YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Hovimestari luopuu virastansa
Päivällisvieraat olivat koolla suuren lääkärin luona. Laki oli siellä ja täydessä vauhdissa. Ferdinand Barnacle oli siellä ja viehättävimmillään. Harvat elämän polut olivat salatut lääkäriltä ja hän liikkui sen pimeimmillä perukoilla useammin kuin itse piispa. Lontoossa oli ylhäisiä, loistavia naisia, jotka suorastaan jumaloivat häntä maailman herttaisimpana, viehättävimpänä olentona ja hauskimpana ihmisenä, mutta jotka olisivat kauhistuneet oleskeluaan hänen läheisyydessään, jos olisivat tienneet, millaisia näkyjä nämä miettivät silmät pari tuntia takaperin olivat katselleet, millaisten vuoteiden ääressä, millaisten kattojen alla tämä tyyni, hillitty mies oli seisonut. Mutta lääkäri oli tyyni ja hillitty eikä torvella toitotellut omia enempää kuin muidenkaan ihmisten asioita. Monta ihmeellistä asiaa oli hän kuullut ja nähnyt, ja monenkaltaisten ristiriitaisten siveellisten ongelmien keskellä kului hänen elämänsä; tästä huolimatta tunsi hän, kuten suuri Parantaja-mestarikin, yhtä lailla ja erotuksetta sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan. Hän virkisti kuten sadekin erotuksetta sekä vääriä että vanhurskaita, tehden hyvää, missä siihen oli tilaisuutta, kuuluttamatta sitä synagoogissa tai katujen kulmissa.
Kuten ainakin laajalti ihmiselämää tunteva henkilö, esiintyköönpä kuinka vaatimattomasti tahansa, herättää huomiota, niin oli lääkärikin puoleensavetävä mies. Hienoimmatkin herrat ja naiset, joilla ei ollut aavistustakaan hänen salaisuuksistaan ja jotka olisivat säikähdyksestä tyhmistyneet enemmän kuin mihin heillä olisi ollut varaa, jos hän olisi tehnyt sopimattoman ehdotuksen: »Tulkaa katsomaan, mitä minä näen!» — hekin tunnustivat hänen viehätysvoimansa. Missä hän oli, siellä oli olemassa jotakin todellista ja luonnollista. Ja hitunenkin todellisuutta, samoin kuin vähäisin annos eräitä muita tuskin luonnollisiksi luettavia tuotteita, saattaa tuoksullaan läpitunkea suunnattomia ainemääriä.
Tästä syystä kävi aina niin, että ihmiset lääkärin pienillä päivällisillä esiintyivät vähimmin sovinnaisessa muodossaan. Vieraat sanoivat itselleen, joko tietämättään tai tietoisesti: »Tämä mies tuntee meidät sellaisina kuin todella olemme, hänellä on lupa tulla luoksemme, kun olemme vailla irtotukkaamme ja ihomaaliamme, hän kuuntelee kuumehoureitamme ja näkee kasvojemme peittelemättömän ilmeen, kun emme kykene hallitsemaan niitä; voimme siis esiintyä jotenkin luonnollisina hänen edessään, sillä me olemme hänen vallassaan ja hän on liian voimakas voitettavaksemme.» Ja sentähden kävi niin omituisesti, että lääkärin päivällisvieraat esiintyivät melkein luonnollisina.
Lain tietämys siitä sekavasti kokoonpannusta lautakunnasta, jota nimitetään ihmiskunnaksi, oli terävä kuin partaveitsi, mutta partaveitsi ei ole kaikkeen soveltuva ase, ja lääkärin yksinkertainen, kirkas leikkausveitsi, vaikka olikin paljoa vähemmin pureva, oli kelvollinen palvelemaan paljoa laajempia tarkoitusperiä. Laki tunsi ihmisten sekä herkkäuskoisuuden että konnamaisuuden, mutta lääkäri olisi voinut opettaa häntä tuntemaan heidän rakkautensa ja hellyytensä kuljettamalla häntä viikon ajan sairaskäynneillään paremmin kuin koko Westmister Hall kaikkine ympäristöineen monessa kymmenessä vuodessa. Laki aavisti tämän ja kannatti ja rohkaisi kenties mielellään häntä tässä (sillä jos maailma todellisuudessa on suuri oikeushovi, niin tuskinpa voi ajatella, että tuomiopäivä tulisi liian aikaisin); ja niin hän kunnioitti ja rakasti lääkäriä yhtä paljon kuin kuka tahansa toisenlaatuinen mies.
