Pikku Dorrit II

by Charles Dickens

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU

Leskirouva Gowan havaitsee, ettei se käy mitenkään päinsä

Sillä välin kun Venetsian vedet ja Rooman rauniot paistattivat päivää Dorrit-perheen iloksi ja lukemattomat matkustavat piirtäjät töhersivät niistä luonnoksia, joista puuttui sekä oikeat suhteet ja ääriviivat että yhdennäköisyys, takoi Doyce-Clennam-yhtiö ahkerasti edelleen Bleeding Heart Yardissa, ja vilkas raudan kalkutus kuului sieltä työtunteina.

Yhtiön nuorempi osakas oli näihin aikoihin saanut liikepuolen hyvään kuntoon, ja vanhempi saatuaan aikaa työskennelläkseen älykkäissä keksinnöissään oli tehnyt paljon kohottaakseen työpajan mainetta. Älykkäänä, taitavana miehenä oli hänen tietysti ollut taisteltava kaikkia vaikeuksia vastaan, joita maan hallitusmiehet pitemmän ajan kuluessa olivat kyenneet joillakin keinoin keksimään hänen kaltaisensa rikollisen miehen haitaksi; mutta tämäkin oli vain hallitusvallan ymmärrettävää itsepuolustusta, sillä aatteelle »kuinka se on tehtävä» on tietysti »kuinka se ei ole tehtävä» luonnollinen verivihollinen. Tässä oli alku ja syy siihen viisaaseen järjestelmään, jota verukevirasto kynsin hampain ylläpiti ja joka oli varoituksena jokaiselle etevälle, kekseliäälle brittiläiselle olemasta etevä ja kekseliäs, sillä sen kautta hän syöksyi perikatoonsa; sen mukaan oli tällaista miestä häirittävä, estettävä, ryöstäjiä yllytettävä hänen kimppuunsa (tekemällä, hänen apukeinonsa epävarmoiksi, vaikeasti hankittaviksi ja kalliiksi), ja jos oikein hyvin kävi, oli hänen omaisuutensa takavarikoitava hänen saatuaan nauttia siitä lyhyen ajan, ikäänkuin keksintöjen tekeminen olisi samaa kuin rikoksen tekeminen. Barnaclet suosivat johdonmukaisesti tätä järjestelmää, ja sehän oli myöskin varsin ymmärrettävää; sillä joka keksi jotakin jonkin arvoista, hänen täytyi olla vakavissaan ja todellisessa työssä, eivätkä Barnaclet kammonneet taikka pelänneet mitään niin kauheasti kuin tätä. Ja tämäkin taas oli erittäin hyvin ymmärrettävää, sillä maassa, jota painoi suuren vakavuuden ja todellisen työn kauhea onnettomuus, ei lyhyen ajan päästä voisi ainoakaan Barnacle pysyä missään virassa.

Daniel Doyce suhtautui rohkeasti näihin asemansa vaikeuksiin ja vastuksiin ja työskenteli uskollisesti työn vuoksi. Clennam, joka rohkaisi häntä vilpittömällä yhteistoiminnalla, oli hänelle siveellisenä tukena paitsi että hän tehokkaasti auttoi häntä liikkeen hoitamisessa. Yritys menestyi, ja osakkaat olivat parhaita ystäviä.

Mutta Daniel ei voinut unohtaa monivuotista suunnitelmaansa. Eikä ollut syytä odottaakaan sellaista; jos hän olisi helposti unohtanut sen, ei hän milloinkaan olisi voinut keksiäkään sitä eikä hänellä olisi ollut kärsivällisyyttä ja kestävyyttä sitä kehittääkseen. Niin ajatteli Clennam, kun hän toisinaan iltaisin näki hänen istuvan malliensa ja piirustustensa ääressä ja lohduttautuvan jupisemalla itsekseen, pannessaan ne talteen taas, että asia oli yhtä tosi ja varma kuin se aina oli ollut.

Clennamin käsitys velvollisuuksistaan yhtiön osakkaana vaati häntä osoittamaan myötätuntoa näin kestävää pyrkimystä ja näin suurta pettymystä kohtaan. Tämä tunne viritti uudelleen sen ohimenevän mielenkiinnon tähän asiaan, joka oli herännyt hänessä verukeviraston ovella. Hän pyysi yhtiökumppaniaan selittämään keksinnön hänelle, »ottaen lieventävänä asianhaarana huomioon», lisäsi hän, »että minä en ole mikään ammattimies, Doyce».

»Ammattimies?» toisti Doyce. »Teistä olisi voinut tulla erinomainen ammattimies, jos olisitte antautunut tälle alalle. Teillä on parempi pää ymmärtämään tällaisia asioita kuin kellään tapaamallani.»

»Aivan kouluttamaton, ikävä lisätä», sanoi Clennam.

