KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU
Marshalsean kasvatti
Päivä oli aurinkoinen ja Marshalsea helteisenä puolipäivänä tavallista hiljaisempi. Arthur Clennam painui yksinäiseen nojatuoliin, joka oli yhtä nukkavieru ja nuutunut kuin kuka tahansa vankilan asukas, ja vaipui ajatuksiinsa.
Siinä luonnottomassa rauhallisuuden tilassa, johon hän oli päätynyt läväistyään pelätyn vangitsemiskohtauksen ja päästyään tänne — tämä tunteiden käänne valtasi tavallisesti ensimmäiseksi vankilaantulijan, ja tältä vaaralliselta lepoasemalta luisui sitte moni eri teitä alennuksen ja häpeän kuiluihin — tässä tilassa saattoi hän katsella muutamia elämänsä vaiheita ikäänkuin olisi siirtynyt niistä ihan uuteen olomuotoon. Jos otti huomioon paikan, jossa hän oli, harrastuksen, joka oli tuonut hänet tänne silloin kun hänellä oli vapaus olla poissakin täältä, ja sen lempeän olennon, jonka läsnäolosta kertoivat yhtä hyvin muurit ja ristikot kuin hänen myöhemmän elämänsä vähimmätkin muistot, joita muurit ja ristikot eivät voineet vangita, niin ei ollut ihmettelemistä, että kiertelipä hänen ajatuksensa mitä muistoja tahansa, ne aina johtivat hänet uudelleen Pikku Dorritiin. Mutta kuitenkin tämä tuntui hänestä merkilliseltä, ei itse asian vuoksi, vaan siksi että se muistutti hänelle, kuinka paljon tämä rakas pieni olento oli vaikuttanut hänen parempiin päätöksiinsä.
Monikaan meistä ei tarkoin ja selvästi tiedä kenelle tai mille seikoille olemme tällä tavalla kiitollisuudenvelassa, ennenkuin elämän kiitävä pyörä jollakin erikoisella tavalla pysähtyy ja saamme oikean käsityksen asiasta. Tällainen silmien avautuminen seuraa usein sairautta, murhetta, rakastetun menetystä; se on vastoinkäymisten tavallisin hedelmä ja hyöty. Se tuli nyt Clennamin osaksi hänen onnettomuudessaan, voimakkaana ja lempeänä. »Kun ensin toinnuin ja kokosin ajatukseni», mietiskeli hän, »ja panin jonkinlaisen päämäärän kiusaantuneiden silmieni eteen, niin kuka minulla oli edessäni ja esimerkkinä, kenen näin huomaamattomana ahertavan hyvän asian eteen saamatta rohkaisua, taistellen alhaisia, kurjia esteitä ja vaikeuksia vastaan, jotka olisivat ajaneet kokonaisen armeijan tunnustettuja sankareja ja sankarittaria pakosalle? Hento tyttö! Kun koetin voittaa väärään osuneen rakkauteni ja osoittaa jalomielisyyttä miehelle, jolla oli parempi onni kuin minulla, vaikkei hän milloinkaan saisi sitä tietää eikä lausuisi siitä kiitoksen sanaa, niin kenessä olin nähnyt kärsivällisyyttä, itsensäkieltämistä, itsensähillintää, armeliasta mieltä, jalointa tunteiden rikkautta ja auliutta? Samassa köyhässä tytössä! Jos minä, joka olen mies ja jolla on miehen edut ja keinot ja tarmo, olisin ollut välittämättä sydämessäni kuuluvasta kuiskauksesta, joka muistuttaa minulle, että jos isäni on rikkonut, niin minun ensimmäinen velvollisuuteni on peittää ja hyvittää ja korvata se rikos, niin mikä hento lapsellinen olento, joka miltei paljain jaloin asteli kostealla kadulla, jonka kätöset lakkaamatta työskentelivät ja joka oli vain puoliksi suojattu kylmiltä viimoilta, niin mikä hento olento olisi seissyt edessäni saattaen minut häpeämään? Pikku Dorrit.» Niin aina, kun hän istui mietteissään nukkavierussa nojatuolissaan. Aina vain Pikku Dorrit, kunnes hänestä tuntui, että hän nyt sai rangaistuksensa siitä, että oli etääntynyt hänestä ja sallinut minkään muiden ajatusten tunkeutua mieleensä estämään muistelemasta Pikku Dorritin hyveitä.
Hänen ovensa avautui, ja vanhempi mr Chivery pisti päänsä sisään, kuitenkaan kääntymättä häneen päin.
»Olen vapaa virantoimituksesta nyt, mr Clennam, ja menossa ulos.
Voisinko tehdä jotakin puolestanne?»
»Paljon kiitoksia. En tarvitse nyt mitään.»
»Suokaa anteeksi, että avasin oven», pyysi mr Chivery, »mutta en voinut saada teitä kuulemaan».
»Koputitteko?»
»Viisi, kuusi kertaa.»
Tointuen tietoisuuteen Clennam huomasi, että vankila oli herännyt puolipäivätorkunnastaan, että sen asukkaat maleksivat varjoisassa pihassa ja että oli myöhäinen iltapäivä. Hän oli istunut tuntikausia mietteissään.
»Teidän tavaranne ovat saapuneet», ilmoitti mr Chivery, »ja minun poikani tuo ne tänne ylös. Olisin lähettänyt ne jo tänne, mutta hän halusi itse kantaa ne teille. Hän tahtoi tosiaankin itse kantaa ne tänne, ja siksi en voinut lähettää niitä. Mr Clennam, saisinko sanoa teille pari sanaa?»