Mr Merdlen poissaolo jätti Banquon tuolin tyhjäksi pöydässä, mutta jos hän olisi ollut läsnä, olisi hän täyttänyt vain Banquon sijan, ja siksi häntä ei kaivattu. Laki, joka oli nokkinut ja kokoillut yhtä ja toista uutiskamaa Westminster Hallin seudulta, jotenkin samaan tapaan kuin korppi olisi tehnyt, jos se olisi niin paljon oleskellut siellä, siroitteli kuulemiansa sinne tänne päästäkseen selville siitä, mistäpäin Merdle-tuuli nyt puhalsi. Hän jutteli asiasta mrs Merdlen itsensä kanssa, liu'uttuaan hänen luoksensa, tietysti silmälaseinensa ja tehden lautakuntakumarruksensa.
»Muuan lintu», sanoi hän ja näytti siltä kuin se ei olisi voinut olla muu kuin harakka, »on viserrellyt meille lakimiehille, että aatelisten luku tässä valtakunnassa lisääntyy».
»Todellako?» ihmetteli mrs Merdle.
»Kyllä», vahvisti laki. »Eikös lintu ole kuiskannut sitä myös toisenlaisiin korviin kuin meidän — siroihin, suloisiin korviin?» Hän katsoi tarkoittavasti mrs Merdlen lähimpään korvarenkaaseen.
»Tarkoitatteko minun korviani?» kysyi mrs Merdle.
»Kun lausun sanan suloinen, tarkoitan aina teitä», sanoi laki.
»Luulen, että te ette milloinkaan tarkoita mitään», vastasi mrs Merdle (ei kovin pahastuneena).
»Kuinka julmaa vääryyttä!» päivitteli laki. »Entä lintu?»
»Minä olen viimeinen kuulemaan mitään uutisia», huomautti mrs Merdle huolettomasti järjestellen linnoitustansa. »Kuka se on?»
»Kuinka ihailtava todistaja te olisitte!» sanoi laki. »Ei mikään lautakunta (ellemme voisi saada siihen sokeita miehiä) voisi vastustaa teitä, vaikka todistaisitte kuinka huonossa asiassa, mutta tehän todistaisittekin vain hyvän asian puolesta.»
»Miksi niin, te lystikäs ihminen?» nauroi mrs Merdle.
Laki keinutteli silmälasiansa kolme, neljä kertaa itsensä ja poven välillä leikillisenä vastauksena ja kysyi tarkoittelevimmalla äänenpainollaan:
»Mitä arvonimeä saan muutaman viikon tai kenties vain muutaman päivän perästä käyttää puhutellessani naisista sirointa, hienointa ja viehättävintä?»
»Eikö teidän lintunne tiedä kertoa, miksi häntä on nimitettävä?» vastasi mrs Merdle. »Kysykää siltä kaikin mokomin huomenna ja kertokaa minulle, kun ensikerran tapaamme, mitä se sanoo.»
Tämä johti jatkuvaan nokkelaan sananvaihtoon näiden molempien välillä, mutta laki, huolimatta terävästä älystään, ei saanut siitä lähtemään mitään tietoja. Toiselta puolen lääkäri, joka saattoi mrs Merdlen hänen vaunuillensa ja auttoi päällystakkia hänen yllensä, kysyi asiaa tavalliseen, tyynen suorasukaiseen tapaansa.
»Saanko kysyä, onko totta, mitä kerrotaan Merdlestä?»
»Rakas tohtori», vastasi toinen, »te kysytte minulta sitä, mitä juuri olin kysymäisilläni teiltä».
»Minulta? Miksi minulta?»
»Totta puhuakseni luulen, että mr Merdle luottaa teihin enemmän kuin kehenkään muuhun.»
»Päinvastoin, hän ei usko minulle kerrassaan mitään, ei edes ammattiini kuuluvaakaan. Olettehan tietysti kuullut liikkeellä olevat huhut?»
