Pikku Dorrit II

by Charles Dickens

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Matkalla

Kirkas aamuaurinko huikaisi silmiä, lumisade oli tauonnut, sumut hälvenneet, vuori-ilma oli niin kirkasta ja keveätä, että tuntui sitä hengittäessä kuin olisi herännyt uuteen elämään. Tämä kuvitelma tuli vieläkin elävämmäksi sen kautta, että vuori näytti irtautuneen tukevasta perustastaan ja hohtavan valkoisena pilvirykelmänä uiskentelevan sinisen taivaan ja kaukana alhaalla olevan maan välillä.

Tummat täplät lumessa, jotka olivat kuin solmut ohuessa langassa ja alkoivat luostarin ovelta, kiemurrellen rinnettä alas, toistaiseksi erillisinä pätkinä, osoittivat, missä luostariveljet useassa eri paikassa loivat lunta teiltä ja poluilta. Oveneteinen lumi oli tallaamisesta jo taas sulanut sohjoksi. Muuleja taluteltiin kiireesti tallista, sidottiin muurirenkaisiin ja kuormitettiin; tiukuvyöt sidottiin kaulaan, kuormia korjailtiin ja kohenneltiin ja ratsastajain ja kuljettajain äänet kajahtelivat soinnukkaina. Muutamat aikaisemmat olivat jo lähteneet matkalle, ja sekä tasaisella harjulla, joka kulki luostarin läheisen tumman tunturijärven äyrästä pitkin, että eilisen nousutien rinteellä näkyi eteenpäin liikkuvia miehiä ja muuleja, jotka suunnattoman laajassa maisemassa kutistuivat pienen pienoisiksi; kirkas tiukujen helinä ja rattoisa puheen porina kantautui vielä luostarille saakka.

Edelliseniltaisessa ruokasalissa paistoi uusi takkavalkea, entisen keveälle tuhkalle viritetty, ja valaisi yksinkertaista aamiaista, johon sisältyi leipää, voita ja maitoa. Se valaisi myöskin Dorrit-perheen pikalähettiä, joka valmisteli herrasväkensä teetä mukana tuomastaan varastosta sekä järjesteli kaikenlaisia muita pikkuvarustuksia, joita oli täytynyt tuoda mukaan tänne kauhean epämukavuuden lieventämiseksi. Mr Gowan ja Blandois Pariisista olivat jo suurustaneet ja kävelivät edestakaisin järven rannalla, tupakoiden.

»Gowan, hm!» jupisi Tip, toisin sanoen Edward Dorrit, esquire, selaillen matkailijakirjaa, pikalähetin jätettyä heidät aamiaista syömään. »Gowan on siis narrin nimi, muuta en voi sanoa! Jos kannattaisi, niin kurittaisin häntä. Muttei kannata — onneksi hänelle. Kuinka hänen vaimonsa voi, Amy? Otaksun tietäväsi. Sinä tavallisesti tiedät sellaisia asioita.»

»Hän voi paremmin, Edward. Mutta he eivät lähde tänään.»

»Oho! Vai eivät lähde! Sekin on onneksi tuolle veitikalle», sanoi Tip; »muuten olisimme, hän ja minä, törmänneet yhteen».

»Heidän mielestänsä on parempi, että hän lepää täällä tänään eikä rasita ja uuvuta itseään ratsastamisella ennen huomista.»

»Samapa minulle. Mutta sinä puhut aivan kuin olisit hoitanut häntä. Ethän vain ole langennut (mrs General ei ole täällä) vanhoihin tapoihin, Amy?»

Hän teki kysymyksensä välinpitämättömästi vilkaisten miss Fannyyn ja isäänsä.

»Kävin vain hänen luonaan kysyäkseni, voinko auttaa häntä jollakin tavoin, Tip», vastasi Pikku Dorrit.

»Sinun ei pidä sanoa minua Tipiksi, Amy kulta», vastasi nuori herra rypistäen otsaansa, »sillä se on vanha tapa ja sellainen, josta sinun on luovuttava».

»En tahtonut sanoa niin. Unohdin. Se oli ennen niin luonnollista, että se nytkin tuntui oikealta sanalta.»

»Niin tietysti!» pisti miss Fanny väliin. »Luonnollista, oikea sana, ennen ja niin edelleen. Tyhmyyksiä, sinä pienokainen! Tiedän vallan hyvin, miksi tuo mrs Gowan on sinusta niin mielenkiintoinen. Minua et voi pettää.»

»En yritäkään, Fanny. Älä ole vihainen.»

»Äh, vihainen!» Nuori neiti teki kiivaan liikkeen. »Minulla ei ole kärsivällisyyttä» (mikä oli totisen totta).