»En tiedä sitä», tuumi Doyce, »enkä soisi teidän sanovan niin. Ei ketään järkevää miestä, joka yleensä on saanut sivistystä ja on sivistänyt itseään, voi sanoa aivan kouluttamattomaksi mihinkään. En erikoisesti suosi salaperäisyyttä. Olen valmis, avomielisen ja selvän selityksen jälkeen, antautumaan mihin luokkaan hyvänsä kuuluvan miehen arvosteltavaksi ja tuomittavaksi, edellyttäen vain, että hänellä on mainitsemani ominaisuudet.»

»Joka tapauksessa», sanoi Clennam — »muuten kuuluu siltä kuin vaihtaisimme kohteliaisuuksia, mitä kuitenkaan emme tee — joka tapauksessa saanen kuulla niin selvän selityksen keksinnöstä kuin ikinä voidaan antaa».

»Hyvä!» vastasi Doyce vakavaan, tasaiseen tapaansa, »minä koetan tehdä sen sellaiseksi».

Hän kykeni (tämä kyky tavataan usein hänen kaltaisillaan luonteilla) selittämään sen, mitä itse havaitsi ja käsitti, samalla alkuperäisellä voimalla ja selvyydellä, millä se oli vaikuttanut hänen omaan mieleensä. Hänen selostustapansa oli niin järjestelmällinen, selvä ja yksinkertainen, ettei ollut helppo erehtyä. Se epämääräinen yleinen käsitys, että Doyce muka olisi uneksija ja haaveilija, tuntui täydellisessä pätemättömyydessään melkein naurettavalta, kun seurasi hänen silmiensä ja peukalonsa täsmällistä ja älykästä liikehtimistä piirustuksilla, niiden kärsivällistä pysähtymistä määrätyissä kohdissa, niiden huolellista palaamista toisiin kohtiin, joista pieniä selityskanavia oli johdettava, ja kun katseli hänen vakavaa tapaansa tarkasti selvitellä ja perustella joka seikkaa kullakin tärkeämmällä asteella, ennenkuin kuljetti kuulijaansa askeltakaan edemmäksi. Yhtä huomattavaa oli, kuinka hän syrjäytti oman itsensä näissä selostuksissa. Hän ei milloinkaan sanonut: »Minä keksin tämän sovitelman tai minä äkkäsin tämän yhdistelmän», vaan hän esitti koko keksinnön sellaisena, kuin jos jumalallinen Mestari olisi tehnyt sen ja hän vain sattunut löytämään sen valmiina. Näin vaatimaton hän oli tässä asiassa, näin kaunis kunnioituksen tunne oli sekaantuneena hänen keksintönsä tyyneen ihailuun, ja näin varma hän oli siitä, että se perustui kumoamattomiin lakeihin.

Ei ainoastaan sinä iltana, vaan monena seuraavanakin sai Clennam nautinnokseen seurata tätä keksintöön perehdyttämistä. Kuta selvemmäksi se kävi hänelle ja kuta useammin hän katsoi papereiden yli kumartunutta harmaata päätä ja viisaisiin silmiin, jotka säteilivät innostusta ja rakkautta työhönsä — joka kuitenkin kaksitoista pitkää vuotta oli koetellut hänen kärsivällisyyttänsä — sitä vaikeammalta tuntui hänen nuoremmalle tarmollensa jättää asia sikseen yrittämättä vielä kerran. Viimein hän sanoi:

»Doyce, asia on siis sillä kannalla, että joko on annettava sen painua pohjaan, Luoja ties kuinka monen muun hylyn kanssa, tai se on otettava uudelleen esille alusta alkaen.»

»Niin», vastasi Doyce, »sen ne ylhäiset loordit ja arvoisat herrasmiehet tekivät siitä kaksitoista vuotta takaperin».

»Ja nuoret keikarit samoin», lisäsi Clennam katkerasti.

»Sehän on aivan tavallista!» huomautti Doyce. »Minun ei tarvitse tehdä itseäni marttyyriksi, sillä olen vain yksi suuressa joukossa.»

»Siitä on luovuttava tai on se aloitettava alusta saakka!» mietiskeli
Clennam.

»Siinäpä se juuri on!» sanoi Doyce.

»Silloin, ystäväni, alamme alusta uudelleen!» huudahti Clennam ponnahtaen pystyyn ja tarttuen toverinsa työn kovettamaan käteen.

Doyce näytti pelästyneeltä ja vastasi tavattoman hätäisestä »Ei, ei.
Parempi jättää se sikseen. Paljoa parempi. Sen aika tulee kyllä kerran.
Minä puolestani voin jättää sen sikseen. Unohdatte, hyvä Clennam, että
olen jo luopunut siitä. Kaikki on lopussa.»