»Olen tietysti. Mutta tiedättehän, millainen mr Merdle on, kuinka vaitelias ja umpimielinen. Vakuutan, ettei minulla ole aavistusta siitä, minkä verran jutussa on perää. Soisin sen olevan totta, miksipä kieltäisin sitä teidän edessänne! Te tietäisitte kuitenkin kuinka asian laita on!»
»Aivan niin», vastasi lääkäri.
»Mutta en kykene sanomaan, onko se kokonaan totta vai osaksi vain vai onko se kokonaan perätöntä. Asemani on ärsyttävä, suorastaan mahdoton, mutta tunnettehan mr Merdlen ettekä ihmettele mitään.»
Lääkäri ei ihmetellyt, auttoi hänet vaunuihin ja toivotti hyvää yötä. Hän seisoi hetkisen eteisensä ovella ja katseli tyynesti hienojen vaunujen jälkeen niiden vieriessä pois. Hänen palattuaan yläkertaan hajosivat loput vieraat pian, ja hän jäi yksin. Hän luki mielellään ja paljon kaikenkaltaista kirjallisuutta (eikä hävennyt tätä heikkouttansa), ja nytkin hän heittäytyi mukavasti lukemaan.
Hänen työpöydällään oleva kello osoitti muutamaa minuuttia vailla kaksitoista, kun ovikellon soiminen vaati hänen huomionsa. Hänellä oli yksinkertaiset elämäntavat ja hän oli jo lähettänyt palvelijansa levolle, jonkatähden hänen täytyi itse mennä avaamaan. Hän meni alas ja tapasi siellä miehen, hatutta päin ja ilman takkia, paidanhihat käärittyinä olkapäihin saakka. Hetkisen hän oli siinä luulossa, että mies oli ollut tappelussa, sitä enemmän kun hän oli kiihdyksissä ja hengästynyt. Tarkemmin katsoen hän kuitenkin huomasi, että mies oli erikoisen siisti ja ettei hänen pukunsa ollut muulla kuin äsken kuvaamallamme tavalla epäjärjestyksessä.
»Tulen kylpylästä, sir, tuolta naapurikadulta.»
»Ja mitä kylpylässä on tapahtunut?»
»Tahtoisitteko tulla sinne nyt heti, sir? Löysimme tämän pöydältä.»
Hän laski paperipalan lääkärin käteen. Tämä katsoi sitä ja luki oman nimensä ja osoitteensa lyijykynällä kirjoitettuna, ei muuta. Hän katsoi tarkemmin käsialaa, katsoi mieheen, otti hattunsa naulasta, pisti avaimen taskuunsa, ja he riensivät matkaan.
Heidän tullessaan kylpylään odotti koko laitoksen väki heitä ovella ja juoksenteli edestakaisin käytävissä. »Olkaa hyvä ja pyytäkää kaikkia muita pysymään poissa», sanoi lääkäri lujalla äänellä isännälle; »ja viekää minut heti hänen luokseen», jatkoi hän sanantuojalle.
Tämä riensi hänen edellänsä pitkän kylpysuojien rivin ohi, pysähtyi rivin päässä olevan huoneen kohdalle ja kurkisti ovelta. Lääkäri oli hänen kintereillään ja kurkisti niinikään ovelta.
Siellä oli nurkassa kylpyamme, josta vesi oli kiireesti laskettu pois. Maaten ammeessa kuin haudassa tai sarkofagissa, kiireessä peiteltynä hurstilla ja huopasella, lepäsi siinä kömpelötekoisen miehen ruumis; pää paksu, piirteet karkeat, synkät, epäjalot. Huoneessa oli avattu luukku, jotta höyry, joka oli täyttänyt sen, pääsisi ulos, mutta se takeltui yhä, vesipisaroiksi jähmettyneenä, raskaana seiniin ja ammeessa lepääjän kasvoihin ja ruumiiseen. Huone oli edelleen kuuma ja vesi lämmintä, mutta kasvot ja ruumis tuntuivat koskettaessa kylmiltä ja hiljaisilta. Ammeen valkeamarmorisessa pohjassa oli kammottavia punaisia suonia. Viereisellä hyllyllä oli tyhjä opiumipullo ja kilpikonnanluinen kynäveitsi, tahrattu, muttei musteella.