»Fanny, mitä sinä tarkoitat?» kysyi mr Dorrit kohottaen kulmakarvojaan.
»Selitä.»

»Oh! Älä ole milläsikään, pappa», vastasi miss Fanny, »ei se mitään merkitse. Amy kyllä ymmärtää minut. Hän tuntee tämän mrs Gowanin tai tietää hänestä jotakin ennen eilispäivää, ja hän voi muitta mutkitta myöntää sen.»

»Lapseni», sanoi mr Dorrit kääntyen nuoremman tyttärensä puoleen, »onko sisarellasi aihetta tällaiseen — hm — omituiseen väitteeseen?»

»Vaikka olisi kuinka lempeä ja hiljainen», kiirehti miss Fanny vastaamaan ennen sisartaan, »niin ei kukaan kolealla vuorenhuipulla hiivi ihmisten huoneisiin istumaan heidän kanssansa, vilusta väristen, ellei ennestään tiedä heistä mitään. Ei ole vaikea arvata, kenen ystävä mrs Gowan on.»

»Kenenkä sitten?» kysyi isä.

»Oh, olen pahoillani», vastasi Fanny, joka oli kiihoittunut pitämään itseänsä pahoin kohdeltuna ja vääryyttä kärsivänä, kuten hän usein vaivautui tekemään, »mutta luulen hänen olevan sen vastenmielisen ja ikävän henkilön ystävän, hänen, joka oli tyystin vailla kaikkea hienotunteisuutta — vaikka me kokemustemme perusteella kuitenkin olisimme voineet odottaa häneltä sellaista — ja joka häpäisi meitä ja loukkasi tunteitamme julkisesti ja tahallaan siinä tilaisuudessa, josta sopimuksen mukaan emme enää tahdo lähemmin puhua».

»Amy, lapseni», sanoi mr Dorrit, lievittäen lempeätä ankaruuttansa arvokkaalla lempeydellä, »onko asia näin?»

Pikku Dorrit vastasi hiljaa, että niin oli.

»Niin se on!» huusi miss Fanny. »Tietysti. Mitäs minä sanoin! Ja nyt sanon kerta kaikkiaan» — tällä nuorella neidillä oli tapana sanoa sama asia kerta kaikkiaan joka päivä ja montakin kertaa päivässä — »että se on häpeällistä! Sanon kerta kaikkiaan, että siitä on tehtävä loppu! Eikö se riitä, että olemme kärsineet kaiken sen, josta ei kukaan muu kuin me tiedä mitään? Täytyykö meidän sallia, että hän, jonka pitäisi sääliä tunteitamme, heittää tämän kaiken vasten kasvojamme alituisesti ja järjestelmällisesti? Täytyykö meidän antautua tämän luonnottoman kohtelun alaisiksi joka hetki elämässämme? Eikö meidän milloinkaan sallita unohtaa? Sanon vielä kerran: se on inhoittavaa!»

»No niin, Amy», huomautti hänen veljensä pudistellen päätänsä, »tiedät, että olen puolellasi, kun vain voin, ja useimmissa tapauksissa voinkin. Mutta minun täytyy sanoa, että osoitat todella omituisella tavalla sisarellista rakkauttasi, kun pidät sen miehen puolta, joka on kohdellut minua niin vähän herrasmiehen tavoin kuin suinkin. Ja joka varmasti», lisäsi hän vakuuttavalla äänellä, »on halpamainen konna, muuten hän ei olisi voinut käyttäytyä sillä tavalla».

»Ja katsokaa nyt», huomautti miss Fanny, »mikä tästä on seurauksena! Voimmeko odottaa, että edes palvelusväkemme kunnioittaisi meitä? Ei ikinä. Meillä on kaksi kamarineitoa, papan kamaripalvelija, lakeija ja pikalähetti ja kaikenlaista muuta palvelusväkeä, ja kuitenkin yksi meistä juoksentelee vesilasi kädessä kaikkien nähden aivan kuin palvelustyttö. Vain poliisimies juoksisi samalla tavoin viemään vesipikarin kadulla pyörtyneelle kerjäläiselle kuin Amy eilen illalla tässä samassa huoneessa aivan silmiemme edessä!» vakuutteli miss Fanny.

»Siitä nyt en suuriakaan välitä», huomautti mr Edward, »mutta toisin on laita tuon Clennamin, joksi hän suvaitsee nimittää itseään».

