VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Muudan pyyntö Marshalseassa
Kalvavat omantunnonvaivat ja tuska ovat huonona seurana telkien taakse suljetulla. Sureksiva mietiskely päivisin ja puutteellinen uni öisin eivät karkaise ihmistä kestämään onnettomuutta. Seuraavana aamuna tunsi Clennam, että hänen terveytensä alkoi heikontua samoin kuin että hänen sielunvoimansa jo olivat heikontuneet ja että häntä painava kuorma vielä veisi hänet turmioon.
Yö yöltä hän oli kurjuudessaan noussut vuoteeltaan jo kahdentoista ja yhden aikaan ja istuutunut ikkunan ääreen katselemaan pihassa surullisesti tuikkivia lyhtyjä, odotellen taivaalta päivän ensimmäistä sarastusta jo tuntikausia ennenkuin sen aika oli. Nyt illan tullen hän ei saanut itseään pakotetuksi edes riisuutumaan.
Sillä hänet valtasi polttava levottomuus, tuskallinen kyllästys vankeuteensa ja varma vakaumus siitä, että hänen sydämensä murtuisi ja hän kuolisi siellä; kaikki tämä tuotti hänelle sanomatonta tuskaa. Hänen pelkonsa ja inhonsa vankilaa kohtaan kävi niin kiihkeäksi, että hänen oli vaikea hengittää siellä. Tukehtumisen tunne valtasi hänet toisinaan niin, että hän asettui ikkunan ääreen tarttuen kurkkuunsa ja haukkoen ilmaa. Samalla hän ikävöi toisenlaista ilmaa ja pääsyä aution, synkän muurin toiselle puolelle, niin että tuntui kuin kaipauksen kiihko olisi tekemäisillään hänet hulluksi.
Monet muut vangit olivat kokeneet samaa tilaa ennen häntä ja sen voima ja kestävyys olivat kuluttaneet loppuun heidät, kuten hänelläkin voimat loppuivat. Kahden yön ja yhden päivän kuluttua se oli ohi. Se palasi puuskittain, mutta nämä puuskat kävivät yhä heikommiksi ja niiden väliajat yhä pitemmiksi. Toivoton tyyneys astui tilalle, ja puolivälissä viikkoa hän oli vajonnut alhaisen, hiipivän kuumeen tylsyyteen.
Cavalletto ja Pancks kun olivat toisaalla, ei hänen tarvinnut pelätä muita vierailijoita kuin mr ja mrs Plornishia. Hän oli tuskaisessa pelossa siitä, että tämä arvoisa pariskunta tulisi häntä katsomaan; sairaloisessa, hermostuneessa tilassaan tahtoi hän vain olla rauhassa, eikä näyttäytyä kenellekään alakuloisuudessaan ja heikkoudessaan. Hän kirjoitti muutaman rivin mrs Plornishille, että hän muka oli niin kiinni liikeasioissaan ja että hänen täytyi niin kokonaan hautautua niihin, ettei voinut suoda itselleen iloa nähdä edes hänen ystävällisiä kasvojaan. Nuorelle Johnille, joka joka päivä määrätyllä tunnilla, kun ovenvartijat vaihtuivat, pistäytyi hänen luonansa kysymässä, saattoiko tehdä jotakin hänen hyväksensä, Clennam teeskenteli aina kirjoittavansa ahkerasti ja vastasi kysymykseen hilpeällä äänellä kieltävästi. Heidän ainoan pitkän keskustelunsa aihetta ei enää milloinkaan mainittu heidän välillään. Mutta kaikissa hänen onnettomuutensa vaiheissa se koko ajan asui Clennamin mielessä.
