KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Myrskyn satoa korjataan
Kiivas huohotus ja kiireisten askelten kopina ilmoitti mr Pancksin tulon jo ennenkuin hän ryntäsi Arthur Clennamin konttoriin. Ruumiintarkastus oli suoritettu, kirje julkaistu, pankki kukistunut, muut olkiset mallilaitokset syttyneet tuleen ja haihtuneet savuna ilmaan. Ihailtu rosvolaiva oli räjähtänyt keskellä isoa, kaikenmallisista ja kaikenkokoisista aluksista kokoonpantua laivastoa, ja ulapalla ei näkynyt mitään muuta kuin hävitystä, palavia laivanrunkoja, räjähteleviä ruutivarastoja, itsestään laukeavia isoja kanuunoita, jotka raatelivat ystävät ja naapurit kappaleiksi, hukkuvia ihmisiä, jotka tarrautuivat vajoaviin hylkyihin ja upposivat toinen toisensa jälkeen, uupuneita uimareita ja haikaloja.
Pajayhtiön konttorissa ei näkynyt jälkeä siellä tavallisesti vallitsevasta ahkeruudesta ja järjestyksestä. Avaamattomia kirjeitä ja järjestämättömiä papereita virui pulpetilla. Keskellä näitä lamaantuneen tarmon ja pettyneen toivon merkkejä seisoi konttorin isäntä tavallisella paikallansa, toimettomana, käsivarret pulpetilla ja pää painuneena niiden varaan.
Mr Pancks ryntäsi sisään, näki hänet ja pysähtyi. Seuraavassa hetkessä olivat mr Pancksinkin käsivarret pulpetilla ja hänen päänsä niiden varassa; ja tässä asennossa he pysyivät jonkun aikaa, toimettomina ja äänettöminä, pienen välimatkan päässä toisistaan.
Mr Pancks nosti ensimmäisenä päätänsä ja puhui. »Minä se yllytin teidät siihen, mr Clennam. Tiedän sen. Sanokaa mitä tahdotte. Ette voi sanoa enempää kuin mitä itse sanon itselleni. Ette voi sanoa enempää kuin mitä ansaitsen.»
»Oi Pancks, Pancks!» vastasi Clennam, »älkää puhuko ansaitsemisesta.
Mitäs minä sitten ansaitsen!»
»Paremman onnen», vastasi Pancks.
»Minä, joka olen saattanut yhtiökumppanini perikatoon», jatkoi Clennam kuuntelematta häntä. »Pancks, Pancks, minä olen saattanut Doycen perikatoon! Rehellisen, itsenäisen, väsymättömän vanhan miehen, joka työllään on raivannut itselleen tien elämän läpi; miehen, jonka on täytynyt kokea monenlaisia pettymyksiä ja joka silti on säilyttänyt hyvän ja toivehikkaan luonteensa, josta olen niin paljon pitänyt ja jolle olen tahtonut pysyä uskollisena ja hyödyllisenä, hänet minä olen saattanut perikatoon — tuottanut hänelle häpeätä — saattanut hänet perikatoon — perikatoon!»
Tuska, jolla tämä ajatus täytti hänen mielensä, oli niin kiusallinen katsella, että mr Pancks tarttui tukkaansa ja repi sitä epätoivoissaan.
»Nuhdelkaa minua!» huusi Pancks. »Nuhdelkaa minua, sir, tai teen jotakin pahaa itselleni. Sanokaa: 'Senkin hullu, senkin heittiö.' Sanokaa: 'Aasi, kuinka saatoit tehdä niin, konna, mitä sinulla oli mielessäsi!' Käykää kiinni minuun. Sanokaa minulle jotakin karkeata!» Ja koko ajan raastoi mr Pancks kankeata tukkaansa armotta ja säälittä.
»Ellette olisi milloinkaan taipunut tähän kohtalokkaaseen hulluuteen, Pancks», sanoi Clennam paremmin säälistä kuin kostonhalusta, »niin kuinka paljoa parempi se olisi ollut teille ja minulle!»
»Enemmän, sir!» huudahti Pancks kiristellen hampaitaan katumuksen tuskassa. »Enemmän vain!»
