KUUDESKYMMENES LUKU
Pitkän päivän ilta
Mr Merdle, kuuluisa mies ja isänmaan kaunistus, kulki edelleen loistavaa uraansa. Yhä laajemmissa piireissä alkoi selvitä, että mies, joka oli tehnyt yhteiskunnalle niin ihailtavan palveluksen, että oli koonnut siltä suunnattomasti rahaa, ei voinut tyytyä olemaan vain tavallinen kansalainen. Vapaaherran arvosta puhuttiin jo aivan varmana asiana; päärin kruunuakin mainittiin usein. Huhu tiesi, että mr Merdle oli lausunut kullanpainoisen sanansa vapaaherruutta vastaan; hän oli selvästi vihjannut loordi Decimukselle, että se oli liian vähän hänelle, ja sanonut: »Ei, päärin arvo tahi sitten pelkkä Merdle!» Tämän kerrottiin upottaneen loordi Decimuksen jopa ylhäistä leukaansa myöten (mikäli se näin ylevälle henkilölle oli mahdollista) epäröimisten suohon. Sillä Barnaclet, jotka muodostivat oman erikoisen ryhmänsä luomakunnassa, katsoivat tällaisten kunnianosoitusten kuuluvan yksinomaan heille; siksi he, jos joku sotilashenkilö, merenkulkija tai lakimies aateloitiin, päästivät alentuvasti hänet sisään perheovesta, jonka kohta taas sulkivat. Loordi Decimusta ei huolestuttanut (kertoi huhu) vain hänen oma perinnäinen osansa tässä käsityksessä, vaan hänellä oli sitäpaitsi tiedossa, että ehdotuslistalla oli useita samanluontoisia, barnacelaisia vaatimuksia, jotka joutuisivat ristiriitaan tämän mahtavan hengen vaatimuksen kanssa. Huhu oli joko väärässä tai oikeassa, mutta ainakin touhuissaan; ja loordi Decimus, joka mietiskeli tai jonka otaksuttiin mietiskelevän herkeämättä tätä pulmaa, antoi huhulle yllykettä, kun useissa julkisissa tilaisuuksissa tavalliseen norsumaiseen tapaansa tallusteli vanhojen iänikuisten lauseparsien viidakossa, keinutellen mr Merdleä selässään Jättiläisyrittelijänä, Englannin rikkautena, Joustavaälyisenä, Luottona, Pääomana, Isänmaan onnena ja tuhansina muina siunauksina.
Vanha viikate liikkui niin hiljaa ja tyynesti, että kokonaista kolme kuukautta oli huomaamatta kulunut siitä, kun englantilaiset veljekset laskettiin yhteiseen hautaan Rooman muukalaisten kirkkomaalla. Mr ja mrs Sparkler olivat sijoittuneet omaan taloonsa, pieneen rakennukseen, joka kuului samaan luokkaan kuin Tite Barnaclen talo; epämukavuus vietti siinä riemuvoittoja ja ilmassa leijaili toispäiväisen liemen ja vaunuhevosten tuoksu; mutta se oli äärimmäisen kallishintainen, koska sijaitsi asuttavan pallon keskipisteessä. Tässä kadehdittavassa asunnossa (ja monet todella kadehtivat sitä) oli mrs Sparkler päättänyt viipymättä ryhtyä syöksemään anoppiaan vallasta, kun vihollisuudet lykkäytyivät sen kautta, että pikalähetti saapui tuoden kuolinsanoman. Mrs Sparkler, joka ei ollut tunteeton, oli saanut rajun surunkohtauksen, jota kesti kaksitoista tuntia; tämän jälkeen oli hän noussut huolehtimaan surupuvustaan ja tarkasti valvomaan, että siitä tulisi yhtä kaunis kuin mrs Merdlenkin. Tämä tapahtuma loi synkän varjon useamman kuin yhden ylhäisen perheen elämään (kuten hienoimmat lehdet lausuivat), ja pikalähetti riensi takaisin.