Sovitun viikon kuudes päivä oli kostea, kuuma ja sumuinen. Näytti siltä kuin vankilan köyhyys, kurjuus ja lika olisivat kasvaneet siinä vallitsevassa ummehtuneessa lämmössä. Särkevin ohimoin ja uupunein sydämin oli Clennam valvonut surkean yönsä loppuun, kuunnellen sateen rapinaa pihakivitykselle ja ajatellen, kuinka paljoa pehmeämmin se putoili maaseudun multaan. Keltausvainen pallo oli kohonnut taivaalle auringon sijalle, ja hän oli katsellut sen muuriin heijastamaa läikkää, joka puolestaan hänen silmissään heijasti vankilan kurjuutta. Hän oli kuullut porttien avautuvan ja ulkona odotelleiden, kehnossa kengissä kulkevien jalkojen laahustavan sisään, ja sitte hän oli kuullut, kuinka lakaistiin, pumputtiin, kuljettiin edestakaisin, jotka toimet aloittivat vankilan aamun. Hän oli niin sairas ja heikko, että hänen täytyi levätä monta kertaa peseytyessään, ja viimein sai hän laahautuneeksi nojatuoliin avonaisen ikkunan ääreen. Siinä hän sitten istui torkkuen sillä välin kun eukko, joka siivosi hänen huoneensa, toimitti aamuaskareensa.
Ruuan ja unen puutteesta (hän oli menettänyt ruokahalunsa ja makunsakin) hän oli hiukan pyörryksissä ja muisteli myös hourailleensa pari kolme kertaa yön kuluessa. Hän oli kuullut säveleitä ja laulujen katkelmia soivan lämpimässä ilmassa ja tiesi ne olemattomiksi. Nyt uupuneena torkahdellessaan hän kuuli niitä taas, ja äänet kuuluivat puhuttelevan häntä; hän vastasi ja säpsähti.
Tässä horroksessa, jaksamatta pitää lukua ajan kulusta, niin että minuutti saattoi käydä tunnista ja tunti minuutista, hän alkoi tuntea pysyvää vaikutelmaa puutarhan läheisyydestä — kukkatarhasta, jossa kostea, lauha tuuli leyhytteli sulotuoksuja ilmaan. Hänen täytyi niin tuskallisesti ponnistella kohottaakseen päätänsä ja ottaakseen selvän siitä samoin kuin mistä muusta asiasta tahansa, että tuo vaikutelma jo tuntui vanhalta ja työläältä, kun hän viimein saattoi katsella ympärillensä. Teekuppinsa vieressä pöydällä näki hän silloin ihanan kukkavihon, ihmeellisen kimpun valituimpia, suloisimpia kukkia.
Hänestä ei ollut ennen mikään muu näyttänyt niin kauniilta. Hän otti ne käteensä ja hengitti niiden tuoksua, hän nosti ne kuumalle otsallensa, laski ne alas ja avasi näivettyneet kätensä niitä kohden samoin kuin viluisia käsiä lämmitellään tulen ääressä. Vasta nautittuaan niistä jonkun aikaa tällä tavalla tuli hän ihmetelleeksi, kuka ne oli lähettänyt, ja avasi ovensa kysyäkseen eukolta, joka varmaan oli tuonut ne huoneeseen, mistä hän oli saanut ne. Mutta eukko oli jo aikoja sitten mennyt, sillä tee, jonka hän oli jättänyt pöydälle, oli kylmää. Arthur koetti juoda sitä hiukan, mutta ei voinut sietää sen hajua; ja niin hän laahautui takaisin tuoliinsa ikkunan ääreen ja laski kukat vanhalle, pienelle, pyöreälle pöydälle.
Kun huoneessa liikkumisesta johtuva ensimmäinen uupumus oli ohi, vaipui hän entiseen tilaan. Joku yöllisistä äänistä kuului kuiskivan ilmassa, kun huoneen ovi tuntui avautuvan ja hetken päästä näytti siltä kuin hiljainen olento olisi seisonut oviaukossa, musta vaippa hartioillaan, sitten riisunut vaipan yltänsä ja pudottanut sen lattialle ja kuin tämä olento olisi hänen Pikku Dorritinsa, puettuna vanhaan kuluneeseen pukuunsa. Hän näytti vapisevan, ristivän kätensä, hymyilevän ja sitte puhkeavan kyyneliin.
Clennam kohosi pystyyn ja huudahti. Ja silloin hän näki rakastavista, hellistä, säälivistä, rakkaista kasvoista kuin kuvastimesta, kuinka muuttunut hän itse oli. Ja Pikku Dorrit tuli häntä kohden ja laskien kätensä hänen rinnalleen pidättääkseen hänet tuolissa, polvillaan hänen jalkojensa juuressa huulet kohotettuina suutelemaan häntä, kyynelten tipahdellessa hänen päällensä kuin taivaan kaste kukkasille, mainitsi ilmielävänä hänen nimensä.