»Kyllä, Doyce», vastasi Clennam, »lopussa, mitä teidän ponnistuksiinne ja pettymyksiinne tulee, myönnän sen, mutta nyt tulee minun vuoroni. Olen nuorempi kuin te; olen vain yhden ainoan kerran astunut jalallani tuohon mainioon virastoon, ja minä olen heille aivan uusi otus. Malttakaas! Lähdenpä otteluun heidän kanssaan. Tehkää te vain edelleen samaa, mitä olette tehnyt siitä saakka kun liityimme yhteen. Minä lisään (se käy vallan helposti) omiin töihini yrityksen hankkia teille oikeutta hallitusvallalta; ja jos en voi kertoa menestyväni yrityksessäni, niin ei teidän tarvitse kuulla puhuttavan muustakaan.»

Daniel Doyce oli yhä vastahakoinen suostumaan ja väitti väittämistään, että oli parempi jättää asia sikseen. Mutta oli luonnollista, että Clennam vähitellen sai hänet vakuutetuksi ja taipumaan. Ja hän taipui. Ja niin Arthur aloitti uudelleen pitkän ja toivottoman ponnistelun, koettaen saada verukevirastoa työhön ja toimeen.

Hänen läsnäolonsa tämän hallitusviraston odotushuoneissa alkoi pian käydä tavalliseksi, ja ovenvartijat saattoivat hänet sisään jotenkin samalla tavalla kuin taskuvaras talutetaan poliisivirastoon; pääerotus oli siinä, että jälkimäinen julkinen laitos halusi pitää taskuvarkaan seiniensä sisällä, jotavastoin verukeviraston pyrkimyksenä oli päästä eroon Clennamista. Kuitenkin hän oli lujasti päättänyt tarrautua kiinni suureen virastoon, ja niin tehtiin taas työtä: kaavojen täyttämistä, anomuksien, pöytäkirjojen, mietintöjen kirjoittamista, allekirjoituksia, varmennuksia, varmennusten varmennuksia, viittauksia ja vetoamisia eteen ja taakse, vasempaan ja oikeaan, vinoon ja viistoon.

Tässä esiintyy nyt uusi verukeviraston piirre, jota ei vielä ole mainittu kertomuksessamme. Kun tämä ihailtava virasto joutui vaikeuksiin ja joku raivostunut parlamentinjäsen, jota pienemmät Barnaclet miltei epäilivät pahojen henkien riivaamaksi, hyökkäsi sen kimppuun, ei minkään yksityistapauksen johdosta, vaan yleensä pitäen sitä hourulantapaisena laitoksena, silloin joku ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle, joka edusti virastoa parlamentissa, iski tätä miestä ja löi hänet kappaleiksi tuomalla esiin sen työnpaljouden, jonka verukevirasto (työn estämiseksi) oli suorittanut. Tällä ylhäisellä tai kunnianarvoisalla Barnaclella oli silloin kädessään paperi, jossa oli muutamia lukuja; näihin hän pyysi, arvoisan huoneen luvalla, kiinnittää herrojen huomion. Tällöin alemmat Barnaclet, määräysten mukaan, huusivat: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja »Lukekaa!» Nyt ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle ilmoitti, »sir», tämän pienen todistuskappaleen mukaan, jonka luulisi saavan paatuneimmankin mielen vakuutetuksi (pilkallista naurua ja huudahduksia Barnacle-lauman puolelta), että tämä paljonmoitittu virasto (huutoa) niin lyhyenä aikana kuin viimekuluneen puolen finanssivuoden kestäessä oli kirjoittanut ja saanut viisitoista tuhatta kirjettä (äänekästä huutoa), neljäkolmatta tuhatta pöytäkirjaa (kirkunaa) ja kaksineljättä tuhatta viisisataa seitsemäntoista mietintöä (kiljuntaa). Verukevirastolle läheinen herra, joka itse oli hyödyllinen isänmaan palvelija, oli hänen mielikseen tehnyt merkillisiä laskelmia niistä paperimääristä, joita tänä aikana oli käytetty. Ne muodostivat osan tästä lyhyestä asiakirjasta, ja niistä selvisi se merkillinen tosiasia, että ne kirjoituspaperiarkit, jotka verukevirasto oli uhrannut yleisön palvelukseen, riittäisivät peittämään jalkakäytävät kummallakin puolen Oxford Streetiä päästä päähän ja jäisi kuitenkin jäljelle neljännes peninkulmaa puistoa varten (suunnatonta huutoa ja naurua); ja sidelankaa — punaista sidelankaa — se oli käyttänyt niin paljon, että se siroina ruusukkeina ylettyisi Hyde Park-kulmasta postitalolle saakka. Ja sitten virallisen innostuksen vallitessa istuutui ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle paikalleen jättäen parlamentinjäsenen silvotut jäännökset taistelukentälle. Kukaan ei enää tämän esimerkiksi kelpaavan nujerruksen jälkeen yrittänyt olla itsepäinen ja vihjata, että kuta enemmän verukevirasto teki, sitä vähemmän tuli tehdyksi ja että suurin siunaus onnettomalle yleisölle olisi, että se ei tekisi mitään.

