Pikku Dorrit II

by Charles Dickens

VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Ilmestyy ja häviää

»Arthur, rakas poikani», sanoi mr Meagles seuraavan päivän iltana, »äiti ja minä olemme keskustelleet siitä ja arvelemme, ettei ole hyvä antaa asian jäädä tälle kannalle. Tämä meidän hieno sukulaisemme — tämä rouva, joka eilen oli täällä —»

»Ymmärrän», vastasi Arthur.

»Tämäkin herttainen ja alentuvainen seuraelämän kaunistus voisi saattaa meidät huonoon valoon, pelkäämme», jatkoi mr Meagles. »Me voimme kärsiä ison joukon, Arthur, hänen, lapsemme, tähden, muttemme mielellämme tätä, jos se hänelle on yhdentekevää.»

»Hyvä, ja edelleen?»

»Katsokaas», jatkoi mr Meagles, »se voisi saattaa meidät huonoihin väleihin vävymme kanssa, vieläpä tyttäremmekin kanssa, ja aiheuttaisi ikäviä kotiharmeja. Ymmärrättehän?»

»Kyllä, aivan hyvin», vastasi Arthur, »puheessanne on paljon järkeä». Hän oli vilkaissut mrs Meaglesiin, joka aina puolsi sitä, mikä oli hyvää ja järkevää, ja hänen vilpittömiltä kasvoiltaan luki Arthur pyynnön, että hän kannattaisi mr Meaglesin tuumia.

»Ja siksi olemme, äiti ja minä, hyvin taipuvaisia panemaan kapineemme kokoon ja lähtemään vielä kerta allonsien ja marchonsien maahan. Tarkoitan, että lähtisimme tästä matkalle, menisimme suoraan Ranskan kautta Italiaan katsomaan Petiämme.»

»Ja minä, luulen, että silloin teette hyvin viisaasti», vastasi Arthur, jota liikutti äidillinen odotus mrs Meaglesin säteilevissä kasvoissa (hän oli varmaan nuoruudessaan ollut hyvin tyttärensä näköinen). »Ja jos kysytte minun neuvoani, niin kehoitan teiltä lähtemään huomispäivänä.»

»Oikeinko totta?» kysyi mr Meagles. »Kas sitä voi sanoa kannatukseksi, äiti!»

Äiti, joka kiitti Clennamia erittäin miellyttävällä katseella, myönsi niin olevan todellakin.

»Asianlaita on sitäpaitsi niin, Arthur», jatkoi mr Meagles, ja vanha varjo synkisti hänen kasvojaan, »että vävyni taas on tehnyt velkaa ja minun kai on taas maksettava se. Senkin tähden on hyvä, että matkustan sinne ja otan kaikessa ystävällisyydessä selvän asioista. Lisäksi on äiti kauhean levoton (ja sehän on luonnollista) Petin terveydentilasta ja siitä, että hän mahdollisesti tuntee itsensä yksinäiseksi nyt. Hehän ovat kieltämättä pitkän matkan takana, Arthur, ja paikka saattaa lemmikkimme mielestä tuntua oudolta näissä oloissa. Hoidettiinpa häntä kuinka hyvin tahansa siinä maassa, niin hän on kuitenkin kaukana kodistansa. Ja koti on koti, olipa se kuinka yksinkertainen hyvänsä, ja Rooma on Rooma, olkoon kuinka roomalainen tahansa.»

»Totta kaikki», huomautti Arthur, »ja siinä on kylliksi syitä lähtöön».

»Hauskaa, että ajattelette niin; se auttaa minua päättämään. Äiti, rakkaani, pane kaikki kuntoon. Olemme menettäneet rakkaan tulkkimme (hän puhuu kolmea vierasta kieltä hyvin, Arthur, olette kuullut sen monta kertaa), ja nyt sinun, äiti, täytyy auttaa minua vieraalla maalla niin hyvin kuin voit. Minä tarvitsen apua kielen puolesta, Arthur», ja mr Meagles pudisti päätänsä, »koko joukon apua. Takerrun kaikkeen muuhun paitsi erisnimiin — ja niihinkin, jos ne ovat kovin vaikeita.»

»Mitähän jos ottaisitte Cavalletton mukaanne», ehdotti Clennam. »Hän voisi kyllä lähteä, jos haluaisitte. En tahtoisi menettää häntä, mutta tuottehan hänet varmasti takaisin.»

»Hyvä! Olen kiitollinen teille siitä, poikani», sanoi mr Meagles miettien asiaa, »mutta luulen, ettemme kuitenkaan tee niin. Ei, kyllä äiti auttaa minua. Cavallooro (kas nyt takerruin heti hänen nimeensä, se kuuluu minusta hullunkurisen laulun kertosäkeeltä) on niin tarpeellinen teille, etten mielelläni tahdo viedä häntä pois. Sen lisäksi ei ole ensinkään varmaa milloin palaamme kotiin, eikä kävisi päinsä viedä häntä epämääräiseksi ajaksi. Huvila ei ole enää, mitä se oli ennen. Sen asukkaiden joukosta on lähtenyt vain kaksi pientä ihmislasta, Pet ja hänen poloinen onneton palvelijattarensa Tattycoram, mutta se tuntuu tyhjältä nyt. Kun kerran lähdemme täältä, emme voi sanoa milloin palaamme. Ei, Arthur, äiti saa kyllä auttaa minua vieraalla maalla.»

Oli ehkä parasta, että he saivat olla vain itsekseen, ajatteli Clennam eikä sentähden uudistanut tarjoustansa.

»Jos tahtoisitte joskus pistäytyä täällä vaihtelun vuoksi, ellei se kävisi rasitukseksi», sanoi mr Meagles, »niin olisi minusta hauska ajatella — ja äidistä myös, siitä olen varma — että te olette täällä elähdyttämässä tätä vanhaa paikkaa hiukan samanlaiseksi kuin se oli ollessaan täynnä väkeä ja että joku toisinaan luo ystävällisen silmäyksen lapsukaisiin tuolla seinällä. Te kuulutte niin yhteen tämän paikan kanssa ja heidän kanssansa, ja me olisimme kaikki olleet niin onnellisia, jos olisi käynyt niin — mutta katsokaammehan, millainen matkailma nyt on tulossa.» Mr Meagles keskeytti puheensa, selvitteli kurkkuaan ja nousi katsomaan ulos ikkunasta.