»Valtimot poikki — nopea kuolema — ollut kuolleena vähintäin puoli tuntia.» Näiden lääkärin sanojen kaiku kiersi jo käytävissä, kylpysuojissa ja läpi koko talon hänen suoristautuessaan kumaraisesta asennostaan; hän oli tahtonut ylettyä ammeen pohjaan huljuttelemaan käsin vettä, joka vähitellen muuttui yhtä punajuomuiseksi kuin marmorikin oli ja lopulta yksivärisen punaiseksi.
Hän vilkaisi sohvalla viruvia vaatteita ja kelloa, rahoja ja taskukirjaa pöydällä. Taskukirjaan puoliksi työnnetty, puoliksi siitä pilkistävä kokoonkääritty kirjelippunen veti hänen tarkkaavan katseensa puoleensa. Hän katsoi siihen, kosketti sitä, veti sen hiukan esiin lehtien välistä, sanoi tyynesti: »Tämä on osoitettu minulle», avasi ja luki sen.
Hänen ei tarvinnut antaa mitään määräyksiä. Talon väki tiesi mitä oli tehtävä; asianomaiset virkailijat noudettiin pian paikalle ja he ottivat haltuunsa kuolleen ja hänelle kuuluneen omaisuuden yhtä kuivan asiallisesti ja yhtä rauhallisin käytöksin ja ilmein, kuin jos olisi ollut kysymyksessä kellon vetäminen. Lääkäri oli tyytyväinen saadessaan kävellä ulkona yöilmassa; hän oli niinikään, huolimatta laajasta kokemuksestaan, tyytyväinen voidessaan istuutua hetkeksi erään talon portaille, sillä hän tunsi itsensä sairaaksi ja heikoksi.
Laki asui lähellä häntä, ja kun hän tuli tämän talolle, näki hän valoa siinä huoneessa, jossa hän tiesi ystävänsä usein istuvan myöhään yöhön työnsä ääressä. Koska valoa ei milloinkaan näkynyt, ellei laki ollut ylhäällä, niin hän päätteli, ettei mies vielä ollut vuoteessa. Tällä uurastajalla olikin seuraavana päivänä kiero juttu oikeudessa, ja hän käytti hyväkseen yön hetkiä keksiäkseen pauloja lautakunnan herroille.
Lääkärin koputus hämmästytti lakia, mutta koska hän heti epäili, että joku tuli kertomaan jonkun toisen aikovan ryöstää häneltä tai jollakin muulla tavalla hyökätä hänen kimppuunsa, tuli hän heti alas kiireesti ja hiljaa. Hän oli selvitellyt päätänsä huuhtelemalla sitä kylmällä vedellä, mikä oli sopivana valmistuksena hänen aikoessaan seuraavana päivänä valaa kuumaa vettä lautamiesten päähän, ja lueskellut paidankaulus levällään, jotta sitä paremmin voisi kuristaa vastapuolen todistajia. Tästä oli seurauksena, että hän alas tullessaan näytti varsin villiltä. Huomatessaan lääkärin, jota hän kaikkein vähimmin oli odottanut näkevänsä, näytti hän vieläkin villimmältä ja kysyi: »Mikä on hätänä?»
»Kysyitte kerran minulta, mikä mr Merdleä vaivasi.»
»Merkillinen vastaus! Niin tein.»
»Ja minä sanoin, etten ollut päässyt siitä selville.»
»Niin kyllä. Muistan sen.»
»Nyt olen päässyt selville.»
»Hyvä Jumala!» huudahti laki, vavahti ja laski kätensä toisen rinnalle.
»Niin olen minäkin. Näen sen kasvoistanne.»
He menivät lähimpään huoneeseen, jossa lääkäri antoi hänelle kirjeen luettavaksi. Laki luki sen moneen kertaan. Siinä ei ollut montakaan sanaa, mutta se vaati lain terästetyn huomion ja tarkkaavaisuuden osakseen. Hän ei voinut kylliksi pahoitella sitä, ettei ollut itse keksinyt johtolankaa tähän. Vähäisinkin johtolanka, sanoi hän, olisi tehnyt hänet koko jutun herraksi, ja millainen juttu se olisikaan ollut perinpohjin selvitellä!