»Tehkää hyvin ja käykää sisään», kehoitti Arthur, sillä mr Chiveryn pää pisti yhä vain pikkusen sisään ovesta, ja hän käänsi ainoastaan toisen korvansa, molempien silmiensä asemesta, Clennamiin päin. Tämä oli synnynnäistä hienotunteisuutta mr Chiveryssä — todellista kohteliaisuutta, huolimatta siitä, että hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli paljon ovenvartijaa eikä hitustakaan herrasmiestä.
»Kiitän, sir», vastasi mr Chivery, kuitenkaan lähestymättä, »se ei ole tarpeellista. Mr Clennam, älkää välittäkö minun pojastani, vaikka toisinaan huomaisitte hänet hiukan tuittupäiseksi. Pojallani on sydän, ja se sydän on oikealla paikalla. Minä ja hänen äitinsä tiedämme, missä se on ja että se on sijoittunut oikeaan paikkaan.»
Lausuttuaan nämä salaperäiset sanat korjasi mr Chivery pois korvansa ja sulki oven. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi hänen poikansa.
»Tässä on matkalaukkunne», sanoi hän Arthurille laskien sen varovasti kädestään.
»Olette hyvin ystävällinen. Minua hävettää, että teillä on ollut näin paljon vaivaa.»
Hän oli poissa, ennenkuin Clennam ehti sanoa tämän, mutta palasi kohta ja sanoi yhtä selvästi kuin edellisellä kerrallakin: »Tässä on asiakirjalippaanne», jonka hän sitte laski yhtä varovasti kädestään kuin matkalaukunkin.
»Olen hyvin kiitollinen huomaavaisuudestanne. Toivottavasti voimme nyt pudistaa kättä, mr John.»
Nuori John peräytyi kuitenkin, pisti oikean käden ranteen vasemman käden peukalosta ja keskisormesta muodosteltuun renkaaseen ja vastasi kuten ennenkin: »En tiedä, voinko. Ei, huomaan, etten voi!» Hän seisoi katsellen vankia jäykästi, mutta vähitellen ilmestyi hänen silmiinsä ilme, joka oli kuin sääliä.
»Miksi olette vihainen minulle», kysyi Clennam, »ja kuitenkin niin valmis tekemään minulle palveluksia? Meidän välejämme häirinnee jokin erehdys. Olen pahoillani, jos se on minun syyni.»
»Ei ole mitään erehdystä, sir», vastasi John käännellen rannettaan renkaassa, joka näytti olevan sille liian ahdas. »Ei ole mitään erehdystä, sir, niissä tunteissa, joilla silmäni katselevat teitä tällä hetkellä! Jos olisin painossa teidän vertaisenne, mr Clennam — jota en ole, ja ellei teitä olisi kohdannut onnettomuus — kuten on käynyt, ja ellei se olisi vastoin Marshalsean lakeja — jota se olisi, niin tunteeni teitä kohtaan ovat sitä laatua, että mieluummin kuin tekisin mitään muuta haluaisin käydä kelpo otteluun kanssanne heti tässä paikassa.»
Arthur katsoi häneen hetkisen ihmetellen ja hiukan harmistuneena. »Hyvä, hyvä!» sanoi hän. »Erehdys, erehdys!» Kääntyen poispäin hän istui taas nukkavieruun tuoliinsa, raskaasti huoahtaen.
Nuori John seurasi häntä silmillään ja huudahti hetken vaiti oltuaan:
»Pyydän teiltä anteeksi!»
»Kernaasti suotu!» vastasi Clennam heilauttaen kättänsä, kohottamatta painunutta päätänsä. »Älkää sanoko muuta. Minä en ole sen arvoinen.»
»Nämä huonekalut, sir, ovat minun», selitti nuori John lempeällä ja lauhkealla äänellä. »Minulla on tapana vuokrata ne sellaisille, joilla ei ole omaa kalustoa ja jotka asuvat täällä. Niitä ei ole paljon, mutta ne ovat käytettävissänne. Ilmaiseksi, tarkoitan. En voi ajatellakaan vuokrata teille niitä maksusta. Olette tervetullut käyttämään niitä ilmaiseksi.»
Arthur kohotti taas päätänsä kiittääksensä häntä ja sanoakseen, ettei hän voinut käyttää hyväkseen sellaista ystävällisyyttä. John kierteli yhä rannettaan ja taisteli yhä itsensä kanssa entiseen ristiriitaiseen tapaansa.
»Mitä meidän välillämme on?» kysyi Arthur.
»Sitä en sano, sir», vastasi nuori John, jonka ääni äkkiä muuttui kovaksi ja teräväksi. »Ei se ole mitään.»
Arthur katsoi häneen uudelleen, turhaan hakien jotakin selitystä hänen käytökseensä. Hetken päästä käänsi Arthur taas päänsä pois. Kohta senjälkeen sanoi nuori John äärimmäisen lempeästi:
»Pieni pyöreä pöytä, sir, joka on kyynärpäänne kohdalla, oli — te kyllä tiedätte kenenkä — minun ei tarvitse mainita häntä — hän kuoli; hän oli ylhäinen herrasmies. Ostin sen eräältä henkilöltä, jolle hän antoi sen ja joka asui täällä hänen jälkeensä. Tämä henkilö ei kuitenkaan ollut missään suhteessa hänen vertaisensa. Useimpien henkilöiden olisi työlästä kohota hänen tasallensa.»
Arthur veti pienen pöydän lähemmäksi, nojasi käsivartensa sitä vasten ja jäi siihen asentoon.
