KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Ratkaisua kohden
Sovitun viikon viimeisen päivän säteet koskettivat Marshalsean portin ristikkotankoja. Siitä saakka kun portti sulkeutui Pikku Dorritin jälkeen, olivat ne seisoneet mustan synkkinä, mutta nyt muutti varhainen aamunkoitto ne kultaharkoiksi. Pitkät kirkkaat päivänsäteet, maallisen vankilan ristikkotangot, kiitivät vinosti kaupungin poikki, sen kattoryhmien yli ja kirkontornien avonaisten koristeleikkausten läpi.
Koko päivänä eivät mitkään vieraat häirinneet porttikäytävän sisäpuolella olevaa vanhaa taloa. Mutta kun aurinko teki laskua, kääntyi kolme miestä porttikäytävään ja astui raihnaista taloa kohden.
Rigaud tuli ensimmäisenä, yksin, tupakoiden. Mr Baptist seurasi perässä ja pysytteli ihan hänen kintereillään, kääntämättä hänestä silmiänsä. Kolmantena tuli mr Pancks kantaen hattua kainalossaan, jotta tuuli saisi leyhytellä hänen tuuheata tukkaansa; ilma oli tavattoman helteinen. He joutuivat kaikki yhtaikaa portaille.
»Kuulkaas, te hourupäät!» sanoi Rigaud katsellen ympärillensä. »Älkää vielä menkö!»
»Emme ole aikoneetkaan», vastasi mr Pancks.
Luoden näin vastanneeseen synkän katseen kolkutti Rigaud äänekkäästi ovelle. Hän oli juonut vahvasti varustautuakseen pelaamaan pelinsä loppuun ja oli kärsimätön alkamaan. Hän oli tuskin lopettanut pitkän kaikuvan kolkutuksen, kun jo taas tarttui kolkuttimeen ja aloitti uuden. Tämä ei ollut päättynyt, kun Jeremiah Flintwinch avasi oven ja he kaikki astuivat kivilattiaiseen eteiseen. Rigaud sysäsi mr Fiintwinchin syrjään ja jatkoi matkaa suoraan yläkertaan. Hänen molemmat seuralaisensa tulivat perässä, mr Flintwinch seurasi heitä, ja niin he kaikki neljä marssivat mrs Clennamin rauhalliseen huoneeseen. Se oli tavallisessa asussaan, paitsi että toinen ikkunoista oli auki ja Affery istui sen vanhanaikaisella ikkunapenkillä parsien sukkaa. Tavalliset esineet olivat pienellä pöydällä, takassa paloi tavallinen pieni valkea, vuodetta peitti tavallinen ruumispeite, ja kaiken tämän omistaja istui paarien kaltaisella sohvallaan, tukenaan musta, kulmikas pielus, joka oli kuin mestauspölkky.
Kuitenkin huoneella oli selittämätön valmistuksen leima, ikäänkuin siellä odotettaisiin jotakin tapahtuvaksi. Mistä huone tämän leiman sai — jokainen pieninkin esine kun oli samalla paikalla, joka niillä vuosikausia oli ollut — sitä ei kukaan voinut sanoa katsomatta tarkkaavasti talon emäntää ja vielä tuntematta entisestään hänen kasvojansa. Vaikka hänen musta pukunsa joka poimultaan oli tarkalleen entisellään ja hänen ryhtinsä ankarasti muuttumaton, olivat hänen kasvojensa hiukan lisääntynyt jäykkyys ja hänen synkän otsansa rypyt niin huomattavat, että ne painoivat leimansa koko ympäristöön.
»Keitä nuo ovat?» kysyi hän ihmetellen, kun molemmat seuralaiset astuivat sisään. »Mitä nämä ihmiset täältä tahtovat?»
»Kysytte keitä he ovat, madame», vastasi Rigaud. »Hiisi vie, he ovat poikanne, velkavangin, ystäviä. Ja mitä he täältä tahtovat, kysytte. Totta totisesti, madame, sitä en tiedä! Parasta kysyä heiltä itseltään.»
»Tiedättehän pyytäneenne äsken ovella, ettemme lähtisi», vastasi Pancks.
»Ja te tiedätte vastanneenne äsken ovella, ettette olleet aikoneetkaan lähteä», ärähti Rigaud. »Lyhyesti, madame, sallikaa minun esittää teille kaksi vangin vakoojaa—hourupäitä, mutta silti vakoojia. Jos tahdotte, että he jäävät tänne pienen neuvottelumme ajaksi, niin sanokaa. Minulle se ei merkitse mitään.»
»Miksi tahtoisin heidän jäävän tänne?» kysyi mrs Clennam. »Mitä minulla on tekemistä heidän kanssansa?»
»Siinä tapauksessa, rakkahin madame», päätti Rigaud ja heittäytyi nojatuoliin niin raskaasti, että vanha huone tutisi, »on parasta, että lähetätte heidät pois. Se on teidän asianne. He eivät ole minun vakoojiani, minun kätyreitäni.»
»Kuulkaas, te Pancks», sanoi mrs Clennam ja katsoi vihaisesti häneen, »te Casbyn kirjuri! Pitäkää huolta isäntänne asioista ja omistanne. Menkää. Ja ottakaa tuo toinen mies mukaanne.»
»Kiitos, ma'am», vastasi mr Pancks; »onneksi ei ole mitään, mikä estäisi meitä lähtemästä. Olemme tehneet kaikki, mitä otimme suorittaaksemme mr Clennamin puolesta. Hänen alituisena huolenansa on ollut (ja se huoli kasvoi tuskaisemmaksi hänen jouduttuaan vankilaan), että tämä miellyttävä herrasmies tuotaisiin takaisin tänne, josta hän oli livahtanut piiloon.
»Tässä hän on — takaisin tuotuna. Ja minä haluan sanoa», lisäsi mr Pancks, »vasten hänen häijynilkisiä kasvojansa, että minun nähdäkseni maailmalle ei koituisi vahingoksi, jos hän häviäisi siitä tykkänään».
»Teidän mieltänne ei ole kysytty», vastasi mrs Clennam. »Menkää.»
»Pahoittelen, että jäätte näin huonoon seuraan, ma'am», sanoi Pancks, »samoin kuin sitä, ettei mr Clennam voi olla läsnä. Se on minun syyni, on kun onkin.»
»Tarkoitatte, hänen oma syynsä», vastasi mrs Clennam.
»En, tarkoitan, että se on minun syyni», intti Pancks, »sillä minäpä onnettomuudeksi houkuttelin hänet tuhoisiin rahansijoituksiin». (Mr Pancks piti yhä itsepintaisesti kiinni tästä sanasta eikä puhunut keinotteluista.) »Vaikka voin numeroilla osoittaa», lisäsi mr Pancks tuskaisin ilmein, »että se olisi ollut edullinen sijoitus. Romahduksesta saakka olen joka ikinen päivä tarkastellut näitä laskelmia, ja ne pitävät — laskelmina — erinomaisesti paikkansa. Laskelmien esittämiseksi ei kuitenkaan aika eikä paikka ole sopiva», jatkoi mr Pancks luoden kaipaavan katseen hattuunsa, jossa hän säilytti laskelmiaan, »mutta laskelmat ovat kyllä moitteettomat. Niiden mukaan pitäisi mr Clennamin nyt ajella kaksivaljakolla ja minun olla kolmen tai viiden tuhannen punnan arvoinen.»
Mr Pancks pörrötti tukkansa pystyyn niin varmoin ilmein, ettei se siitä olisi parantunut, vaikka hänellä jo olisi ollut tuo summa taskussaan. Näissä tuottamattomissa laskelmissa askarteli hän kaikki vapaat hetkensä senjälkeen kun oli menettänyt rahansa, ja niistä riitti hänelle lohdutusta koko loppuiäksi.
»Mutta jo riittää siitä asiasta», katkaisi mr Pancks. »Altro, vanha veikko, te olette nähnyt laskelmat ja tiedätte, että ne pitävät paikkansa.» Mr Baptist, jolla ei ollut pienintäkään laskutaidollista kykyä lohdutuksenaan tässä asiassa, nyökäytti päätänsä ja välähdytti kauniisti valkoisia hampaitaan.
Mr Flintwinch oli katsellut häntä ja sanoi nyt:
»Oh! Tehän se olettekin, vai mitä? Arvelin muistavani kasvonne, mutten ollut varma asiasta ennenkuin näin hampaanne. Tämä tunkeileva palvelusintoinen pakolainen koputti ovelle sinä iltana, jolloin Arthur ja lörppäsuu olivat täällä», selitti Jeremiah mrs Clennamille, »ja teki minulle pitkän sarjan kysymyksiä mr Blandoisista».
»Se on totta», myönsi mr Baptist hilpeästi. »Ja katsokaa häntä, padrone! Minä löysin hänet todellakin.»
»En olisi pannut pahakseni», vastasi mr Flintwinch, »vaikka olisitte todellakin taittanut niskanne».
»Ja nyt», sanoi mr Pancks, jonka silmät usein ja salaa olivat vilkuilleet ikkunapenkkiin ja siellä parsittavaan sukkaan päin, »sanoisin vielä erään asian, ennenkuin lähden. Jos mr Clennam olisi täällä — mutta ikävä kyllä hän on sairaana ja vankeudessa, vaikka onkin sen verran päässyt voitolle tästä hienosta herrasta, että on pakottanut hänet, vastoin tahtoansa, palaamaan tänne — hän on sairaana ja vankeudessa, miesparka — jos hän olisi täällä», sanoi Pancks, astui pari syrjäaskelta ikkunapenkkiä kohden ja laski oikean kätensä sukalle, »sanoisi hän: 'Affery, kertokaa unenne!'»
