinomaan, että pelkään sen olevan mahdotonta. Hän ei ole moneen vuoteen päässyt ulkomaille. Te, miss Dorrit, lienette oleskellut miltei jatkuvasti ulkomailla pitkät ajat?»
»Oi niin, todella», vastasi Fanny julkean häikäilemättä ja raukeasti-
»Monen monta vuotta.»
»Arvasin sen», vastasi mrs Merdle.
»Juuri niin», vahvisti Fanny.
»Toivon kuitenkin», jatkoi mr Dorrit, »että ellei minulle suoda onnea — hm — tavata mr Merdleä Alppien tai Välimeren tällä puolen, niin saan sen kunnian palattuani Englantiin. Tätä kunniaa toivon erikoisesti ja panen sille erikoisen suuren arvon.»
»Mr Merdle panee sille, olen varma siitä yhtä suuren arvon», vakuutti mrs Merdle, tarkastellen ihailevasti Fannya silmälasinsa läpi.
Pikku Dorrit, joka edelleen tavallisesti oli miettiväinen ja yksinäinen, vaikkei enää yksin, luuli aluksi tämän kaiken olevan vain papua ja prismaa. Mutta kun hänen isänsä, heidän oltuaan loistavalla vastaanotolla mrs Merdlen luona, taas perheaamiaisilla jutteli halustaan tutustua mr Merdleen, yhteydessä sen toivomuksen kanssa, että saisi omaisuutensa sijoittamiskysymyksessä käyttää hyväkseen tämän ihmeellisen miehen neuvoja, silloin alkoi Pikku Dorrit ajatella, että tässä kaikessa saattoi olla asiallistakin pohjaa, ja kävi omastakin puolestaan uteliaaksi näkemään tätä aikansa loistavaa tähteä.