»Hän kuuluu samaan juttuun», vastasi miss Fanny, »ja on yhtä maata. Hän tunkeutui ensin meidän luoksemme. Emme milloinkaan tarvinneet häntä. Minä puolestani näytin hänelle aina voivani varsin hyvin tulla toimeen ilman hänen seuraansa. Ja sitten hän otti ja loukkasi näin karkeasti tunteitamme, mitä hän ei olisi voinut tehdä eikä olisi tehnyt, ellei olisi nauttinut saadessaan paljastaa meidät; ja meidän pitäisi alentua tekemään palveluksia hänen ystävillensä! Enpä todellakaan ihmettele tuon mr Gowanin käytöstä sinua kohtaan. Mitäpä muuta saattoi odottaa, kun hän vahingoniloisena ajatteli entistä onnettomuuttamme ja ilkkui sitä!»

»Isä — Edward — ei, ei suinkaan!» torjui Pikku Dorrit. »Ei mr eikä mrs Gowan ole milloinkaan kuullut nimeämme mainittavankaan. He ovat olleet ja ovat edelleen aivan tietämättömiä vaiheistamme.»

»Sitä pahempi», vastasi Fanny, joka oli päättänyt olla myöntämättä minkäänlaista lievennystä, »sillä silloin sinulla ei ole mitään puolustusta. Jos he olisivat tunteneet meidät, niin olisit voinut katsoa olevasi velvollinen suostuttelemaan heitä puolellemme. Se olisi ollut lapsellinen ja naurettava erehdys, mutta minä voin antaa erehdyksen anteeksi, jotavastoin en voi leppyä sille, joka tahallaan ja harkiten alentaa niitä, joiden pitäisi olla hänelle lähimpiä ja rakkaimpia. Ei. Sitä en voi suoda anteeksi. Se minun täytyy tuomita.»

»En ole milloinkaan tahallani loukannut sinua, Fanny», vakuutti hänen sisarensa, »vaikka olet näin kova minulle».

»Silloin sinun pitäisi olla varovaisempi, Amy», neuvoi toinen. »Jos sinulle sattuu tuollaista vahingossa, niin koeta olla varovaisempi. Jos minä olisin sattunut syntymään erikoisessa paikassa ja erikoisissa olosuhteissa, jotka olisivat tylsyttäneet sopivaisuusvaistoani, niin luulisin asiakseni joka askelella ajatella: 'Enhän nyt vain tietämättäni häpäise ketään läheistä ja rakasta omaista?' Näin kuvittelen, että minä menettelisin, jos olisin siinä asemassa.»

Nyt sekaantui mr Dorrit asiaan, lopettaakseen arvovaltansa nojalla tämän kiusallisen keskustelun ja tehdäkseen viisautensa avulla siitä siveellisiä johtopäätöksiä.

»Rakkaani», sanoi hän nuoremmalle tyttärellensä. »Pyydän, ettet — hm — sano enää mitään. Sisaresi Fanny käyttää voimakasta kieltä, muttei aivan syyttä. Sinulla on nyt — hm — ylhäinen asema puolustettavana. Tämä asema ei ole vain sinun, vaan — hm — minunkin, jopa — hm — meidän kaikkien. Meidän, niin. Nyt on tärkeätä kaikille ylhäisessä asemassa oleville, mutta varsinkin meidän perheellemme syistä, joihin en — hm — nyt kalua kajota, on tärkeätä tehdä itsensä kunnioitetuksi. Täytyy tarkoin ottaa vaari itsestään saavuttaakseen ihmisten kunnioituksen. Jotta alempiarvoiset kunnioittaisivat meitä, on niitä — hm — pidettävä loitolla ja — hm — pakotettava alistumaan. Alistumaan. Sentähden on erittäin tärkeätä, että — hm — varomme joutumasta palvelusväkemme muistutusten ja ihmettelyn esineiksi antamalla heidän huomata, että joskus olemme eläneet ilman heidän palveluksiaan ja suorittaneet ne itse.»

»Niin, kukapa epäilisi sitä?» huusi miss Fanny. »Sehän on juuri pääasia.»