Mr Pancks nosti oikean etusormen nenänsä ja sukan väliin kaamean varoittavana, kääntyi, höyrysi ulos huoneesta ja hinasi mr Baptistin perässään. Ulko-ovi kuului sulkeutuvan heidän jälkeensä, heidän askeleensa kajahtelivat sitten heidän astuessaan aution pihan poikki, eikä vielä kukaan virkkanut sanaakaan. Mrs Clennam ja Jeremiah olivat vaihtaneet silmäyksen ja sitte katsoneet ja katsoivat yhä Afferyyn, joka uutterasti parsi sukkaansa.
»No!» sanoi Flintwinch viimein vääntäytyen pari kierrosta ikkunapenkkiä kohden ja kihnuttaen kämmeniään takinliepeitänsä vasten kuin valmistautuen käymään johonkin käsiksi. »Mitä meidän kesken on sanottavaa, alettakoon puhua siitä nyt hukkaamatta aikaa sen enempää. — Kas niin, Affery, eukkoseni, ala laputtaa!»
Samassa hetkessä viskasi Affery sukan kädestään, kavahti pystyyn, tarttui oikealla kädellään ikkunalautaan, nosti oikean polvensa penkille ja huitoi vasemmalla kädellään kuin torjuen kuviteltuja hyökkääjiä luotansa.
»Ei, en tahdo, Jeremiah — ei, en tahdo — ei, en tahdo! En tahdo mennä, minä jään tänne. Tahdon kuulla kaikki, mitä en tiedä, ja sanoa kaikki, mitä tiedän. Tahdon tehdä niin, viimeinkin, vaikka siitä kuolisin. Minä tahdon, tahdon, tahdon, tahdon!»
Mr Flintwinch jäykistyi harmista ja hämmästyksestä, kostutti toisen käden sormia huulillaan, piirsi niillä ympyrän toiseen kämmeneensä ja jatkoi uhkaavasti irvistäen vääntäytymistään vaimoonsa päin, hän läähätti edetessään huomautuksen, josta hänen tukehduttavan kiukkunsa tähden kuuluivat vain sanat; »Sellaisen annoksen!»
»Ei askeltakaan lähemmäksi, Jeremiah!» huusi Affery, herkeämättä huitoen. »Älä tule askeltakaan lähemmäksi minua, muuten huudan naapureita apuun! Heittäydyn ulos ikkunasta! Huudan, että tuli on irti ja murhaaja talossa! Herätän kuolleen! Pysy siinä, missä olet, muuten huudan niin, että kuollut herää!»
Mrs Clennamin päättävä ääni kuului: »Seis!» Jeremiah oli pysähtynyt.
»Ratkaisu lähenee, Flintwinch. Jättäkää hänet rauhaan. Affery, nousetko minua vastaan näin monen vuoden perästä?»
»Kyliä, jos teitä vastaan nousemiseksi nimitetään sitä, että tahdon kuulla, mitä en tiedä ja sanoa, mitä tiedän. Olen nyt astunut ensi askeleen enkä voi enää peräytyä. Olen varmasti päättänyt tehdä niin Tahdon tehdä niin. Tahdon väkisinkin. Jos tämä on teitä vastaan nousemista, niin kyllä minä nousen teitä molempia ovelia vastaan. Minä sanoin Arthurille, kun hän ensin tuli kotiin, että hän nousisi teitä molempia vastaan. Sanoin hänelle, että vaikka minun täytyi pelätä henkeäni teidän kanssanne, ei minulla ollut syytä siihen. Kaikkea mahdollista on täällä senjälkeen tapahtunut, mutta en tahdo enää, että Jeremiah juoksuttaa minua portaita ylös, että minua peloitetaan ja pimitetään ja tehdään osalliseksi jos johonkin, mistä minulla ei ole tietoa. En tahdo, en tahdo, en tahdo! Tahdon nousta Arthurin puolesta nyt, kun hänellä ei ole enää mitään jäljellä, kun hän on sairas ja vankilassa eikä voi itse pitää puoliansa. Niin minä tahdon!»
»Kuinka sinä, höperöpää?» kysyi mrs Clennam tylysti, »voit tietää palvelevasi Arthuria tällä, mitä nyt panet toimeen?»
»En tiedä mitään tarkalleen mistäkään», vastasi Affery, »ja jos milloinkaan osuitte oikeaan, niin teitte sen sanoessanne minua höperöpääksi, sillä te molemmat olette totisesti panneet parastanne tehdäksenne minusta sellaisen. Te naitoitte minut kysymättä minun mieltäni ja teidän tähtenne elämäni on ollut täynnä pelkoa, ja mitä, ettei mokomaa toista, niin että miksi luulette minun voivan tulla muuksi kuin höperöpääksi? Te tahdoitte tehdä minut sellaiseksi, mutta minäpä en aio enää alistua, en aio, en, en, en!» Hän huitoi yhä kädellään.
Katseltuaan häntä hetken äänettömänä kääntyi mrs Clennam Rigaudin puoleen. »Te kuulette ja näette tämän hupsun. Onko teillä mitään sitä vastaan, että tällainen höperöpää jää tänne?»
»Minullako, madam?» vastasi Rigaud. »Sehän on teidän asianne.»
»Ei minulla ole» vastasi mrs Clennam synkästi. »Tässä ei olekaan valitsemisen varaa. Flintwinch, ratkaisu lähenee.»
Mr Flintwinch vastasi luomalla veristävän kostonkatseen vaimoonsa ja väänsi, ikäänkuin estääkseen itseänsä ryntäämästä hänen kimppuunsa, ristityt käsivartensa liiviensä poveen ja seisoi nurkassa leuka ihan lähellä kyynärpäätä, pitäen silmällä Rigaudia varsin omituisessa asennossa. Rigaud puolestaan nousi tuolistaan ja istui pöydälle heilutellen sääriänsä. Tässä huolettomassa asennossa hän kohtasi mrs Clennamin tiukan katseen, ja viikset kohosivat nenän alle ja nenä vaipui viiksien ylle.
»Madame, minä olen herrasmies —»
»Josta», keskeytti mrs Clennam tyyneen tapaansa, »olen kuullut epäedullisia, ranskalaisen vankilan ja murhasyytöksen yhteydessä olevia huhuja».
Rigaud suuteli liioitellun keikailevaan tapaansa sormiaan hänelle. »Aivan niin. Tarkalleen. Vieläpä naisen murhasta oli kysymys! Sellaista järjettömyyttä! Uskomatonta! Minulla oli kunnia saavuttaa suuri voitto silloin ja toivon niin käyvän nytkin. Suutelen kättänne. Madame, olen herrasmies (olin äsken sanomassa), ja jos sanon: 'Aion lopullisesti päättää tämän tai tuon asian tässä neuvottelussa', niin päätän sen. Ilmoitan teille, että nyt olemme joutuneet pitämään viimeistä, pikku kauppaamme koskevaa neuvottelua. Toivon, että kunnioitatte minua kuuntelemalla ja käsittämällä, mitä aion sanoa!»
Mrs Clennam katsoi koko ajan häneen, rypisti otsaansa ja vastasi:
»Kyllä.»
»Edelleen, olen herrasmies, jolle kaupanteko on tuntematonta, mutta jolle raha aina on tervetullutta, se kun maksaa minun huvitukseni. Suvaitsettehan kuunnella ja käsittää?»
»Jotenkin turha kysymys. Kyllä.»
»Edelleen, olen luonteeltani erittäin lempeä ja rakastettava herrasmies, mutta raivostun, jos kanssani juonitellaan. Jalot luonteet raivostuvat sellaisesta. Minulla on jalo luonne. Kun jalopeura herää — se on, kun minä raivostun — on kostonhaluni tyydyttäminen minulle yhtä tärkeätä kuin raha. Suvaitsettehan edelleen kuunnella ja käsittää?»
»Kyllä», vastasi mrs Clennam jonkun verran lujemmalla äänellä kuin ennen.
»Pyydän, älkää antako tämän kiihoittaa mieltänne, suvaitkaa pysyä rauhallisena. Sanoin, että nyt olemme joutuneet pitämään viimeistä neuvotteluamme. Sallikaa minun muistutella kahta edellistä kertaa.»
»Se ei ole tarpeellista.»
»Kuolema ja kirous, madame», kivahti Rigaud, »se huvittaa minua! Sitäpaitsi se raivaa tietä. Ensimmäinen neuvottelu oli lyhyt. Minulla oli kunnia tutustua teihin — esittää suosituskirjeeni. Minä olen kyllä onnenonkija, madame, mutta hieno käytökseni ja kielitaitoni ovat hankkineet minulle suuren menestyksen maanmiestenne kesken, jotka muuten ovat kankeita ja jäykkiä kuin heidän oma kauluskovikkeensa, mutta aina kohteliaita ja ystävällisiä hienokäytöksiselle ulkomaalaiselle. Samalla kertaa oli minulla tilaisuus», hän katseli ympärilleen huoneessa ja hymyili, »tehdä muutamia pieniä huomioita tässä kunnianarvoisessa talossa, ja ne huomiot olivat minulle tarpeen tietääkseni ja ollakseni varma siitä, että olin tutustunut juuri siihen arvoisaan rouvaan, jota etsin. Saavutin tämän tiedon ja varmuuden. Lupasin kunniasanallani rakkaalle Flintwinchille palata. Sitte hävisin hienotunteisesti.»
Mrs Clennamin kasvot eivät ilmaisseet myöntämistä eivätkä kieltämistä. Puhuipa Rigaud tai oli vaiti, aina hän näki niissä vain saman tarkkaavaisen otsanrypistyksen ja jo ennen mainitun ilmeen, joka todisti hänen karkaisseen mielensä tämän kohtauksen varalle.