Mr ja mrs Sparkler olivat kahden syöneet päivällistä synkän varjonsa alla, ja mrs Sparkler lepäsi sohvalla seurusteluhuoneessa. Oli kuuma sunnuntai-ilta. Heidän asunnossaan oli ilma sinä iltana erikoisen tukahduttava, vaikka se tavallisestikin oli umpinainen ja painostava, ikäänkuin taloa vaivaisi parantumaton nuha. Kirkonkellot olivat panneet pahintansa sekaantuen kadun soinnuttomiin kaikuihin, ja valaistujen kirkonikkunain keltainen, sumun läpi loistava valo oli sammunut ja ikkunat olivat nyt läpikuultamattoman mustat. Mrs Sparkler, joka lepäsi sohvallaan katsellen avonaisesta ikkunasta reseda- ja kukka-astioiden yli kapean kadun toiselle puolen, oli kyllästynyt tähän näköalaan. Mrs Sparkler katseli toiseen ikkunaan päin, jossa hänen miehensä seisoi parvekkeella, ja oli kyllästynyt tähänkin näköalaan. Mrs Sparkler katseli itseään ja surupukuaan ja oli kyllästynyt tähänkin näköalaan, vaikkei juuri yhtä paljon kuin molempiin edellisiin.
»On kuin viruisin kaivossa», huudahti mrs Sparkler vaihtaen kärtyisesti asentoa. »Herra Jumala, Edmund, jos sinulla on jotakin sanottavaa, niin mikset sano sitä?»
Mr Sparkler olisi hyvin voinut vastata: »Aarteeni, ei minulla ole mitään sanottavaa.» Mutta koska sellainen ei juolahtanut hänen mieleensäkään, tyytyi hän tulemaan sisään parvekkeelta ja asettumaan vaimonsa sohvan ääreen.
»Hyväinen aika, Edmund!» sanoi mrs Sparkler vieläkin kärtyisämmin, »sinähän vedät resedan ihan nenäsi sisään! Älä, älä!»
Mr Sparkler oli hajamielisyydessään — kenties hänellä todella olikin mieli kirjaimellisesti hajalla enemmän kuin mitä tavallisesti tarkoitetaan tällä puheenparrella — haistellut kukkasta kädessään niin innokkaasti, että tällainen onnettomuus todella uhkasi. Hän hymyili ja vastasi: »Suo anteeksi, lemmittyni», ja viskasi kukkasen ikkunasta ulos.
»Sinä tuotat minulle päänsärkyä seistessäsi tuossa asennossa, Edmund», sanoi mrs Sparkler taas jonkun hetken kuluttua, nostaen silmänsä hänen puoleensa; »sinä näytät niin ärsyttävän isolta tässä valaistuksessa. Istu!»
»Kyllä, armaani», myöntyi mr Sparkler ja istui heti.
»Ellen tietäisi, että vuoden pisin päivä jo on mennyt», ja Fanny haukotteli väsyneesti, »niin olisin varma siitä, että se on tämä. En ole milloinkaan elänyt tällaista päivää.»
»Onko tämä sinun viuhkasi, kultaseni?» kysyi mr Sparkler, nosti viuhkan lattialta ja ojensi sen vaimolleen.
»Edmund», vastasi tämä entistä väsyneemmin, »pyydän sinulta, älä tee tyhmiä kysymyksiä. Kenenkä muun se voisi olla?»
»Niin, ajattelinkin, että se oli sinun», sanoi mr Sparkler.
»Silloinhan sinun ei tarvinnut kysyä», ärähti Fanny. Kotvan kuluttua käännähti hän ja huudahti; »Herra Jumala, en ikinäni ole viettänyt näin pitkää päivää!» Taas kului hetkinen ja hän nousi hitaasti pystyyn, käveli huoneessa ja palasi sitten sohvalleen.
»Kultaseni», ja mr Sparklerin mieleen välähti aito omaperäinen ajatus, »luulen, että olet hermostunut».