Lääkäri oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa tapahtumasta Merdlen kotiin. Laki ei voinut heti palata työhönsä, keksimään viettely- ja houkuttelukeinoja valistuneimmalle ja huomattavimmalle lautakunnalle, mitä hän milloinkaan oli nähnyt oikeudessa ja jota ei, sen hän vakuutti oppineelle ystävällensä, käynyt nujertaminen ontoilla viisasteluilla yhtä vähän kuin valitettavasti usein väärinkäytetyillä ammatillisilla tempuilla ja metkuilla (tällä tavalla aikoi hän aloittaa rynnäkkönsä); ja niin hän lupasi seurata mukana ja kävellä talon läheisyydessä sillä aikaa kun toinen oli sisällä. He kävelivät sitten arvellen paremmin tointuvansa raikkaassa ulkoilmassa; ja päivän siivet olivat karkottamassa yötä, kun lääkäri kolkutti ovelle.
Miespalvelija, joka yleisön edessä esiintyi kaikissa sateenkaaren väreissä, valvoi odotellen isäntäänsä — se on: hän istui sikeään uneen vaipuneena keittiössä, edessään sanomalehti ja kaksi kynttilää, kuvaavana lisänä siihen pitkään matemaattisten todistusten sarjaan, jonka saattoi esittää sen otaksuman kumoamiseksi, että tuli vain sattumalta pääsee irti talossa. Kun tämä palvelija oli saatu valveille, sai lääkäri vielä odottaa, kunnes hovimestari oli herätetty. Viimein ilmestyi tämä ylevä olento ruokasaliin, yllään flanellipuku ja jalassa tohvelit, mutta kaulahuivi hänellä oli kaulassa ja hovimestari hän oli tuuma tuumalta. Nyt oli jo aamu. Lääkäri oli odotellessaan avannut erään ikkunan luukut, jotta näkisi päivänvaloa.
»Mrs Merdlen kamarineito on kutsuttava ja käskettävä herättämään emäntänsä ja mahdollisimman varovasti valmistamaan häntä ottamaan vastaan minut. Minulla on hänelle kauhea uutinen.»
Näin sanoi lääkäri hovimestarille. Tämä, jolla oli kädessään kynttilä, kutsui lakeijan ottamaan sen häneltä. Sitte lähestyi hän ikkunaa arvokkaasti, valvoen lääkärin uutisen kertomista samoin kuin oli valvonut päivällisten tarjoilua tässä samassa huoneessa.
»Mr Merdle on kuollut.»
»Haluan erota toimestani kuukauden kuluttua», ilmoitti hovimestari.
»Mr Merdle on tehnyt itsemurhan.»
»Sir», sanoi hovimestari, »se on hyvin epämiellyttävää minun asemassani olevalle, se kun saattaa herättää ennakkoluuloja, ja sentähden haluan jättää paikkani nyt heti».
»Ellette ole järkytetty, niin ettekö edes ihmettele, mies?» kysyi lääkäri.
Hovimestari vastasi, pää pystyssä ja tyynesti, nämä muistettavat sanat: »Sir, mr Merdle ei milloinkaan ollut herrasmies, eikä mikään herrasmiehelle sopimaton teko hänen puoleltaan hämmästytä minua. Voinko lähettää luoksenne jonkun tai annanko ennen lähtöäni joitakin määräyksiä asioista, joita mahdollisesti tahdotte saada toimitetuiksi?»