»Oi, paras ystäväni! Rakas mr Clennam, älkää antako minun nähdä teidän itkevän. Ellette itke ilosta nähdessänne minut. Toivon, että niin on. Oma lapsiparkanne tulee nyt takaisin!»
Ja kuinka uskollisena, hellänä ja turmeltumattomana, huolimatta äkillisestä rikkaudesta! Kuinka enkelimäisen lohduttava ja vilpitön olikaan hänen äänensä sointu, hänen silmiensä loiste, hänen kätensä kosketus!
Kun Clennam syleili häntä, sanoi hän: »He eivät kertoneet minulle teidän olevan sairaana», ja kiertäen pehmeästi käsivartensa hänen kaulaansa painoi hänen päänsä povellensa, laski toisen kätensä hänen päänsä päälle, nojasi oman päänsä siihen ja hyväili häntä yhtä hellästi ja, Jumala tietää, yhtä viattomasti kuin oli hyväillyt isäänsä tässä samassa huoneessa siihen aikaan, kun hän vielä oli pieni lapsi ja kaiken sen huolen ja hoidon tarpeessa, jota hän antoi muille.
Kun Clennam saattoi puhua, sanoi hän: »Onko todella mahdollista, että olette tullut luokseni? Ja tässä puvussa?»
»Toivoin teidän pitävän minusta enemmän tässä puvussa kuin missään muussa. Olen aina kuljettanut sitä mukanani muistuttajana, vaikken olisi tarvinnut muistuttajaa. En ole yksin, kuten näette. Toin vanhan ystävän mukanani.»
Katsoen ympärillensä huomasi Clennam Maggyn, päässä iso myssynsä, joka jo pitkät ajat oli ollut käyttämättömänä, kori käsivarrella, kuten menneinä aikoina, ja tirskuen ihastuneena.
»Tulin vasta eilen illalla Lontooseen veljeni kanssa. Lähetin melkein heti sanan mrs Plornishille saadakseni kuulla teistä ja ilmoittaakseni tuloni teille. Silloin kuulin teidän olevan täällä. Satuitteko ajattelemaan minua viime yönä? Melkeinpä luulen teidän ajatelleen minua hiukan. Ajattelin niin tuskaisesti teitä ja aamuun tuntui olevan kovin pitkä aika.»
»Olen ajatellut teitä —» Clennam näytti olevan epätietoinen siitä, miksi nimittäisi ystäväänsä. Pikku Dorrit ymmärsi sen heti.
»Ette ole vielä nimittänyt minua oikealla nimelläni. Tiedättehän mikä minun oikea nimeni on ollessani teidän kanssanne.»
»Olen ajatellut teitä, Pikku Dorrit, joka päivä, joka tunti, joka minuutti, jonka olen viettänyt täällä.»
»Oletteko? Oletteko?»
Arthur näki hänen kasvojensa ilon kirkastaman ilmeen ja niihin syttyneen hehkun ja tunsi häpeätä. Hän, murtunut, vararikkoinen, sairas, häväisty, vanki.
»Olin täällä jo ennenkuin portit avattiin, mutta pelkäsin tulla suoraa päätä luoksenne. Olisin enemmän vahingoittanut kuin hyödyttänyt teitä silloin ensin, sillä vankila oli niin tuttu ja samalla vieras ja herätti niin monta muistoa isästä ja teistäkin, että se aluksi valtasi minut kokonaan. Mutta me menimme ensin mr Chiveryn luokse ennenkuin tulimme portille ja hän vei meidät sisälle ja me saimme Johnin huoneen käytettäväksemme — minun vanhan, köyhän huoneeni, muistattehan — ja odotimme siellä vähän aikaa. Minä toin kukat ovelle, mutta te ette kuullut sitä.»