»Oh! Hermostunut!» toisti mrs Sparkler. »Älä viitsi!»
»Ihastuttava tyttöni», pyysi mr Sparkler, »koeta hajusuolaasi. Olen usein nähnyt äitini käyttävän sitä, ja se virkistää häntä. Ja hän on, luulen tietäväni sen, huomattavan hieno nainen, jossa ei ole mitään jouta—»
»Siunatkoon!» huudahti Fanny ja ponnahti taas pystyyn, »nyt loppuu kärsivällisyyteni! Tämä on maailman aikojen pisin päivä, siitä olen varma!»
Mr Sparkler katseli nöyränä häntä hänen maleksiessaan huoneessa ja näytti hiukan pelästyneeltä. Paiskeltuaan ja viskeltyään yhtä ja toista ja katseltuaan pimeneville kaduille huoneen kaikista kolmesta ikkunasta, palasi Fanny taas sohvallensa heittäytyen sen pieluksille.
»No, Edmund, tule tänne! Tule vähän lähemmäksi, jotta yletän sinuun viuhkallani; tahdon erikoisesti tehostaa sitä, mitä nyt aion sanoa. Kas näin. Vielä lähemmäksi. Oh, kuinka näytät isolta!»
Mr Sparkler pyyteli anteeksi onnettomia olosuhteita, puolustautui sanoen, ettei hän voinut sille mitään, ja kertoi »meidän poikien» (tarkemmin määrittelemättä tätä käsitettä) nimittäneen häntä Quinbus Flestrin nuoremmaksi tai nuoreksi herra Vuoreksi.
»Olisitpa ennen kertonut minulle tuon», valitti Fanny.
»Kultaseni», vastasi mr Sparkler varsin mielissään, »en voinut arvata sen huvittavan sinua; muuten olisin tietysti kertonut sinulle».
»Seis! Älä Herran nimessä puhu mitään», vaikersi Fanny, »minä tahdon itse puhua. Edmund, me emme enää voi jäädä kahden. Minun täytyy keksiä jotakin välttääkseni joutumasta milloinkaan enää tällaiseen kauheaan alakuloisuuden tilaan.»
»Armaani», vastasi mr Sparkler, »koska olet, kuten kaikki hyvin tietävät, huomattavan hieno nainen, jossa ei —»
»Voi, hyvä Jumala!» huusi Fanny.
Tämä tarmokas huudahdus ja sitä seurannut ponnahdus sohvalta ja paiskautuminen siihen takaisin hämmennytti mr Sparklerin niin, että kului pari minuuttia, ennenkuin hän tunsi kykenevänsä selittämään.
»Tarkoitan, aarteeni, että jokainen tietää, että sinä olet luotu loistamaan seuraelämässä.»
»Luotu loistamaan seuraelämässä», kivahti Fanny; »kyllä kai niin! Entä milloin se tapahtuu? Tuskin olen tointunut, seuraelämän kannalta katsoen, isäparan kuoleman tuottamasta järkytyksestä ja poloisen sedän — vaikka en voi salata itseltäni, että setäni kuolema tuli vain helpotuksena, sillä ellei kelpaa seuraelämässä esiintymään, niin on parempi kuolla —»
»Ethän toki tarkoita minua, armaani?» keskeytti mr Sparkler nöyrästi.
»Edmund, Edmund, sinä voisit saattaa pyhimyksenkin suuttumaan. Enkö nimenomaan puhunut poloisesta sedästäni?»
»Katsoit niin tarkoittavasti minuun», väitti mr Sparkler, »että tunsin itseni hiukan levottomaksi. Kiitos, kultaseni!»
»Nyt olet väsyttänyt minut niin», huomautti Fanny, alistuvasti heilauttaen viuhkaansa, »että minun olisi parasta mennä sänkyyn».
»Älä mene, rakas», pyysi mr Sparkler. »Odota vielä.»