»Minä sanon hienotunteisesti, sillä hienotunteista oli lähteä tiehensä tuottamatta levottomuutta naiselle. Rigaud Blandoisin luonteelle ominaista on olla hienotunteinen sekä mieleltään että käytökseltään. Myöskin oli valtioviisasta lähteä luotanne ja jättää teidät, uhka edessänne, odottamaan hiukan levottomana minun paluutani jonakin epämääräisenä päivänä. Mutta orjanne on valtioviisas. Totta vie, valtioviisas hän on! Mutta palatkaamme asiaan. Tänä edeltä määräämättömänä päivänä on minulla kunnia taas ilmestyä taloonne. Teen viittauksia siitä, että minulla on jotakin kaupan, ja että se, ellei sitä osteta, saattaa tuottaa häpeätä madamelle, jota suuresti kunnioitan. Selitän asian ylimalkaisesti; pyydän — muistelen pyytäneeni tuhat puntaa. Vai kuinka se oli?»
Näin pakotettuna puhumaan vastasi mrs Clennam vastahakoisesti: »Te pyysitte kokonaista tuhat puntaa.»
»Nyt pyydän kahta tuhatta. Sellaista haittaa on asioiden lykkäämisestä. Mutta palatkaamme vielä kerta asiaan. Me emme ole yksimielisiä, ajattelemme eri tavalla tästä asiasta. Minä olen leikillinen; leikillisyys kuuluu rakastettavaan luonteeseeni. Leikilläni teeskentelen olevani murhattu ja piilotettu. Sillä teidän kannattaa hyvin, madame, maksaa puolet tuosta summasta vapautuaksenne siitä epäluulosta, jonka alaiseksi hauska keksintöni saattoi teidät. Sattuma ja vakoojat liittoutuivat sitte leikillisyyttäni vastaan ja tärvelivät sen hedelmän ehkä — kuka tietää? vain te ja Flintwinch — juuri sen kypsyttyä. Ja nyt olen täällä viimeistä kertaa, madame. Kuulkaa! Ehdottomasti viimeistä kertaa.»
Iskien heiluvia kantapäitänsä pöydän laskulautaan ja vastaten mrs Clennamin synkkään katseeseen julkealla tuijotukselle alkoi hän puhua kiivaammassa äänilajissa.
»Pyh! Seis vielä! Edetkäämme asteittain! Tässä on ravintolalaskuni, joka sopimuksen mukaan on teidän maksettava. Viiden minuutin kuluttua olemme kenties verivihollisia. En jätä sitä siksi — voisittehan pettää minut. Maksakaa se! Laskekaa rahat käteeni!»
»Ottakaa se häneltä, Flintwinch, ja maksakaa se!» käski mrs Clennam.
Rigaud viskasi sen mr Flintwinchille vasten kasvoja, kun vanha mies lähestyi ottaakseen sen, ojensi kätensä ja toisti meluavasti: »Maksakaa se! Laskekaa rahat! Helisevää rahaa!» Jeremiah nosti laskun lattialta, vilkaisi loppusummaan väristävin silmin, kaivoi pienen kangaspussin taskustaan ja laski rahat Rigaudin käteen.
Veijari helisteli rahoja kourassaan, punnitsi niitä, heitteli ilmaan ja tavoitti ne käteensä ja helisteli taas.
»Niiden helinä on reippaalle Rigaud Blandoisille samaa kuin tuoreen lihan haju tiikerille. Sanokaa, madame, paljonko?»
Hän kääntyi mrs Clennamin puoleen, tehden uhkaavan liikkeen painavalla kädellään, joka puristi rahoja, ikäänkuin aikoisi iskeä häntä sillä.
»Sanon teille taas kuten olen ennen sanonut, että me emme täällä ole rikkaita, kuten te luulette, ja että teidän vaatimuksenne on kohtuuton. Minulla ei nyt ole varoja täyttää sellaista vaatimusta, jos olisi haluakin.»
»Jos!» huudahti Blandois. »Kuulkaas sitä! Jos! Tahdotteko tällä sanoa, ettei teillä ole halua siihen?»
»Sanon, kuinka minä katson asiata, enkä kuinka te katsotte sitä.»
»Sanokaa siis! Pian! Sanokaa, kuinka te katsotte sitä, jotta tiedän kuinka menetellä.»
Toinen ei kiirehtinyt eikä vitkastellut vastatessaan. »Näyttää siltä kuin teillä olisi hallussanne paperi — tai papereita — jotka kieltämättä tahdon takaisin.»
Rigaud takoi nauraa hohottaen kantapäällään pöytää vasten ja helisteli rahoja. »Sitähän minäkin! Sen kyllä uskon!»
»Tämä paperi on minulle kyllä jonkun summan arvoinen, en voi kuitenkaan sanoa kuinka suuren tai kuinka pienen summan.»
»Mitä perhanaa!» kysyi mies raivostuneena. »Ettekö tiedä, saatuanne viikon miettiä asiaa?»
»En. En tahdo vähistä varoistani — sillä sanon teille vielä kerran, että olemme köyhiä emmekä rikkaita — tarjota hintaa vallasta, jonka laajuutta en tunne. Tämä on nyt kolmas kerta, jolloin uhkaatte ja vihjailette. Puhukaa selvästi tahi menkää minne mielitte ja tehkää mitä haluatte. Parempi on menehtyä yhdellä iskulla kuin kiusaantua hiirenä tuollaisen kissan oikullisissa kynsissä.»
Rigaud katsoi häneen niin tuikeasti liian lähekkäisillä silmillään, että niiden synkkä katse näytti menevän ristiin kyömynenän muodostamalla sillalla, joka siitä tuntui köyristyvän. Kauan tuijotettuaan sanoi hän, taas hymyillen pirullista hymyään.
»Olette rohkea nainen!»
»Minä olen päättäväinen nainen.»
»Sellainen olette aina ollut vai mitä? Sellainen hän aina on ollut, eikö niin, pikku Flintwinch-ystäväni?»
»Flintwinch, älkää vastatko hänelle mitään. Nyt on hänen asiansa puhua täällä kaikki, mitä hänellä on sanottavaa, tahi sitten lähteköön tiehensä ja tehköön mitä voi. Tiedättehän, että olemme tehneet sellaisen päätöksen. Antakaa hänen suorittaa tehtävänsä.»
Hän ei säpsähtänyt miehen häijyä katsetta eikä väistänyt sitä, pitäen entisen ryhtinsä. Rigaud pudottautui alas pöydältä ja siirsi tuolin ihan sohvan ääreen, istui siihen ja laski käsivartensa sohvalle mrs Clennamin käsivarren viereen, koskettaen sitä kädellänsä. Mrs Clennam katsoi häneen koko ajan otsa rypyssä, tarkkaavaisena ja liikkumattomana.
»Te tahdotte siis, madame, että kerron teille kappaleen perhetarinaa tässä pienessä perhepiirissä», sanoi Rigaud, varoittavasti hypistellen hänen käsivarttansa notkeilla sormillaan. »Minussa on hiukan lääkärin vikaa. Sallikaa minun koetella valtimoanne.»
Mrs Clennam salli hänen tarttua ranteeseensa. Pidellen sitä jatkoi mies.
»Se on tarina oudosta avioliitosta, oudosta äidistä, kostosta ja sorrosta. — Ai, ai, ai! Tämä valtimo lyö perin omituisesti. Tuntuu siltä kuin sen nopeus kiihtyisi kaksinkertaiseksi pidellessäni sitä. Näinkö teidän sairautenne tavallisesti vaihtelee, madame?»
Mrs Clennam kiskaisi vaivaloisesti raukean käsivartensa hänen otteestaan, mutta kasvojen ilme pysyi koko ajan liikkumattomana. Rigaudin kasvoilla pysyi hänen oma erikoinen hymynsä.
»Olen elänyt seikkailevaa elämää. Olen luonteeltani seikkailunhaluinen. Olen tuntenut monta seikkailijaa, mielenkiintoista väkeä — rakastettavaa seuraa! Eräältä niistä olen saanut tietoni ja todistukseni —toistan sen, arvoisa rouva — todistukseni — ihastuttavasta perhetarinasta, jonka nyt aion aloittaa. Se miellyttää teitä varmasti. Mutta unohdinpa! Tarinallahan pitää olla nimi. Nimitänkö sitä erään talon tarinaksi? Mutta se ei sovi. Talojahan on paljon. Nimitänkö sitä tämän talon tarinaksi?»
Nojautuen sohvan yli tuolin etujalkojen ja vasemman kyynärpään varassa, tällä kädellä taputellen mrs Clennamin käsivartta antaakseen enemmän pontta sanoillensa, ristissä säärin, oikealla kädellänsä toisinaan järjestellen tukkaansa, toisinaan silitellen viiksiänsä, toisinaan sivellen nenäänsä, joka liikkeellä uhaten mrs Clennamia, raakana, julkeana, saaliinhimoisena, julmana ja vallastaan tietoisena kertoi hän tarinaansa tyynesti ja huolettomasti.
»No niin, nimitän sitä tämän talon tarinaksi. Ja nyt aloitan. Täällä eli, otaksukaamme, setä ja veljenpoika. Setä, ankara vanha herra, oli erittäin lujatahtoinen; veljenpoika oli arka, alakuloinen ja sorrettu.»
Mistress Affery, joka äärimmäisen tarkkaavaisena seurasi tarinaa ikkunapenkiltään, pureksien käärölle poimuttamaansa esiliinaa ja vapisten päästä jalkoihin, huudahti nyt: »Jeremiah, älä koske minuun! Olen unissani kuullut Arthurin isästä ja hänen sedästään. Hän on puhunut heistä. Se oli ennen minun aikaani täällä; mutta olen unissani kuullut, että Arthurin isä oli poloinen, säikähtynyt, päättämätön raukka, jota hänen nuorena ollessaan oli peloitettu niin, että hän oli menettänyt kaiken muun paitsi vaivaisen henkensä, ja ettei hänelle suotu sananvaltaa edes vaimon valinnassa, vaan hänen täytyi naida se, jonka setä hänelle valitsi! Tuossa hän istuu! Kuulin sen unissani ja sinä itse sanoit sen hänelle.»
Mr Flintwinch pudisti hänelle nyrkkiänsä, mrs Clennam katsoi häneen, ja
Rigaud heitti hänelle lentosuukon.