»Kenties ette tiedä, sir», sanoi nuori John, »että minä tunkeuduin hänen puheillensa hänen käydessään täällä Lontoossa. Hän oli sitä mieltä, että se oli tunkeilevaisuutta, vaikka hän oli niin ystävällinen, että pyysi minua istumaan ja muisteli isää ja muita vanhoja ystäviä. Vaatimattomimpiakin tultavia. Minusta hän näytti hyvin muuttuneelta ja sanoinkin sen palattuani kotiin. Kysyin häneltä, kuinka miss Amy voi —»
»No, voiko hän hyvin?»
»Olisin luullut teidän tietävän sen kysymättä minun kaltaiseltani», vastasi nuori John; näytti siltä kuin hän ensin olisi nielaissut ison, näkymättömän lääkemarjasen. »Mutta koska kysytte, niin olen pahoillani siitä, etten voi vastata kysymykseenne. Asia on niin, että hän piti kysymystäni nenäkkäänä ja vastasi: 'Mitä se teihin kuuluu?' Silloin ymmärsin selvästi, että olin ollut tunkeileva, mitä olin sitä ennen kovin pelännyt. Siitä huolimatta hän puhutteli minua erittäin ystävällisesti, erittäin ystävällisesti.»
He olivat molemmat vaiti useita minuutteja, paitsi että nuori John vaitiolon keskimailla huomautti: »Hän sekä puhui että käyttäytyi erittäin ystävällisesti.»
Nuori John keskeytti uudelleen hiljaisuuden kysymällä: »Ellette pidä minua nenäkkäänä, niin kysyisin, kuinka kauan aiotte olla syömättä ja juomatta?»
»En ole kaivannut vielä mitään», vastasi Clennam. »Minulla ei nyt ole ruokahalua.»
»Sitä suurempi syy on vahvistautua jollakin tavoin, sir», sanoi nuori John. »Jos voitte istua täällä tuntimäärin nauttimatta mitään, siksi ettei teillä ole ruokahalua, niin voitte ja teidän tulee yhtä hyvin syödä ja juoda jotakin ilman ruokahalua. Menen nyt omalle puolelleni juomaan teetä. Ellette pidä minua nenäkkäänä, niin pyytäisin teitä tulemaan mukaan. Tahi voin tuoda tarjottimen tännekin kädenkäänteessä.»
Arvaten, että nuori John vaivautuisi tekemään niin, jos hän kieltäytyisi, ja haluten välttämättä osoittaa muistavansa sekä vanhemman mr Chiveryn kehoituksen että nuoremman anteeksipyynnön, nousi Arthur ja ilmoitti olevansa halukas juomaan teetä mr Johnin huoneessa. Nuori John lukitsi hänen ovensa ja sujautti erittäin näppärästi avaimen taskuunsa; sitte hän astui edellä omalle asunnollensa.
Se oli rakennuksen ylimmässä huipussa, lähinnä porttikäytävää. Se oli sama huone, jonne Clennam oli rientänyt sinä päivänä, kun rikastunut perhe oli jättänyt vankilan ainaiseksi, ja jossa hän oli nostanut pyörtyneen Pikku Dorritin lattialta. Hän aavisti kohta minne he olivat matkalla, kun hänen jalkansa koskettivat portaita. Huone oli muuttunut sen verran, että se oli paperoitu, uudestaan maalattu ja paljoa hauskemmin kalustettu; mutta hän saattoi muistaa sen juuri sellaisena kuin oli nähnyt sen luodessaan siihen yhden ainoan kiireisen silmäyksen nostettuaan tytön lattialta ja lähtiessään kantamaan häntä vaunuihin.
Nuori John tuijotti häneen, pureksien sormiansa.
»Huomaan, että muistatte tämän huoneen, mr Clennam?»
»Muistan sen hyvin. Taivas siunatkoon häntä!»
Unohtaen teen pureksi nuori John yhä edelleen kynsiänsä ja katseli vierastansa niin kauan kuin tämä katseli huonetta. Viimein hän ryntäsi teekannun luo, kaatoi kiivaasti teetä siihen teetölkistä ja riensi yhteiseen keittiöön noutamaan kuumaa vettä.
Huone puhui niin kaunopuheisesti Clennamille, kun hän nyt muuttuneissa oloissa palasi kurjaan Marshalseaan, kertoi hänelle niin alakuloisesti Pikku Dorritista ja siitä, että hän oli menettänyt hänet, että hänen olisi ollut vaikea vastustaa sitä, vaikka ei olisi ollutkaan yksin. Nyt hän ei sitä yrittänytkään. Hän laski kätensä tunteettomalle seinälle yhtä hellästi kuin jos olisi koskettanut häntä itseään ja lausui hänen nimensä matalalla äänellä. Hän asettui ikkunan ääreen katsellen julman piikkiharjaisen vankilanmuurin ylitse ja kuiskasi siunauksen kesäautereen läpi sitä kaukaista maata kohden, jossa Pikku Dorrit eli rikkaana ja onnellisena.
Nuori John viipyi jonkun aikaa poissa ja palatessaan osoitti käyneensä kaupungilla; hän toi näet tullessaan tuoretta voita, kaalinlehteen käärittynä, muutamia ohuita viipaleita keitettyä kinkkua, toiseen kaalinlehteen käärittyinä, sekä pienen korillisen vesinenättiä ja lehtisalaattia. Kun hän oli saanut nämä mielensä mukaisesti järjestetyiksi pöydälle, istuutuivat he juomaan teetä.
Clennam koetti tehdä oikeutta aterialle, mutta onnistumatta. Sianliha ellotti häntä; leipä tuntui muuttuvan hiekaksi hänen suussansa. Hän ei saanut alas muuta kuin kupillisen teetä.
»Maistakaa hiukan näitä vihanneksia», kehoitti nuori John ja tarjosi hänelle vihanneskulhoa.