Fanny odotti vielä pitkän kotvan, leväten silmät ummessa, kulmakarvat koholla toivottoman näköisenä, ikäänkuin olisi luopunut kaikista maallisista harrastuksista. Viimein hän avasi äkkiä silmänsä ja aloitti taas lyhyeen, terävään sävyyn.
»Ja mitä tapahtuu, kysyn minä. Mitä tapahtuu? Nyt juuri; kun minun pitäisi loistaa seuraelämässä ja kun tärkeistä syistä tahtoisin loistaa seuraelämässä — nyt juuri olen sellaisessa tilassa, että jossakin määrin olen sopimaton esiintymään seurassa. Se on todella kiusallista!»
»Armaani», sanoi mr Sparkler, »eihän sinun sentähden tarvitse pysyä kotona».
»Edmund, sinä naurettava olento», suuttui Fanny, »luuletko, että nuoruutensa kukoistuksessa oleva nainen, jolta ei kokonaan puutu henkilökohtaista viehätystä, antautuisi tällaisessa tilassa kilpailemaan vartalon puolesta naisen kanssa, joka kaikissa muissa suhteissa on hänen alapuolellaan. Jos otaksut sellaista, on tyhmyytesi rajaton.»
Mr Sparkler vastasi nöyrästi, että hän arveli »sen menevän ohi».
»Menevän ohi!» toisti Fanny rajattoman halveksivasti.
»Joksikin aikaa», paransi mr Sparkler alistuvasti.
Kiinnittämättä mitään huomiota tähän typerään vastaukseen selitti mrs Sparkler katkerasti, että tämä oli kerrassaan kauheata ja että siinä totisesti oli yllin kyllin syytä toivottaa itselleen kuolemaa.
»Kuitenkin», lisäsi hän toinnuttuaan jossakin määrin vääryyttä kärsivän tunnosta, »täytynee siihen alistua, niin ärsyttävää kuin se on ja niin julmalta kuin se näyttää».
»Varsinkin kun saattoi arvata sen edeltäpäin», järkeili mr Sparkler.
»Edmund», vastasi hänen vaimonsa, »ellei sinulla ole parempaa tehtävää kuin koettaa loukata naista hänen vastoinkäymisensä aikana, naista, joka on kunnioittanut sinua lahjoittamalla kätensä sinulle, niin on parasta, että menet sänkyyn».
Mr Sparkler oli ihan murtunut tällaisesta syytöksestä ja pyysi hellästi ja hartaasti anteeksi. Anteeksipyyntö otettiin armollisesti huomioon, mutta mrs Sparkler käski hänen kuitenkin kiertää sohvan toiselle puolen ja istuutua ikkunakomeroon nöyrtymään.
»Kuules, Edmund», alkoi mrs Sparkler ojentaen viuhkansa ja koskettaen häntä käsivarren pituuden etäisyydeltä, »sehän minun piti sanoa sinulle, kun tapasi mukaan aloit laverrella tyhmyyksiä, että aion ryhtyä toimiin estääkseni meitä vastedes jäämästä kahdenkesken, ja kun olosuhteiden tähden en voi liikkua seurassa niin paljon kuin tahtoisin, niin täytyy minun järjestää niin, että täällä aina on ihmisiä, sillä en totisesti tahdo enää viettää tällaista päivää kuin tämä on ollut».
Mr Sparklerin mielipide näistä suunnitelmista oli, ettei niissä ollut mitään joutavaa hölynpölyä. Hän lisäsi: »Ja sitäpaitsi, onhan luultavaa, että pian saat sisaresi —»
»Niin, rakkaan Amyn!» huudahti mrs Sparkler hellästi huoahtaen.
»Rakkaan pienokaisen! Ei silti, että Amy yksin riittäisi täällä.»
Mr Sparkler oli sanomaisillaan: eikö? mutta huomasi ajoissa vaaran ja myönsi: »Ei, eihän toki, kultaseni, ei hän yksin riitä.»