He sopivat siitä, että ilma oli erittäin lupaava; ja Clennam jatkoi keskustelua tästä turvallisesta aiheesta, kunnes se taas luisti vaivattomasti, jolloin hän kauniisti käänsi sen Henry Gowaniin, hänen sukkelaan älyynsä ja miellyttäviin ominaisuuksiinsa, jotka ilmenivät, kun häntä kohdeltiin hienotunteisesti; niinikään hän puhui hänen kieltämättömästä rakkaudestaan vaimoonsa. Clennamin puhe teki vaikutuksensa hyväntahtoiseen mr Meaglesiin, ja hän oli hyvin iloinen näistä kehumisista ja otti äidin todistajakseen vakuuttaessaan, että hänen sydämensä ainoa ja harras halu heidän tyttärensä miehen suhteen oli ylläpitää sopusointuisen ystävällisiä luottavia välejä hänen kanssansa. Muutaman tunnin kuluttua alettiin huvilan kalustoa peitellä suojaverhoin perheen poissaolon ajaksi — tai, kuten mr Meagles sanoi, se alkoi kääriä hiuksiansa paperiin — ja muutaman päivän kuluttua mr ja mrs Meagles olivat lähteneet matkalle, mrs Tickit ja tri Buchan sijoittuneet, kuten ennenkin, vierashuoneen ikkunaverhon taakse, ja lakastuneet lehdet kahisivat Arthurin yksinäisissä jaloissa puutarhan käytävillä.

Koska paikka miellytti häntä, antoi hän harvoin viikon kulua käymättä siellä. Toisinaan hän tuli sinne yksin, viipyen lauvantaista maanantaihin, toisinaan hänen liikekumppaninsa seurasi mukana, ja joskus hän vain kierteli tunnin tai pari talon ympärillä ja puutarhassa katsoen, että kaikki oli kunnossa, ja palasi sitten Lontooseen. Joka kerta ja kaikissa tilaisuuksissa istui mrs Tickit tummine kiharoineen ja tohtori Buchan edessään vierashuoneen ikkunan ääressä odotellen perheen kotiintuloa.

Eräällä käynnillä vastaanotti mrs Tickit hänet sanomalla: »Minulla on kerrottavaa teille, mr Clennam, jotakin hämmästyttävää.» Siksi hämmästyttävää se oli, että se sai mrs Tickitin jopa lähtemään vierashuoneen ikkunan äärestä ja tulemaan puutarhaan, kun Clennam astui sisään portista, joka avattiin hänelle.

»Mitä se on, mrs Tickit?»

»Sir», vastasi uskollinen taloudenhoitajatar, saatettuaan hänet vierashuoneeseen ja suljettuaan oven, »jos koskaan elämässäni olen nähnyt täältä houkutellun ja petetyn lapsen, niin näin hänet ilmielävänä eilen illalla hämärässä».

»Ettehän tarkoita Tatty —»

»Coramia, juuri häntä!» vastasi mrs Tickit tehden aseman selväksi yhdellä iskulla.

»Missä?»

»Mr Clennam», vastasi mrs Tickit, »silmiäni painosti hiukan, koska olin saanut tavallista kauemmin odottaa teetäni, jota Mary Jane paraillaan valmisti. Tilaani en voi sanoa juuri nukkumiseksi eikä se ole oikein ilmaistu sanalla torkkuminenkaan. Kohdalleen osuvinta olisi sanoa, että valvoin silmät ummessa.»

Pyytämättä tarkempaa selitystä tästä omituisesta, luonnottomasta tilasta sanoi Clennam: »Aivan niin; entä sitten?»

»No niin, sir», jatkoi mrs Tickit. »Ajattelin yhtä ja ajattelin toista.
Aivan kuten te itsekin saatatte tehdä.»

»Juuri niin. Ja sitten?»

»Ja kun siinä ajattelin yhtä ja ajattelin toista», jatkoi mrs Tickit, »niin minun tuskin tarvitsee mainita, että ajattelin herrasväkeäni. Sillä ihmisen ajatukset, Herra nähköön», mrs Tickit lausui tämän mietiskelevään, todistelevaan tapaan, »harhailkoot missä hyvänsä, tahtovat kuitenkin aina palata siihen mikä niissä on vallitsevana. Ne tahtovat palata, sir, eikä sille ihminen voi mitään.»

Päätänsä nyökäyttämällä myönsi Arthur tämän huomion oikeaksi.

»Te tiedätte sen itsestänne, rohkenen väittää», sanoi mrs Tickit, »ja niin me kaikki tiedämme. Meidän asemamme elämässä ei tee meitä erilaisiksi; ajatukset ovat vapaita! — Kuten sanoin, ajattelin yhtä ja ajattelin toista ja ajattelin hyvin paljon herrasväkeäni. En ajatellut sitä vain nykyisyydessä, vaan menneisyydessäkin. Sillä kun ihminen alkaa näin iltahämärässä ajatella yhtä ja ajatella toista, niin totisesti kaikki ajat tuntuvat olevan nykyisyyttä, ja hänen täytyy oikein pysähtyä ja miettiä, mikä on mitäkin aikaa.»

Clennam nyökkäsi taas uskaltamatta virkkaa sanaakaan, jottei avaisi uusia aloja mrs Tickitin keskustelutaidolle.

»Tämän tähden», jatkoi mrs Tickit, »kun raotin silmiäni ja näin selvästi hänen vartalonsa ja kasvonsa hänen kurkistaessaan sisään portista, suljin ne taas enkä edes hätkähtänyt, sillä tämä vartalo ja nämä kasvot ilmestyivät näkyville juuri siihen aikaan, jolloin ne kuuluivat taloon yhtä hyvin kuin omani tai teidän, niin etten hetkeksikään muistanut, että ne olivat hävinneet täältä. Mutta, sir, kun taas raotin silmiäni ja näin, ettei häntä enää ollutkaan siinä, silloin virtasi kaikki takaisin muistiini tuoden pelästyksen mukanaan, ja minä ponnahdin pystyyn.»

»Juoksitte suoraan ulos?» kysyi Clennam.

»Juoksin niin nopeasti kuin vain jalkani sallivat, ja uskottepa tai ette, mr Clennam, niin ei missään koko kirkkaalla taivaalla näkynyt sormeakaan tästä nuoresta naisesta.»