Kun lääkäri, suoritettuaan tehtävänsä yläkerrassa, yhtyi lakiin kadulla, ei hän maininnut keskustelustaan mrs Merdlen kanssa muuta kuin ettei hän vielä ollut kertonut tälle kaikkea, mutta että sen, mitä mrs Merdle oli saanut kuulla, hän oli kestänyt erinomaisesti. Laki oli käyttänyt vapaa-aikansa kadulla rakentaakseen erittäin ovelan ansan, jolla aikoi pyydystää koko lautakunnan yhdellä haavaa; saatuaan tämän asian selväksi hän omisti koko huomionsa viime tapahtumalle, ja he kävelivät hiljalleen kotiin pohtien sitä joka puolelta. Ennen eroamistansa lääkärin ovella katsahtivat molemmat aurinkoiselle aamutaivaalle, jota kohden muutamien varhaisten valkeiden savu ja muutamien aamunvirkkujen kulkijoiden hengitys ja äänet rauhallisesti kohosivat, ja käänsivät sitten katseensa suunnatonta kaupunkia kohti ja arvelivat, että jos kaikki sadat ja tuhannet, nyt kerjäläisiksi joutuneet, jotka vielä lepäsivät unen helmoissa, vain aavistaisivat sen, mistä he molemmat puhuivat, sen perikadon, joka heitä uhkasi, niin mikä huuto kohoaisikaan taivaalle yhtä ainoata kurjaa sielua vastaan!
Tieto suuren miehen kuolemasta levisi hämmästyttävän nopeasti. Ensiksi hän kuoli kaikista niistä taudeista, joista ei milloinkaan ollut saatu selvää, ja useista upouusista taudeista, joita valon nopeudella keksittiin ja levitettiin tämän tapahtuman johdosta. Hän oli lapsuudestaan saakka potenut pöhötautia taikka perinyt isoisältään suuren määrän vettä rintaonteloonsa; hänen oli kahdeksantoista vuoden aikana täytynyt jok'ikinen aamu alistua leikkaukseen, hänen ruumiissaan oli tärkeitä suonia räjähdellyt kuin raketit, hänellä oli ollut vikaa keuhkoissa, hänellä oli ollut vikaa sydämessä, hänellä oli ollut vikaa aivoissa. Viisisataa henkilöä, jotka istuutuivat suuruksellensa täysin tietämättöminä tapahtumasta, uskoivat, lopettaessaan ateriansa, että he henkilökohtaisesti ja yksityisesti tiesivät lääkärin sanoneen mr Merdlelle: »Te voitte odottaa jonakin päivänä sammuvanne kuin kynttilänsydän», ja mr Merdlen vastanneen lääkärille: »Ihminen kuolee vain kerran.» Noin yhdentoista aikaan aamupäivällä alkoi aivosairaus voittaa kaikki muut otaksumat, ja kahdentoista tienoilla se oli selvästi määritelty »liikarasitukseksi».
Liikarasitus olisi täydellisesti tyydyttänyt yleistä mielipidettä ja se näytti niin miellyttäneen kaikkia, että se olisi pysynyt vallassa koko päivän, ellei laki noin puoli kymmenen aikoihin olisi kuljettanut tietoa tapahtuman todellisesta kulusta oikeushoviin. Tästä johtui, että kello yhden tienoilla alettiin koko Lontoossa yleisesti kuiskailla, että mr Merdle oli tehnyt itsemurhan. Liikarasitus-otaksumasta ei suinkaan silti luovuttu, vaan se muuttui entistä mieluisemmaksi. Liikarasitus oli siveellisen pohdinnan esineenä miltei joka kadulla. Kaikki, jotka olivat yrittäneet tehdä rahaa eivätkä olleet kyenneet siihen, sanoivat: »Siinä nyt näette! Kohta kun antaudutte kokoamaan rikkauksia, sairastutte liikarasituksesta.» Laiskurit käyttivät sitä hyväkseen ja sanoivat: »Katsokaa kuinka käy, kun aina vain aherratte, aherratte, aherratte! Itsepintaisesti teette työtä, teette sitä ylenmäärin, liikarasitus yllättää teidät, ja te olette mennyttä miestä!» Tätä johtopäätelmää kannatettiin laajoissa piireissä, muttei missään hartaammin kuin nuorten kirjurien ja liikeosakasten keskuudessa, joita ei milloinkaan ollut uhannut vähimmänkään liikarasituksen vaara. Yhdestä suusta selittivät nämä hurskaasti, että he toivoivat elämänsä iän muistavansa tämän varoituksen ja voivansa järjestää elämänsä niin, että välttäisivät liikarasitusta ja siten saisivat elää monta vuotta ystäviensä ilona.