»Fanny», hillitsi isä häntä juhlallisesti. »Anna minun puhua, ystäväni. Mehän puhumme — hm — mr Clennamista. Saatan sanoa, Amy, etten tunne samaa — nimittäin kokonaan — hm —kokonaan —mr Clennamia kohtaan kuin — kuin sisaresi. Tyydyn pitämään sitä henkilöä — hm — yleensä — hyvinkasvatettuna miehenä. Hm. Hyvinkasvatettuna henkilönä. Myöskään en tahdo päättää, tunkeutuiko mr Clennam joskus — hm — minun seuraani. Hän tiesi, että ihmiset — hm — hakivat minun seuraani, ja hänen puolustuksenaan saattaa olla, että hän piti minua jonkinlaisena julkisena henkilönä. Mutta mr Clennamin ja minun vähäiseen tuttavuuteen — se oli hyvin vähäinen — liittyi — hm — asianhaaroja, joiden tähden», tässä mr Dorrit kävi erinomaisen juhlalliseksi ja mahtavaksi, »mr Clennam menettelisi kerrassaan epähienosti, jos yrittäisi näissä oloissa uudistaa tuttavuuttansa minun tai jonkun muun perheeni jäsenen kanssa. Jos mr Clennamilla on kylliksi hienotuntoisuutta älytäkseen tällaisen yrityksen sopimattomuuden, niin olen vastuunalaisena miehenä velvollinen — hm — mukautumaan hänen arkatuntoiseen menettelyynsä. Jos taas mr Clennam ei osoita omaavansa tällaista hienotunteisuutta, niin en voi — hm — hetkeäkään — hm — olla tekemisissä niin karkean luonteen kanssa. Joka tapauksessa on selvää, ettei mr Clennam voi tulla kysymykseenkään ja ettei meillä, ole mitään tekemistä hänen kanssansa eikä hänellä meidän kanssamme. Hm — mrs General.»

Tulemalla huoneeseen ja istuutumalla paikalleen aamiaispöytään lopetti mainittu rouva keskustelun. Kohta senjälkeen ilmoitti pikalähetti, että kamaripalvelija, lakeija, molemmat kamarineidot ja neljä opasta sekä neljätoista muulia olivat valmiit lähtöön, ja sitten aamiaisseurue lähti luostarin ovelle yhtyäkseen ratsastusjoukkoon.

Mr Gowan seisoi edempänä sikaareineen ja piirustuskynineen, mutta mr Blandois tuli paikalle osoittamaan kohteliaisuuttaan naisille. Hänen nostaessaan keikarimaisesti lerppahattuansa Pikku Dorritille, ajatteli tämä, että hän siinä seistessään, mustaihoisena, vaippa hartioillaan, oli vieläkin peloittavamman näköinen kuin edellisenä iltana takkavalkean valossa. Mutta koska sekä hänen isänsä että sisarensa jotensakin armollisesti suhtautuivat hänen kohteliaisuuteensa, koetti Amykin välttää näyttämästä epäluuloaan häntä kohtaan, jottei se osoittautuisi uudeksi, hänen vankilasyntyperästään johtuvaksi kompastukseksi.

Kuitenkin, kun he kaarrellen ja kiemurrellen laskeutuivat epätasaista polkua alas, katsoi hän, luostarin vielä ollessa näkyvissä, monta kertaa taaksensa ja erotti mr Blandoisin aina seisomassa ulkonevalla kallionkielekkeellä, katsellen heidän jälkeensä, taustanaan luostarin piipuista kultaisena sumuna suoraan ja korkealle kohoava savu. Kauan senjälkeen, kun hän erottui vain mustana pilkkuna lumessa, oli Amy näkevinään hänen hymynsä, hänen kotkannenänsä ja silmät, jotka olivat liian lähellä sitä. Ja vielä senkin jälkeen kun luostari oli kadonnut näkyvistä ja keveät aamuhattarat verhosivat sen alapuolella olevan solan, tuntuivat tienvartiset aavemaiset luurankokäsivarret viittaavan ylös häneen.

Petollisempana kuin lumi, kenties kylmempänä ja vaikeammin sulavana häipyi Pariisin Blandois vähitellen hänen mielestänsä heidän saavuttuaan lauhkeampiin seutuihin. Taasen paistoi aurinko lämpimästi, taas oli jäätiköistä ja lumiluolista sulanut, rinnettä alas virtaava vesi virkistävää juoda, taasen saapuivat he sveitsiläiselle maisemalle ominaisiin kuusikkoihin, kivikkoisille vuoripuroille, vihreille rinteille, vehmaisiin laaksoihin ja puusta rakennetuille paimenmajoille, joita ympäröivät korkeat kiemurtelevat aitaukset. Toisinaan laajeni tie, niin että hän saattoi ratsastaa rinnan isänsä kanssa. Ja silloin Amylla oli riittävästi iloa katsellessaan isää hänen ratsastaessaan siinä puettuna turkiksiin ja verkaan, rikkaana, vapaana, lukuisan palvelusväen ympäröimänä, katseen harhaillessa maiseman ihanuuksissa, minkään kurjan muurin estämättä ja pienentämättä näköalaa ja luomatta varjoansa häneen.