»Ei, Edmund. Ei vain siksi, että tämän herttaisen lapsen hyveet ovat hiljaista laatua ja vaativat vastakohtaisen taustan — vaativat elämää ja liikettä, jotta ne saisivat oikean valaistuksensa ja jotta ymmärtäisimme antaa niille ansaitun arvonsa — ei vain siksi, mutta hän tarvitsee virkistystä, monestakin syystä».
»Juuri niin», vahvisti mr Sparkler. »Virkistystä.»
»Älä viitsi, Edmund! Sinulla on tapana keskeyttää minut, vaikkei sinulla ole vähintäkään sanottavaa, ja se tekee minut hajamieliseksi. Sinun täytyy heittää pois se tapa. Amysta puhuttaessa — pieni lemmittyni oli hellästi kiintynyt isäraukkaan ja kaipaa epäilemättä häntä kovin ja on surrut paljon. Niin olen itsekin tehnyt. Olen kärsinyt kauheasti. Mutta Amy on varmasti kärsinyt vieläkin enemmän, hän kun oli koko ajan mukana ja isän seurassa loppuun saakka, jota minä valitettavasti en voinut olla.»
Tässä Fanny vaikeni itkeäkseen ja päivitelläkseen. »Voi, voi, rakastettu isä! Hän oli todellinen herrasmies! Setäraukan täydellinen vastakohta!»
»Kiltti pieni hiireni tarvitsee virkistystä tämän vaikean ajan jälkeen», jatkoi Fanny, »samoin kuin pitkät ajat hoidettuansa Edwardia hänen sairautensa aikana; tämä sairaus ei muuten vieläkään ole ohi ja saattaa kestää jonkun aikaa tuottaen häiriötä meille kaikille, isäraukan asioita kun ei saada järjestetyiksi. Onneksi ovat kuitenkin hänen paperinsa sinettien ja lukkojen takana hänen asianajajainsa hallussa siitä saakka kun hän kaitselmuksen johtamana kävi Englannissa ja sellaisessa kunnossa, että ne voivat odottaa, kunnes veljeni Edward niin terveenä palaa Sisiliasta, jossa hän on parannusmatkalla, että kykenee selvittelemään tai jakamaan pesän tai mitä sille on tehtävä.»
»Hänellä ei voisi olla parempaa sairaanhoitajaa», rohkeni mr Sparkler huomauttaa.
»Merkillistä kyllä, voin kerran olla samaa mieltä kuin sinä», vastasi hänen vaimonsa ja käänsi veltosti silmiänsä hiukan hänen puoleensa (yleensä puhui hän enimmäkseen huonekalustolle), »ja voin hyväksyä mitä sanot. Hänellä ei voisi olla parempaa sairaanhoitajaa. Toisinaan kyllä saattaa tämä herttainen lapsi olla hiukan väsyttävä vilkkaampiluontoiselle, mutta sairaanhoitajana hän on täydellinen, Amyista parhain!»
Mr Sparkler, jota viime menestys rohkaisi, huomautti, että Edward, tottavie, oli saanut aikamoisen tönön, »rakas tyttöni».
»Jos tönö tavallisten ihmisten kielellä merkitsee taudinpuuskaa, niin olet oikeassa», vastasi mrs Sparkler. »Ellei se ole sitä, niin en kykene vastaamaan sinulle, sillä en osaa käyttää sitä raakalaiskieltä, jolla puhuttelet Edwardin sisarta. Että hän sai malariakuumeen jossakin — joko matkustaessaan yötä päivää Roomaan, jonne hän sittekin saapui liian myöhään tavatakseen isää ennen hänen kuolemaansa — tai joissakin muissa epäterveellisissä olosuhteissa — tämä on epäilemätöntä, jos tarkoitat sitä, samoin kuin se, että hän perin epäsäännöllisen elämänsä tähden on varsin altis tälle taudille.»
Mr Sparkler arveli, että muutamien »meidän poikien» kävi aivan samoin keltakuumeen riehuessa Länsi-Intiassa. Mrs Sparkler ummisti silmänsä ja kieltäytyi tietämästä mitään »meidän pojista» tai Länsi-Intiasta.