»Tarkalleen niin, rakas madame Flintwinch. Te olette nerokas unennäkijä.»
»En tarvitse teidän ylistelyjänne», vastasi Affery. »Minulla ei ole halua puhua mitään teidän kanssanne. Mutta Jeremiah sanoi niiden olevan unia, ja minä kerron ne sellaisina!» Ja sitte hän taas tunki esiliinan kulman suuhunsa ikäänkuin tukkiaksensa suun joltakin muulta — kenties Jeremiahilta, joka mutisi uhkauksia, hampaat kalisten kuin kovassa vilussa.
»Meidän rakastettu madame Flintwinch», sanoi Rigaud, »ilmaisee äkkiä hämmästyttävän määrän älyä ja huomiokykyä. Niin. Niin juuri tarinassa käy. Herra setä käski veljenpoikansa naida. Herra setä sanoo todella hänelle: 'Poikani, minä esitän sinulle naisen, joka on yhtä lujaluontoinen kuin minä, päättävän, ankaran naisen, joka voi musertaa heikon nuuskaksi, säälimättömän, rakkautta puuttuvan, järkähtämättömän, kostonhaluisen naisen, joka on kylmä kuin kivi, mutta vihassa hehkuva kuin tuli.' Ah, sitä voimaa! Ah, sitä hengenvoiman ylemmyyttä! Kuvailen sedän otaksutuilla sanoilla todella ylvästä ja jaloa luonnetta! Ha, ha, ha! Kuolema ja kirous, minä rakastan tätä suloista naista!»
Mrs Clennamin kasvot olivat muuttuneet. Väri oli huomattavasti tummunut ja otsa entistä enemmän rypyssä. »Madame, madame», ja Rigaud taputti hänen käsivarttansa, ikäänkuin hänen julma kätensä olisi soinnutellut soittokonetta, »huomaan kiinnittäväni huomiotanne. Huomaan herättäneeni myötätuntonne. Jatkakaamme!»
Alas vaipuva nenä ja ylös kohoavat viikset piiloutuivat ensin hänen valkoisen kätensä taakse ennenkuin hän saattoi jatkaa; niin suuresti nautti hän aikaansaamastaan vaikutuksesta.
»Veljenpoika, kuten älykäs madame Flintwinch on huomauttanut, oli poloinen raukka, jota oli peloitettu niin, että hän oli menettänyt kaiken muun paitsi vaivaisen henkensä — hän painoi päänsä alas ja vastasi: 'Setä, sinun on käskyvalta! Tee kuten tahdot!' Herra setä teki kuten tahtoi… Niinhän aina teki. Hyväenteiset häät vietettiin, vastanaineet asettuivat asumaan tähän viehättävään taloon, ja nuoren rouvan otti vastaan, sanokaamme, mr Flintwinch. Hei, vanha juonittelija!»
Jeremiah, silmät luotuina emäntäänsä, ei vastannut mitään. Rigaud katsoi toisesta toiseen, siveli rumaa nenäänsä ja maiskautti kielellänsä.
»Eipä aikaakaan, niin rouva teki merkillisen ja kiihdyttävän keksinnön, jonka jälkeen hän, täynnä vihaa, mustasukkaisuutta ja kostonhalua, suunnitteli koston ja pakotti ovelasti maahan masentuneen miehensä panemaan toimeen sen ja kantamaan vastuun siitä. Sitä älyn ylemmyyttä!»
»Pysy loitolla minusta, Jeremiah!» huusi vapiseva Affery ottaen taas esiliinan suustansa. »Mutta yksi minun uniani oli, että sinä sanoit hänelle riidellessänne eräänä talvi-iltana, hämärissä — hän istui tuessa ja sinä seisoit katsellen häntä — sanoit, ettei hänen olisi pitänyt antaa Arthurin, kotiin palattuaan, epäillä isäänsä, että hänellä oli ollut valta ja voima kaikissa asioissa ja että hänen olisi pitänyt puolustaa Arthurin edessä isävainajaa. Samassa unessa juuri sinä sanoit hänelle, ettei hän ollut — ei ollut jotakin, mutta en tiedä mitä, sillä hän raivostui ja vaiensi sinut. Sinä tiedät tämän unen yhtä hyvin kuin minäkin. Kun tulit alas keittiöön kynttilä kädessä ja riipaisit esiliinan päästäni. Kun sanoit minulle nähneeni unta. Kun et tahtonut uskoa ääniä, joita olin kuullut». Tämän purkauksen jälkeen pisti Affery taas esiliinan kulman suuhunsa pitäen yhä toista kättänsä ikkunalaudalla ja toista polvea ikkunapenkillä, valmiina huutamaan apua tai hyppäämään ikkunasta pihalle, jos hänen herransa ja miehensä lähestyisi.
Ainoakaan sana ei mennyt Rigaudilta hukkaan.
»Haha!» hohotti hän kohottaen kulmiaan, ristiten käsivartensa ja nojautuen takakenoon tuolillaan. »Totta totisesti, madame Flintwinch on oikea oraakkeli! Kuinka nyt tulkitsemme hänen lausuntonsa, te ja minä ja tämä vanha juonittelija? Hän sanoi, että te ette ollut —? Ja te raivostuitte ja vaiensitte hänet! Mitä te ette ollut? Mitä te ette ole? Sanokaa toki, madame!»
Tämän julman leikinlaskun aikana istui mrs Clennam hengittäen kiivaasti ja hänen suunsa lujat piirteet höltyivät. Hänen huulensa värisivät ja avautuivat huolimatta siitä, että hän ponnisteli pitääksensä niitä alallaan.
»Kas niin, madame! Puhukaa toki! Vanha juonittelijamme väitti, että te ette ole — ja te keskeytitte hänet. Hän oli sanomaisillaan, että te ette ole —- mitä? Tiedän sen jo, mutta soisin teidän osoittavan minulle hiukan luottamusta. Mitä siis? Te ette ole mitä?»
Mrs Clennam koetti taas hillitä itseänsä, mutta huudahti viimein kiivaasti: »En ole Arthurin äiti!»
»Hyvä», vastasi Rigaud. »Alatte jo taipua.»
Tämä intohimon purkaus riisti jäykän ilmeen mrs Clennamin kasvoilta, ja kauan hillitty kytevä tuli leimahti nyt lieskana ilmoille jokaisesta halkeamasta, ja hän huudahti: »Tahdon kertoa sen itse! En tahdo kuulla sitä teidän suustanne, teidän konnamaisuutenne saastuttamana. Jos se on vedettävä julkisuuteen, niin se on nähtävä siinä valossa, jossa minä olen ollut. Ei sanaakaan enää! Kuunnelkaa minua!»
»Ellette ole vieläkin itsepintaisempi ja taipumattomampi kuin miksi minä tunnen teidät», keskeytti mr Flintwinch, »niin menettelisitte viisaammin, jos antaisitte mr Rigaudin, mr Blandoisin, mr Beelsebubin kertoa sen omalla tavallaan. Mitäpä se merkitsee, kun hän kuitenkin tietää asian?»
»Hän ei suinkaan tiedä kaikkea.»
»Hän tietää kaikki, mitä hän haluaa tietää», intti mr Flintwinch.
»Hän ei tunne minua!»
»Mitä luulette hänen piittaavan teistä, te itserakas ihminen?» vastasi mr Flintwinch.
»Minä sanon teille, Flintwinch, että tahdon puhua. Sanon teille, kun kerta olemme joutuneet tällaiseen tilanteeseen, että tahdon kertoa koko asian itse, omalla tavallani ja omalta kannaltani. Mitä! Enkö minä ole kärsinyt mitään tässä huoneessa, enkö ole kieltäytynyt, enkö ole ollut vankina tässä, niin että minun nyt pitäisi lopuksi alentua katselemaan itseäni tuollaisessa kuvastimessa. Katsokaa häntä! Kuunnelkaa häntä! Vaikka teidän vaimonne olisi sata kertaa niin kiittämätön kuin hän on ja vaikka minulla olisi tuhat kertaa vähemmin toivoa saada hänet vaikenemaan, jos voisin saada tuon miehen suun tukituksi, niin kertoisin sen mieluummin itse kuin sietäisin kuulla hänen kertovan.»
Rigaud työnsi tuolinsa hiukan taaksepäin, oikaisi säärensä suoraan eteenpäin ja istui sitte käsivarret ristissä hänen edessään.
»Te ette tiedä», jatkoi mrs Clennam kääntyen hänen puoleensa, »mitä merkitsee tulla vakavasti ja ankarasti kasvatetuksi. Minut kasvatettiin sillä tavalla. Minun nuoruuteni ei kulunut syntisessä ilossa ja huveissa, vaan terveellisen kurin, rangaistusten ja pelon alla. Sydämemme turmelus, tekojemme synnillisyys, elämäämme painava kirous ja sitä ympäröivät kauhut — siinä lapsuuteni ilmapiiri. Se kehitti luonteeni ja sai minut inhoamaan pahantekijöitä. Kun vanha Gilbert Clennam kosi minua isältäni orvoksi jääneelle veljenpojallensa, teroitti isäni mieleeni, että hänen kasvatuksensa oli ollut samanlainen kuin minun, yhtä ankara ja vakava. Hän kertoi minulle, että paitsi sitä ankaraa kuria, jossa hänen sieluansa oli pidetty, hän oli asunut ankaran yksinkertaista elämää viettävässä kodissa, jossa remu ja huvittelu olivat tuntemattomia ja jossa joka päivä oli edellisensä kaltainen, täynnä työtä ja raadantaa. Sain myös tietää, että hän oli ollut iältään mies jo kauan ennenkuin hänen setänsä oli tunnustanut hänet sellaiseksi ja että kouluajoilta siihen päivään saakka hänen setänsä talo oli ollut hänelle pyhäkkönä, joka suojasi häntä jumalattomuuden ja paheellisen elämän tartunnalta. Mutta kun sitten, vuoden naimisissa oltuamme, havaitsin, että mieheni samoihin aikoihin, jolloin isäni oli näin puhunut hänestä, oli rikkonut Herraa vastaan ja häväissyt minua pitämällä minun sijallani syntistä naikkosta — kun näin tapahtui, oliko epäilemistäkään, että minut oli valittu tekemään tämä paljastus ja rankaisemaan tätä kadotuksen lasta? Olisiko minun kädenkäänteessä pitänyt luopua — ei kärsimäni vääryyden kostosta — mikäpä minä olen! — vaan inhosta syntiä kohtaan ja taistelusta sitä vastaan, kuten minut oli kasvatettu?»