Hänen setänsä oli vapautunut menneen ajan varjoista sen verran, että käytti niitä vaatteita, joita hänelle annettiin, suoritti muutamia perheen arvon vaatimia pesuja ja meni minne hänet vietiin, osoittaen eräänlaista kärsivällistä, eläimellistä mielihyvää, joka näytti todistavan, että ilma ja vaihtelu tekivät hänelle hyvää. Kaikissa muissa suhteissa paitsi yhdessä hän oli aivan vailla omaa valoa, loistaen vain veljestä heijastuvalla. Hänen veljensä suurellisuus, rikkaus, vapaus ja ylhäisyys ilahduttivat hänen mieltänsä aivan epäitsekkäistä syistä. Vähäpuheinen ja arka kun oli, ei hän tuntenut mitään puhumisen tarvetta saadessaan kuulla veljensä puhuvan; eikä pyytänyt palvelijoiden apua, vaan nämä saivat kokonaan omistautua veljen palvelemiseen. Ainoa huomattava, hänestä itsestään lähtenyt muutos oli hänen muuttunut käytöksensä nuorempaa veljentytärtä kohtaan. Joka päivä kehittyi se yhä ilmeisemmäksi kunnioitukseksi, jollaista vanhuus harvoin osoittaa nuoruudelle ja vielä harvemmin, se on huomattava, niin auliisti ja mielellään kuin hän osoitti. Niissä tilaisuuksissa, jolloin miss Fanny selitti kerta kaikkiaan, käytti hän aina ensimmäistä tilaisuutta paljastaakseen harmaan päänsä nuoremmalle veljentyttärelleen ja auttaakseen hänet muulinselkään tai saattaakseen hänet vaunuille tai osoittaakseen hänelle jollakin muulla tavoin huomaavaisuutta erinomaisen kunnioittavasti. Eikä se kuitenkaan koskaan näyttänyt aiheettomalta tai väkinäiseltä, vaan tapahtui aina sydämellisesti, yksinkertaisesti, välittömästi ja vilpittömästi. Samoin ei hän milloinkaan, veljensä pyynnöstäkään, sallinut tarjottavan itselleen mitään ennen veljentytärtä eikä suostunut missään suhteessa olemaan etusijassa hänen rinnallaan. Niin ankarasti vaati hän kunnioitusta veljentyttärellensä, että hän tällä samalla matkalla Ison Sankt Bernhardin luostarista suuttui äkkiä ja vimmatusti lakeijaan, joka seisten lähellä, neidin astuessa muulin selästä, ei huomannut pidellä hänen jalustintaan, ja hän hämmästytti sanomattomasti koko seuraa syyttämällä häntä neidille annetusta kovasuisesta muulista ja työntämällä hänet oman ratsunsa edellä erääseen nurkkaukseen ja uhkaamalla tallauttaa hänet kuoliaaksi.

He olivat hienoa seuraa, ja majatalojen isännät melkein jumaloivat heitä. Minne ikinä he tulivat kulki heidän tärkeytensä heidän edellään pikalähetin mukana, joka ratsasti edellä katsomassa, että loistohuoneet olivat kunnossa. Hän oli perhesaaton airuena. Sitten tulivat isot matkavaunut, joiden sisässä istuivat mr Dorrit, miss Dorrit, miss Amy Dorrit ja mrs General; ulkopuolella muutamat palvelijat sekä (kauniilla säällä) Edward Dorrit, esquire, jota varten ajoistuin oli varattu. Sitten tulivat vaunut, joissa istui Frederick Dorrit, esquire; siinä oli myöskin tyhjä paikka varattu Edward Dorritille rumalla säällä. Sitten tulivat kuormavaunut, jotka kuljettivat muuta palvelusväkeä, raskaita matkatavaroita sekä niin paljon kuin niissä pysyi edellä ajavien ajopelien roiskiman rapakkoa ja tupruttamaa tomua.

Nämä ajopelit kaunistivat Martignyn hotellin pihaa perheen palattua vuorimatkaltaan. Muitakin ajoneuvoja oli siellä (paljon väkeä kun oli liikkeellä), alkaen paikatusta italialaisesta vetturasta — se oli kuin englantilainen markkinakeinu asetettuna pyörälliselle tarjottimelle, päällä toinen, pyörätön puutarjotin — komeihin englantilaisiin vaunuihin saakka. Mutta siellä oli muitakin hotellin kaunistuksia, joita mr Dorrit ei ollut tilannut. Kaksi vierasta matkustajaa koristi erästä hänen huonettansa.