»Täten Amy», jatkoi mrs Sparkler avatessaan taas silmänsä, »tarvitsee virkistystä pitkien, tuskaisten, ikävien viikkojen jälkeen. Ja lopuksi vielä hän tarvitsee virkistystä ja kohotusta eräästä alhaisesta taipumuksesta ja pyrkimyksestä, jonka tiedän asustavan hänen sydämensä pohjalla. Älä kysy minulta sitä, Edmund, sillä minä en voisi kuitenkaan kertoa sinulle.»
»En ole aikonutkaan, kultaseni», vakuutti mr Sparkler.
»Minulla on paljon tehtävää herttaisen lapsukaiseni hyväksi», jatkoi mrs Sparkler, »enkä saa kyllin pian häntä luokseni- Suloinen ja rakas pikku typykkä! Mitä isän asioiden selvittelyyn tulee, ei mielenkiintoni johdu kovinkaan itsekkäistä syistä. Isä oli hyvin antelias minulle mennessäni naimisiin, ja minulla on varsin vähän tai ei mitään odotettavaa pesästä. Olen tyytyväinen, kunhan hän vain ei ole tehnyt mitään lainvoimaista jälkisäädöstä mrs Generalin hyväksi. Rakas isä, rakas isä!»
Hän itki taas, mutta mrs General oli paras virkistyskeinoista. Hänen nimensä karkaisi hänet pian kuivaamaan kyyneleensä ja sanomaan:
»Erittäin liikuttava seikka, josta olen kiitollinen ja joka antaa parhaat toiveet siitä, ettei Edwardin sairaus ole heikentänyt hänen sielunkykyjänsä eikä hänen tervettä järkeänsä — ainakaan niihin aikoihin vielä, kun isäparka kuoli — on, että hän heti paikalla erotti mrs Generalin hänen toimestaan ja lähetti hänet talosta. Minä onnittelen häntä tämän viisaan toimenpiteen johdosta. Voisin suoda hänelle anteeksi yhtä ja toista siksi, että hän näin ripeästi pani toimeen sen puhdistuksen, jonka minä itsekin olisin tehnyt!»
Mrs Sparkler säteili vielä parastaikaa tyytyväisyydestä veljensä tarmon ja terveen järjen ilmaukseen, kun alhaalta ulko-ovella kuului kolkutus. Se oli hyvin omituinen, tuo kolkutus. Hiljainen, ikäänkuin välttääkseen melua ja huomion, herättämistä. Kestävä ja pitkällinen, ikäänkuin koputtaja olisi ollut niin hajamielinen, että unohti tauota koputtamasta.
»Hoi!» sanoi mr Sparkler. »Kuka siellä!»
»Eihän toki vain Amy ja Edward, ilmoittamatta ja jalkaisin!» huudahti mrs Sparkler. »Katso ulos!»
Huone oli pimeä, mutta katu valoisampi lyhtyjen valossa. Mr Sparklerin pää näytti hänen kumartuessaan katsomaan niin raskaalta ja paksulta, että olisi voinut pelätä sen keikauttavan koko miehen parvekkeen kaiteen yli maahan ja musertavan tuntemattoman taloon pyrkijän.
»Siellä on mies», ilmoitti hän, »mutta en voi nähdä kuka. Maltas kuitenkin!»
Hieman näin aprikoituaan hän palasi parvekkeelle ja kurkisti uudelleen. Hän tuli takaisin juuri kun ovi avattiin ja ilmoitti, että hän luuli tunteneensa »isäukon hatun». Se ei ollut erehdystä, sillä isäukko astuikin hattu kädessä sisään.
»Valoa!» käski mr Sparkler pyytäen anteeksi huoneen pimeyttä.
»Täällä on kylliksi valoisaa minulle», vakuutti Merdle.
Kun kynttilät tuotiin sisään, huomattiin mr Merdlen seisovan ovella ja hypistelevän huuliansa. »Ajattelin, että pistäytyisin luonanne», selitti hän. »Minulla on erittäin paljon tehtävää juuri nykyään, ja kun satuin kävelemään täälläpäin, niin päätin poiketa luoksenne.»