Ihmettelemättä sen enempää tämän uuden tähtikuvan häviämistä taivaalta kysyi Arthur, kävikö mrs Tickit itse portin ulkopuolella.

»Kuljin edes ja takaisin, ylös ja alas, enkä nähnyt jälkeäkään hänestä.»

Sitte tiedusteli Clennam kuinka pitkän ajan mrs Tickit arveli kuluneen noiden molempien silmänraotusten välillä. Mrs Tickit ei, huolimatta äärimmäisen seikkaperäisestä vastauksestaan, voinut ihan varmasti sanoa, oliko siinä kulunut viisi sekuntia vai kymmenen minuuttia. Hän ei nähtävästi ollut ensinkään selvillä tästä asian puolesta ja oli ilmeisesti säpsähtänyt hereille unestaan, minkä tähden Clennam oli hyvin taipuvainen pitämään ilmestystä pelkkänä unena. Loukkaamatta mrs Tickitin tunteita tällä hänen ihmenäkynsä kerettiläisellä selityksellä lähti Clennam huvilasta vieden mukanansa tämän mielipiteen, ja hän olisi luultavasti pitänyt sitä edelleenkin, ellei kohta sen jälkeen sattunut tapaus olisi sitä muuttanut.

Hän käveli eräänä iltana Strandilla, ja hänen edellänsä astui lyhtyjen sytyttäjä, jonka käden alla sumuisessa ilmassa tahriintuneet katulyhdyt toinen toisensa jälkeen syttyivät loistamaan kuin heleät päivänkukat, jotka yhtäkkiä puhkeavat täyteen kukoistukseensa. Silloin täytyi hänen seisahtua, sillä virran rannalla olevilta veistämöiltä ajoi pitkä jono hiilivaunuja, jotka aiheuttivat katuliikenteen pysähdyksen. Hän oli astunut nopeasti, ja ajatukset olivat myöskin juosseet vilkkaasti, joten tämä molempien liikkeiden äkkipysähdys sai hänet kiireesti katsomaan ympärillensä, kuten ihmiset tavallisesti tekevät tällaisissa tilaisuuksissa.

Samassa näki hän edessään — muutamia henkilöitä oli kyllä välissä, mutta niin lähellä, että hän olisi voinut kädellään ylettyä heihin — Tattycoramin erään miehen seurassa, jolla oli huomiota herättävä ulkomuoto: käyrä nenä, mustat viikset, joiden väri oli yhtä petollinen kuin hänen silmiensä ilme, julkea olemus ja raskas viitta, jota hän kantoi ulkomaalaisen tavalla. Hänen puvustaan ja koko ulkonaisesta olemuksestaan saattoi päättää hänen olevan matkustajan, ja hän näkyi juuri äskettäin lyöttäytyneen tytön seuraan. Kumartuessaan kuuntelemaan (hän oli tyttöä paljon pitempi), mitä tämä sanoi, vilkaisi hän epäluuloisin katsein ympärillensä kuten se, joka on tottunut epäilemään jälkiään seurattavan. Tällöin näki Clennam hänen kasvonsa, kun hänen katseensa liukui takana olevan välijoukon yli yleensä, kohdistumatta erikoisesti Clennamiin tai kehenkään muuhun.

Hän oli tuskin kääntänyt päänsä takaisin ja se oli yhä kumartuneena hänen kuunnellessaan tytön puhetta, kun pysähdys laukesi ja patoutunut ihmisvirta pääsi jatkamaan kulkuaan. Yhä kumartuneena tytön puoleen kuuntelemaan astui hän edelleen tämän rinnalla, ja Clennam seurasi heidän perässään, päättäen pelata tämän odottamattoman pelin loppuun ja katsoa, minne he menivät.

Hän oli juuri ehtinyt tehdä tämän päätöksen (vaikka se tapahtui kylläkin nopeasti), kun hänen taas täytyi seisahtua yhtä äkkiä kuin äskenkin. He kääntyivät nimittäin jyrkästi Adelphille — tyttö nähtävästi ohjasi — ja menivät suoraan eteenpäin ikäänkuin aikoisivat joen yläpuolella olevalle pengermälle.

Tällä paikalla on, näihin päiviin saakka, suurten valtaväylien melu aina äkkiä hiljentynyt. Monisointuiset äänet muuttuvat niin pehmeiksi ja hillityiksi, kuin jos korvissa olisi pumpulia tai pää olisi kiedottu paksulla kääreellä. Tähän aikaan oli vastakohta vielä paljoa suurempi, sillä virralla ei vielä silloin liikkunut pieniä höyryaluksia, ei ollut muita maallenousupaikkoja kuin liukkaita puuportaita ja jalkakäytäviä, ei raitioteitä vastaisella rannalla, ei riippuvaa siltaa eikä kalatoria läheisyydessä, ei liikettä läheisellä kivisillalla; siellä ei liikkunut muita aluksia kuin lauttamiesten veneitä ja hiiliproomuja. Näitä viimemainittuja oli pitkät, leveät, mustat rivit ankkurissa mutapohjassa, kuin ikiajoiksi siihen juuttuneina, ja ne tekivät rannan synkäksi ja hiljaiseksi pimeän tultua ja pysyttivät kaiken vähäisen, mahdollisen vesiliikenteen kaukana keskivirralla. Kaikkina aikoina auringonlaskun jälkeen eikä vähimmin siihen aikaan, kun useimmat niistä, joilla on jotakin syötävää kotona, menevät kotiin syömään, taikka kun useimmat niistä, joilla ei kotona ole mitään syötävää, eivät juuri vielä ole livahtaneet ulos kerjäämään tai varastamaan, kaikkina näinä aikoina se oli autio paikka, ja näköala siitä oli autio ja kolkko.