Pihassa seisoi isäntä hattu kädessä ja vannoi pikalähetille olevansa murtunut, masentunut, syvästi onneton, kurjin ja surkein elukka, maailman suurin pöllöpää, Hänen ei olisi ikinä pitänyt myöntyä siihen, mutta tämä erittäin hieno rouva oli niin hartaasti pyytänyt häntä suostumaan siihen, että he saisivat käyttää tätä huonetta ruokailuhuoneena, vain lyhyen puolen tunnin ajan, niin että hän oli taipunut. Lyhyt puolituntinen oli kulunut, rouva ja herra söivät vielä hiukkasen jälkiruokaa ja joivat puolikuppista kahvia, lasku oli maksettu, hevoset oli tilattu, he lähtisivät heti paikalla, mutta onneton kohtalo ja taivaan kirous järjesti niin, etteivät he olleet juuri vielä lähteneet.

Mr Dorritin suuttumus oli rajaton hänen kääntyessään portaiden juurella, kuunneltuaan tätä puolustuspuhetta. Hän tunsi, että perheen arvoa vastaan oli tehty murhayritys. Hän oli äärettömän arka arvostaan. Hän saattoi keksiä hyökkäysyrityksen sitä vastaan, ennenkuin kenelläkään muulla oli aavistusta siitä. Hänen elämänsä oli yhtä tuskaa ja pelkoa, sillä hän oli tuntevinaan kuinka hienot leikkausveitset lakkaamatta kaivelivat hänen arvoaan.

»Onko se mahdollista, sir», kysyi mr Dorrit kovasti punastuen, »että olette — hm — rohjennut antaa huoneeni jonkun muun henkilön käytettäväksi?»

Anteeksi tuhansin kerroin! Isännän suuri onnettomuus oli, että tämä ylen hieno rouva sai hänet houkutelluksi siihen. Hän rukoili, ettei monseigneur vihastuisi. Hän pyysi monseigneuriä olemaan armollinen. Jos monseigneur suvaitsisi olla niin erinomaisen hyvä ja käyttää toista hänelle erikoisesti varattua salia vain viiden minuutin ajan, niin kaikki kävisi hyvin.

»En, sir», vastasi mr Dorrit. »En käytä teidän salejanne. Lähden talostanne syömättä ja juomatta ja astumatta jalallani siihen. Kuinka uskallatte menetellä tällä tavalla? Kuka minä olen — hm — koska erotatte minut näin muista herrasmiehistä?»

Voi! Isäntä haastoi taivaat todistamaan, että monseigneur oli armollisin koko ylhäisön joukossa, etevin, arvokkain, kunnioitetuin. Jos hän erotti monseigneurin muista, tapahtui se vain siksi, että hän oli huomattavampi, rakastetumpi, anteliaampi ja kunnioitetumpi kuin muut.

»Älkää tulko sanomaan minulle mitään sellaista, sir», vastasi mr Dorrit vihanvimmoissaan. »Te olette loukannut minua. Olette häväissyt minua. Kuinka rohkenette? Selittäkää.»

Ah, vanhurskas taivas, kuinka hän saattoi selittää, kun ei ollut mitään selitettävää; hän saattoi vain pyytää anteeksi ja luottaa monseigneurin tunnettuun jalomielisyyteen.

»Minä sanon teille, sir», ja mr Dorrit läähätti kiukusta, »että te teette — hm — eron minun ja muiden herrasmiesten välillä; että kohtelette minua toisin kuin muita rikkaita ja arvokkaita henkilöitä. Minä kysyn teiltä minkätähden? Tahdon tietää, kenenkä — hm — luvalla — hm — millä oikeudella. Vastatkaa, sir. Selittäkää. Vastatkaa, miksi.»

Sallittakoon isännän nöyrimmästi huomauttaa monsieur pikalähetille, että monseigneur, joka muuten oli niin armollinen, nyt vihastui aivan syyttä. Ei ollut olemassa mitään »miksi». Monsieur pikalähetti suvaitsisi ehkä selittää monseigneurille, että tämä erehtyi epäillessään tässä olevan jotakin muuta paitsi sitä, mitä hänen nöyrällä palvelijallansa jo oli ollut kunnia esittää. Tämä erittäin hieno rouva —

»Vaiti!» huusi mr Dorrit. »Pitäkää suunne! En tahdo kuulla enää tuosta erittäin hienosta rouvasta; en tahdo kuulla enää mitään. Katsokaa tätä perhettä — minun perhettäni — se on hienompi kuin mitkään hienot rouvat. Te olette kohdellut tätä perhettä loukkaavasti, olette häväissyt sitä. Minä voin teidät tuhota. Hm — valjastakaa hevoset, pankaa tavarat kokoon, en astu enää jalallanikaan tämän miehen taloon.»