Arthur Clennamilla oli yllin kyllin työtä nyt, kun hänellä oli tämä sivutehtäväkin — se tehtävä oli vienyt hengen sangen monelta hyödylliseltä mieheltä ennen häntä — ja hän vietti varsin yksitoikkoista elämää. Monen kuukauden aikana olivat sen ainoana vaihteluna säännölliset käynnit äidin synkässä sairashuoneessa ja miltei yhtä säännölliset vierailut mr Meaglesin luona Twickenhamissa.

Hän kaipasi katkerasti Pikku Dorritia. Hän oli kyllä odottanut kaipaavansa häntä hyvin paljon, muttei kuitenkaan näin suuresti. Kokemus vasta osoitti hänelle, kuinka suuri tyhjä sija hänen elämäänsä jäi, kun Pikku Dorritin tuttu pieni olemus hävisi siitä. Hän tunsi myöskin, että hänen täytyi luopua toivomasta sen ilmestyvän sinne takaisin, sillä hän tunsi kylliksi hyvin perheen luonteen ollakseen varma siitä, että leveä juopa erotti heidät toisistaan. Hänen vanha myötätuntonsa Pikku Dorritia kohtaan ja tämän vanha luottamus häneen oli saanut surumielisen värityksen hänen mielessään: näin pian ne olivat muuttuneet ja liukuneet menneisyyteen kuten muutkin salaiset, suloiset unelmat.

Saadessaan hänen kirjeensä hän oli syvästi liikutettu, mutta käsitti kuitenkin, että hän, lukuunottamatta välimatkaa, oli erotettu kauaksi Amysta. Se auttoi häntä selvemmin ja tarkemmin havaitsemaan, minkä aseman perhe määräsi hänelle. Hän ymmärsi, että Pikku Dorrit salaisesti säilytti hänet kiitollisessa ja rakkaassa muistissa ja että muut vihasivat häntä samoin kuin vankilaa ja kaikkea sen yhteydessä olevaa.

Hänen mietteittensä joka päivä kierrellessä Pikku Dorritia, hän alkoi ajatella tätä toisin kuin ennen. Amy oli hänen viaton ystävänsä, hänen hento, arka lapsensa, hänen rakas Pikku Dorritinsa. Nämä muuttuneet olosuhteet soveltuivat omituisesti siihen ajatustapaan, johon hän oli totuttautunut siitä illasta alkaen, jolloin ruusut laskettiin virran vietäviksi, että hän nimittäin piti itseään paljoa vanhempana miehenä kuin hänen ikävuotensa oikeastaan osoittivat. Hän katseli Amya näkökannalta, joka huolimatta hellyydestään oli niin kaukainen, että se hänen tietämättään olisi tuottanut Pikku Dorritille sanomatonta tuskaa, ja mietiskeli hänen tulevaisuuttaan. Silloin hän tuli ajatelleeksi myös, että Pikku Dorrit menisi naimisiin jonkun kelpo miehen kanssa, ja hänen suunnittelemansa huolenpito tässä tapauksessa olisi kuivannut viimeisenkin kalliin toivonpisaran Amyn sydämestä ja murtanut sen.

Kaikki hänen ympärillänsä oli omiaan vahvistamaan hänen tapaansa pitää itseänsä vanhahkona miehenä ja katsoa elämänsä lopullisesti orpoutuneen kaikista sellaisista onnen toiveista, joita Minnie Meagles oli hänessä herättänyt (vaikkei siitä suinkaan ollut pitkä aika kulunut, laskettuna kuukausissa ja vuodenajoissa). Hänen suhteensa Minnien isään ja äitiin oli samanlainen kuin leskeksi jääneen vävyn olisi ollut. Jos Minnien kaksoissisar, joka oli kuollut, olisi saanut elää naisellisuutensa kukoistukseen saakka ja Clennam olisi ollut hänen puolisonsa, olisi hänen kanssakäymisensä mr ja mrs Meaglesin kanssa ollut juuri senluontoista kuin se nyt oli. Se auttoi huomaamatta sen käsityksen juurtumista hänen tietoisuuteensa, että tämä osa hänen elämässään oli päättynyt ja että hän oli sanonut sille jäähyväiset.

Hän kuuli heidän aina kertovan, kuinka Minnie kirjeissään puhui suuresta onnestaan ja rakkaudestaan mieheensä; mutta tästä puhuttaessa näki hän myös aina vanhan varjon mr Meaglesin kasvoilla. Hän ei enää milloinkaan tyttärensä naimisen jälkeen ollut niin säteilevän iloinen kuin ennen. Hän ei milloinkaan täysin tointunut Petistä eroamisen tuottamasta surusta. Hän oli yhä yhtä hyväntuulinen ja avomielinen kuin ennen, mutta ikäänkuin hänen kasvonsa, ollen alituisesti kääntyneet hänen lastensa kuvaan, jossa hän näki vain yhden muodon, olisivat tästä saaneet erikoisen leiman, puhuivat ne, huolimatta ilmeiden vaihteluista, ikävästä ja kaipauksesta.