Juuri tällaisena aikana Clennam pysähtyi kulmassa pitäen silmällä tyttöä ja vierasta miestä, jotka menivät katua pitkin. Miehen askeleet kajahtelivat niin meluisesti katukiviä vasten, ettei Clennamilla ollut halua lisätä kolinaa omilla askelillaan. Mutta kun he olivat sivuuttaneet mutkan ja astuivat hämärän kulman pimennossa pengermää kohden, lähti hän heidän jälkeensä koettaen parhaansa mukaan teeskennellä satunnaisen kävelijän huoletonta ryhtiä. Kun hän kiersi pimeän kulman, astuivat he pengermää pitkin erästä vastaantulevaa henkilöä kohden. Jos Clennam olisi nähnyt hänet yksin tällaisissa olosuhteissa, lyhdynvalossa, sumun ja etäisyyden ilmentämänä, ei hän olisi tuntenut häntä ensi näkemättä, mutta tytön näkeminen auttoi hänet heti tuntemaan vastaantulijan miss Wadeksi.

Hän pysähtyi nurkalle ja oli katselevinaan odottavasti taaksepäin katua pitkin, ikäänkuin tulleena sovitulle, kohtauspaikalle, mutta piti koko ajan silmällä kolmea vaanittavaa Kun nämä tapasivat toisensa, otti mies hatun päästänsä ja kumarsi miss Wadelle. Tyttö näytti sanovan jotakin, ikäänkuin esittelisi miehen tai selittäisi hänen myöhästymistään tai liian aikaista tuloaan tai jotakin sentapaista, ja vetäytyi sitten parin askeleen päähän, itsekseen. Miss Wade ja mies alkoivat nyt astella edestakaisin, ja mies näytti käyttäytyvän äärimmäisen kohteliaasti ja imartelevasti ja miss Wade taas äärimmäisen kopeasti.

Kun he tulivat kulman kohdalle ja kääntyivät, sanoi viimemainittu: »Jos minä sen takia tahdon kärsiä puutetta, on se minun asiani. Rajoittukaa te vain omiin asioihinne, älkää kyselkö minulta mitään.»

»Taivaan nimessä, ma'am!» vastasi mies kumartaen taas. »Se johtui vain siitä, että syvästi kunnioitan teidän luonteenlujuuttanne ja ihailen kauneuttanne.»

»En tarvitse kumpaakaan keneltäkään», vastasi toinen, »kaikkein vähimmin teiltä. Jatkakaa selostustanne.»

»Saanko anteeksi?» kysyi mies liehakoivasti, mutta hiukan nolona.

»Olette saanut maksun, muuta ette tarvitse.»

Clennam ei voinut päättää, pysyikö tyttö syrjässä sentähden, ettei hänen pitänyt saada kuulla keskustelua, vai siksikö, että hän tiesi sen sisällön jo ennestään. He kääntyivät ja tyttö myös. Hän katseli virralle päin kävellessään kädet yhteenliitettyinä: siinä kaikki, mitä Arthur saattoi nähdä hänestä, näyttämättä omia kasvojaan. Sattui niin hyvin, että muuan toinen kävelijä todella näytti odottavan jotakuta, katseli toisinaan kaiteen yli veteen ja asteli toisinaan pimeälle nurkalle vilkaisemaan kadulle, niin että Arthur siten näytti vähemmän epäilyttävältä.

Kun miss Wade taas palasi miehen seurassa, sanoi hän: »Teidän täytyy odottaa huomiseen.»

»Tuhannesti anteeksi!» pyyteli mies. »Kautta kunniani! Ei siis sovi tänä iltana?»

»Ei. Johan sanoin, että minun täytyy saada se, ennenkuin voin antaa sen teille.»

Hän pysähtyi tielle ikäänkuin lopettaakseen kohtauksen. Mies pysähtyi tietysti myös ja tyttö samaten.

»Tämä on hiukan hankalaa», huomautti mies. »Hieman. Mutta, totta vie, se ei merkitse mitään tällaisessa palveluksessa. Satun tänä iltana olemaan ilman rahaa. Minulla on kyllä hyvä pankkiiri tässä kaupungissa, mutten huolisi nostaa sieltä rahoja ennenkuin nostan suuremman summan.»

»Harriet», sanoi miss Wade, »järjestä niin, että hänelle — tälle herrasmiehelle — lähetetään rahaa huomenna». Hän lausui sanan herrasmies niin yliolkaisella tavalla, että se kuului paljoa halveksivammalta kuin jos hän olisi jollakin tavoin painostanut sitä, ja alkoi hiljalleen kävellä eteenpäin.

Mies kumarsi taas, ja tyttö puhutteli häntä, kun he molemmat seurasivat miss Wadea. Clennam uskalsi vilkaista tyttöön, kun he astuivat poispäin. Hän saattoi huomata, että hänen suuret mustat silmänsä katsoivat tutkivasti mieheen ja että hän pysytteli jonkun välimatkan päässä hänestä, kun he rinnan menivät pengermän toiseen päähän.

Äänekäs ja muuttunut kolina katukivityksellä ilmoitti, ennenkuin hän saattoi erottaa mitä siellä tapahtui, että mies palasi yksin. Clennam asteli hitaasti kaiteelle, ja mies meni nopeasti ohitse, viitan lieve heitettynä olkapään yli ja hyräillen ranskalaista laulunpätkää.

Koko näköpiirissä ei nyt ollut muita kuin Clennam yksin. Kävelijä oli hävinnyt näkyvistä, ja miss Wade ja Tattycoram olivat menneet. Haluten entistä hartaammin saada tietää mihin he joutuivat ja lähettää joitakin tietoja hyvälle ystävällensä mr Meaglesille hän meni pengermän toiseen päähän saakka ja katseli varovasti ympärillensä. Hän arvasi oikein, että he joka tapauksessa ensin etenivät päinvastaiseen suuntaan kuin heidän äskeinen seuralaisensa. Pian äkkäsi hän heidät läheisellä syrjäkadulla, joka ei ollut valtaväylä; he tahtoivat nähtävästi antaa miehelle kylliksi aikaa ehtiäkseen heidän tieltänsä pois. He kävelivät huolettomasti käsikoukkua katua alas ja palasivat sitten vastakkaista jalkakäytävää pitkin. Päästyään taas kadunkulmaan alkoivat he astua kuten sellaiset, joilla on päämäärä ja jonkun verran matkaa edessänsä, ja menivät nyt hyvää vauhtia eteenpäin. Clennam pysytteli samassa tahdissa ja piti heitä silmällä.