»Ellette olisi milloinkaan ryhtynyt näihin kirottuihin laskelmiin ettekä esittänyt tuloksianne niin inhottavan selvästi», valitti Clennam, »olisi se ollut paljoa parempi teille, Pancks, ja paljoa parempi minulle!»
»Lisää, sir!» huudahti Pancks hellittäen sormensa tukastaan. »Lisää, lisää vain!» Mutta Clennam, joka huomasi hänen jo alkavan rauhoittua, oli sanonut kaikki, mitä halusi lausua, jopa enemmänkin. Hän väänteli käsiänsä lisäten vain: »Sokeat sokeain taluttajina, Pancks! Sokeat sokeain taluttajina! Mutta Doyce, Doyce, Doyce, vääryyttä kärsinyt yhtiökumppanini!» Tämä ajatus painoi hänen päänsä uudelleen pulpetille.
Pancks katkaisi ensimmäisenä uudelleen syntyneen äänettömyyden, johon he olivat vaipuneet seisten aikaisemmassa asennossaan.
»En ole ollut vuoteessa senjälkeen kun asia alkoi tulla tunnetuksi. Olen juossut yhtäällä ja toisaalla toivoen voivani pelastaa jonkun kekäleen tulesta. Kaikki turhaan. Kaikki mennyttä ja hukassa.»
»Tiedän sen liiankin hyvin», vastasi Clennam.
Hetkeksi syntyneen hiljaisuuden mr Pancks lopetti voihkauksella, joka puristautui kuuluville hänen sielunsa syvyyksistä.
»Vielä toissapäivänä, Pancks», sanoi Arthur, »vielä toissapäivänä, maanantaina, olin varmasti päättänyt myydä osakkeeni, muuttaa ne rahaksi ja tehdä lopun koko jutusta».
»Niin paljoa en voi sanoa itsestäni, sir», vastasi Pancks. »Mutta ihmeellistä on, kuinka monen olen kuullut aikoneen myydä osakkeensa juuri toissapäivänä eikä minään muuna vuoden kolmestasadasta kuudestakymmenestä viidestä päivästä, ellei olisi ollut liian myöhäistä.»
Hänen höyrykonemaiset huohotuksensa, jotka tavallisesti tekivät hullunkurisen vaikutuksen, tuntuivat nyt surkeammilta kuin yhtä monet huokaukset; ja likaisessa, tahritussa; huolimattomassa asussaan hän olisi kiireestä kantapäähän sopinut ilmeiseksi onnettomuuden kuvaksi, jonka piirteet tuskin erottuivat pesemättömyyden alta.
»Mr Clennam, olitteko pannut siihen — kaikki rahat?» Hänen oli vaikea päästä tuon ajatusviivan yli ja saada viime sanoja lausutuiksi.
»Kaikki.»
Mr Pancks tarttui taas kankeaan tukkaansa ja raastoi sitä niin, että sai muutamia tukkoja käteensä. Katseltuaan ensin niitä vimmaisena hän pisti ne sitte taskuunsa.
»Minun on nyt heti ryhdyttävä toimeen», virkkoi Clennam pyyhkäisten poskeltaan muutaman siihen hiljaa vierähtäneen kyynelen. »Se vaivainen korvaus, jonka voin antaa, on heti annettava. Minun tulee puhdistaa onnettoman yhtiökumppanini nimi ja maine kaikesta tahrasta. En saa pitää mitään itselläni. Minun on luovutettava velkamiehillemme valtakirja, jota olen käyttänyt niin väärin, ja minun täytyy käyttää loppuikäni sovittaakseni vikani — tai rikokseni — mikäli se on mahdollista.»
»Onko mahdotonta nyt muuten selviytyä, sir?»
»Mahdotonta. Selviytyminen ei tule kysymykseenkään nyt. Kuta pikemmin liike joutuu minun käsistäni, sitä parempi sille. Meillä on sitoumuksia, jotka ovat suoritettavat tällä viikolla ja jotka veisivät meidät perikatoon muutaman päivän päästä — vaikkapa haluaisinkin siirtää ratkaisun yhden päivän eteenpäin jatkaen liikettä edelleen, huolimatta siitä, että tiedän mitä tiedän. Koko viime yön suunnittelin, mitä minun on tehtävä; nyt se on vain pantava täytäntöön.»