Clennam otti viesinenättivesan ja yritti uudelleen, mutta leipä muuttui entistä karkeammaksi hiekaksi, ja sianliha (se oli itsessään kylläkin hyvää) tuntui levittävän hajua, joka heikkona samumina puhalsi koko Marshalsean läpi.
»Ottakaa hiukan vihanneksia lisää, sir», kehoitti nuori John ja tarjosi taas kulhoa.
Näytti siltä kuin hän pistäisi ruohoa alakuloisen vangitun linnun häkkiin, ja oli ilmeistä, että John oli ostanut vihanneskorin tuottaakseen virkistystä vankilan kuumien pihakivien ja muuritiilien keskellä eläjälle. Niinpä Clennam hymyillen huomautti: »Olitte hyvin ystävällinen pistäessänne nämä häkkini ristikkotankojen väliin; mutta en voi saada niitä alas tänään.»
Ikäänkuin syömisen vaikeus olisi ollut tarttuva, työnsi nuori Johnkin ennen pitkää lautasen luotaan ja alkoi poimutella kaalinlehteä, johon sianliha oli ollut käärittynä. Käännettyään sen moneen päällekkäiseen poimuun, niin että se oli aivan pieni hänen kämmenellään, alkoi hän litistellä sitä molempien käsiensä välissä ja katseli koko ajan tarkkaavasti Clennamia.
»Arvelen», sanoi hän viimein puristaen erikoisen lujasti vihreätä kääröä kädessään, »että vaikkette katsoisikaan kannattavan pitää huolta itsestänne itsenne tähden, niin voisitte tehdä sen jonkun toisen tähden».
»Aivan niin», vastasi Arthur huoahtaen ja hymyillen, »mutta en vain tiedä kenenkä tähden ponnistelisin».
»Mr Clennam», sanoi John kiihkeästi, »minua ihmetyttää, että herrasmies, joka voi olla niin vilpitön ja suora kuin te, kehtaa käyttäytyä niin alhaisesti, heittäen minulle tällaisen vastauksen. Mr Clennam, minua ihmetyttää, että herrasmies, jolla itsellään on sydän, raskii kohdella minua näin sydämettömästi. Se hämmästyttää minua, sir. Se todella hämmästyttää minua!»
Kavahdettuaan pystyyn antaaksensa enemmän pontta sanoilleen istuutui nuori John taas tuolille ja pyöritteli vihreätä kääröänsä oikean säärensä päällä, siirtämättä hetkeksikään Clennamista katsettaan, joka oli tuikea ja harmistuneen moittiva.
»Olin jo päässyt siitä, sir», sanoi John. »Olin voittanut sen, koska tiesin, että se oli voitettava, ja olin päättänyt olla enää ajattelematta sitä. En olisi, toivoakseni, enää päästänyt sitä ajatuksiini, jos ette vankilaan olisi tullut te, minulle onnettomana hetkenä tänään!» (Kiihdyksissään omaksui nuori John äitinsä voimakkaan lauserakentelutavan.) »Kun ensin näin teidät edessäni porttihuoneessa, sir, tänä päivänä, tuntui siltä kuin myrkyllinen upaspuu olisi tuotu tänne eikä vangittu velallinen, ja minä jouduin sellaiseen sekavien tunteiden pyörteeseen, että kaikki muu hävisi näkyvistä ja minä vain kiepuin pyörteen mukana. Mutta minä selvisin siitä. Minä kamppailin, ja minä selvisin siitä. Vaikka tämä olisi viimeinen sanani, niin tätä pyörrettä vastaan minä äärimmäisin voimin kamppailin ja siitä selvisin. Aprikoin, että jos olin ollut töykeä ja epäkohtelias, niin minun oli pyydettävä anteeksi, ja sen tein vähääkään lieventämättä rikostani. Ja nyt kun haluan osoittaa, että yksi ajatus on minulle miltei pyhä ja ylinnä kaikkia muita — nyt te, kaikesta huolimatta, väistätte minua, kun hiukan vihjaankin sinne päin, ja lykkäätte minut luotanne. Sillä älkää toki, sir», pyysi nuori John, »älkää toki olko niin alhainen, että kiellätte väistäneenne minua ja työntäneenne minut luotanne».
Täynnä ihmetystä katsoi Arthur häneen kuin järkensä menettäneeseen, kysyen vain: »Mitä se on? Mitä ihmettä te tarkoitatte, John?» Mutta John, joka oli siinä mielentilassa, ettei mikään tuntunut mahdottomammalta eräälle ihmisluokalle kuin vastauksen antaminen, jatkoi sekavaa puhettansa.
»Minä en», selitti John, »minä en milloinkaan ole ollut niin julkea, että olisin luullut muuta kuin että asia oli mahdoton. Minulla ei ollut, ei, miksi sanoisin niin, kun minulla kuitenkin joskus oli toivoa, että olisi mahdollista tulla niin onnelliseksi, ei kuitenkaan tuon keskustelumme jälkeen, ei, vaikka voittamattomia esteitä ei olisi ilmestynytkään! Mutta onko siinä syytä, miksei minulla olisi muistia, miksei minulla olisi mietteitä, miksei minulla olisi pyhiä paikkoja eikä mitään sellaista?»
»Mitä te oikein tarkoitatte?» huudahti Arthur.