He kulkivat Strandin poikki ja pitkin Covent Gardenia (hänen entisen asuntonsa ikkunoiden alitse, jossa Pikku Dorrit oli tullut hänen luoksensa illalla) ja noudattivat koillista suuntaa, kunnes sivuuttivat sen suuren rakennuksen, josta Tattycoram oli saanut nimensä, ja kääntyivät Gray's Inn Roadille. Päällä Clennam oli kuin kotonaan, kiitos Floran, mainitsematta patriarkkaa ja Pancksia, ja saattoi helposti pysytellä heidän jäljillään. Hän alkoi ihmetellä mihin he olivat menossa, mutta hänen ihmetyksensä hukkui suureen hämmästykseen, kun hän näki heidän poikkeavan patriarkalliselle kadulle. Tämän hämmästyksen nielaisi mitä suurin ällistys, kun he pysähtyivät patriarkalliselle ovelle. Hiljainen koputtelu kiiltävällä kolkuttimella, avatusta ovesta kadulle lankeava valonheijastus, lyhyt pysähdys kysymyksen ja vastauksen vaihtamiseksi, ja sitten ovi sulkeutui, ja he olivat sisällä.

Katseltuaan hetken ympärillensä päästäkseen selville siitä, ettei nähnyt outoa unta, ja käveltyään vielä edestakaisin talon edustalla, kolkutti Arthur ovelle. Sama palvelustyttö kuin ennenkin avasi oven ja saattoi hänet, vilkkaasti, kuten tavallisesti, heti suoraa päätä Floran seurusteluhuoneeseen.

Floran luona ei ollut muita kuin mr F:n täti, joka kunnioitettava rouva, lekotellen teen ja paahtoleivän höyryissä, istua kyyhötti takkavalkean ääressä nojatuolissaan, pieni pöytä vieressään ja puhdas nenäliina levitettynä helmaan, jossa kaksi paahtoleipäviipaletta paraikaa odotteli kohtalonhetkeänsä. Kumartuneena höyryävän teekupin yli, katsellen höyryn läpi ja puhallellen sitä pois, näytti hän häijynilkiseltä kiinalaiselta noita-akalta, joka toimitti riettaita taikojansa; hän laski kupin kädestään ja huudahti: »No kissa vie, eikös hän tullutkin takaisin!»

Tämän huudahduksen perustuksella olisi voinut luulla, että tämä kaivatun mr F:n taipumaton sukulainen mittasi aikaa vaikutelmiensa voimakkuuden eikä kellon mukaan ja otaksui Clennamin äskettäin lähteneen talosta; kuitenkin oli kulunut vähintäin neljännesvuotta siitä, kun hän oli ollut kyllin uhkarohkea ilmestyäkseen tädin näkyviin.

»Herra Jumala, Arthur!» huudahti Flora nousten tervehtimään häntä sydämellisesti, »Doyce ja Clennam sellainen ihme ja hämmästys sillä vaikka työpaja ja valimo ovatkin lähellä ja helposti voisitte pistäytyä täällä ellei muulloin niin puolenpäivän aikaan jolloin lasillinen sherryä ja yksinkertainen voileipä jotakin kylmää ruokaa kaapista mukana ei maistuisi hullummalta ystävällisesti tarjottuna sillä te ostatte sitä kuitenkin jostakin ja ne jotka myyvät ottavat voittoa muuten eivät voisi pitää liikettä se on selvää mutta teitä ei näy milloinkaan ja olen jo oppinut olemaan odottamatta sillä kuten mr F. itse sanoi että jos näkeminen on uskomista niin on näkemättömyys myös uskomista ja kun en näe teitä niin uskon varmasti ettette muista ei silti että odottaisin teidän Arthur Doyce ja Clennam muistavan minua miksi odottaisin sillä se aika on jo mennyt ja tuokaa tänne heti yksi teekuppi lisää ja vastapaahdettua leipää ja tehkää hyvin ja istukaa takan ääreen».

Arthur olisi välttämättä tahtonut selittää käyntinsä syyn, mutta hänen täytyi vasten tahtoansa siirtää se myöhemmäksi ymmärtäessään Floran sanojen soimaavan sävyn ja nähdessään hänen vilpittömästi iloitsevan vierailusta.

»Ja olkaa nyt hyvä ja kertokaa mitä tiedätte», pyysi Flora siirtäen tuolinsa lähemmäksi, »siitä pienestä kiltistä rakkaasta hiljaisesta olennosta ja hänen muuttuneista oloistaan, hänellä on vaunut nyt epäilemättä ja joukko hevosia kuinka romantillista ja vaakunakilpi tietysti ja villiä eläimiä jotka seisovat takajaloillaan ja näyttävät sitä aivan kuin ne olisivat jäljentäneet sen ja suut ammollaan korvia myöten Herra Jumala, ja onko hän terve se on sittekin ensimmäinen ehto sillä mitä on rikkaus ilman sitä sanoi mr F. itse usein kun vaivat tulivat ja hän söi kuuden pennyn edestä päivässä ja kuinka voitte itse ja paljon parempi, ettei ole leiniä, ei silti että hän olisi voinut elää sillä tavalla kaikkein vähimmin hän eikä silti että tällä, rakkaalla pienellä olennolla se on liian tuttavallinen nimitys nyt olisi taipumusta sellaiseen aivan liian hento ja pieni mutta näytti kovin heikolta Jumala siunatkoon häntä.»

Mr F:n täti, joka oli syönyt paahtoviipaleensa kuoreen asti, ojensi kuoren juhlallisesti Floralle, joka söi sen hänen puolestaan aivan kuin se olisi kuulunut asiaan. Mr F:n täti nuolaisi verkalleen jokaista sormeansa vuoroon ja pyyhki ne taas tarkalleen samassa järjestyksessä valkoiseen nenäliinaansa, sitten käyden käsiksi toiseen viipaleeseensa. Suorittaessaan tätä jokapäiväistä toimitustansa silmäili hän Clennamia niin tuikean ankarasti, että, tämä tunsi pakolliseksi, vastoin haluansa katsoa häneen takaisin.

»Hän on Italiassa koko perheensä kanssa, Flora», kertoi hän, kun peloittava rouva taas oli toimessa.

