NELJÄSKYMMENES LUKU
Kirje Pikku Dorritilta
Rakas mr Clennam.
Kirjoitan Teille täältä omasta huoneestani, Venetsiasta, otaksuen, että tahdotte mielellänne kuulla jotakin minusta. Mutta tiedän, ettette voi olla yhtä iloinen kuullessanne minusta kuin minä olen saadessani kirjoittaa Teille; sillä kaikki Teidän ympärillänne on sellaista, jollaisena olette tottunut näkemään sen, ettekä kaipaa mitään — ellette mahdollisesti minua, mikä kuitenkin voi sattua hyvin harvoin, vain lyhyeksi hetkeksi — jotavastoin minun elämässäni kaikki on vierasta ja minulla on paljon kaivattavaa.
Kun olimme Sveitsissä, mikä tuntuu tapahtuneen vuosia takaperin, vaikka siitä on vain muutama viikko, tapasin nuoren mrs Gowanin, joka oli vuoristoretkellä kuten mekin. Hän kertoi voivansa hyvin ja olevansa hyvin onnellinen. Hän pyytää minua sanomaan Teille, että hän kiittää Teitä sydämellisesti eikä milloinkaan unohda Teitä. Hän kohteli minua hyvin luottavaisesti, ja minä pidin hänestä heti ensi näkemältä. Mutta se ei ole ihmekään; kukapa voisi olla rakastamatta niin kaunista ja herttaista olentoa! En ihmettele, vaikka kuka hyvänsä rakastaisi häntä. En todellakaan.
Ettehän tule levottomaksi mrs Gowanin puolesta — sillä muistan sanoneenne, että otatte osaa hänen kohtaloonsa tosiystävänä — jos kerron Teille, että soisin hänen saaneen jonkun toisen, sopivamman miehen. Mr Gowan näyttää kyllä rakastavan häntä, ja hän rakastaa tietysti miestänsä, mutta mielestäni tämä ei ole kyllin vakava, en tarkoita tässä suhteessa, vaan muuten. En voinut olla ajattelematta, että jos olisin mrs Gowan (millainen muutos pitäisikään tapahtua, kuinka minun täytyisikään muuttua tullakseni hänen kaltaisekseen), tuntisin itseni yksinäiseksi ja hyljätyksi lujan ja luotettavan tuen puutteessa. Otaksuin hänen hiukan tuntevankin tällaista puutetta, miltei itse tietämättänsä. Mutta muistakaa, ettette tule levottomaksi tästä, sillä hän voi hyvin ja oli hyvin onnellinen, kuten hän sanoi. Ja hän oli hyvin kaunis.
Toivon tapaavani hänet taas pian, oikeastaan olen odottanut jo muutamia päiviä näkeväni hänet täällä. Koetan olla hänelle niin hyvänä ystävänä kuin suinkin Teidän tähtenne. Rakas mr Clennam, luulen Teidän hyvin vähän muistavan olleenne ystävällinen minulle, silloin kun minulla ei ollut ketään muuta ystävää (ei silti, että minulla nytkään on niitä, en ole hankkinut uusia ystäviä), mutta minä ajattelen sitä usein enkä voi milloinkaan unohtaa sitä.
Soisin tietäväni — mutta on parasta, ettei kukaan kirjoita minulle — kuinka mr ja mrs Plornish menestyvät liikkeessään, jonka rakas isäni osti heille, ja että vanha mr Nandy elää onnellisena heidän ja molempien lastenlastansa kanssa ja laulaa ainaisia laulujansa yhä uudelleen. En voi oikein pidättää kyyneleitäni ajatellessani Maggy-parkaani ja kuinka hän aluksi lienee kaivannut pikku äitiänsä, vaikka he kaikki kyllä ovat perin hyviä hänelle. Tahdotteko mennä hänen luoksensa ja kertoa rakkaalleni meidän välisenä salaisuutena, ettei hän ole voinut surra eroamme enemmän kuin minä? Ja tahdotteko sanoa heille kaikille, että ajattelen heitä joka päivä ja että aina ja kaikkialla pysyn heille uskollisena? Oi, jos tietäisitte kuinka uskollisena, niin säälisitte minua, koska olen näin kaukana ja näin ylhäinen.
Teitä varmaan ilahduttaa kuulla, että rakas isäni on hyvin terve, että kaikki nämä muutokset ovat tehneet hänelle erittäin hyvää ja että hän on aivan erilainen kuin siihen aikaan, jolloin kävitte häntä katsomassa. Setänikin on muuttunut parempaan päin, vaikkei hän ennen milloinkaan valittanut eikä nyt milloinkaan riemuitse. Fanny on hyvin miellyttävä, vilkas ja viisas. Hän on kuin luotu hienoksi naiseksi; hän on ihmeen helposti mukautunut uusiin oloihimme.
Tästä muistan, etten minä ole kyennyt siihen, ja toisinaan epäilen, tokko milloinkaan kykenenkään. Huomaan, etten voi oppia. Mrs General on aina meidän seurassamme, ja me puhumme ranskaa ja italiaa, ja hän näkee vaivaa kehittääkseen meitä monella tavalla. Kun sanon, että me puhumme ranskaa ja italiaa, tarkoitan, että he puhuvat. Sillä minä olen niin hidas, että tuskin ensinkään edistyn. Kohta kun alan suunnitella ja ajatella ja yrittää, kääntyvät kaikki suunnitelmani, ajatukseni ja yritykseni vanhoille laduilleen, ja minä alan huolehtia päivän menoista, rakkaasta isästäni, työstäni, kunnes sitten muistankin säpsähtäen, ettei sellaisia huolia enää olekaan, mikä taas on niin uutta ja uskomatonta, että joudun uudelleen hämilleni. En rohkenisi mainita tästä kenellekään muulle kuin Teille.