»Sitä käy kyllä tallaaminen jalkoihin, sir», jatkoi John syytäen suustaan rajun sanaryöpyn, »se käy kyllä päinsä, jos joku tahtoo antautua sellaiseen. Sitä käy kyllä tallaaminen, mutta paikallaan se silti pysyy. Saattaa olla, ettei sitä voisi tallata, ellei sitä olisi olemassa. Mutta se ei ole herrasmiehelle sopivaa, ei kunniallista eikä oikein, että ihmistä, joka on taistellut ja pyrkinyt irti itsestään kuin perhonen, näin väistetään ja sysätään pöh. Maailma pilkatkoon portinvartijaa, mutta hän on mies — ellei hän ole nainen, kuten naisvangeilla on.»
Vaikka nuoren Johnin puhe oli naurettavaa sekavuudessaan, ilmeni hänen yksinkertaisessa, tunteellisessa olemuksessaan suurta vilpittömyyttä, samalla kun hänen hehkuvat kasvonsa ja kiihtynyt äänensä ja käytöksensä osoittivat, että jotakin hellän arkaa kohtaa hänen sydämessään oli syvästi loukattu, niin että Arthur olisi ollut julma, ellei olisi ottanut tätä huomioon. Hän koetti sentähden ajatuksissaan palata heidän keskustelunsa ja tämän tuntemattoman vääryyden alkukohtaan, ja sillä välin nuori John, joka oli kierrellyt vihreän käärönsä aivan pyöreäksi, leikkasi sen kolmeksi kappaleeksi ja pani ne lautaselle kuin minkäkin harvinaisen herkun.
»Minusta näyttää siltä», sanoi Arthur muisteltuaan heidän keskusteluaan vesinenättiin saakka, »että te olette viitannut miss Dorritiin?»
»Saattaapa todella olla niin, sir», vastasi John Chivery.
»En ymmärrä sitä. Toivottavasti en ole niin onneton, että taas katsotte minun loukkaavan teitä, sillä sitä en ikinä ole tahtonut tehdä, mutta minun täytyy sanoa, etten ymmärrä tätä.»
»Sir», kivahti John, »ettehän toki voi olla niin vilpillinen, että kieltäisitte tietävänne ja kauan tienneenne, mitä tunteita sydämessäni asuu miss Dorritia kohtaan; älkäämme julkeasti nimittäkö niitä rakkaudeksi, vaan ihailuksi ja palvonnaksi».
»En todellakaan, John, ole niin vilpillinen; en käsitä miksi epäilette minua siitä. Ettekö milloinkaan ole kuullut äidiltänne, että kerran kävin hänen luonansa?»
»En, sir», vastasi John lyhyesti, »en ole milloinkaan kuullut mitään sellaista».
»Mutta minä kävin. Voitteko arvata miksi?»
»En, sir», vastasi John lyhyesti, »en voi arvata miksi».
»Minäpä kerron teille. Tahdoin edistää miss Dorritin onnea; ja jos olisin voinut otaksua, että hän vastasi tunteisiinne —»
John-parka punastui korvalehteä myöten. »Sitä ei miss Dorrit milloinkaan osoittanut, sir. Minä tahdon olla rehellinen ja kunniallinen, mikäli yksinkertaisuudessani voin, ja olen liian ylpeä luulotellakseni kenellekään hetkeäkään, että hän milloinkaan vastasi tunteisiini tai että hän koskaan uskotteli sellaista minulle; ei, ei ollut minkäänlaista syytä otaksua, että hän milloinkaan tekisi tai voisi niin tehdä. Hän oli korkealla minun yläpuolellani aina ja kaikissa suhteissa. Samoin kuin», lisäsi John, »hänen ylhäinen perheensä».
Hänen ritarilliset tunteensa kaikkea kohtaan, mikä koski Pikku Dorritia, tekivät hänet niin arvokkaaksi huolimatta hänen pienestä ko'ostansa, hänen perin heikoista sääristänsä ja vieläkin heikommasta tukastaan ja runollisesta luonteestaan, että Goliath hänen paikallansa ei olisi herättänyt suurempaa kunnioitusta Clennamissa.
»Te puhutte kuin mies, John», huudahti Arthur lämpimän ihailevasti.
»Hyvä, sir», vastasi John ja pyyhkäisi kädellään silmiään; »soisin, että te tekisitte samoin».
Hän sinkautti tämän odottamattoman vastauksen niin äkkiä, että Arthur taas ihmetellen katseli häntä.
»Kuitenkin», katui John ja ojensi kätensä teetarjottimen yli, »jos huomautus oli liian ankara, niin peruutan! Mutta miksi ei, miksi ei? Kun sanon teille, mr Clennam, että teidän pitää huolehtia itsestänne erään toisen tähden, niin miksette voi olla avomielinen, vaikka olenkin portinvartija? Miksi annoin teille huoneen, josta tiesin teidän enimmin pitävän? Miksi kannoin tavaranne ylös? Ei silti, että ne ensinkään tuntuivat raskailta, en mainitse sitä siitä syystä, kaukana siitä. Miksi olen hoivannut teitä tällä tavalla, aamusta alkaen? Omienko ansioittenne tähden? Ei. Ne ovat hyvin suuret, sitä en vähääkään epäile; mutta niiden tähden en ole tätä tehnyt. Toisen ansiot tässä ovat painaneet, jopa monin verroin enemmän minun silmissäni. Miksi ette siis puhu avoimesti!»
»Totisesti, John», vastasi Clennam, »te olette niin hyvä mies ja minä pidän luonnettanne niin suuressa arvossa, että jos en ole osoittanut panevani niin suurta arvoa kuin todella panen sille seikalle, että olette tänään tehnyt minulle nämä ystävälliset palvelukset siksi, että miss Dorrit on luottanut minuun ystävänään, niin tunnustan sen viaksi ja pyydän teiltä anteeksi».
»Oh, miksi ette», toisti John taas uudelleen pilkallisesti, »miksi ette puhu avoimesti!»