Eräänä talvisena lauantaipäivänä, kun Clennam kävi siellä, tuli leskirouva Gowan ajaen sinne Hampton Court-vaunuissa, jotka olivat olevinaan monen henkilön yksinomaisina ajoneuvoina. Hän laskeutui niistä, väijyksissä vihreän viuhkansa varjossa, onnellistuttaakseen mr ja mrs Meaglesia vierailulla.

»Ja kuinka te nyt voitte molemmat, isä ja äiti Meagles?» rohkaisi hän vaatimattomia sukulaisiaan. »Ja milloinka olette viimeksi kuulleet poloisesta veitikastani?»

Poloinen veitikka oli hänen poikansa, ja tällä tavalla puhuen hänestä ylläpiti äiti kohteliaasti, loukkaamatta ketään koko maailmassa, sitä valheellista otaksumaa, että poika oli joutunut Meaglesien vehkeiden uhriksi.

»Entä kaunis herttainen tyttärenne? Onko hän myöhemmin kirjoittanut teille kuin minulle?»

Tämäkin oli tarkoitettu hienoksi viittaukseksi siihen, että hänen poikansa oli langennut pelkän kauneuden pauloihin ja sen lumoissa luopunut kaikenlaisista maallisista eduista. »On todella sanomattoman lohdullista tietää», jatkoi mrs Gowan vaivautumatta kiinnittämään huomiotansa annettuihin vastauksiin, »että he edelleen ovat onnelliset. Poikaparkani on niin levoton luonteeltaan ja tottunut kiertelevään elämään ja vaihtelevaan seuraan, jossa häntä aina on ihailtu, että tämä todella on erittäin lohdullista. He kai ovat köyhiä kuin kirkonrotat, isä Meagles?»

Mr Meagles, joka hermostui tästä kysymyksestä, vastasi: »Toivottavasti eivät, ma'am. Toivon, että he osaavat tulla toimeen pienillä tuloillansa.»

»Oh, rakkahin mr Meagles», vastasi rouva, taputtaen hänen käsivarttaan vihreällä viuhkalla, jonka sitte näppärästi levitti haukotuksen ja seuran väliin, »kuinka voitte te, joka olette kokenut mies ja maailman ovelimpia liikemiehiä — sillä te tiedätte olevanne sitä hieman liiaksikin meikäläisille, jotka emme ole sitä ensinkään —»

(Tällä tarkoitettiin, kuten oli aikaisemminkin sanottu, että mr Meagles oli taitava juontenpunoja.)

»— kuinka voitte otaksua heidän tulevan toimeen vähillä rahoillansa? Rakas poikaparkani! Ajatella, että hän tulisi toimeen muutamalla satasella! Ja samoin tuo pieni kaunis olento. Tulla toimeen! Isä Meagles! Älkää sanoko niin!»

»No niin, ma'am», vastasi mr Meagles vakavasti, »minun on ikäväkseni myönnettävä, että Henry elää yli varojensa».

»Hyvä, kelpo mies — puhuttelen teitä näin vapaasti, koska olemme tavallaan kuin sukua — todellakin, äiti Meagles», huudahti hän hilpeästi, ikäänkuin vasta olisi hoksannut tämän hullunkurisen seikan, »tavallaan kuin sukua! Hyvä, kelpo mies, tässä maailmassa ei kukaan voi saada kaikkea mitä tahtoo.»

Tämäkin taas viittasi aikaisempiin otaksumiin ja tahtoi sivistyneellä tavalla saada sanotuksi, että mr Meaglesin ovelat suunnitelmat olivat tähän saakka onnistuneet loistavasti. Mrs Gowan oli mielestään tässä osunut niin naulan päähän, että toisteli sitä vielä muutamaan kertaan: »Ei kaikkea. Ei, ei, tässä maailmassa emme voi odottaa saavamme kaikkea mitä tahdomme, isä Meagles.»

»Saisinko kysyä», vastasi mr Meagles hiukan kuumeten, »kuka kaikkea odottaa?»

»Oh, ei kukaan, ei kukaan!» vakuutti mrs Gowan. »Aioin sanoa — mutta te keskeytitte. Te, isä, keskeytitte minut, enkä muista mitä aioin sanoa.»

Antaen ison viuhkansa vaipua alas katseli hän miettivästi mr Meaglesia, koettaessaan muistaa mitä aikoi sanoa; se ei ollut omiaan tyynnyttämään tämän herrasmiehen hiukan kiihtynyttä mielentilaa.