Hän näytti nyt enemmän täysikasvuiselta naiselta kuin lähtiessään sieltä, ja Italian auringon kypsyttävä vaikutus näkyi hänen kasvoillaan. Mutta muuten hän oli aivan entisensä kaltainen. Clennam huomasi hänessä yhä saman lempeän, syvän vakavuuden; jos sillä nyt oli uusi merkitys, joka koski sydämeen, riippui se vain Clennamin käsityksestä eikä mistään Pikku Dorritissa tapahtuneesta muutoksesta.
Hän riisui päästänsä vanhan hattunsa, ripusti sen entiselle paikalleen ja alkoi meluttomasti Maggyn avulla järjestellä vangin huonetta niin raikkaaksi ja siistiksi kuin oli mahdollista ja pirskoitteli hajuvettä huonekaluille ja seinille. Sitte tyhjennettiin kori, joka oli täynnä rypäleitä ja muita hedelmiä, ja sen sisältö pantiin hiljaa talteen. Senjälkeen kuiskutteli Pikku Dorrit hetkisen Maggyn kanssa ja lähetti hänet jonnekin saamaan korin uudelleen täytetyksi; pian se palasikin täynnä uusia tavaroita, joista kohta tarvittava virkistävä juoma ja hyytelö sekä vastaisen varalle hankitut paistetut kananpojat, viini ja vesi ensimmäisinä otettiin esille. Kun nämä erilaiset toimet olivat suoritetut, otti Pikku Dorrit vanhan ompelurasiansa esille pannakseen kuntoon uutimen hänen ikkunaansa, ja näin hiljaisuuden vallitessa huoneessa Clennam huomasi istuvansa kaikessa rauhassa nojatuolissaan, rinnallaan Pikku Dorrit käsitöineen.
Clennamin vapiseva käsi ja tutiseva ääni eivät saaneet vakavuutta eikä hänen heikkoutensa muuttunut voimaksi siitä, mitä hän näki ja tunsi: hänellä oli edessään Pikku Dorritin kaino pää, joka kumartui työn yli, ja hennot näppärät sormet, jotka ahersivat entisessä työssään — hän ei kuitenkaan ollut niin kiinni tässä, etteivät hänen myötätuntoiset silmänsä olisi usein kääntyneet Clennamin kasvojen puoleen ja taas alas painuessaan olisi olleet kyynelissä — ja hän tunsi saavansa lohdutusta ja myötätuntoa, tunsi, että ylevän sydämen kiintymys ja rakkaus oli kokonaan suunnattu häneen, vuodatti hyvyytensä koko pohjattoman rikkauden hänen ylitsensä. Kuitenkin se herätti hänessä sisäistä voimaa, joka kasvoi rinnan hänen rakkautensa kanssa. Ja kuinka suuresti hän nyt rakastikaan Pikku Dorritia! Sitä ei voi sanoin kertoa.
Heidän istuessaan siinä muurin varjossa, tuntui kuin varjo olisi luonut valoa heihin. Pikku Dorrit ei sallinut Clennamin puhua paljon, ja hän lepäsi äänettömänä tuolissaan, katsellen tyttöä. Tavantakaa tämä nousi ja antoi hänen juoda tai kohensi hänen pielustansa; sitte hän taas istui entiselle paikalleen hänen viereensä ja kumartui työhönsä.
Varjo siirtyi auringon mukana, mutta Pikku Dorrit ei siirtynyt Clennamin vierestä, paitsi palvellakseen häntä. Aurinko laski, ja hän viipyi yhä siellä. Hän oli nyt saanut työnsä valmiiksi, ja hänen kätensä, joka hänen viime palveluksensa jälkeen oli levännyt Clennamin tuolin käsinojalla, lepäsi siinä yhä. Arthur laski kätensä sen päälle, ja se tarttui hänen käteensä vapisevan rukoilevasti.
»Rakas mr Clennam, minun täytyy sanoa teille jotakin ennenkuin lähden. Olen lykännyt sitä tunti tunnilta, mutta minun täytyy saada se sanotuksi.»
»Minä samaten, rakas Pikku Dorrit. Minäkin olen siirtänyt sanottavani tunti tunnilta, mutta minun täytyy nyt saada se sanotuksi.»
Pikku Dorrit nosti hermostuneena kätensä hänen huulillensa ikäänkuin pyytääkseen häntä vaikenemaan, mutta antoi sen taas vapisten vaipua.