Ei kukaan ollut sekaantunut tähän väittelyyn, siihen kun Edward Dorritin, esquiren, jokapäiväisten ranskalaisten lauseparsien taito ei ollut riittävä ja koska naisetkaan tuskin ymmärsivät sitä oikein. Miss Fanny kuitenkin kannatti isäänsä erittäin katkerasti ja selitti äidinkielellään, että miehen hävyttömyyden syynä varmaan oli jotakin erikoista ja että hänen mielestänsä oli tärkeätä, että hän jollakin tavoin pakotettaisiin ilmoittamaan, millä perusteella ja oikeudella hän kohteli heidän perhettänsä toisin kuin muita rikkaita perheitä. Mitä syitä hänellä saattoi olla julkeuteen, sitä ei miss Fanny voinut kuvitella; mutta syitä hänellä täytyi olla ja ne olisi puserrettava hänestä.

Kaikki oppaat, muulinajajat ja joutoväki pihassa olivat kuunnelleet tätä kiivasta sanailua, ja kun pikalähetti alkoi vetää vaunuja pihalle, herätti se suurta hämmästystä. He ryhtyivät auttamaan, muutama tusina miehiä joka pyörää kohden, ja työ saatiin suoritetuksi suurella kohulla ja melulla; sitten alettiin vaunuja kuormittaa sillä välin kun odotettiin hevosia postitalolta.

Mutta erittäin hienon englantilaisen rouvan vaunut seisoivat jo hevosineen majatalon oven edessä, ja isäntä hiipi nyt esittämään vaikeata pulmaansa. Tämä selvisi kaikille pihassa olijoille, kun hän pian tuli herran ja rouvan perässä portaita alas ja merkitsevällä kädenliikkeellä osoitti heille mr Dorritin loukattua majesteettia.

»Pyydän anteeksi», sanoi herrasmies eroten ladystä ja tullen lähemmäksi, »olen vähäpuheinen mies ja huono selittelemään asioita — mutta tämä rouva tässä pelkää kovin kaikenlaisen metelin syntymistä. Rouva — hän on muuten minun äitini — pyytää, ettei pantaisi toimeen mitään meteliä.»

Mr Dorrit tervehti yhä läähättäen kärsimänsä vääryyden tunnossa herrasmiestä, tervehti myös ladya etäältä, taipumattomana ja voittamattomana.

»Mutta mitä näen — tekö täällä, vanha veikko!» Näin sanoen kääntyi herrasmies Edward Dorritin, esquiren, puoleen ja riensi hänen luoksensa, kuin pitäen häntä kohtalon lähettämänä suurena apuna. »Koettakaamme yhdessä saada tämä asia järjestetyksi. Tämä rouva tahtoisi kaikin mokomin välttää meteliä.»

Edward Dorrit, esquire, jota toinen kuljetti syrjään napista kiinni pitäen, otti valtioviisaan ilmeen vastatessaan: »Mutta täytyyhän teidän myöntää, että jos edeltäpäin tilaatte joukon huoneita ja ne kuuluvat teille, niin ei ole hauskaa, jos tullessanne tapaattekin muita siellä asustamassa.»

»Ei», vastasi toinen, »tiedän sen. Myönnän sen. Koettakaamme kuitenkin, te ja minä, saada asia järjestetyksi ja välttää meteliä. Syy ei ole ensinkään tuon miehen, vaan äitini. Hän kun on huomattavan hieno nainen, joka ei ole mitään ulkokultaista hölynpölyä — hyvin kasvatettukin — joutui isäntä kerrassaan alakynteen.»

»Jos asia on niin —» aloitti Edward Dorrit, esquire.

»Vakuutan kunniani kautta, että niin on. Siispä», sanoi toinen herrasmies vetäytyen taas pääasemaansa, »ei mitään meteliä!»

»Edmund», sanoi rouva ovelta, »toivon selittäneesi tai selittäväsi tämän herrasmiehen ja hänen perheensä tyydytykseksi, että kohtelias isäntä on syytön».

»Vakuutan, ma'am», vastasi Edmund, »että ponnistan viimeiset voimani
saadakseni sen tehdyksi». Sitten katsoi hän muutaman sekunnin tiukasti
Edward Dorritiin, esquireen, ja puhkesi äkkiä luottavasti kysymään:
»Eikö tämä nyt jo ole selvää, vanha veikko?»