Samoin on laita näiden uusien maisemien ja ihmeellisten asioiden. Ne ovat hyvin kauniita, ne hämmästyttävät minua, mutta en voi kylliksi koota ajatuksiani — en ole kylliksi tuttava itseni kanssa, jos voitte ymmärtää mitä tarkoitan — voidakseni nauttia tästä kaikesta niinkuin pitäisi. Kaikki vanha, minkä tunsin ennen, sekaantuu niin omituisesti tähän uuteen.
Esimerkiksi, kun olimme vuoristossa, tuntui minusta usein (epäröin kertoa tällaista joutavaa asiaa Teillekään, rakas mr Clennam), että Marshalsea oli tämän tai tuon korkean kallion takana tai että mrs Clennamin huone, jossa työskentelin monen monta päivää ja jossa ensi kerran näin Teidät, oli tuon tai tämän lumikentän takana. Muistatteko kuinka kerran tulin Maggyn kanssa asuntoonne Covent Gardenissa? Sen huoneen olen lukemattomia kertoja kuvitellut näkeväni edessäni, kulkemassa vaunujemme rinnalla penikulmamäärin, kun olen pimeän tultua katsellut ulos vaununikkunasta. Me jäimme sinä yönä ovien taakse ja istuimme rautaportin luona ja kävelimme edestakaisin aamuun saakka. Katselen usein tähtiä, tämän huoneen parvekkeeltakin, ja luulen harhailevani kadulla Maggyn seurassa. Samoin on ihmisten, jotka jätin Englantiin. Kun kuljen täällä gondolissa, hämmästytän itseäni kurkistelemalla toisiin gondoleihin, ikäänkuin toivoisin näkeväni heitä niissä. Olisin äärettömän iloinen nähdessäni heidät, mutten luule, että kovinkaan hämmästyisin siitä aluksi. Kuvitelmissa ollessani tuntuu, että he voisivat olla missä hyvänsä, ja odotan melkein näkeväni heidän rakkaat kasvonsa silloilla ja laitureilla.
Vielä on minulla eräs vaikeus, joka tuntunee Teistä hyvin oudolta. Se lienee outoa kenestä hyvänsä ja on outoa itsestänikin: tunnen usein tuota vanhaa, surumielistä sääliä häntä kohtaan — en tahdo kirjoittaa nimeä. Vaikka hän on muuttunut ja vaikka aina olen sanomattoman kiitollinen ja onnellinen siitä, niin valtaa entinen, murheellinen myötätunto minut toisinaan niin, että tahtoisin kiertää käteni hänen kaulaansa, sanoa kuinka paljon rakastan häntä ja itkeä hiukan hänen rintaansa vasten. Sitten olisin iloinen, ylpeä ja onnellinen. Mutta tiedän, etten saa tehdä sitä, ettei hän pitäisi siitä, että Fanny suuttuisi ja mrs General hämmästyisi, ja niin koetan hillitä itseäni. Mutta niin tehdessäni kalvaa minua ajatus, että olen joutunut kauas hänestä ja että hänkin, huolimatta monista palvelijoistaan, tuntee itsensä hyljätyksi ja kaipaa minua.
Rakas mr Clennam, olen kirjoittanut ison joukon itsestäni, mutta minun täytyy kirjoittaa vielä vähän lisää; muuten se, minkä ennen kaikkea tahdoin saada sanotuksi tässä typerässä kirjeessäni, jäisi sanomatta. Olen rohjennut tunnustaa Teille nämä mielettömät ajatukseni, koska tiedän, että Te, jos kukaan, ymmärrätte minua ja että Te, jos kukaan, suotte ne minulle anteeksi; mutta näiden ajatusten joukossa on eräs, joka tuskin koskaan — ei milloinkaan — on mielestäni poissa, ja se on, että toivon Teidän joskus, hiljaisina hetkinä, hiukan muistelevan minua. Minun täytyy kertoa, että olen siitä saakka kun läksin sieltä tuntenut tämän asian tähden suurta tuskaa, josta tahtoisin välttämättä vapautua. Olen nimittäin pelännyt, että Te mahdollisesti olette alkanut ajatella minua uudessa valossa, uudenlaisena ihmisenä. Älkää tehkö niin, en voisi kestää sitä — se tekisi minut onnettomammaksi kuin aavistattekaan. Sydämeni murtuisi, jos minun täytyisi uskoa, että ajattelette minua vieraampana kuin siihen aikaan, jolloin olitte minulle hyvä. Rukoilen ja pyydän Teitä siis, ettette milloinkaan ajattele minua rikkaan miehen tyttärenä, joka pukeutuu paremmin ja elää komeammin kuin ensin tutustuessanne minuun; että muistaisitte minua vain pienenä köyhänä tyttönä, jota niin hellästi suojelitte, jonka kulunutta pukua varjelitte sateelta ja jonka märkiä jalkoja kuivasitte tulenne ääressä; että muistelisitte minua (jos ensinkään muistelette) aina ja muuttumattomasti Teihin uskollisesti kiintyneenä ja Teille hartaasti kiitollisena,
poloisena lapsenanne Pikku Dorritina.
J.k. —'Muistakaa ennen kaikkea olla huoletta mrs Gowanin puolesta. Hän voi hyvin ja on hyvin onnellinen, kuten hänen sanansa kuuluivat. Ja hän on hyvin kaunis.