»Todellako hän on Italiassa?» ihmetteli Flora, »jossa rypäleitä ja viikunoita kasvaa kaikkialla ja laavasta tehtyjä kaulakoristeita ja rannerenkaita myös tässä runoilijoiden maassa palavine kukkuloineen kuvaamattoman kaunis ja runollinen vaikka se ei ihmetytä että posetiivinsoittajat tulevat pois sieltä jotteivät kärventyisi he kun ovat niin nuoria ja tuovat valkoiset hiirensä mukanaan hyvin kauniisti tehty, ja onko hän todellakin siinä onnellisessa maassa ympärillänsä vain sinistä väriä ja kuolevia gladiaattoreita ja belvederejä vaikka mr F. itse ei uskonut vaan väitti kun oli hyvällä tuulella että kuvat eivät olleet totuudenmukaisia koskei ole mitään välimuotoa kallisarvoisen liinan ja kaikenlaisten koristeluiden ylenmääräisen runsauden ja rääsyisen puolialastomuuden välillä joka varmasti ei näytä luultavalta ellei sitä ehkä voida selittää seuraukseksi äärimmäisestä rikkaudesta ja äärimmäisestä köyhyydestä».

Arthur koetti saada sanotuksi jotakin tähän väliin, mutta Flora riensi edelleen.

»Venetsia on yhä säilynyt», huomautti hän, »kai te olette ollut siellä onko se hyvin vai huonosti säilynyt ihmiset sanovat niin eri tavalla entä makarooni syövätkö he sitä todella niinkuin temppujentekijät mikseivät he katkaise niitä lyhyemmiksi, te kai tunnette Arthur — rakas Doyce ja Clennam ainakaan ei rakas ja aivan varmasti ei Doyce sillä minulla ei ole kunnia tuntea häntä mutta anteeksi — te kai tunnette Mantuan mitä yhteyttä sillä on mantuavalmistuksen kanssa siitä en ole milloinkaan päässyt selville».

»En luule, että niillä on minkäänlaista tekemistä toistensa kanssa,
Flora», aloitti hän, mutta Flora keskeytti hänet.

»Niinkö todellakin sanotte ei ole en minäkään sitä ole uskonut mutta se on niin minun kaltaistani kun saan jonkun asian päähäni puhun ja paasaan siitä enkä luovu siitä kun ei ole muutakaan, voi oli aika rakas Arthur se tahtoo sanoa ei millään muotoa rakas eikä Arthur liioin mutta te ymmärrätte minut kun ihana ajatus kultasi erään henkilön taivaanrannan ja niin edespäin mutta nyt se on mustassa pilvessä ja kaikki on mennyttä.»

Arthurin yhä kasvava halu puhua jostakin ihan muusta näkyi niin selvästi hänen kasvoillaan, että Floralta jäi hellä silmänluonti kesken ja hän kysyi, mitä asiaa Arthurilla oli.

»Tahtoisin välttämättä, Flora, puhutella erästä henkilöä, joka parastaikaa on tässä talossa — mr Casbyn luona epäilemättä. Erästä, jonka näin tulevan tänne ja joka hairahtuneena ja surullisella tavalla on karannut erään ystäväni talosta.»

»Isän luona käy niin paljon ja niin omituisia ihmisiä», vastasi Flora nousten, »etten uskaltaisi mennä alas kenenkään muun tähden kuin teidän Arthur mutta teidän tähtenne menisin vaikkapa sukelluskelloon ja vielä paljoa mieluummin alas ruokahuoneeseen ja tulen kohta takaisin jos tahdotte hiukan välittää mr F:n tädistä ja olla hänestä välittämättä sillaikaa kun olen poissa».

Näin sanoen ja luoden Arthuriin jäähyväiskatseen mennä touhusi Flora tiehensä ja jätti Clennamin kammottavaa tehtäväänsä koskevien pahojen aavistusten valtaan.

Ensimmäinen muutos mr F:n tädin käytöksessä hänen lopetettuaan paahtoviipaleensa oli, että hän päästi äänekkään ja pitkällisen päristyksen. Clennamin täytyi käsittää tämä vihamieliseksi mielenosoitukseksi itseään vastaan: sen synkkä merkitys oli niin ilmeinen. Hän katsoi alakuloisesti tähän erinomaiseen, mutta ennakkoluuloiseen naiseen, josta tämä kamala ääni tuli, ja toivoi nöyrällä alistuvaisuudella voivansa lepyttää vihan.

»Älkää töllistelkö minua», sanoi mr F:n täti ja vapisi kiukusta, »ottakaa tämä».

»Tämä» oli paahtoleivän kuori. Clennam otti kiitollisen näköisenä vastaan lahjan ollen kuitenkin hiukan hämillään, mikä tila ei parantunut siitä, että mr F:n täti korotti äänensä huomattavan voimakkaaksi huudahtaen: »Hänellä, on liian kopea vatsa, tuolla miehellä! Hän on liian ylpeä syödäkseen sen!» ja nousten seisaalle pudisti kunnianarvoisaa nyrkkiänsä hänen nenänsä edessä niin läheltä, että se melkein kutitti ihoa. Ellei Flora olisi palannut sopivalla hetkellä nähdäksensä Clennamin tukalan aseman, olisi asia voinut kehittyä pitemmällekin. Flora, joka ei osoittanut vähintäkään hämmästystä eikä ensinkään hätääntynyt, kehui vain, että täti oli kovin vilkas tänä iltana ja saattoi hänet takaisin nojatuolin.

»Hänellä on kopea vatsa, tuolla miehellä!» ilmoitti mr F:n sukulainen, kun hänet istutettiin tuoliin takaisin. »Anna hänelle silppua syötäväksi!»

»Oh, enpä luule, että hän erikoisesti pitäisi siitä, täti», vastasi
Flora.

»Anna hänelle silppua syötäväksi, kuuletko», intti mr F:n täti, mulkoillen viholliseensa Floran takaa. »Se on ainoa, mikä sopii ylpeälle vatsalle. Syötä se hänelle viimeistä ripposta myöten. Kissa vie, anna hänelle silppua syötäväksi!»

Ollen lähtevinään virkistämään Clennamia tällä ruokalajilla ohjasi Flora hänet ulos portaisiin mr F:n tädin vielä sittekin hokiessa kuvaamattoman katkerasti, että tuolla miehellä oli »kopea vatsa», ja yhä uudelleen vaatien hänelle tarjottavaksi sitä hevosruokaa, jonka jo oli ankarasti määrännyt hänelle. »Nämä portaat ovat kovin epämukavat ja niissä on monta kulmausta, Arthur», kuiskasi Flora: »ettekö tahtoisi kiertää käsivarttanne ympärilleni hartiaviitan alla?»