Hän oli päivällispuvussa, jonka tähden Fanny kysyi, missä hän oli aterioinut.
»No niin», vastasi mr Merdle, »en minä ole syönyt juuri missään».
»Tottahan olette syönyt päivällistä?» kummasteli Fanny.
»En — en todellakaan ole syönyt päivällistä», vakuutti mr Merdle.
Hän oli sivellyt keltaista otsaansa mietiskellen ikäänkuin ei olisi ollut aivan varma asiasta. Hänelle ehdotettiin tuotavaksi jotakin syötävää. »Ei, kiitos», torjui hän, »minua ei haluta. Minun piti mennä päivällisille mrs Merdlen kanssa, mutta minulla ei ollut halua, ja juuri kun olimme astumassa vaunuihin, annoinkin hänen mennä yksin ja päätin sensijaan lähteä kävelylle.»
Tahtoiko hän teetä tai kahvia? »Ei, kiitos», vastasi mr Merdle; »pistäysin kerhossa ja sain pullollisen viiniä».
Ja nyt mr Merdle istui tuolille, jonka Edmund Sparkler oli tarjonnut hänelle ja jota hän tähän saakka oli hitaasti työnnellyt edellään aivan kuin kömpelö mies, jolla ensimmäistä kertaa on luistimet jalassa ja joka ei voi päättää lähteä liikkeelle. Hän laski hattunsa toiselle tuolille viereensä ja kurkistaen siihen, ikäänkuin se olisi ollut kaksikymmentä jalkaa syvä, toisti taas: »Katsokaas, minä tahdoin käydä teidän luonanne.»
»Imartelevaa meille», vastasi Fanny, »sillä te ette ole mikään kylänkävijä».
»E — en», myönsi mr Merdle, joka nyt tarttui poliisiotteella ranteisiinsa hihankäänteiden alla. »En, en ole mikään kylänkävijä.»
»Teillä on liiaksi työtä ehtiäksenne käydä kylässä», ymmärsi Fanny. »Mutta kun teillä on noin paljon tekemistä, niin on ruokahalun puute vakava asia ja teidän pitäisi käydä korjaamaan sitä. Ette saa sairastua.»
»Oh, minä voin varsin hyvin», vastasi mr Merdle hetken mietittyään asiaa, »voin niin hyvin kuin tavallisesti. Voin aivan kylliksi hyvin. Voin niin hyvin kuin minun tarvitsee voida.»
Vuosisadan suuri henki vaikeni taas, pysyen uskollisena sille omituisuudellensa, että hänellä oli mahdollisimman vähän sanomista itsestään ja paha pula saada sitäkään sanotuksi. Mrs Sparkler alkoi aprikoida, kuinka kauan vuosisadan suuri henki aikoi viipyä.
»Puhuin juuri isä vainajasta, kun tulitte, sir.»
»Vai niin? Olipa se omituinen yhteensattuma», ihmetteli mr Merdle.
Sitä Fanny ei ymmärtänyt, mutta katsoi velvollisuudekseen puhella edelleen. »Sanoin juuri», jatkoi hän, »että veljeni sairauden tähden isän asioiden selvittely ja järjestely on lykkääntynyt».
»Niin», myönsi mr Merdle, »kyllä. Se on lykkääntynyt.»
»Eipä silti, että se merkitsisi mitään», sanoi Fanny.
»Ei», myönsi mr Merdle taas, tutkittuaan kaikki nurkat siinä osassa huonetta, joka oli hänen näkyvissään, »ei silti, että se merkitsisi mitään».
»Ainoa huoleni on», sanoi Fanny, »ettei mrs General vain saisi mitään».
»Hän ei saa mitään», tiesi mr Merdle.