»Minä en lähde enää ulkomaille. Veljeni kyllä, mutta minä en. Hän oli aina hyvin kiintynyt minuun ja on nyt erittäin kiitollinen minulle — liian kiitollinen, sillä minä satuin vain olemaan hänen luonansa hänen sairautensa aikana — ja hän sanoo, että minä saan oleskella missä mieluimmin tahdon ja tehdä mitä haluan. Hän tahtoo vain, että tulisin onnelliseksi, sanoo hän.»
Taivaalla loisti kirkas tähti. Pikku Dorrit katsoi siihen puhuessaan, ikäänkuin se olisi ollut hänen oman sydämensä palava toivo, joka loisti hänen yllänsä.
»Tiedättehän sanomattanikin, että veljeni on tullut kotimaahan ottamaan selkoa rakkaan isäni jälkisäädöksestä ja saamaan haltuunsa omaisuutensa. Hän sanoo, että jos jälkisäädös on olemassa, niin minä tulen rikkaaksi, ja ellei sitä ole, niin hän tekee minut rikkaaksi.»
Clennam tahtoi puhua, mutta Pikku Dorrit kohotti taas vapisevan kätensä, ja hän vaikeni.
»Minä en tarvitse rahoja, en halua niitä. Niillä ei olisi mitään arvoa minulle, paitsi teidän tähtenne. Minä en voisi olla rikas tietäessäni teidän olevan täällä. Olisin paljoa kurjempi kuin köyhä tietäessäni teidän kärsivän. Sallitteko minun lainata teille kaikki mitä minulla on? Sallitteko minun antaa sen teille? Tahdotteko sallia minun osoittaa, etten milloinkaan ole unohtanut, etten milloinkaan voi unohtaa, kuinka te suojelitte minua silloin, kun kotini oli täällä? Rakas mr Clennam, tehkää minut maailman onnellisimmaksi ihmiseksi vastaamalla 'kyllä'. Tehkää minut niin onnelliseksi kuin saatan olla jättäessä teidät tänne älkääkä vastatko mitään vielä tänä iltana; sallikaa minun mennä täältä, sydämessäni toivo, että te jäätte suopeasti ajattelemaan ehdotustani ja että te minun tähteni — ei itsenne, vaan minun, ei kenenkään muun tähden — soisitte minulle suurimman ilon, mitä voisin kokea maan päällä, ilon siitä, että tietäisin olleeni hyödyksi teille, voineeni vähänkin lyhentää suurta kiintymyksen- ja kiitollisuudenvelkaani teille. En voi sanoa kaikkea, mitä haluaisin. En voi tulla luoksenne tänne, missä olen elänyt niin kauan, en voi ajatella teitä täällä, missä olen kokenut niin paljon, ja pysyä niin tyynenä ja rauhoittavana kuin minun pitäisi. Kyyneleeni pyrkivät esiin. En voi pidättää niitä. Mutta älkää, älkää, älkää kääntykö pois Pikku Dorritistanne nyt onnettomuudessanne! Ottakaa, oi ottakaa, minä pyydän ja rukoilen sitä kirvelevän sydämeni pohjasta, ystäväni — rakkaani! — ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja antakaa sen tulla siunaukseksi minulle!»
Tähti oli paistanut hänen kasvoihinsa tähän saakka, jolloin ne painuivat Clennamin kädelle ja hänen omallensa.
Oli tullut pimeä, kun Clennam kiertäen käsivartensa hänen ympärillensä nosti hänet ylös ja vastasi hänelle lempeästi:
»Ei, rakkahin Pikku Dorrit. Ei, lapseni. En voi ottaa vastaan sellaista uhria. Vapaus ja toivo kävisivät tällä hinnalla ostettuina niin kalliiksi, etten jaksaisi kantaa niitä, kestää niiden omistamisen tuottamia omantunnon soimauksia. Mutta taivas todistakoon, kuinka harras kiitollisuuteni ja rakkauteni on sanoessani tämän!»
»Ja kuitenkaan ette salli minun pysyä uskollisena teille murheessanne?»