Tietoisena siitä, että he tulivat portaita alas hyvin naurettavalla tavalla, otti Clennam kuitenkin pyydetyn asennon ja vapautui kauniista taakastaan vasta ruokahuoneen ovella; olipa hänen vielä siinäkin vaikea päästä irti hänestä, sillä. Flora riippui hänen syleilyssään kuiskaten: »Arthur, taivaan nimessä, älkää hiiskuko tästä isälle!»

Hän seurasi Arthuria huoneeseen, jossa patriarkka istui yksin, päärmekengät uuninristikolla ja pyöritellen peukaloitaan, ikäänkuin ei milloinkaan olisi herennytkään siitä välillä. Nuori patriarkka, kymmenvuotias, katseli kuvakehyksestään alas häneen yhtä tyynenä kuin hän. Molempien sileät päälaet olivat yhtä säteilevät, typerät ja kömpelöt.

»Mr Clennam, hauska nähdä teitä. Toivon voivanne hyvin, sir, toivon voivanne hyvin. Tehkää hyvin ja istukaa, tehkää hyvin ja istukaa.»

»Olin toivonut, sir», sanoi Clennam istuutuen ja katsellen ympärillensä pahoin pettyneen näköisenä, »etten tapaisi teitä yksin».

»Ah, todellako?» ihmetteli patriarkka lempeästi. »Ah, todellako?»

»Niinhän sanoin sinulle, isä», huusi Flora.

»Ah, niin tosiaankin!» vastasi patriarkka. »Niin juuri. Ah, niin tosiaankin!»

»Saanko kysyä, joko miss Wade on lähtenyt?» kysyi Clennam levottomasti.

»Miss —? Aha, te nimitätte häntä Wadeksi», vastasi mr Casby. »Varsin sopivaa.»

Arthur kysyi nopeasti: »Miksi te nimitätte häntä?»

»Wade», vakuutti mr Casby. »Aina vain Wade.»

Katseltuaan ihmisystävällisiä kasvoja ja pitkiä silkkisuortuvia muutaman sekunnin ajan, joiden kestäessä mr Casby punoi peukaloitansa ja hymyili valkealle, ikäänkuin hyväntahtoisesti toivoisi, että se polttaisi häntä, jotta hän saisi antaa sille anteeksi, aloitti Arthur:

»Pyydän anteeksi, mr Casby —»

»Ei toki; ei toki», vastasi patriarkka, »ei toki!»

»— mutta miss Wadella oli mukanaan palvelijatar, nuori nainen, joka on kasvatettu erään ystäväni kodissa ja jolle miss Waden vaikutusta ei ole katsottava terveelliseksi ja jolle tahtoisin saada tilaisuuden vakuuttaa, ettei hän vielä ole menettänyt näiden suojelijoiden mielenkiintoa ja myötätuntoa».

»Todellako, todellako?» kummasteli patriarkka.

»Tahtoisitteko sentähden hyväntahtoisesti antaa minulle miss Waden osoitteen?»

»Voi, voi, voi», päivitteli patriarkka, »sattuipa hullusti. Jospa olisitte lähettänyt minulle sanan silloin, kun hän oli täällä. Huomasin kyllä sen nuoren tytön, mr Clennam. Kaunis, verevä nuori nainen, mr Clennam, tukka hyvin tumma ja silmät hyvin tummat. Ellen erehdy, ellen erehdy?»

Arthur vahvisti kuvauksen oikeaksi ja pyysi toistamiseen ja entistä painokkaammin: »Olisitteko ystävällinen ja antaisitte minulle hänen osoitteensa.»

»Voi, voi, voi!» huudahti patriarkka lempeästi pahoitellen. »Ai, ai, ai mikä vahinko, mikä vahinko! Minulla ei ole hänen osoitettansa, sir. Miss Wade asuu enimmäkseen ulkomailla, mr Clennam. Hän on tehnyt niin useita vuosia ja hän on (jos saan sanoa niin kanssaihmisestä ja naisesta) niin oikullinen ja epäluotettava, että hävettää, mr Clennam. Saattaa olla, etten tapaa häntä taas pitkän pitkään aikaan. Ehkä en tapaa häntä enää milloinkaan. Mikä vahinko, mikä vahinko!»

Clennam huomasi nyt, että hän saattoi odottaa yhtä paljon apua seinällä riippuvalta muotokuvalta kuin patriarkalta; mutta hän virkkoi siitä huolimatta:

»Mr Casby, voisitteko te antaa minulle joitakin tietoja miss Wadesta? Tahtoisin niitä ystävieni tähden ja hipaisin pitää asian niin salassa kuin vain katsoisitte velvollisuudeksenne vaatia. Olen tavannut hänet ulkomailla ja myöskin kotimaassa, mutten tiedä hänestä mitään. Voisitteko kertoa hänestä jotakin?»

»En mitään», vastasi patriarkka pudistellen päätänsä äärimmäisen hyväntahtoisesti. »En kerrassaan mitään. Ai, ai, ai, mikä suuri vahinko, että hän viipyi niin lyhyen ajan ja että te myöhästyitte! Hänen luottamusmiehenänsä liikeasioissa, liikeasioissa, olen toisinaan maksanut hänelle rahaa; mutta mitäpä hyötyä teillä, sir, on tästä tiedosta?»

»Todellakaan ei mitään», vastasi Clennam.

»Aivan niin», myönsi patriarkka hymyillen ihmisystävällisesti valkealle, »ei mitään, sir. Keksittepä viisaan vastauksen. Todellakaan ei mitään, sir.»

Clennam katseli kuinka patriarkka pyöritteli pehmeitä peukalojansa: juuri samalla tavalla pyörittelisi hän tätä kysymystäkin, jos ottaisi sen vielä puheeksi, näyttämättä siitä mitään uusia puolia ja sallimatta sen edistyä tuumankaan vertaa; tämä näky auttoi Clennamia huomaamaan, että hänen työnsä oli ollut turhaa. Hän saattoi istua ja miettiä asiaa kuinka kauan tahansa, sillä mr Casby, joka oli tottunut pelastumaan joka pulasta jättämällä kaikki kiiltävän päälakensa ja valkoisten hiustensa huomaan, tiesi voimansa olevan äänettömyydessä. Ja niin istui Casby pyöritellen, pyöritellen peukalojansa ja antaen sileän päälakensa ja otsansa säteillä suurenmoista hyväntahtoisuutta jokaisesta kuhmustaan ja kupurastaan.