Mutta pörssiaikana alkoi liikarasitus hälvetä ja kaameita kuiskailuja kuhisi ilmassa joka suunnalla. Aluksi ne olivat heikkoja ja epämääräisiä, epäilivät vain tokko mr Merdlen rikkaus osoittautuisi niin suureksi kuin oli otaksuttu, eikö sen rahaksimuutto tuottaisi hetkellistä vaikeutta ja eikö ihmeellinen pankki joksikin aikaa (esim. kuukaudeksi) lakkauttaisi maksujansa. Kuiskailujen käydessä äänekkäämmiksi, kuten ne tekivät joka hetki, muuttui sävy samalla uhkaavammaksi. Hän oli kohonnut tyhjästä, ilman minkäänlaista havaittavaa luonnollista kehitystä ja edistystä; hän oli sittenkin ollut vain alhainen, tietämätön mies; hän oli ollut luihusilmäinen mies, joka ei katsonut ketään suoraan silmiin; kaikenkaltaiset ihmiset olivat kannattaneet ja suosineet häntä aivan käsittämättömällä tavalla; hänellä ei ollut milloinkaan ollut itsellään rahoja, hänen yrityksensä olivat olleet äärimmäisen kevytmielisiä, ja hän oli tuhlannut suunnattomasti rahaa. Samassa määrin kuin päivä painui iltaa kohden, kohosi huhu äänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi. Hän oli jättänyt kirjeen kylpylään lääkärillensä ja tämä oli saanut sen, ja kirje esitettäisiin huomenna ruumiintarkastus-tilaisuudessa ja sävähtäisi kuin salama niiden lukemattomien niskaan, joita Merdle oli pettänyt. Iso joukko kaikensäätyisiä ihmisiä joutuisi perikatoon hänen vararikkonsa kautta; oli vanhuksia, jotka koko ikänsä olivat eläneet hyvissä varoissa ja joille nyt ei jäisi muuta turvapaikkaa kuin köyhäintalo, jossa saisivat loppuikänsä katua luottamustaan mr Merdleen; tämä mahtava roisto oli tuhonnut tuhansien naisten ja lasten tulevaisuuden. Jokaista hänen loistaviin pitoihinsa osaaottanutta pidettäisiin hänen rikostoverinaan lukemattomien kotien tuhoamisessa; nöyräselkäiset rikkaudenpalvelijat, jotka olivat olleet mukana suitsuttamassa hänelle, olisivat mieluummin voineet suoraan palvoa itse paholaistakin. Näin huhu, kasvaen ja kohoten yhä äänekkäämmäksi jokaiselta vahvistavalta lisäpiirteeltä, jokaiselta uudelta iltalehtien painokselta, paisui illan tullen sellaiseksi kohinaksi, että olisi voinut kuvitella Paavalin kirkon ulkoparvekkeella seisovan yksinäisen tähystäjän huomaavan, kuinka ilma oli täynnänsä kiihkeätä Merdle-nimen mainintaa ja siihen liittyviä kirouksia ja inhon ilmauksia.
Sillä niihin aikoihin tiedettiin, että mr Merdle-vainajan sairaus oli ollut vain ryöstöä ja petkutusta. Hän, niin laajalle levinneen palvonnan saastainen esine, joka oli ollut mukana ylhäisten miesten juhlissa, istunut ylimmällä orrella hienojen naisten pidoissa, kukistanut ylhäisten ylpeyden ja säätykopeuden, joka oli hieronut ministerin kanssa kauppaa verukeviraston eri toimista, joka kymmenen tai korkeintain viidentoista vuoden aikana oli vastaanottanut useampia ansiontunnustuksia ja kunnianosoituksia kuin Englannissa oli jaettu vähintäin kahdensadan vuoden aikana rauhallisille kansan hyväntekijöille ja heidän muistoansa kunnioittaville laitoksille ja teoksille — hän, tämä loistava ihme, tämä uusi tähti, jota viisaat miehet seurasivat tuoden lahjojansa, kunnes se pysähtyi erään kylpyammeen pohjalla viruvan ruumiin kohdalle ja hävisi — hän oli yksinkertaisesti vain suurin petturi ja suurin varas, joka milloinkaan on pelastunut kaleereista.