Hän laski vapisevan kätensä pöydällä olevan kellon päälle.
»Ei. 'Et saa unohtaa.' Nämä alkukirjaimet ovat kellon sisässä nyt ja olivat siinä silleinkin. Minut oli valittu löytämään se vanha kirje, johonka ne viittasivat, ja se ilmaisi minulle niiden merkityksen ja kenen työtä ne olivat ja miksi ne oli piirretty; mieheni säilytti niitä kellon kera salaisessa laatikossa. Ellei minua olisi kutsuttu, ei tätä paljastusta olisi tehty. 'Et saa unohtaa.' Se puhui minulle kuin ääni synkästä pilvestä. Et saa unohtaa tätä kuolemansyntiä, et saa unohtaa määrättyä paljastusta ja sovittaa kärsimystä. Omaako syntiäni minun piti muistaa? Omaako? Minähän olin vain välikappale ja palvelija. Mitäpä valtaa minulla saattoi olla heihin paitsi sitä, että he olivat sidotut syntinsä kahleisiin ja luovutetut minulle rangaistaviksi!»
Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta oli kulunut tämän päättävän naisen harmaantuneen pään yli siitä ajasta, jota hän nyt muisteli. Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, joiden kuluessa hän oli taistellut ja tuskaillut sitä hiljaista ääntä vastaan, joka oli kuiskannut, että antoipa hän kostonhimoiselle ylpeydelleen ja vihallensa minkä nimen tahansa, niin ei mikään ajassa eikä iäisyydessä voinut muuttaa niiden luonnetta ja laatua. Ja kuitenkin näiden neljänkymmenen vuoden vierittyä ja Nemesiksen saavuttua ja tuijottaessa häneen tarrautui hän yhä entiseen jumalattomaan ajatustapaansa kääntäen kieroon luomakunnan järjestyksen ja puhaltaen oman henkensä Luojasta tekemäänsä savikukkoon. Totisesti matkamies saa kaukaisilla mailla nähdä monta hirviömäistä epäjumalaa, mutta niin julkeata ja karkeata ja hämmästyttävää jumalallisen luonteen väännöstä, kuin minkä me maan matoset teemme siitä oman kuvamme, omien alhaisten intohimojemme mukaan, ei ihmissilmä missään tapaa.
»Kun sitten pakotin mieheni luovuttamaan tuon naisen minulle, ilmaisemaan hänen nimensä ja oleskelupaikkansa», jatkoi mrs Clennam vihanpurkaustansa ja puolusteluaan, »kun syytin tätä naista ja hän, peittäen kasvonsa, vaipui jalkojeni juureen, niin itse kärsimääni vääryyttäkö sillä kostin, omastako puolestani silloin soimasin häntä? Eivätkö ne, jotka ennen muinoin valittiin menemään paheellisten kuninkaiden luokse syyttämään heitä — eivätkö he olleet vain välikappaleita ja palvelijoita? Ja enkö minäkin, arvoton ja kaukana heidän ulkopuolellansa, enkö minäkin ollut saanut tehtäväkseni syyttää ja rangaista syntisiä? Kun hän vetosi nuoruuteensa ja puolisoni kurjaan, kovaan elämään (siksi hän nimitti niin hyveellistä kasvatusta, jonka mieheni oli saattanut häpeään) ja heidän jumalattomaan, salaiseen vihkimykseensä ja siihen hädän ja häpeän kauhuun, joka oli vallannut heidät, kun he ensin saivat tietää, että minut oli valittu aseeksi heitä rankaisemaan, ja rakkauteensa (hän sanoi todella tuon sanan, viruessaan jaloissani), jonka tähden hän oli luopunut puolisostani ja jättänyt hänet minulle — minunko viholliseni siinä virui jalkojeni astinlautana, minunko vihani sanat panivat hänet värisemään ja voihkimaan? Minun ansiokseni ei ole luettava tätä voimaa eikä tätä valtaa vaatia synninsovitusta!»
Monta vuotta oli tullut ja taas mennyt siitä ajasta, jolloin hän oli kyennyt vapaasti liikuttamaan edes sormiansa; mutta merkillistä kyllä hän oli jo pari kolmekin kertaa lyönyt nyrkkinsä voimakkaasti pöytään, ja nyt lausuessaan nämä sanat hän kohotti käsivartensa suoraksi ilmaan ikäänkuin tämä liike olisi ollut hänelle perin tavallinen.
»Ja mikä sovitus vaadittiin hänen sydämensä kovuuden ja sielunsa turmeluksen vuoksi? Minäkö kostonhaluinen ja leppymätön? Saattaa näyttää siltä teidän kaltaisistanne, jotka ette tiedä mitään oikeudesta ja vanhurskaudesta ettekä muusta kutsumuksesta kuin saatanan. Naurakaa vain, mutta minä tahdon, että minut tunnetaan sellaiseksi, jollainen itse tiedän olevani ja jollaiseksi Flintwinch tuntee minut, vaikkapa onkin puhe vain teistä ja tästä puolihupsusta naisesta.»
»Ja lisätkää, madame, teistä itsestänne», pisti Rigaud väliin; »epäilenpä hiukan, että madame on varsin innokas puhdistautumaan omissakin silmissään».
»Se on valhe. Sitä en ole. Se on tarpeetonta», vastasi mrs Clennam erittäin tarmokkaasti ja vihaisesti..
»Ettekö todellakaan?» härnäsi Rigaud. »Oho!»
»Kysyn, mitä katumuksen töitä häneltä vaadittiin. 'Teillä on lapsi. Minulla ei ole. Te rakastatte lastanne. Antakaa se minulle. Hän saa uskoa olevansa minun poikani ja samaa saavat kaikki muut luulla. Pelastaaksensa teidät julkiselta häpeältä vannokoon hänen isänsä, ettei hän enää milloinkaan tapaa teitä eikä ole minkäänlaisessa yhteydessä kanssanne, ja samoin pelastaaksenne hänet joutumasta setänsä perinnöstä osattomaksi ja lapsenne jäämästä kerjäläiseksi tulee teidän puolestanne vannoa, ettette milloinkaan enää tapaa heitä kumpaakaan ettekä ole minkäänlaisessa yhteydessä heidän kanssansa. Kun näin on tehty ja teidän nykyinen, mieheltäni saamanne eläke lakkautettu, otan minä teidän ylläpitonne huolekseni. Vetäytyen asumaan tuntemattomaan kolkkaan, voitte sitte, jos haluatte, hävitessänne kaikkien muiden näkyvistä paitsi minun, luulotella ihmisille, minun väittämättä vastaan, ansaitsevanne kunniallisen nimen.' Siinä kaikki. Hän sai uhrata synnilliset ja häpeälliset tunteensa, ei muuta. Hän oli sitte vapaa kantamaan syyllisyyttänsä salassa ja antamaan sydämensä murtua salassa ja ajallisen kurjuuden kautta (joka ei ollut kovinkaan raskas hänelle, luulisin!) ansaitsemaan, jos voi, pelastuksen iäisestä kurjuudesta. Jos minä rankaisin häntä täällä ajassa, niin enkö avannut hänelle sen kautta tietä iäisyydessä? Jos hän tunsi olevansa kyllästymättömän kostonhalun esineenä ja sammuttamattoman tulen ympäröimänä, niin ei suinkaan kosto ja tuli ole minusta lähtöisin? Jos minä uhkasin häntä, silloin ja senjälkeen, häntä ympäröivillä kauhuilla, niin minäkö niitä pidin oikeassa kädessäni?»
Hän käänsi kelloa pöydällä, avasi sen ja katseli lauhtumattomin ilmein siinä olevia kirjaimia.
»He eivät unohtaneet. Tällaisten rikosten rangaistukseksi on määrätty, että rikolliset eivät voi unohtaa. Jos Arthurin läsnäolo oli jokapäiväisenä soimauksena hänen isällensä ja jos hänen poissaolonsa tuotti jokapäiväistä tuskaa ja kaipausta hänen äidillensä, niin se oli vain Jehovan määräämä rangaistus ja hyvitys. Yhtä vähän olisi minua voitu syyttää tästä kuin siitäkään, että heränneen omantunnon pistokset tekivät sen naisen mielipuoleksi, ja siitä, että kaiken Kaitsijan tahto oli, että hän eläisi sellaisena monta vuotta. Minä otin tehtäväkseni pelastaa kadotukseen tuomitun pojan, antaa hänelle kunniallisen syntyperän, kasvattaa hänet pelossa ja vavistuksessa, niin että hän elämällään sovittaisi ne synnit, jotka painoivat hänen päätänsä jo ennenkuin hän tuli tähän kirottuun maailmaan. Oliko se julmuutta? Enkö itsekin kärsinyt sen rikoksen seurauksista, johon olin syytön? Arthurin isä ja minä emme eläneet jyrkemmin erossa silloin, kun puoli maapalloa oli välillämme, kuin asuessamme yhdessä tässä talossa. Hän kuoli ja lähetti tämän kellon takaisin minulle, kirjaimineen E.S.U! Minä en unohtanut, vaikken lukenutkaan niitä samoin silmin kuin hän. Luin niistä, että olin valittu suorittamaan kaiken tämän. Niin olen lukenut nuo kolme kirjainta koko ajan, jolloin ne ovat olleet edessäni tässä pöydällä, ja samalla tavoin ja yhtä selvästi lukisin ne, vaikka ne olisivat tuhannen peninkulman päässä.»