»Ettehän tee sitä aivan yksin?» kysyi Pancks, jonka kasvot olivat niin kosteat kuin jos hänen höyrynsä olisi muuttunut vedeksi kohta kun hän päästi sen ilmoille. »Ottakaa lakimies avuksenne.»
»Kenties se olisi viisainta.»
»Ottakaa Rugg.»
»Tässä ei ole paljoa tehtävää. Hän voi tehdä sen yhtä hyvin kuin kuka tahansa muu.»
»Noudanko Ruggin, mr Clennam?»
»Jos aikanne myöntää. Olisin hyvin kiitollinen teille siitä.»
Mr Pancks painoi samassa hetkessä hatun päähänsä ja höyrysi Pentonvilleen. Hänen ollessaan poissa Arthur ei kertaakaan nostanut päätänsä pulpetilta, vaan pysyi koko ajan samassa asennossa.
Mr Pancks toi ystävänsä ja lakineuvojansa mr Ruggin mukanaan. Tämä oli matkalla saanut niin kouraantuntuvan kokemuksen mr Pancksin nykyisestä luonnottomasta mielentilasta, että hän aloitti ammatilliset neuvottelut pyytämällä, että tämä herrasmies lähtisi tiehensä. Murtunut ja alistuvainen Pancks totteli.
»Hän on hyvin samanlaisessa tilassa kuin tyttäreni oli silloin, kun aloitimme rikottua aviolupausta koskevan oikeudenkäyntimme, jossa hän oli kantajana», sanoi mr Rugg »Hän suhtautuu asiaan liian läheisesti ja kiihkeästi. Hän antaa tunteillensa liiaksi valtaa. Meidän ammatissamme ei käy päinsä antaa tunteiden vallita, sir.»
Riisuessaan hansikkaitansa ja pistäessään niitä hattuunsa hän loi pari syrjäsilmäystä asiakkaaseensa ja huomasi, että tämä oli suuresti muuttunut.
»Olen pahoillani huomatessani, että olette antanut omille tunteillenne vallan, sir», sanoi mr Rugg. »Pyydän, älkää tehkö niin, älkää millään muotoa. Tällaiset tappiot ovat kyllä hyvin ikäviä mutta meidän pitää rauhallisesti katsoa niitä silmiin.»
»Jos menettämäni rahat olisivat kaikki omiani, mr Rugg», huokasi
Clennam, »niin en olisi niin pahoillani».
»Todellako, sir?» Mr Rugg hykerteli hilpeän näköisenä käsiänsä. »Te hämmästytätte minua, sir. Se on erikoista. Tavallisesti minä olen kokemuspiirissäni tehnyt sen havainnon että ihmiset ovat enimmin huolissaan omista rahoistansa. Olen nähnyt ihmisten hävittäneen ison joukon muiden rahoja ja kestävän onnettomuuden varsin hyvin, todella varsin hyvin.»
Tehtyään nämä lohdulliset huomautukset istuutui mr Rugg virkatuolille pulpetin ääreen ja kävi pohtimaan asioita.
»Nyt, mr Clennam, luvallanne, käymme asioihin käsiksi. Tarkastakaamme tilannetta. Kysymys on vallan yksinkertainen, tuo tavallinen, suorasukainen, järkevä: Mitä voimme tehdä omaksi hyväksemme? Mitä voimme tehdä omaksi hyväksemme?»
»Tätä minä en kysy, mr Rugg», vastasi Arthur. »Te erehdytte heti alussa.. Minun kysymykseni kuuluu: Mitä voin tehdä yhtiökumppanini hyväksi; miten voin parhaiten hyvittää häntä?»
»Tiedättekö, sir, pelkään», lausui mr Rugg miettivästä, »että sittekin sallitte tunteittenne vallita. En pidä tuosta sanasta hyvittää sir, muuta kuin lakimiesten käyttämänä vipuna. Suokaa anteeksi, että pidän velvollisuutenani varoittaa teitä millään muotoa suomasta tunteillenne valtaa.»