»Minä vakuutan teille, etten ymmärrä teitä. Katsokaa minua. Ajatelkaa millaisissa vaikeuksissa olen. Tuntuuko luultavalta, että tahtoisin häijysti vielä lisätä itsesoimauksiani käyttäytymällä kiittämättömästi ja vilpillisesti teitä kohtaan? En ymmärrä teitä.»
Johnin kasvojen epäuskoinen ilme vaihtui epävarmaksi. Hän nousi, peräytyi huoneen ullakkoikkunan ääreen, viittasi Arthurin luoksensa ja seisoi miettivästi katsellen häntä.
»Mr Clennam, tarkoitatteko todellakin, ettette tiedä?»
»Mitä niin, John?»
»Ohhoh», huudahti John vedoten muuripiikkeihin. »Hän sanoo: 'Mitä niin?'!»
Clennam katsoi piikkeihin ja katsoi Johniin, katsoi piikkeihin ja katsoi Johniin.
»Hän sanoo: 'Mitä niin?' Ja vielä lisäksi näyttää olevan tosissaan», huudahti John ja tarkasti häntä tuskallisen hämmästyneenä. »Näettekö tämän ikkunan, sir?»
»Tietysti näen sen.»
»Näettekö tämän huoneen?»
»Totta kai näen sen.»
»Ja tämän vastapäisen muurin ja sen alla olevan pihan? Ne ovat kaikki olleet sen todistajina päivä päivältä, yö yöltä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Sillä kuinka usein olenkaan nähnyt miss Dorritin täällä hänen näkemättä minua!»
»Minkä todistajina?» kysyi Clennam.
»Miss Dorritin rakkauden.»
»Kehen?»
»Teihin!» sanoi John ja kosketti kädenselällä hänen rintaansa, peräytyi sitte tuolinsa luo ja istuutui siihen, kasvot kalpeina, pidellen kiinni käsinojista ja pudistaen päätänsä.
Jos hän olisi iskenyt Clennamia lujasti sensijaan että näin keveästi kosketti häntä, olisi hän järkyttänyt häntä vähemmin. Arthur seisoi hämmästyneenä, hänen silmänsä katsoivat Johniin, hänen huulensa raottuivat ja näyttivät muodostavan sanan »Minuun!» lausumatta sitä kuitenkaan; hänen kätensä vaipuivat sivuille; koko hänen ulko-olemuksensa oli kuin vastaheränneen, joka ei voi käsittää kesken unia saatua tiedonantoa.
»Minuun!» sanoi hän viimein ääneen.
»Voi!» valitti nuori John. »Niin, teihin!»
W »Minäkö erehtynyt, sir!» huudahti nuori John. »Erehtynytkö täydellisesti tässä asiassa! Ei, mr Clennam, älkää sanoko niin. Jossakin muussa asiassa, jos niin haluatte, sillä en pidä itseäni minään älyniekkana ja tunnen hyvin puutteeni. Mutta minäkö erehtyisin asiassa, joka on tuottanut sydämelleni enemmän tuskaa kuin kokonainen ryöppy villien nuolia! Minäkö erehtyisin asiassa, joka miltei on vienyt minut hautaan; siellä olen toisinaan toivonut lepäävänikin, jos se vain olisi sopinut yhteen tupakkakaupan ja vanhempien tunteiden kanssa! Minäkö erehtyisin asiassa, joka nytkin pakottaa minut ottamaan nenäliinan taskustani ison tytön lailla, kuten ihmiset sanovat: vaikka minä en ymmärrä miksi isoon tyttöön vertaaminen olisi miksikään häpeäksi, sillä jokainen oikea mieshän rakastaa heitä sekä isoja että pieniä! Älkää sanoko minun erehtyneen, älkää toki!»
Ja nuori John, joka pohjaltaan oli erinomaisen kunnioitettava, vaikka ulkonaiselta olemukseltaan kylläkin naurettava, otti nenäliinan taskustaan, yhtä vähän salaten tekoansa kuin kerskaillen siitä; näin vilpittömän luonnollisesti ottavat vain perin hyvät miehet nenäliinan taskustaan pyyhkiäkseen silmiänsä. Kuivuttuaan kyyneleensä, soi John itselleen vielä nyyhkytyksen ja nuuskutuksen viattoman ylellisyyden ja pisti sitte nenäliinan taas taskuun.
Kosketus tuntui yhä edelleen iskuna, niin ettei Arthur saanut montakaan sanaa sanotuksi. Hän vakuutti John Chiverylle, sittenkun tämä oli pistänyt nenäliinan taskuunsa, että hän pani suuren arvon hänen epäitsekkyydelleen ja uskollisuudelleen muistellessaan miss Dorritia. Mitä taas siihen otaksumaan tuli, josta hän juuri oli puhunut — tässä nuori John keskeytti hänet: »Ei otaksuma! Eipä suinkaan!» — niin siitä hän kenties puhuisi joskus toiste, mutta nyt hän ei halunnut sanoa siitä mitään. Tuntien itsensä alakuloiseksi ja väsyneeksi, halusi hän nyt, Johnin luvalla, palata huoneeseensa ja pysyä siellä lopun iltaa. John myöntyi, ja Arthur hiipi muurin varjossa omaan huoneeseensa.
Isku tuntui yhä niin voimakkaana, että kun hän oli päässyt eroon likaisesta eukosta, jonka hän tapasi istumassa portailla ovensa takana odottamassa saadakseen järjestää hänen vuoteensa ja joka tätä tehdessään kertoi saaneensa määräyksensä mr Chiveryltä, »ei siltä vanhalta, vaan siltä nuorelta», hän istui kuluneeseen nojatuoliinsa ja painoi pään käsiensä varaan, ikäänkuin olisi iskusta huumautunut. Pikku Dorrit rakastaisi häntä! Tämä saattoi hänet vielä paljoa enemmän ymmälle kuin hänen onnettomuutensa.