Hän tarttui kellonkoteloon käyttäen uutta kykyänsä liikutella käsiään vapaasti, josta kyvystä hän ei näyttänyt olevan ensinkään tietoinen, ja katseli sitä uhmaavasti, ikäänkuin se voisi liikuttaa häntä. Silloin Rigaud, äänekkäästi ja halveksivasti napsauttaen sormiaan, huusi: »Kas niin, madame! Aika kuluu. Kas niin, hurskas rouva, jättäkää jo tuo! Ette voi kertoa mitään, mitä en tietäisi. Puhukaa nyt jo varastetuista rahoista, muuten puhun minä. Kuolema ja kirous, olenpa jo kyllästynyt jaarituksiinne. Ottakaa muitta mutkitta varastetut rahat puheeksi!»
»Konna!» vastasi mrs Clennam ja tarttui molemmin käsin päähänsä; »en käsitä, minkä Flintwinchin tekemän kohtalokkaan erehdyksen tai varomattomuuden kautta, hän kun oli ainoana apuna ja uskottuna näissä asioissa, te olette saanut haltuunne sen testamenttiliitteen, jonka poltettu tuhka jonkun on täytynyt jollakin tavoin panna kokoon, niin että teidän on käynyt mahdolliseksi saada käsiinne tällainen valta täällä —»
»Ja kuitenkin», keskeytti Rigaud, »johtuu se vain merkillisen hyvästä onnestani, että minulla on tallessani eräässä sopivassa paikassa tämä sama monsieur Gilbert Clennamin lyhyt testamenttiliite; sen on kirjoittanut eräs nainen, joka sen myös on todistanut yhdessä vanhan juonittelijamme kanssa! Voi teitä, vanha juoniniekka, pieni kippurainen nukke! Madame, jatkakaamme. Aika rientää. Tekö kerrotte lopun vai minäkö?»
»Minä!» vastasi mrs Clennam vieläkin päättävämmin, jos se oli mahdollista. »Minä, sillä en voi sietää, että kuvailette minua kenellekään inhoittavan vääristelevällä tavallanne. Te kokemuksinenne inhoittavasta ulkomaalaisesta vankilasta ja kaleereilta esittäisitte tapahtumat siinä valossa kuin jos rahanhimo olisi ollut vaikuttimenani. Niin ei ollut asian laita.»
»Pyh, pyh, pyh! Minä tukahdutan hetkeksi kohteliaisuuteni ja sanon: valhetta, valhetta, valhetta. Te salasitte asiakirjan ja piditte rahat.»
»Mutta en rahojen tähden, konna!» Mrs Clennam liikahti rajusti ikäänkuin kavahtaakseen pystyyn voimattomien sääriensä varaan. »Gilbert Clennam tuli kuoleman lähestyessä sekapäiseksi ja lauhtui ja pehmeni sen vaikutuksesta tyttöä kohtaan, johon oli kuullut veljenpoikansa olleen rakastuneen; tämän rakkauden hän oli aikoinaan musertanut ja oli sitte kuullut, että tyttö sen johdosta oli vaipunut synkkämielisyyteen ja vetäytynyt pois kaikkien tuttaviensa seurasta. Jos nyt Gilbert Clennam tässä heikkoudentilassa saneli minulle, jonka elämä tytön synnin kautta oli synkentynyt ja joka olin valittu kuulemaan hänen rikoksensa tunnustuksen hänen omilta huuliltansa, jos Gilbert Clennam saneli minulle testamenttimääräyksen, joka oli tarkoitettu tuottamaan hyvitystä tytölle, hän kun muka oli syyttömänä kärsinyt, niin oliko minun haluni estää tämän vääryyden tapahtuminen samaa kuin rahanhimo — halu anastaa rahaa, jota te ja vankilatoverinne olette valmiit varastamaan keneltä hyvänsä?»
»Aika rientää, madame. Olkaa varuillanne!»
»Vaikka talo palaisi ilmitulessa», kivahti toinen, »niin en liikahtaisi siitä, ennenkuin olen esittänyt oikeamieliset syyni ja vaikuttimeni, jotka tahdotaan rinnastaa varkaiden ja murhaajien aikomuksen kanssa».
Rigaud napsautti halveksivasti sormiaan hänelle vasten kasvoja. »Tuhat guineaa pienelle kaunottarelle, jonka te olitte hitaasti kiusannut kuoliaaksi. Tuhat guineaa hänen suojelijansa nuorimmalle tyttärelle, tai ellei hänellä ollut tytärtä, hänen veljensä nuorimmalle tyttärelle tämän tullessa täysi-ikäiseksi, 'epäitsekästä suojelijaa parhaiten miellyttävänä tunnustuksena siitä, mitä hän on tehnyt nuoren orpotytön hyväksi'. Kaksituhatta guineaa. Kuinka? Ettekö aiokaan puhua noista rahoista?»
»Tämä suojelija», yritti mrs Clennam jatkaa, kun Rigaud keskeytti hänet:
»Nimi! Nimittäkää häntä mr Frederick Dorritiksi. Ei mitään verukkeita enää!»
»Tämä Frederick Dorrit oli kaiken alkuna ja syynä. Ellei hän olisi ollut soitannonharjoittaja eikä olisi nuoruutensa ja varallisuutensa päivinä pitänyt kotiansa avoinna laulajille, näyttelijöille ja muille senkaltaisille turmeluksen lapsille, jotka kääntyivät selin valoa ja päin pimeyttä kohden, niin tyttö olisi pysynyt alhaisissa asemassaan eikä noussut siitä ja joutunut paiskatuksi lokaan. Mutta ei. Saatana meni Frederick Dorritiin ja uskotteli hänelle, että hän oli viaton ja kiitosta ansaitseva mies, joka teki hyviä töitä, ja että tässä oli köyhä tyttö, jolla oli lauluääni. Ja niin hän hankki tytölle opetusta. Sitte Arthurin isä, ikävöiden kirottuja pauloja, joita nimitetään taiteeksi, tutustui siihen tyttöön. Jumalaton, laulua opiskeleva orpotyttö vei Frederick Dorritin avulla voiton minusta ja minut petettiin ja nöyryytettiin! — Ei, ei minua», korjasi hän kiireesti ja punastuen, »paljoa suurempi tuli siten loukatuksi. Mikäpä minä olen?»
Jeremiah Flintwinch, joka vähitellen oli vääntäytynyt häntä kohden ja nyt seisoi ihan hänen vieressään hänen sitä tietämättänsä, irvisti erikoisen paheksuvasti hänen tätä sanoessaan ja siveli sitte sääryksiänsä ikäänkuin tuollainen puhe olisi pienten väkästen tavoin repinyt hänen sääriänsä.
»Viimein», jatkoi mrs Clennam, »sillä kertomukseni on nyt lopussa enkä aio enää puhua näistä asioista ettekä tekään saa enää puhua niistä ja meidän on nyt vain päätettävä, jääkö tieto niistä täällä olevien kesken — viimein, kun salasin tämän paperin Arthurin isän tieten —»
»Mutta ette hänen suostumuksellaan, kuten tiedätte», pisti mr
Flintwinch väliin.
»Kuka on puhunut hänen suostumuksestaan?» Hän säpsähti huomatessaan Jeremiahin olevan niin lähellä, veti päänsä loitommaksi ja katsoi häneen heräävän epäluulon valtaamana. »Te seisoitte kyllin usein meidän välillämme, kun hän koetti saada minua luovuttamaan tuon paperin enkä minä suostunut siihen, kyllin usein, jotta olisin tiennyt teidän heti väittävän vastaan, jos olisin sanonut, että se tapahtui hänen suostumuksellaan. Sanon, että kun salasin tämän paperin, en yrittänytkään hävittää sitä, vaan pidin sitä tallessani täällä, tässä talossa monta vuotta. Kun Gilbertin omaisuus muuten joutui Arthurin isälle, olisin milloin tahansa voinut teeskennellä vasta löytäneeni tuon testamenttimääräyksen, mutta silloin olisi täytynyt suoraan valehdella (josta on suuri vastuu), enkä koko tänä koettelemukseni aikana ole huomannut mitään uutta syytä, jonka tähden se olisi ollut julkaistava. Se olisi ollut synnin palkitsemista, erehdyksessä syntyneen päätöksen toimeenpanoa. Tein mitä olin määrätty tekemään ja kärsin näiden neljän seinän sisäpuolella, mitä olin määrätty kärsimään. Kun tämä paperi viimein hävitettiin — kuten luulin — minun läsnäollessani, oli tyttö jo aikoja kuollut ja hänen suojelijansa Frederick Dorrit jo aikoja ansionmukaisesti tyystin köyhtynyt ja tullut heikkopäiseksi. Hänellä ei ollut tytärtä. Veljentyttären olin jo sitä ennen löytänyt, ja mitä tein hänen hyväksensä, oli hänelle paljoa parempi kuin rahat, joista hänelle ei olisi lähtenyt mitään hyvää.» Hän lisäsi hetken päästä, ikäänkuin olisi puhutellut kelloa: »Hän itse oli viaton, enkä kenties olisi unohtanut kuollessani jättää rahoja hänelle», ja istui sitte katsellen sitä.
»Muistutanko teille jotakin, arvoisa rouva?» kysyi Rigaud. »Tuo pieni paperi oli tässä talossa sinä iltana, kun ystävämme, vanki — sydänystäväni, vankilatoverini — palasi kotiin ulkomailta. Muistutanko teille vielä muuatta seikkaa? Laululintunen, joka ei milloinkaan päässyt oikein lentoon, istui kauan häkissään, ja häntä vartioi muuan teidän kätyreitänne, jonka vanha juonittelijamme hyvin tuntee. Houkuttelemmeko vanhan juonittelijan kertomaan, milloin hän viimeksi tapasi hänet?»