»Mr Rugg», vastasi Clennam karkaisten itseään kestämään siinä mitä oli ottanut hartioilleen, ja hämmästyttäen neuvonantajaansa osoittamalla, että hän epätoivoisessa tilassaankin aikoi järkähtämättömästi pysyä päätöksessään, »minusta tuntuu, ettette ole erikoisen taipuvainen noudattamaan sitä suuntaa, jonka olen määrännyt toiminnalleni. Ellette hyväksy sitä ettekä siis ole halukas ryhtymään niihin toimenpiteisiin, joita asia vaatii, niin olen pahoillani, ja minun on silloin hankittava apua toisaalta. Mutta tahdon heti ilmoittaa teille, että minun kanssani ei kannata väitellä siitä asiasta.»
»Hyvä, sir», vastasi mr Rugg kohauttaen hartioitaan. »Hyvä, sir koska jonkun kuitenkin on suoritettava tämä kaikki, niin sallikaa minun tehdä se. Sellainen oli periaatteeni Ruggin ja Bawkinsin jutussakin. Ja sama se on useimmissa muissakin oikeusjutuissa.»
Tämän jälkeen ilmoitti Clennam mr Ruggille järkähtämättömän päätöksensä. Hän kertoi neuvonantajalleen, että hänen yhtiökumppaninsa oli erinomaisen rehellinen ja vilpitön mies ja että häntä, Clennamia, kaikessa, mitä hän nyt aikoi tehdä, ohjasi toverin luonteen tuntemus ja halu kunnioittaa ja sääliä hänen tunteitansa. Hän selitti, että hänen kumppaninsa oli nyt ulkomailla osallisena tärkeässä yrityksessä ja että hänen, Clennamin, välttämättä täytyi julkisesti ottaa kannettavakseen häpeä harkitsemattomasta teostaan ja julkisesti vapauttaa yhtiökumppani kaikesta edesvastuusta ja osallisuudesta, niin ettei vähimmänkään epäluulon varjo haittaisi Doycen kunniaa ja mainetta vieraassa maassa ja siten saattaisi yrityksen onnistumista vaaraan. Hän sanoi mr Ruggille, että hän siis vain yhdellä ainoalla tavalla saattoi hyvittää kumppaninsa, nimittäin erottamalla hänet siveellisesti kokonaan tästä jutusta ja selittämällä julkisesti ja avoimesti, että hän, Arthur Clennam, yhtiön toinen osakas, oli omin päin, vieläpä vastoin yhtiökumppaninsa varoitusta, käyttänyt yhtiön varoja äsken perikatoon joutuneisiin keinotteluihin, ja että tämä hyvitys sopi nimenomaan tälle miehelle paremmin kuin useimmille muille ja että hänen sentähden ensimmäiseksi oli annettava tämä hyvitys. Näin ollen oli hänen aikomuksensa painattaa tämänsisältöinen selitys, jonka hän jo oli suunnitellut valmiiksi, panna se kiertämään liikkeen kaikkien kauppatuttavien keskuudessa sekä julkaista se sanomalehdissä. Tämän kaiken ohella (jonka selittely sai mr Ruggin kauheasti irvistelemään ja levottomasti liikuttelemaan jäseniänsä) aikoi hän lähettää kirjeen kaikille saamamiehille, jossa juhlallisesti vapautti yhtiökumppaninsa kaikesta edesvastuusta ja myös ilmoitti liikkeen pysähtyvän siksi, kunnes he olivat tehneet päätöksensä ja hänen yhtiökumppaninsa oli saanut tiedon asioista, ja jossa hän selitti alistuvansa heidän määräyksiinsä. Jos he, ottaen huomioon hänen kumppaninsa viattomuuden, voisivat järjestää asiat niin, että liike joskus vielä voisi edullisesti jatkua ja tointua nykyisestä vaikeasta tilastaan, niin silloin hänen oma osuutensa lankeaisi hänen yhtiökumppanillensa ainoana rahallisena hyvityksenä, jonka hän voisi antaa hänelle tuottamastaan harmista ja vahingosta, ja hän itse pyytäisi saada palvella liikettä vaatimattomana, uskollisena apulaisena saaden sen verran palkkaa, että juuri tulisi toimeen.