Kuinka vähän todennäköistä! Hän oli tottunut nimittämään häntä lapsekseen, rakkaaksi lapsekseen, ja koettanut herättää hänen luottamustaan painostamalla heidän ikäeroansa ja puhumalla itsestään vanhana miehenä. Pikku Dorrit ei kuitenkaan liene pitänyt häntä vanhana. Jokin muistutti hänelle, ettei hän itsekään ollut pitänyt itseään vanhana, ennenkuin ruusut vierivät virran mukana.
Hänellä oli Pikku Dorritin molemmat kirjeet asiapaperilippaassaan, ja hän otti ne esille ja luki. Niistä helähteli yhä suloisen äänen kaiku. Se sattui hänen korvaansa monin hellin sävelin, joihin kyllä saattoi sovittaa tuon uuden merkityksen. Nyt muistui hänen mieleensä tyyni toivottomuus siinä vastauksessa: »Ei, ei, ei!» jonka hän oli saanut tässä samassa huoneessa sinä iltana, jolloin hän oli saanut aavistuksen Pikku Dorritin muuttuneesta kohtalosta; silloin he olivat vaihtaneet sanoja, joita hän oli tuomittu muistelemaan nyt alennustilassaan vankilassa.
Kuinka vähän todennäköistä!
Mutta hänen miettiessään ja samassa määrässä kuin hänessä alkoi merkillinen oman sydämen tutkistelu, näkyi tuo todennäköisyys kasvavan. Eikö siinä, että hänestä oli tuntunut vastenmieliseltä ajatella Pikku Dorritin rakastavan jotakuta, että hän oli tahtonut saada tuon kysymyksen pian ratkaistuksi, että hän puoliksi tietoisesti oli nähnyt jonkinlaista jalomielisyyttä halussaan auttaa Pikku Dorritia hänen rakkaudessaan, eikö tässä kaikessa ollut hänen puoleltaan jotakin, mitä hän oli tukahduttanut heti sen herättyä? Eikö hän milloinkaan ollut kuiskannut itselleen, ettei hän saanut ajatella mitään sellaista kuin että Pikku Dorrit rakastaisi häntä, ettei hän saanut käyttää hyväkseen hänen kiitollisuuttansa, että hänen tuli muistaa kokemuksensa varoitukset ja oikaisut ja että hänen tuli pitää tällaisia nuorekkaita toiveita menneinä omalta kohdaltansa ja herkeämättä muistuttaa itsellensä, että aika oli sivuuttanut hänet ja että hän oli liian vanha ja vakava?
Hän oli suudellut Pikku Dorritia nostaessaan hänet lattialta silloin, kun hänet oli niin kokonaan ja kuvaavasti unohdettu. Samallako tavalla kuin olisi suudellut häntä hänen ollessaan tajuissaan? Eikö ollut mitään erotusta?
Pimeä yllätti hänet näissä ajatuksissa. Ja pimeä yllätti mr ja mrs Plornishinkin, kun he koputtivat hänen ovellensa. He toivat mukanaan kaupastaan korillisen kaikenlaista erinomaista tavaraa, joka meni siellä niin nopeasti kaupaksi ja tuotti niin kehnon voiton. Mrs Plornish oli niin liikutettu, että itki. Mr Plornish mutisi ystävällisesti miettivään, muttei älykkääseen tapaansa, että elämässä oli laaksoja, »näetkö», ja oli kukkuloita. Hän oli kuullut totena sanottavan maan pyörimisestä, ja epäilemättäkin se pyöri, että parhaatkin herrasmiehet vuorostaan joutuivat seisomaan päällänsä ja pyörimään takaperin siinä paikassa, jota sanotaan avaruudeksi. Hyväpä niinkin. Mr Plornish arveli vain, että hyväpä niinkin. Tuo herrasmies pääsisi kyllä taas jaloilleen, kun hänen vuoronsa tulisi, ja pyörisi säännölliseen tapaan, kun kaikki taas olisi ennallaan ja oikein päin, ja hyväpä niinkin!
On jo mainittu, että mrs Plornish, joka ei ollut ajattelija, itki. Myöhemmin ilmeni, että mrs Plornishilla, joka ei ollut ajattelija, oli ymmärtämystä. Se saattoi johtua hänen heltyneestä mielestään, hänen sukupuolensa älystä, naisen nopeasta käsityskyvystä tai naisen käsityskyvyn puutteesta; oli miten oli, myöhemmin kävi ilmi, että mrs Plornish osoitti ymmärtämystä Arthurin syvimpiä mietteitä kehtaan.
»Tuskin voitte uskoa, minkä isä on puhunut teistä, mr Clennam», sanoi mrs Plornish. »Se on saattanut hänet kovin alakuloiseksi. Tämä onnettomuus on sortanut hänen äänensäkin. Tiedättehän kuinka kauniisti isä laulaa; mutta nyt hän ei saanut lauletuksi ääntäkään lapsille teetä juotaessa, uskottepa tai ette».
Puhuessaan pudisteli mrs Plornish päätänsä, kuivaili silmiään ja katseli ympärilleen huoneessa.
»Mitä mr Baptistiin tulee», jatkoi mrs Plornish, »niin mitä hän tekee saadessaan kuulla tästä, sitä en voi ajatella enkä kuvitella. Hän olisi jo aikoja sitten ollut täällä, siitä voitte olla varma, ellei olisi toimittamassa jotakin tärkeätä teidän hänelle uskomaanne asiaa. Hän ajaa niin väsymättömästi tätä asiaa eikä suo itselleen mitään rauhaa, niin että hän sillä oikein, kuten sanoin hänelle», ja mrs Plornish lopetti lauseensa italiankielellään, »hemmestytte padrona».