Fanny oli mielissään kuullessaan tämän hänen mielipiteensä. Mr Merdle kurkisti taas hattunsa syvyyksiin ikäänkuin luullen näkevänsä jotakin sen pohjalla, raapi päätänsä ja liitti viime huomautukseensa vakuudeksi: »Ei, ei. Ei puhettakaan siitä. Ei hän mitään saa.»
Kun tämä puheenaine näytti olevan loppuunkulutettu ja mr Merdle samaten, kysyi Fanny, aikoiko hän palatessaan noutaa mrs Merdlen ja ajaa kotiin hänen seurassaan.
»En», vastasi mr Merdle, »minä menen suorinta tietä ja jätän mrs
Merdlen pitämään huolta itsestään».
Näin sanoen tarkasteli hän molempia kämmeniänsä ikäänkuin ennustaisi itsellensä. »Olen varma, että hän kyllä kykenee siihen».
»Luultavasti», arveli Fanny.
Sitte seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä mrs Sparkler, jälleen pitkänään sohvallaan, sulki silmänsä, nosti kulmakarvansa korkealle ja vetäytyi taas erilleen kaikesta maallisesta.
»Mutta nyt viivytän sekä teitä että itseäni. Tahdoin vain käydä teitä katsomassa.»
»Erittäin hauskaa», vakuutti Fanny.
»Lähden nyt», lisäsi mr Merdle nousten. »Voisitteko lainata minulle kynäveitsen?»
Olipa omituista, huomautti Fanny hymyillen, että hän, joka aniharvoin jaksoi pakottautua kirjoittamaan edes kirjettä, lainaisi kynäveitsen mr Merdlen kaltaiselle suurelle liikemiehelle. »Niin, eikös olekin?» myönsi mr Merdle, »mutta minä tarvitsen veitsen ja tiedän, että te häälahjaksi saitte joukon koteloita, joissa oli sakseja, pihtejä ja muita sellaisia kaluja. Huomenna saatte sen takaisin.»
»Edmund», sanoi mrs Sparkler, »avaa (mutta hyvin varovasti, pyydän hartaasti, sinä olet tavallisesti niin kömpelökätinen) helmiäislipas ja anna mr Merdlelle helmiäisvartinen kynä veitsi siitä».
»Kiitos», keskeytti mr Merdle, »mutta jos olette saanut tummemmanvartisen veitsen, niin ottaisin mieluummin sellaisen».
»Kilpikonnanluisenko?»
»Niin, kiitos. Luulenpa, että mieluummin tahtoisin kilpikonnanluisen.»
Edmundille annettiin nyt ohjeet ja määräykset avata kilpikonnanluinen lipas ja ottaa mr Merdlelle kilpikonnanluinen kynäveitsi. Hänen täyttäessään käskyä sanoi hänen vaimonsa armollisesti vuosisadan suurelle hengelle.
»Jos tahraatte sen musteeseen, niin minä suon sen teille anteeksi.»
»Minä en aio tahrata sitä musteeseen», ilmoitti mr Merdle.
Kuuluisa vierailija ojensi sitte hihankäänteensä ja hautasi Fannyn käden hetkeksi siihen ranteineen ja rannerenkaineen päivineen. Missä hänen oma kätensä piili, siitä ei päässyt selville, mutta mrs Sparkler tunsi sen kosketusta yhtä vähän kuin jos mr Merdle olisi ollut ylen ansioitunut Chelsean veteraani tai greenwichiläinen sotilaseläkkeen nauttija.
Kun mr Merdle sitte viimein lähti, oli Fanny varma siitä, että nyt päättyvä päivä oli ollut pisin mahdollinen ja ettei maailmassa ollut toista, ei peräti vailla viehätysvoimaa olevaa naista, jota olisi niin kiusattu ja uuvutettu ikävällä, typerällä seuralla kuin häntä; hän astui parvekkeelle hengittääkseen hiukan raikasta ilmaa. Harmin kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja niiden läpi katsottuna näytti kuuluisa mr Merdle, joka käveli kadulla, hyppivän, tanssivan ja kieppuvan kuin monen paholaisen riivaamana.