Vaikka mr Rugg selvästi näki, ettei mikään voisi estää Clennamia panemasta päätöstänsä toimeen, vaativat hänen kasvojensa vääntelyt ja jäsentensä levottomuus niin kipeästi jonkinlaista lievennystä vastalauseen muodossa, ettei hän voinut olla vaiti. »En vastusta teitä, sir», sanoi hän, »enkä ryhdy väittelemään kanssanne. Minä panen toimeen päätöksenne, sir, mutta tahdon kuitenkin ilmaista eriävän mielipiteeni.» Ja sitte mr Rugg jotenkin laajasti esitti vastalauseensa pääkohdat. Nämä olivat seuraavat: Koko kaupunki, saattoipa sanoa koko maa oli juuri nyt pahimmassa kuohumistilassaan viime paljastusten johdosta, ja suuttumus uhreja vastaan tulisi olemaan ankara; ne, jotka eivät olleet antautuneet petkutettaviksi, olisivat varmasti vimmaisen vihaisia niille, jotka eivät olleet ymmärtäneet olla yhtä viisaita kuin he, ja ne, jotka olivat tulleet petetyiksi, keksisivät varmasti syitä ja puolusteluja omaksi edukseen, joita yhtä varmasti tiesivät muilta petetyiltä puuttuvan kokonaan, mainitsemattakaan sitä sangen todennäköistä seikkaa, että jokikinen vahinkoon joutunut kiukkuisena uskottelisi itselleen, ettei hän ilman kaikkien muiden esimerkkiä ikinä olisi antautunut sellaisiin keinotteluihin; selitys, jonka Clennam aikoi julkaista, nostaisi tällaisena aikana varmasti suuttumuksen myrskyn häntä vastaan, josta seuraisi, ettei olisi toivomistakaan velkojilta mitään kärsivällisyyttä tai sovittelunhalua; se asettaisi hänet vain harhailevan ristitulen yksinäiseksi maalitauluksi, johon kuulia sataisi joka haaralta.
Kaikkeen tähän vastasi Clennam vain, että vaikka vastalauseessa kyllä oli järkeä, ei se kuitenkaan vähentänyt eikä voinut vähentää sen välttämättömyyden voimaa, joka selvästi vaati häntä vapaaehtoisesti ja julkisesti julistamaan yhtiökumppaninsa syyttömäksi kaikkeen. Sentähden hän kerta kaikkiaan pyysi mr Ruggia heti ryhtymään avustajaksi hänen päätöksensä toimeenpanossa.
Mr Rugg kävi työhön käsiksi, ja Arthur, joka ei pidättänyt omaisuudestaan muuta kuin vaatteensa ja kirjansa sekä pienen määrän käteistä rahaa, liitti yksityisen pienen säästökirjansa liikkeen muiden paperien joukkoon.
Paljastus oli tehty, ja myrsky raivosi peloittavana. Tuhannet mulkoilivat rajuina ympärillensä, etsien jotakin elävää olentoa, jonka päähän saisivat tyhjentää vihansa maljat; ja tämä huomiota herättävä selitys, joka etsimällä etsi julkisuutta, toi sellaisen olennon heidän ulottuvilleen, jopa mestauslavalle heidän eteensä. Kun ihmiset, joita asia ei ensinkään koskenut, niin päivittelivät tämän olennon rikollisuutta ja julkeutta, niin ei voinut toivoa, että rahoja menettäneet tuomitsisivat lempeämmin. Velkojilta tuli satamalla soimaus- ja häväistyskirjeitä; ja mr Rugg, joka istui päivät päästään korkealla tuolilla ja luki niitä, ilmoitti asiakkaalleen viikon kuluttua, että hän pelkäsi vangitsemiskäskyn jo olevan annetun.
»Minun on kestettävä tekoni seuraukset», vastasi Clennam. »Vangitsijat tapaavat minut täällä.»