Olematta turhamainen tunsi mrs Plornish sanoneensa erikoisen sirosti ja komeasti tämän toskanalaisen lauseen. Mr Plornish ei voinut salata ihastustaan hänen kielitaidostaan.
»Mutta tiedättekö, mr Clennam», jatkoi kelpo nainen, »aina on olemassa jotakin kiitollisuudenkin syytä, ja olen varma siitä, että tekin myönnätte niin olevan. Puhuessamme tässä huoneessa ei ole vaikeata huomata, mistä tässä tapauksessa on kiitettävä. On todellakin syytä olla kiitollinen, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.»
Arthur arveli mrs Plornishin katsovan häneen erikoisella tavalla.
»On todella syytä olla kiitollinen siitä, että miss Dorrit nyt on kaukana täältä», toisti mrs Plornish. »Toivottavasti hän ei saa kuulla mitään siitä. Jos hän olisi ollut täällä näkemässä tätä, sir, ei lie epäilemistäkään», mrs Plornish kertasi vielä nuo sanat, »ei ole epäilemistäkään, että teidän onnettomuutenne ja surunne olisi ollut liikaa hänen hellälle sydämellensä. En tiedä mitään, mikä voisi koskea miss Dorritiin kipeämmin.»
Aivan varmasti katsoi mrs Plornish ystävällisessä mielenliikutuksessaan häneen aran uhmaavasti.
»Niin», sanoi hän. »Ja siitä näkyy, kuinka isä vanhalla iällään tarkkaan huomaa asioita, kun hän tänään iltapäivällä sanoi minulle, ja Onnenmaja tietää, etten minä parantele enkä suurentele sitä: 'Mary, onpa suuri onni, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.' Ne olivat isän sanat. Isän omat sanat olivat: 'Mary, onpa suuri onni, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.' Minä vastasin isälle silloin ja sanoin siihen: 'Isä, sinä olet oikeassa!' Tämä tapahtui isän ja minun välilläni», lopetti mrs Plornish kuten ainakin laillinen todistaja. »Enkä minä kerro muuta kuin mitä todella tapahtui minun ja isän välillä.»
Mr Plornish, joka luonteeltaan oli harvapuheisempi, käytti tilaisuutta ehdottaaksensa, että he jättäisivät mr Clennamin itsekseen. »Sillä katsos», lisäsi mr Plornish vakavasti, »minä tiedän miltä tällainen tuntuu, eukkoseni», ja toisteli tätä arvokasta huomautusta moneen kertaan, ikäänkuin se hänen mielestään olisi sisältänyt suuren siveellisen salaisuuden. Viimein arvoisa pariskunta lähti tiehensä, astellen käsikoukkua.
Pikku Dorrit, Pikku Dorrit. Tunti tunnilta. Aina vain Pikku Dorrit!
Onneksi se nyt oli ohi, jos asia joskus oli ollutkin niin, ja parempi oli näin. Otaksuen, että Pikku Dorrit oli rakastanut häntä ja että hän olisi sallinut itsensä rakastaa Pikku Dorritia, millaista tietä hän olisikaan kuljettanut lemmittyään! Nyt sen näki — vienyt hänet takaisin tähän kurjaan paikkaan! Hänen tuli olla hyvin tyytyväinen ajatellessaan, että Pikku Dorrit nyt oli ainiaaksi vapautunut siitä ja että hän oli naimisissa tai pian menisi naimisiin (epämääräisiä huhuja hänen isänsä tämäntapaisista suunnitelmista oli liikkeellä Bleeding Heart Yardissa samoihin aikoihin, jolloin kerrottiin hänen sisarensa avioliitosta), samoin kuin siitä, että Marshalsean portit ainiaaksi sulkivat ulkopuolellensa kaikki tällaiset yllättävät mahdollisuudet.
Rakas Pikku Dorrit!
Muistellessaan omaa poloista tarinaansa hän näki, että Pikku Dorrit oli sen huippupiste. Kaikki viivat sen perspektiivissä johtivat hänen viattomaan olemukseensa. Hän oli matkustanut tuhansia peninkulmia sitä kohti; entiset rauhattomat toiveet ja epäilykset olivat häipyneet sen edessä; se oli nyt hänen elämänsä mielenkiinnon keskus; se oli kaiken siihen kuuluvan hyvän ja onnellisen päätepiste; sen ulkopuolella ei ollut muuta kuin erämaa ja pimeä taivas.
Yhtä rauhattomana kuin viettäessään ensimmäistä yötänsä näiden synkkien muurien sisäpuolella vietti hän tämänkin yön, tällaisten ajatusten askarruttaessa hänen mieltänsä. Tällä välin nukkui nuori John rauhallista unta, sepitettyään ja järjestettyään pieluksellansa seuraa van hautakirjoituksen:
KULKIJA!
KUNNIOITA HAUTAA, JOSSA LEPÄÄ
JOHN CHIVERY nuorempi.
HÄN KUOLI VANHALLA IÄLLÄ,
JOTA EI TARVITSE LÄHEMMIN MAINITA.
ONNETTOMANA HÄN TAPASI KILPAILIJANSA
JA TUNSI KOVAA HALUA
RYHTYÄ KÄSIRYSYYN,
MUTTA RAKASTETUN TYTÖN TÄHDEN
KUOLETTI NÄMÄ KATKERUUDEN TUNTEET JA
MENETTELI JALOMIELISESTI.