»Aha, jopa muistan!» huudahti mrs Gowan. »Teidän täytyy ottaa huomioon, että poikaparkani on tottunut aina toivomaan paljon elämältä. Saattaa olla, että hänen toiveensa ovat toteutuneet, saattaa olla toisinkin päin —»

»Sanokaamme siis, että ne eivät ole toteutuneet», ehdotti mr Meagles.

Mrs Gowan loi häneen vihaisen silmäyksen, mutta lauhdutti sen sitte heilauttamalla päätänsä ja eteni samaa latua entiseen tapaan.

»Samantekevä. Poikaparkani on tottunut tällaiseen elämään, ja tietysti te tiesitte sen ja olitte valmistunut siihen. Omasta puolestani olin aina täysin selvillä seurauksista enkä ole ensinkään hämmästynyt. Eikä teilläkään ole syytä hämmästyä. Tosiaan, ette voi hämmästyä. Olitte tietysti valmistunut siihen.»

Mr Meagles katsoi vaimoonsa, katsoi Clennamiin, puri huultansa ja rykäisi.

»Ja nyt poikaparkani kuulee saavansa odottaa lasta ja kaikkia niitä lisämenoja, joita tällainen perhetapahtuma tietää! Henry parka! Mutta sitä ei voi korjata, sitä on nyt liian myöhäistä korjata. Mutta älkää vain puhuko yli varojen elämisestä, ikäänkuin se olisi jotakin uutta, isä Meagles; se on jo liikaa.»

»Liikaa, ma'am?» ihmetteli mr Meagles ikäänkuin pyytäen selitystä.

»Kas niin, kas niin!» Mrs Gowan teki kädellään ilmeikkään liikkeen osoittaen, mikä mr Meaglesin paikka oli hänen rinnallaan. »Liikaa kestettävää poikaparkani äidille nyt. He ovat nyt naimisissa, ja liittoa ei voi purkaa. Kas niin, kas niin! Tiedän sen! Teidän ei tarvitse ilmoittaa sitä minulle, isä Meagles. Tiedän sen vallan hyvin. Mitäs minä sanoinkaan äsken? Että on suuri lohdutus, että he yhä edelleen ovat onnelliset. Toivottavasti sitä jatkuu. Toivottavasti pikku kaunotar panee parhaansa tehdäkseen poikaparkani onnelliseksi ja pitääkseen häntä tyytyväisenä. Isä ja äiti Meagles, parasta on, ettemme enää puhu tästä. Emme mitenkään voi katsoa asiaa samalta kannalta, emme nyt emmekä vastakaan.»

Nyt oli mrs Gowan luultavasti sanonut kaikki, mitä saattoi sanoa pönkittääkseen ihmeellistä satuasemaansa ja varoittaakseen mr Meaglesia odottamasta saavansa kovin helposta hinnasta nauttia uuden sukulaisuuden kunniasta, ja olisi kai ollut taipuva jättämään loput sikseen. Jos mr Meagles olisi alistunut tottelemaan mrs Meaglesin häneen luomaa varoittavaa silmäystä ja Clennamin ilmeikästä elettä, olisi hän antanut rouvan häiritsemättä jäädä nauttimaan tästä mielentilastaan. Mutta Pet oli hänen sydämensä lemmikki ja ylpeys, ja jos hän milloinkaan saattoi uskollisemmin puolustaa ja hellemmin rakastaa häntä kuin hänen ollessaan kotinsa päivänpaisteena, niin se voi tapahtua nyt, kun hän oli poistunut siitä, vieden mukanansa sen sulon ja ilon.

»Mrs Gowan, ma'am», sanoi mr Meagles, »olen aina ollut suora mies. Jos yrittäisin jonkinlaisia hienoja temppuja — joko itseni tai jonkun muun hyväksi — niin en luultavasti onnistuisi niissä.»

»Luultavasti ette, isä Meagles», vastasi leskirouva ystävällisesti hymyillen, mutta poskiruusujen punoittaessa tavallista heleämpinä, niin että niiden ympärystä näytti kalpealta.

»Sentähden, hyvä rouva», jatkoi mr Meagles vaivoin hilliten itseään, »pyytäisin, loukkaamatta ketään, että itse saisin olla rauhassa tuollaisilta tempuilta».

»Äiti Meagles, en ymmärrä teidän kelpo miestänne», huomautti mrs Gowan.

Kääntyen tämän arvoisan rouvan puoleen yritti hän ovelasti saada hänet osalliseksi keskusteluun riidelläkseen hänen kanssaan ja nujertaakseen hänet. Mr Meagles ehätti kuitenkin väliin estääkseen sen.