Jo seuraavana aamuna, kun hän kääntyi mrs Plornishin nurkalla Bleeding Heart Yardissa, seisoi mrs Plornish ovellansa odotellen ja pyysi salaperäisesti häntä tulemaan Onnenmajaan. Siellä hän tapasi mr Ruggin.
»Ajattelin odottaa teitä täällä. Teidän sijassanne en tänään menisi konttoriin, sir.»
»Miksi ette, mr Rugg?»
»Minun tietääkseni heitä on viisi teidän kintereillänne.»
»Kuta pikemmin se tapahtuu, sitä parempi», sanoi Clennam. »Vangitkoot he minut nyt heti vain.»
»Kyllä, mutta», vastasi mr Rugg ja asettui oven eteen, »kuulkaa pari järjen sanaa. He ottavat teidät kylliksi ajoissa, siitä ei ole epäilystä; mutta kuulkaa järkipuhetta. Tällaisissa tapauksissa sattuu melkein aina niin, että joku mitätön seikka työntyy etualalle ja käy myös perin tärkeäksi. No niin, huomaan, että vangitsemiskäsky on annettu vain oikeushovin tuomiopiirissä, ja minulla on syytä luulla, että vangitseminen kyllä voi tapahtua sen perusteella. Siihen minä en alistuisi.»
»Miksi ette?» kysyi Clennam.
»Minä taipuisin tottelemaan vain täysin pätevää vangitsemismääräystä. On aina hyvä säilyttää ulkokuori koreana. Neuvonantajananne soisin, että teidät vangittaisiin vain korkeimman oikeuden käskystä, jos suvaitsisitte siinä tehdä minulle mieliksi. Se näyttäsi paremmalta.»
»Mr Rugg», vastasi Arthur alakuloisuudessaan, »ainoa toivoni on, että kaikki pian päättyisi. Tahdon astua tietäni suoraan eteenpäin ja kestää, mitä on kestettävä.»
»Vielä hiukan järkipuhetta, sir», huusi mr Rugg. »Siinä on todella järkeä. Äskeinen saattaa olla makuasia, mutta tässä on todella järkeä. Jos teidät vangitaan alaoikeuden määräyksestä, niin teidät viedään Marshalseaan. No, tiedättehän mikä Marshalsea on. Perin umpinaista. Äärimmäisen ahdasta. Sitävastoin King's Benchissä —» Mr Rugg heilautti oikeata kättänsä avaralti, ikäänkuin kuvatakseen, kuinka siellä oli runsaasti tilaa.
»Tahtoisin mieluummin, että joutuisin Marshalseaan kuin mihinkään muuhun vankilaan», vakuutti Clennam.
»Todellako, sir?» vastasi mr Rugg. »No, sekin on makuasia, ja voimme siis lähteä matkaan.»
Hän oli ensin hiukan loukkautunut, mutta leppyi pian. He kävelivät Yardin toiseen päähän. Heartilaiset pitivät häntä nyt hänen onnettomuuksiensa jälkeen paljoa mielenkiintoisempana kuin sitä ennen: nyt he katsoivat hänen todella kuuluvan kortteliin ja saaneen sen kansalaisoikeudet. Monet tulivat ulos katsomaani hänen jälkeensä ja huomauttivat toinen toisellensa hyvin hartaina, että hän »oli kovin masentunut onnettomuudestaan». Mrs Plornish ja hänen isänsä seisoivat portaiden yläpäässä hyvin alakuloisina ja pudistelivat päätänsä.
Kun Arthur ja mr Rugg tulivat konttorin luo, ei siellä näkynyt ketään odottelijaa. Mutta vanhahko, rommissa säilytetty juutalainen seurasi heitä ja kurkisti ikkunasta jo ennenkuin mr Rugg ennätti avata ainoatakaan päivän kirjettä. »Oho!» virkkoi tämä. »Mitä kuuluu? Käykää sisään. — Mr Clennam, luulen, että tässä nyt on se herrasmies, josta mainitsin.»
Herrasmies selitti, että hänellä oli vain »pikku liikeasia», ja suoritti laillisen tehtävänsä.