»Minä kerron sen!» huusi Affery, ottaen tulpan suustansa. »Se oli ensimmäinen uneni. Jeremiah, jos sinä tulet askelenkin lähemmäs, niin huudan niin, että kuuluu St. Paul-kirkolle saakka! Henkilö, josta tuo mies puhuu, on hänen oma kaksoisveljensä ja kävi täällä puoliyön aikana samana yönä, jolloin Arthur tuli kotiin, ja Jeremiah antoi omin käsin hänelle sen paperin ynnä jotakin muuta, mistä en tiedä mitä se oli, ja veli vei sen mennessään rautaisessa lippaassa. Auttakaa! Murhataan! Pelastakaa minut Jere-mi-ahin käsistä!»
Mr Flintwinch oli yrittänyt hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Rigaud tarttui häneen puolimatkassa. Hetken painiskeltuaan hänen kanssansa Flintwinch herkesi ja pisti kädet taskuihinsa.
»Kuinka!» huusi Rigaud, leikillisesti tuuppien ukkoa takaisin kyynärpäillään. »Hyökätä naisen kimppuun, joka on niin nerokas unennäkijä! Ha, ha, ha! Hän voi tuottaa teille rikkauksia, jos näyttelette häntä rahasta. Kaikki se, mitä hän uneksii, käy toteen. Ha, ha, ha! Te olette ihan veljenne näköinen, pikku Flintwinch. Juuri hänen näköisensä, sellaisena kuin näin hänet ensi kerran (ollessani hänelle tulkkina) Kolmen biljardipöydän kapakassa pienellä kadulla, jonka varrella oli jyrkkäkattoisia taloja, Antwerpenin veistämöjen lähellä! Ah, hän oli kelpo juomaveikko! Ah, hän oli mainio tupakkatoveri! Hän asui ihastuttavassa nuorenmiehen huoneistossa — kalustetussa, viidennessä kerroksessa, halko- ja viinikauppiaan, räätälin, puusepän, tynnyrintekijän yläpuolella — siellä minä tutustuin häneen ja siellä hän tupakkansa ja konjakkinsa vaikutuksesta sai kaksitoista unenpätkää ja yhden pyörtymiskohtauksen päivässä, kunnes sai yhden kohtauksen liikaa ja nousi taivaisiin. Ha, ha, ha! Mitäpä siitä, millä tavalla otin haltuuni hänen rantalippaassaan olevan paperin. Ehkä hän uskoi sen minulle toimittaakseni sen teidän käsiinne, kenties se oli lukittu ja siksi kiihoitti uteliaisuuttani, kenties otin sen takavarikkoon. Ha, ha, ha! Mitä siitä, kunhan se on minulla hallussani! Emmehän täällä ole niin turhantarkkoja, vai mitä, Flintwinch? Emmehän me ole niin turhantarkkoja, vai kuinka, madame?»
Peräytyen hänen edellänsä ja raivoisasti puolustautuen kyynärpäillään mr Flintwinch oli siirtynyt takaisin nurkkaansa, jossa hän nyt seisoi kädet taskuissa hengästyneenä ja vastaten mrs Clennamin tuijotukseen. »Ha, ha, ha! Mitäs tämä on?» huusi Rigaud. »Näyttää siltä kuin herrasväki ei tuntis toisiansa. Sallikaa, madame Clennam, asiakirjojen salaaja, minun esitellä teille monsieur Flintwinch, juonien punoja.»
Mr Flintwinch otti toisen käden taskustaan kuoputellakseen sillä leukaansa, astui askeleen eteenpäin tässä asennossa, tuijotti edelleen mrs Clennamiin ja puhutteli häntä näin:
»Jaha, tiedän kyllä, mitä tarkoitatte katsoessanne minuun noin silmät selällään, mutta vaivaatte itseänne turhaan, sillä minä en ensinkään välitä siitä. Olen vuosi vuodelta sanonut: te olette maailman itsepintaisimpia, uppiniskaisimpia naisia. Sitä juuri te olette. Sanotte olevanne nöyrä ja syntinen, mutta te olette sukupuolenne kopeimpia. Sitä juuri te olette. Lukemattomat kerrat olen riidellessämme sanonut, että te vaaditte kaikkia alistumaan edessänne, mutta minä en tahdo alistua edessänne — että tahdotte niellä kaikki elävältä, mutta minä en tahdo tulla elävältä niellyksi. Miksi ette hävittänyt tuota paperia heti kun otitte sen haltuunne? Minä neuvoin teitä tekemään niin, mutta teidän tapojanne ei ole noudattaa neuvoja. Tahdoitte säilyttää sen mukamas. Kenties julkaistaksenne sen joskus, mukamas. Niinkuin en minä tietäisi sitä asiaa paremmin! Tahtoisinpa nähdä teidän ylpeytenne sallivan sen julkaisemista, jolloin saattaisi tapahtua, että epäiltäisiin teidän salanneen sen. Mutta juuri sillä tavalla te petätte itseänne. Juuri sillä tavalla uskottelette itsellenne, ettette tee tätä kaikkea siksi, että olette armoton nainen, täynnä häijyyttä, pikavihaisuutta, vaan siksi, että olette palvelija ja välikappale, joka on valittu suorittamaan sen. Mikä te olette, että teidät valittaisiin sellaiseen! Teille se saattaa olla uskontoa, minulle se on pelkkää lorua. Ja sanoakseni teille totuuden, kun kerta asia on puheena», sanoi mr Flintwinch, risti käsivartensa ja muuttui vihaisen murjotuksen perikuvaksi, »olen ollut katkeran kiukkuinen — neljänkymmenen vuoden aikana katkeran kiukkuinen siitä, että te olette asettunut tälle korkealle jalustalle minuakin kohtaan, joka kuitenkin tiedän asianlaidan, ja vain voidaksenne kylmästi nujertaa minut allenne. Minä ihailen teitä suuresti; olette voimakashenkinen ja erittäin älykäs nainen, mutta olkoonpa nainen kuinka voimakashenkinen ja älykäs tahansa, ei hän voi ärsyttää ja kiukuttaa neljänkymmenen vuoden aikana miehen tulematta siitä katkeraksi ja äreäksi. Siksipä en välitä nyt teidän suurista silmistänne. Ja nyt aion puhua asiakirjasta, ja pankaa merkille, mitä sanon. Te kätkitte sen jonnekin, eikä sitä paikkaa tiennyt kukaan muu kuin te. Olitte siihen aikaan toimelias, liikkuva nainen, ja jos tahdoitte paperin, niin kävitte vain noutamassa sen.
»Mutta huomatkaa! Tuli aika, jolloin teidät painettiin siihen tilaan, jossa nyt olette, ja jos tahdoitte paperin käsiinne, ette voinutkaan saada sitä. Ja niin se pysyi vuosikausia kätkössään. Viimein, kun odotimme Arthuria kotiin joka päivä ja kun hän saattoi saapua milloin tahansa ja kun oli mahdotonta arvata mitä tarkastuksia hän panisi toimeen talossa, neuvoin satoja kertoja teitä antamaan minun noutaa paperin kätköstään, kun ette kuitenkaan voinut tehdä sitä itse, jotta saisimme pistää sen tuleen. Mutta ei — kukaan muu ei tiennyt tuota kätköpaikkaa ja se oli valtaa; nimittäkää itseänne millä nöyrillä nimillä haluatte, minä sanon teitä nais-Luciferiksi vallannälkänne tähden. Eräänä sunnuntai-iltana tuli Arthur kotiin. Hän ei ollut istunut kymmentä minuuttia tässä huoneessa, ennenkuin hän puhui isänsä kellosta. Tiedätte varsin hyvin, että sanat 'et saa unohtaa' siihen aikaan, jolloin hänen isänsä lähetti tämän kellon teille, eivät voineet merkitä muuta kuin ettei saa unohtaa, että se paperi on anastettu, sillä muu osa tarinasta oli jo päättynyt. Anna hyvitystä! Arthurin käytös pelästytti teitä hiukan ja nyt oli paperi poltettava sittekin. Ja ennenkuin tuo hyppelevä ämmä», jatkoi hän irvistäen vaimollensa, »auttoi teidät vuoteeseen, ilmoititte viimeinkin minulle, minne olitte kätkenyt paperin: vanhojen liikekirjojen väliin kellarissa, jossa Arthur todellakin seuraavana aamuna nuuski. Mutta sitä ei saanut polttaa sunnuntai-iltana. Ei toki, te olette perin oikeaoppinen, olette totisesti; meidän täytyi odottaa kello kahteentoista, päästäksemme maanantaihin. No, tällä kaikella tarkoititte taas nielaista minut elävältä ja se kiukutti; niinpä ollen hiukan äkeissäni enkä yhtä oikeaoppinen kuin te vilkaisin asiakirjaan ennen kello kahtatoista virkistääkseni muistiani — käärin kokoon erään samanlaisen vanhan keltaisen paperin, joita kellarissa oli paljon — ja kun olimme päässeet maanantaiaamuun ja minun piti teidän lamppunne valossa mennä teidän luotanne, joka makasitte tuossa vuoteessa, tähän uunin luokse, teinkin pienen silmänkääntäjätempun, vaihdoin paperit ja poltin väärän. Veljelläni Ephraimilla, mielenvikaisten hoitajalla (olisin suonut, että hänetkin olisi puristettu pakkopaitaan), oli ollut monenlaista hommaa sen pitkäaikaisen homman jälkeen, jonka te hänelle uskoitte, mutta hänellä ei ollut menestystä. Hänen vaimonsa kuoli (se ei paljoakaan merkinnyt, minun olisi voinut kuolla hänen sijastaan, ja se olisi ollut minulle mieleen); veljeni keinotteli mielisairailla, joutui ikäviin selkkauksiin liiaksi korvennettuaan potilasta, saadakseen hänet järkiinsä, ja velkaantui. Hän oli aikeissa livistää tiehensä niillä varoilla, joita oli saanut kokoonhaalituksi; minultakin hän sai pienen summan. Hän oli täällä juuri samana varhaisena maanantaiaamuna odottaen vuoksen nousua; lyhyesti: hän oli matkalla Antwerpeniin, jossa (pelkään teidän pahasti pelästyvän, kun sanon: piru hänet periköön!) hän tutustui tähän herrasmieheen. Hän oli kulkenut pitkän matkan ja luulin hänen olevan unisen; mutta otaksun nyt, että hän oli juovuksissa. Kun Arthurin äiti oli ollut hänen ja hänen vaimonsa hoidossa, oli hän aina kirjoittanut, alituisesti vain kirjoittanut — enimmäkseen kirjeitä teille, jotka sisälsivät tunnustuksia ja anteeksipyyntöjä. Veljeni lähetti tuon tuostakin pinomäärin noita lehtisiä minulle. Arvelin, että saatoin pitää ne itselläni yhtä kernaasti kuin antaa teidän nieltäväksenne; niinpä säilytin niitä lippaassa ja katselin niitä, kun olin sillä tuulella. Olin varma siitä, että oli viisainta korjata se asiakirja kätköstään, kun Arthur oli tullut kotiin; pistin sen tähän samaan lippaaseen, jonka lukitsin kaksinkertaisella lukolla, ja uskoin sen veljelleni pois vietäväksi ja säilytettäväksi, kunnes kirjoittaisin. Kirjoitin, mutta en saanut mitään vastausta. En tiennyt mitä ajatella, kunnes tämä herra kunnioitti meitä ensimmäisellä vierailullaan. Aloin tietysti arvata kuinka asianlaita oli enkä kaipaa hänen vahvistustaan ymmärtääkseni, että hän oli saanut tietonsa minun papereistani ja teidän papereistanne sekä veljeni konjakki- ja tupakkajaarituksista (jospa hän olisi tukehtunut niihin!). No niin, muuta minulla ei ole enää sanottavaa teille, itsepintainen nainen, kuin etten vielä ole selvillä siitä, olisinko vai enkö olisi koskaan häirinnyt rauhaanne puhumalla testamenttilisäyksestä. Luulen, etten olisi, vaan olisin tyytynyt siihen tietoisuuteen, että olin saanut voiton teistä ja että olitte minun vallassani. Asioiden tällä kannalla ollessa ei minulla ole muuta selitystä annettavana teille ennenkuin huomisiltana samaan aikaan. Niin että», lisäsi mr Flintwinch, lopettaen puheensa vääntämällä ruumistansa toiseen suuntaan, »voitte nyt kääntää silmänne johonkuhun muuhun; minuun ei enää kannata tuijottaa».