»Äiti», sanoi hän, »sinä et ole perillä tällaisista asioista; peli ei ole rehellistä. Pyydän sinua pysymään syrjässä siitä. No niin, mrs Gowan, no niin! Koettakaamme nyt olla järkeviä, koettakaamme olla hyväntahtoisia ja rehellisiä. Älkää te surkutelko Henryä, niin minä en surkuttele Petiä. Ja älkää olko yksipuolinen, hyvä rouva, se ei ole viisasta, se ei ole ystävällistä. Älkäämme sanoko, että toivomme Petin tekevän Henryn onnelliseksi tai Henryn tekevän Petin onnelliseksi, vaan toivokaamme, että Henry ja Pet tekevät toisensa onnellisiksi» (mr Meagles ei itse näyttänyt onnelliselta sen sanoessaan).

»Aivan niin ja jätä asia nyt sikseen, isä», kehoitti hyväsydäminen ja ystävällinen mrs Meagles.

»Ei, äiti, ei aivan vielä», vastasi mr Meagles, »en voi jättää sitä ihan sikseen; minun täytyy sanoa vielä kymmenisen sanaa. Mrs Gowan, toivon, etten ole ylenmäärin tunteellinen. En luule näyttäväni siltä.»

»Ette todellakaan», vastasi mrs Gowan pudistellen sanojensa tehoksi sekä päätänsä että isoa vihreätä viuhkaansa.

»Kiitos, ma'am. Hyvä on. Siitä huolimatta tunnen itseni — minun ei tarvitse käyttää voimakasta sanaa — sanoisinko hiukan loukatuksi?» kysyi mr Meagles vilpittömästi ja maltillisesti ja samalla sovinnollisen vetoamisen sävy äänessä.

»Sanokaa mitä tahdotte», vastasi mrs Gowan, »se on minulle aivan yhdentekevää».

»Ei, ei, älkää sanoko niin», pyysi mr Meagles, »se ei ole ystävällistä eikä oikeudenmukaista. Tunnen itseni hiukan loukatuksi, kun kuulen puhuttavan edeltäpäin arvatuista seurauksista, siitä, että nyt on myöhäistä, ja niin edelleen.»

»Vai niin, isä Meagles? Sitä en ihmettele», vastasi mrs Gowan.

»No niin, ma'am», tuumaili mr Meagles, »toivoin, että edes ihmettelisitte, sillä ei ole jalomielistä loukata minua tahallisesti näin arassa asiassa».

»En suinkaan minä ole vastuunalainen teidän omastatunnostanne», tokaisi mrs Gowan.

Poloinen mr Meagles oli aivan ällistynyt.

»Jos minä onnettomuudeksi katson olevani velvollinen sanomaan jotakin, mikä sattuu teihin, niin älkää moittiko minua siitä, isä Meagles.»

»Hyvä Jumala, ma'am!» huudahti mr Meagles, »tuohan merkitsee samaa kuin jos väittäisitte —»

»No no, isä Meagles, isä Meagles», keskeytti mrs Gowan, joka muuttui sitä tyynemmäksi ja kohteliaammaksi, kuta enemmän toinen kiihtyi, »kenties on parasta väärinkäsityksen välttämiseksi, että puhun itse puolestani ja säästän teidän ystävällisyyttänne siitä vaivasta. Se merkitsisi samaa kuin jos väittäisin, aloititte äsken. Sallikaa minun lopettaa tuo lause. Se merkitsee samaa kuin että väitän — ei silti, että tahtoisin muistuttaa tai manata sitä uudelleen esille, sillä se olisi nyt hyödytöntä ja hartain haluni on tehdä olevista oloista parasta mitä niistä saa — että alusta loppuun saakka koko ajan olin tätä teidän toimittamaanne avioliittoa vastaan ja että vasta viime hetkessä myönnyin vastahakoisesti.»

»Äiti!» huusi mr Meagles. »Kuuletko! Arthur! Kuuletteko, mitä hän sanoo!»

»Huone on parhaan kokoinen», huomautti mrs Gowan katsellen ympärilleen ja löyhytellen viuhkalla, »ja kaikin puolin erinomaisen sopiva keskusteluhuoneeksi, niin että luulisin kaikkien kuulevan, mitä minä sanon».

Muutama hetki kului äänettömyydessä, ennenkuin mr Meagles sai hillityksi itseään sen verran, että pysyi tuolillaan ja oli kyllin varma siitä, ettei ponnahtanut siitä pystyyn jo ensi sanallaan. Viimein sanoi hän: »Ma'am, olen hyvin vastahakoinen enää ottamaan tätä puheeksi, mutta minun täytyy muistuttaa teille, mitkä mielipiteeni ja menettelyni koko ajan ovat olleet tässä onnettomassa asiassa.»

»Oi rakas sir!» huudahti mrs Gowan hymyillen ja pudistellen päätänsä syyttävän merkitsevästi, »kyllä minä ymmärrän ne, siitä voitte olla varma».