Tämä näky edessään oli Arthur noussut lähteäkseen, kun sisätelakalta, jossa kelpo alus Pancks oli teljoillaan, silloin kun se ei risteillyt vesillä, alkoi kuulua melua ikäänkuin tämä laiva olisi tulossa heitä kohden. Arthurin huomiota herätti se, että tämä melu oli aluksi tulevinaan kuin kaukaa, ikäänkuin mr Pancks olisi tahtonut uskotella jollekin asiaa ajatelleelle, että hän tulla puhkui jostakin etäältä, jonne ei mitään ollut voinut kuulua.

Mr Pancks ja hän löivät kättä, ja edellinen toi isännällensä pari kirjettä allekirjoitettaviksi. Pudistaessaan Clennamin kättä raapaisi hän vain silmäkulmaansa vasemmalla etusormellaan ja päristi kerran, mutta Clennam, joka nyt ymmärsi hänet paremmin kuin ennen, käsitti, että hänen seniltaiset työnsä olivat loppuunsuoritetut ja että Pancks tahtoi puhutella häntä ulkona. Sentähden, sanottuaan jäähyväiset mr Casbylle ja (mikä oli paljoa vaikeampi toimitus) Floralle, käveli hän edestakaisin naapuristossa siellä päin, missä Pancks tavallisesti liikkui.

Hänen odotettuaan vain lyhyen ajan ilmestyi mr Pancks. Tämä pudisti uudelleen hänen kättänsä ja päristi taas merkitsevästi, ottaen sitte hatun päästänsä tuivertaakseen tukkaansa. Arthur arveli saaneensa viittauksen puhua hänelle, kuten sellaiselle, joka varsin hyvin tiesi, mitä jumi oli tapahtunut. Muitta mutkitta hän kysyi sentähden:

»Kai he todella olivat lähteneet, Pancks?»

»Kyllä», vastasi tämä, »he olivat jo lähteneet».

»Tietääkö hän, missä se nainen asuu?»

»En voi sanoa, mutta luultavasti.»

Mr Pancks ei tiennyt sitä? Ei, mr Pancks ei tiennyt sitä. Tiesikö mr
Pancks jotakin hänestä?

»Luulisin tietäväni», vastasi kelpo mies, »yhtä paljon kuin hän itsekin tietää itsestään. Hän on jonkun lapsi — kenen hyvänsä — ei kenenkään. Hänet jätettiin täällä Lontoossa erääseen huoneeseen, jossa asui kuusi muuta ihmistä, ja ne olivat kyllin vanhoja ollakseen hänen vanhempiansa, ja hänen vanhempansa saattoivat siis olla näiden joukossa, eihän sitä tiedä. He saattavat olla missä talossa hyvänsä, jossa hän vierailee, millä kirkkomaalla tahansa, jonka ohi hän kulkee, hän saattaa kohdata heidät millä kadulla tahansa, voi tutustua heihin minä hetkenä hyvänsä eikä tiedä siitä mitään. Hän ei tiedä heistä mitään. Hän ei tunne ketään sukulaista. Ei ole milloinkaan tuntenut. Eikä tahdo milloinkaan oppiakaan tuntemaan.»

»Mr Casby ehkä voisi ilmoittaa hänelle jotakin?»

»Ehkä», sanoi Pancks; »otaksun, että hän voi, mutten tiedä. Hänellä on kauan hoidossaan ollut rahoja (ei ylen paljoa, kuten olen saanut selville), joita hänen on annettava tälle naiselle, kun hän ei tule toimeen muuten. Toisinaan hän on ylpeä eikä koske niihin pitkään aikaan; toisinaan hän on niin köyhä, että hänen täytyy ottaa niitä. Hän kärsii elämässään. Kiivaampaa, intohimoisempaa, häikäilemättömämpää ja kostonhaluisempaa naista ei ole maailmassa elänyt. Hän tuli tänä iltana saamaan rahaa. Sanoi tarvitsevansa niitä erikoiseen tarkoitukseen.»

»Arvelen sattumalta tietäväni», huomautti Clennam miettivänä, »mihin tarkoitukseen — tarkoitan, kenen taskuun rahat menevät».

»Todellako?» sanoi Pancks. »Jos on kysymyksessä sopimus, niin neuvoisin toista osakasta tarkoin täyttämään sopimusehdot. En luottaisi tähän naiseen, niin nuori ja kaunis kuin hän onkin, jos olisin jollakin tavoin tehnyt hänelle vääryyttä, en vaikka saisin kaksin verroin isäntäni rahat. Paitsi», lisäsi hän kuin jättääkseen takaportin auki, »jos sairastaisin pitkällistä tautia ja tahtoisin päästä siitä».

Arthur, joka kiireesti muisteli omia havaintojaan miss Wadesta, huomasi, että ne olivat jotenkin yhtäpitäviä mr Pancksin mielipiteiden kanssa.

»Sitä ihmettelen», jatkoi Pancks, »ettei miss Wade ole tehnyt loppua isännästäni, tämä kun on ainoa hänen tiedossaan oleva, joka on jonkinlaisessa yhteydessä hänen elämäntarinansa kanssa. Tästä puhuttaessa täytyy minun sanoa, näin meidän kesken, että usein olen itse tuntenut kiusausta siihen.»

Arthur säpsähti ja sanoi: »Älkäähän toki, Pancks, älkää sellaista puhuko!»

»Ymmärtäkää minut oikein», selitti Pancks, ojentaen viisi purtua, hiilten mustaamaa kynttä Arthurin käsivarrelle, »en tarkoita, että tahtoisin katkaista hänen kaulansa. Mutta kaiken kalliin nimessä, jos hän menee liian pitkälle, niin katkaisen hänen tukkansa.»

Esiinnyttyään näin uudessa valossa lausumalla tämän kamalan uhkauksen puhahti ja tohahti mr Pancks muutaman kerran, ankaran vakava ilme kasvoillaan, ja mennä höyrysi matkaansa.