»Saatanko teitä, mr Clennam?» kysyi mr Rugg kohteliaasti, hykerrellen käsiään.
»Kiitos, menen mieluummin yksin. Tehkää hyvin ja lähettäkää vaatteeni perästäpäin.» Mr Rugg vastasi hilpeästi, luvaten täyttää hänen pyyntönsä, ja puristi hänen kättään. Sitten Clennam saattajinensa astui portaita alas, nousi ensimmäisiin käsillä oleviin vaunuihin ja ajoi vanhalle tutulle portille.
»Taivas suokoon minulle anteeksi», ajatteli Clennam itsekseen, »mutta enpä todellakaan koskaan ajatellut astuvani tänne tällä tavalla!»
Mr Chivery hoiti porttia ja nuori John oli porttihuoneessa, joko hän oli vasta vapautunut virantoimituksesta tai odotti nyt vuoroansa. Molemmat olivat hämmästyneempiä kuin portinvartijoilta sopisi odottaa, heidän nähdessään uuden vangin. Vanhempi mr Chivery pudisti kättä hänen kanssaan ja näytti olevan häpeillänsä. »Enpä muista, sir, milloinkaan olleeni vähemmin iloinen tavatessani teidät.» Nuorempi mr Chivery oli jäykempi eikä pudistanut kättä hänen kanssansa ensinkään; hän seisoi katsellen Clennamia niin epäröivän näköisenä, että tämäkin raskaine silmineen ja sydämineen huomasi sen. Kohta sen jälkeen hävisi nuori John vankilaan.
Clennam tunsi paikan tavat kylliksi hyvin tietääkseen, että hänen oli jäätävä porttihuoneeseen määrätyksi ajaksi; hän istui erääseen nurkkaan ja oli lukevinaan povitaskusta kaivamiaan kirjeitä. Nämä eivät kuitenkaan kiinnittäneet hänen huomiotansa siinä määrin, ettei hän olisi kiitollisena nähnyt kuinka vanhempi mr Chivery piti porttihuoneen vapaana vangeista, kuinka hän avaimellaan viittasi toisille kieltäen heitä tulemasta sisään, kuinka hän kyynärpäällä lykki toisia ulos ovesta ja kuinka hän parhaansa mukaan koetti keventää uuden vangin kuormaa.
Arthur istui silmät luotuina lattiaan, muistellen entisyyttä, hautoen nykyisyyttä, mutta syventymättä erikoisesti kumpaankaan; silloin hän tunsi käden olkapäällänsä. Nuori John seisoi siinä ja sanoi: »Voitte tulla nyt.»
Hän nousi ja seurasi nuorta Johnia. Kun he olivat astuneet pari askelta rautaportin sisäpuolelle, kääntyi nuori John ja sanoi hänelle:
»Tarvitsette huoneen. Minä olen hankkinut teille.»
»Kiitän teitä sydämellisesti.»
Nuori John kääntyi uudelleen ja ohjasi hänet vanhasta ovesta sisään, vanhoja portaita ylös ja vanhaan huoneeseen. Arthur ojensi kätensä. Nuori John katsoi sitä, katsoi häneen — jäykästi — hänen sisunsa oli vähällä kuohahtaa, mutta hän hillitsi itseään ja sanoi:
»En tiedä, voinko. Ei, en voi. Mutta arvelin, että pitäisitte tästä huoneesta, ja nyt saatte sen.»
Tämän oudon käytöksen herättämä hämmästys väistyi kohta nuoren Johnin lähdettyä (hän lähti heti) niiden tunteiden tieltä, jotka tyhjä huone elvytti Clennamin haavoittuneessa rinnassa, ja niiden muistojen tieltä, jotka siinä tulvivat hänen mieleensä, loihtien hänen eteensä sen hyvän ja jalon olennon, joka oli pyhittänyt tämän huoneen. Kun se olento muuttuneissa oloissa oli poissa sieltä, tuntui huone Clennamista niin autiolta ja hän kaipasi niin hänen rakastavia, uskollisia kasvojansa, että kääntyi seinään päin itkeäkseen mielensä helpotukseksi ja nyyhkytti: »Oi minun Pikku Dorritini!»