»En ollut milloinkaan ennen tätä aikaa tuntenut itseäni onnettomaksi enkä tuskaisen levottomaksi. Se oli niin vaikeata, tuskallista aikaa, että. —» Ettei mr Meagles voinut sanoa siitä kerrassaan mitään, vaan pyyhkäisi nenäliinallaan kasvojaan.

»Ymmärsin kyllä aivan hyvin koko jutun», vakuutti rouva Gowan ja katseli rauhallisena viuhkansa takaa. »Samoin kuin te vetositte mr Clennamiin, samoin vetoan minäkin häneen. Hän tietää kyllä, oliko asianlaita niin.»

»En mielelläni», sanoi Clennam, johon nyt kaikki katsoivat, »puutu tähän keskusteluun, etenkin koska haluan pysyä mahdollisimman hyvissä ja vilpittömissä väleissä mr Henry Gowanin kanssa. Minulla on painavia syitä tähän haluuni. Keskustellessaan kerran kanssani tästä avioliitosta ennen sen solmiamista lausui mrs Gowan luulevansa, että tämä ystäväni tässä kaikin voimin koetti edistää asiaa, ja minä koetin saada hänet luopumaan tästä luulosta. Vakuutin tietäväni (kuten todella tiesin ja tiedän), että hän sitkeästi vastusti sitä sanoin ja teoin.»

»Siinä nyt näette!» sanoi mrs Gowan ojentaen kämmenensä mr Meaglesia kohden, ikäänkuin olisi ollut itse oikeuden jumalatar, joka kehoitti häntä vain tunnustamaan, sillä hänellä ei kuitenkaan ollut mitään sanottavana puolustuksekseen. »Siinä näette! Juuri niin! No, isä ja äiti Meagles, molemmat!» ja hän nousi seisoalleen, »sallikaa minun lopettaa tämä todella hirvittävä kiista. En tahdo enää lausua mieltäni sen arvosta. Sanon vain, että tässä on uusi todistus siitä, minkä tiedän kokemuksesta, että nimittäin tällainen ei milloinkaan onnistu, ettei se, kuten poikaparkani sanoisi, milloinkaan kannata, sanalla sanoen, se ei mitenkään käy päinsä.»

Mr Meagles tahtoi tietää, mikä ei käy päinsä.

»On turhaa, että, sellaiset ihmiset yrittävät vetää yhtä köyttä, joilla on näin äärimmäisen erilainen alkuperä ja menneisyys, jotka vain näin satunnaisesti, avioliiton kautta, ovat törmänneet yhteen ja jotka eivät voi samassa valossa katsella niitä onnettomia olosuhteita, jotka ovat järkyttäneet heitä ja heittäneet heidät toistensa seuraan. Se ei ikinä, käy.»

Mr Meagles yritti vielä: »Sallikaa minun sanoa, ma'am —»

»Ei, älkää huoliko!» torjui mrs Gowan. »Mitä se hyödyttäisi? Se on todettu asia. Kuljen sentähden luvallanne omaa tietäni ja jätän teidät kulkemaan omaanne. Otan aina hyvin mielelläni vastaan poikaparkani karmiin vaimon ja koetan aina parastani ylläpitääkseni mahdollisimman sydämellisiä suhteita hänen kanssansa. Mutta mitä meidän välisiin suhteisiin tulee, niin niiden puolituttavallinen ja puolivieras, puoliystävällinen ja puolivihamielinen sävy on kerrassaan naurettava mahdottomuudessaan. Vakuutan teille, että se ei käy päinsä.»

Leskirouva kumarsi hymyillen, paremmin huoneelle kuin kellekään siinä olijalle, ja sanoi lopulliset jäähyväiset isä ja äiti Meaglesille. Clennam saattoi hänet ulos ja auttoi pillerilaatikkoon, joka oli kaikkien Hampton Courtin pillerien ajoneuvoina; hän nousi niihin ylhäisen vakavana ja ajoi tiehensä.

Tämän jälkeen mrs Gowan usein kertoi erikoisille ystävillensä, keveän ja huolettoman leikillisesti, kuinka hän, vakavasti yritettyään, oli huomannut mahdottomaksi seurustella noiden ihmisten kanssa, jotka olivat Henryn vaimon sukulaisia ja olivat niin ankarasti ponnistelleet saadakseen Henryn pyydystetyksi verkkoihinsa. Oliko hän jo ennen laskenut, että hän eroamalla heistä antaisi mieli valheellensa paremman puhdin, säilyisi erinäisiltä satunnaisilta harmeilta eikä voisi aiheuttaa minkäänlaista rahallista vahinkoa (Meaglesin kaunis tytärhän oli varmasti naimisissa ja isä rakasti häntä suuresti), tämän kaiken hän itse parhaiten tiesi. Tällä kertomuksella on kuitenkin tässäkin asiassa oma varma mielipiteensä myöntävään suuntaan.