»Sanokaa mieluummin, rakkakin Pikku Dorrit, että kuitenkin koetan pysyä uskollisena teille. Jos menneinä aikoina, kun tämä vankila oli kotinanne ja nuo vaatteet pukunanne, olisin ymmärtänyt itseäni selvemmin (puhun vain itsestäni) ja tulkinnut sydämeni salaisuudet paremmin; jos itseluottamuksen puutteessa ja umpimielisyydessäni olisin erottanut valon, jonka näen kirkkaana nyt, kun se on loitonnut niin kauaksi, etteivät heikot askeleeni enää saavuta sitä; jos olisin tiennyt ja sanonut teille, että rakastin ja kunnioitin teitä, en poloisena lapsena, joksi minulla oli tapana nimittää teitä, vaan naisena, jonka uskollinen käsi kohottaisi minut korkealle itseni ylitse ja tekisi minusta paljoa onnellisemman ja paremman ihmisen; jos olisin käyttänyt tilaisuutta, joka ei enää tule — oi, jospa olisin tehnyt niin! — ja jos jokin seikka olisi estänyt meidän yhtymistämme silloin, kun minä olin kohtalaisen hyvissä varoissa ja te köyhä, niin silloin, rakas tyttöni, olisin vastannut jaloon tarjoukseenne toisin sanoin ja kuitenkin olisin hävennyt koskea omaisuuteenne. Mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, en saa milloinkaan koskea siihen, en milloinkaan!»
Pikku Dorrit ei olisi voinut sanoillansa suostutella Clennamia vakavammin ja vaikuttavammin kuin nyt pienellä pyytävällä kädellään.
»Minä olen kylliksi häväisty nyt jo, rakas Pikku Dorrit. En saa astua alemmaksi ja vetää teitä — rakasta, jalomielistä, hyvää — mukanani alas. Jumala siunatkoon teitä, Jumala palkitkoon teidät! Kaikki on mennyttä.»
Hän syleili Pikku Dorritia kuin tytärtänsä.
»Tosin olen aina ollut teitä paljoa vanhempi, karkeampi ja arvottomampi, mutta nyt on meidän unohdettava, mikä olen ollut, ja katsottava minua vain sellaisena millainen nyt olen. Painan tämän jäähyväissuudelman poskellenne, lapseni — joka olisitte voinut olla minulle läheisempi, muttei rakkaampi — teen sen perikatoon joutuneena, teistä kauaksi jääneenä, teistä ainaiseksi erotettuna miehenä, jonka elämä kallistuu lopullensa, kun taas teidän vasta alkaa. Minä en rohkene pyytää, että unohdatte minut alennustilassani, mutta pyydän, että muistatte minua vain sellaisena kuin olen.»
Kello alkoi soida kehoittaen vieraita lähtemään. Clennam otti Pikku
Dorritin vaipan seinältä ja kääri hänet hellästi.
»Vielä yksi sana, Pikku Dorritini. Se on kova sana minulle, mutta välttämätön sanoa. Aika, jolloin teillä ja tällä vankilalla oli jotakin yhteistä, on jo kauan sitten ohi. Ymmärrättekö?»
»Oi, ettehän tahtone sanoa», huudahti tyttö ja itki katkerasti, ojentaen rukoilevasti ristityt kätensä Clennamia kohden, »etten saa enää tulla tänne. Ettehän toki hylkää minua tällä tavalla!»
»Sanoisin niin, jos voisin, mutta minulla ei ole rohkeutta lykätä näitä rakkaita kasvoja luotani ja luopua kaikesta toivosta nähdä niitä vielä. Mutta älkää tulko pian takaisin, älkää tulko usein! Tämä on saastainen paikka, ja tiedän hyvin, että sen saasta on tarttunut minuun. Te kuulutte paljoa valoisampaan ja parempaan ympäristöön. Teidän ei sovi katsoa taaksenne tänne, Pikku Dorritini, teidän pitää katsoa eteenpäin, aivan toisenlaisia ja onnellisempia polkuja kohden. Jumala siunatkoon teitä kulkiessanne niitä! Jumala palkitkoon teille kaikki!»