Kun hän vaikeni, siirsi mrs Clennam hitaasti silmänsä hänestä ja painoi päänsä käden varaan. Hänen toinen kätensä nojasi lujasti pöytää vasten, ja taas oli hänessä huomattavana äskenmainittu omituinen liike, ikäänkuin hänellä olisi ohut aikomus nousta.
»Sillä lippaalla ette keneltäkään muulta saa sellaista hintaa kuin minulta. Nämä tiedot eivät ikinä tuota teille samaa tuloa, jos myytte sen jollekulle muulle kuin minulle. Mutta minulla ei nyt ole käytettävissäni sellaista summaa, jota te vaaditte. Minä en ole varakas. Minkä verran otatte nyt ja minkä verran toiste ja kuinka voin olla varma siitä, että pysytte vaiti?»
»Enkelini», vastasi Rigaud, »olen jo sanonut minkä summan tahdon, ja aika rientää. Ennen tänne tuloani luovutin tärkeimpien paperien jäljennökset toiselle. Jos siirrätte päätöksenteon, kunnes Marshalsean portit suljetaan yöksi, niin on myöhäistä enää neuvotella. Vanki on silloin lukenut ne.»
Mrs Clennam painoi taas molemmat kätensä ohimoilleen, huudahti kovaa ja kavahti pystyyn. Hän horjui hetken kuin kaatumaisillaan; sitte hän seisoi vakavana.
»Sanokaa, mitä tarkoitatte. Sanokaa, mitä tarkoitatte, mies!»
Tämän aavemaisen naisen edessä, joka ei ollut vuosikausiin seisonut pystyssä asennossa ja nyt seisoi suorana ja jäykkänä, Rigaud peräytyi ja alensi ääntänsä. Kaikista kolmesta tuntui melkein kuin kuollut olisi noussut eloon.
»Miss Dorrit», vastasi Rigaud, »monsieur Frederickin pieni veljentytär, on hyvin kiintynyt vankiin. Miss Dorrit, monsieur Frederickin pieni veljentytär, hoitelee nyt vankia, joka on sairas. Hänelle, miss Dorritille, annoin ne paperit vankilassa, jonne poikkesin tänne tullessani, sekä kirjeelliset ohjeet, joiden mukaan hänen tuli ’mr Clennamin tähden’ — hän tekee mitä hyvänsä hänen tähtensä — säilyttää käärö murtamatta sen sinettiä siltä varalta, että se vaadittaisiin takaisin ennen vankilan sulkemista — ellei sitä vaadittaisi takaisin ennen iltakellon soimista, tulisi antaa se vangille; se sisältää sitäpaitsi häntä itseänsä varten toisen jäljennöksen, joka vangin tulee antaa hänelle. Noh! En uskonut itseäni teidän joukkoonne, asioiden näin pitkälle jouduttua, herättämättä salaisuuttani eloon vielä toisellakin haaralla. Sanoessanne, etten saa muualla noista papereista samaa hintaa kuin teiltä, oletteko arvioinut ja rajoittanut sen hinnan, jonka pieni veljentytär on valmis maksamaan minulle vaientaaksensa — hänen tähtensä — asian? Sanon vielä kerta, aika rientää. Ellei kääröä vaadita takaisin ennen iltakellon soimasta, niin ette voi ostaa sitä. Silloin myyn sen tuolle pikku tytölle!»
Taas näkyi mrs Clennamissa sama ponnistus ja liike, ja nyt hän riensi eräälle kaapille, riisti sieltä huivin tai vaipan, ja kääri sen ympärillensä. Affery, joka kauhuissaan oli katsellut häntä, ryntäsi hänen luoksensa keskelle huonetta, tarttui hänen pukuunsa ja lankesi polvilleen hänen eteensä.
»Älkää, älkää, älkää! Mitä aiotte? Minne lähdette? Te olette kauhea nainen, mutta minä en kanna mitään kaunaa teitä vastaan. En voi tehdä mitään Arthur-paran hyväksi nyt, eikä teidän tarvitse pelätä minua. Minä kyllä säilytän teidän salaisuutenne. Älkää menkö ulos, te kuolette kadulle. Luvatkaa minulle vain, että jos se on onneton raukka, jota säilytätte täällä, sallitte minun pitää huolta hänestä ja hoitaa häntä. Luvatkaa minulle vain tämä, niin teidän ei milloinkaan tarvitse pelätä minua.»
Mrs Clennam pysähtyi hetkeksi, kesken kuumeista kiirettänsä, ja vastasi jäykkänä hämmästyksestä:
»Säilytämme täällä? Hän on ollut kuolleena jo enemmän kuin kaksikymmentä vuotta. Kysy Flintwinchiltä — kysy häneltä. He voivat molemmat kertoa, että hän kuoli, kun Arthur matkusti ulkomaille.»
»Sitä pahempi», vastasi Affery väristen, »sillä silloin hän kummittelee täällä. Kukapa muu täällä kulkea kakistelisi, antaen merkkejä tiputtelemalla hiljakseen tomua sinne tänne? Kukapa muu kuljeksisi edestakaisin ja piirtelisi seiniin pitkiä käyriä viivoja meidän kaikkien nukkuessa? Kukas muu pitelisi ovia tuon tuostakin? Mutta älkää menkö ulos — älkää menkö! Rouva, te kuolette kadulle!»
Hänen emäntänsä irroitti nyt hameensa hänen otteestaan, sanoi Rigaudille: »Odottakaa täällä siksi, kunnes palaan!» ja riensi ulos huoneesta. He näkivät ikkunasta hänen juoksevan hurjasti pihan poikki ja porttikäytävästä ulos.
Muutaman hetken he seisoivat liikkumattomina. Affery liikahti ensimmäisenä, ja hän seurasi käsiään väännellen emäntäänsä. Sitten Jeremiah Flintwinch vetäytyi hitaasti ovelle toinen käsi taskussa ja toisella kuoputtaen leukaansa ja vääntäytyi vaiteliaaseen tapaansa ulos huoneesta. Jäätyään yksin asettui Rigaud ikkunapenkille avonaisen ikkunan ääreen sairaan asentoon kuin Marseillen vankilassa. Hän sovitti tupakka- ja tulivehkeet viereensä ja alkoi poltella.
»Huh! Melkein yhtä synkkää ja ikävää kuin inhoittavassa vanhassa vankilassa. Lämpimämpää, mutta melkein yhtä kolkkoa. Pitäisi odottaa hänen palaamistaan! Kyllä, varmasti; mutta minne hän on mennyt ja kuinka kauan hän viipyy? Mitäpä tuosta! Rigaud — Lagnier — Blandois, herttainen veikkoni, sinä saat rahasi. Sinä rikastut. Olet elänyt herrasmiehenä ja kuolet niinikään herrasmiehenä. Riemuitse voitostasi, poikaseni; mutta sinun luonteesi mukaistahan onkin olla voitonriemuinen. Huh-huh!»
Ja hänen voitonriemussaan kohosivat viikset nenän alle, joka painui niiden ylle, hänen silmäillessään erikoisen tyytyväisenä katossa hänen yllään olevaa paksua hirttä.