Maggy, joka oli käynyt kovin alakuloiseksi, huudahti nyt: »Oi viekää hänet sairaalaan, viekää hänet sairaalaan, äiti! Hän ei milloinkaan parane entiselleen, jos hän ei pääse sairaalaan. Ja silloin pieni nainen, joka aina kehräsi rukillaan, voi mennä prinsessan kanssa kaapille ja sanoa: 'Mitä varten pidätte tuota kananpoikaa täällä?' Sitte he voivat ottaa sen ulos ja antaa sen herralle, ja sitte kaikki tulevat onnellisiksi!»
Tämä keskeytys tuli sopivaan aikaan, sillä kellonsoitto oli jo loppumaisillaan. Kietoen taas vaipan hellästi Pikku Dorritin ympärille ja ottaen hänen kätensä käsivarrelleen saattoi Arthur hänet portaita alas, vaikka oikeastaan olisi ollut liian heikko liikkumaan, ellei tämä vierailu olisi virkistänyt häntä. Tyttö oli viimeinen vieras, joka laskettiin portista ulos, ja tämä sulkeutui raskaasti ja toivottomasti hänen jälkeensä.
Kuullessaan tämän kuolinsävelten kaltaisen äänen joutui Clennam taas heikkoutensa valtaan. Matka portaita ylös hänen huoneeseensa oli raskas ja vaikea, ja palattuaan sen pimeälle, synkälle alueelle hän tunsi itsensä sanomattoman onnettomaksi.
Miltei puoliyön aikana, kun vankilassa jo kauan oli ollut ihan hiljaista, kuului portaissa varovaisten askelten narahtelua ja sitten ovella varovaista koputusta avaimella. Nuori John hiipi sitten sisään sukkasillaan ja piti ovea suljettuna puhuessaan kuiskaten asiansa.
»Tämä on vastoin määräyksiä, mutten huoli siitä. Olin päättänyt tulla ja tulen nyt luoksenne.»
»Mikä on hätänä?»
»Ei mikään ole hätänä, sir. Odotin miss Dorritia pihassa, kun hän tuli ulos. Arvelin teidän tahtovan, että joka huolehtisi hänen turvallisuudestansa.»
»Kiitos, John, kiitos. Te saatoitte hänet kotiin, John?»
»Saatoin hänet hänen hotelliinsa. Samaan, jossa mr Dorrit oli asunut. Miss Dorrit käveli koko matkan ja puheli minulle niin ystävällisesti, että sydämeni kokonaan suli. Miksi luulette hänen kävelleen, tahtomatta ajuria?»
»Sitä en tiedä, John.»
»Puhuakseen teistä. Hän sanoi minulle: 'John, te olitte aina vilpitön mies ja jos lupaatte pitää huolta hänestä, milloinkaan jättämättä häntä apua ja lohdutusta vaille, kun en minä ole siellä, niin saatan olla rauhallisella mielellä.' Minä lupasin sen hänelle. Ja minä pysyn teille uskollisena aina», lupasi John Chivery.
Clennam, joka oli hyvin liikutettu, ojensi kätensä kelpo miehelle.
»Ennenkuin tartun siihen», sanoi John, vilkaisten käteen, mutta lähtemättä ovelta, »arvatkaa, mitkä terveiset miss Dorrit lähetti teille?»
Clennam pudisti päätänsä.
»'Sanokaa hänelle'», toisti John selvällä, vaikka vapisevalla äänellä, »'että hänen Pikku Dorritinsa lähettää hänelle kuolemattoman rakkautensa vakuutuksen'. Nyt se on saatettu perille. Olenko menetellyt vilpittömästi, sir?»
»Varmasti; varmasti!»
»Tahdotteko kertoa miss Dorritille menetelleeni vilpittömästi, sir?»
»Sen teen varmasti.»
»Tässä käteni, sir», sanoi John, »ja minä pysyn uskollisena teille aina».
Sydämellisesti puristettuaan Clennamin kättä hän hävisi yhtä varovasti natisevin askelin portaisiin, hiipi sukkasillaan pihakivityksen poikki ja sulkien portin perässään pujahti ulkopihaan, jonne oli jättänyt kenkänsä. Jos sama tie olisi ollut täynnä hehkuvia auranteriä, niin on varsin luultavaa, että John olisi astunut niitä pitkin yhtä hartaana samaa tarkoitusta varten.