»En tiedä», sanoi lady, astuen sirosti pari askelta mr Dorritia kohden, »eikö sittenkin liene parasta itse nyt selittää, että vakuutin tälle kelpo miehelle vastaavani kaikista seurauksista ottaessani haltuuni vieraan tilaamasta huoneistosta yhden huoneen niin pitkäksi (tai lyhyeksi) ajaksi, että ennätän aterioida siellä. En voinut aavistaa, että sen oikea omistaja tulisi takaisin niin pian, enkä tiennyt, että hän jo oli palannut; muuten olisin kiirehtinyt pois näin väärin saamastani huoneesta ja rientänyt selittämään ja pyytämään anteeksi. Toivon, näin sanottuani —»

Hetkeksi jähmettyi lady, lasi silmässä, liikkumattomana ja mykkänä tuijottamaan molempiin nuoriin neiteihin. Samassa hetkessä miss Fanny, seisoen etualalla suuressa maalauksellisessa ryhmässä, johon kuuluivat perhe, perheen ajoneuvot ja perheen palvelusväki, pisti kätensä sisarensa kainaloon pidättääkseen hänet paikalleen ja löyhytteli toisella kädellä kasvojaan ylhäisin elein, tarkastellen ladya kiireestä kantapäähän.

Tämä tointui nopeasti — sillä hän oli mrs Merdle, joka ei helposti joutunut hämilleen — ja jatkoi kesken jäänyttä lausettansa toivoen, että hänen rohkeutensa suotaisiin anteeksi ja että kunnon isäntä taas pääsisi herrasväen suosioon, joka oli hänelle niin kallisarvoinen. Mr Dorrit, jonka arvokkuuden alttarille tämä kaikki oli suitsutusta, vastasi armollisesti ja sanoi, että palvelusväki — hm — saisi peruuttaa valjastuskäskyn, ja että hän — hm — oli valmis suomaan anteeksi sen, mitä aluksi piti loukkauksena, mutta nyt katsoi itselleen vain kunniaksi. Ja sitten povi kumarsi hänelle ja sen omistaja, ihmeellisesti halliten kasvojensa ilmettä, hymyili herttaisesti jäähyväisiksi molemmille sisarille, kuten ainakin rikkaille nuorille neideille, joihin oli mieltynyt ja joita hän ei, ikävä kyllä, ollut milloinkaan ennen nähnyt.

Näin ei kuitenkaan ollut mr Sparklerin laita. Tämä herra jähmettyi samassa hetkessä kuin hänen rouva äitinsäkin, muttei voinut millään keinoin saada liikuntokykyään takaisin, vaan seisoi jäykkänä tuijottaen ryhmään, jossa miss Fanny seisoi etualalla. Kun hänen äitinsä sanoi: »Anna minulle käsivartesi, Edmund, olemme valmiit lähtemään», näytti hän, liikuttaen huuliaan, vastaavan jollakin sellaisella huomautuksella, johon hänen loistava lahjakkuutensa useimmin puhkesi, mutta hän ei liikuttanut lihastakaan. Niin jäykkä oli hänen vartalonsa, että olisi ollut vaikeata taivuttaa häntä kylliksi hänen päästäkseen vaununovesta sisään, ellei hän olisi ajoissa saanut äidillisen nykäyksen apua ja tullut vedetyksi sisään. Tuskin hän oli päässyt vaunuihin, kun takaseinällä olevan pienen ikkunan luukku hävisi ja hänen silmänsä ilmestyi sijalle. Siinä se pysyi niin kauan kuin pieninkin esine oli erotettavissa ja luultavasti paljon kauemminkin, tuijottaen kuin huonosti kaiverrettu silmän kuva korulukossa.

Tämä kohtaus oli niin erinomaisen mieluinen miss Fannylle ja antoi hänelle niin paljon voitonriemuista ajateltavaa, että se huomattavasti lievensi hänen katkeruuttaan. Kun seurue seuraavana päivänä taas oli liikkeellä, asettui hän paikalleen tavattoman iloisena ja oli niin säteilevällä tuulella, että mrs General katseli häntä ihmeissään.

Pikku Dorrit oli tyytyväinen, kun hänessä ei havaittu mitään vikoja ja nähdessään Fannyn olevan iloisen; mutta hänen oma osansa seurassa oli mietiskelevän, hiljaisen jäsenen. Hänen istuessaan vastapäätä isäänsä matkavaunuissa ja muistellessaan heidän entistä huonettaan Marshalseassa tuntui hänen nykyinen olotilansa unelta. Kaikki mitä hän näki oli uutta ja ihmeellistä, muttei todellista; hänestä tuntui, että nämä vuoristonäköalat ja maalaukselliset maisemat milloin hyvänsä saattaisivat häipyä olemattomiin ja että vaunut, tehden äkkikäännöksen, voisivat tönähtäen pysähtyä vanhan Marshalsean portin eteen.

Työttömyys oli jo outoa, muttei puoleksikaan niin outoa kuin se, että hän oli joutunut nurkkaan eikä ollut ketään, jonka puolesta ajatella, suunnitella ja järjestää, taikka minkäänlaisia huolia muiden tähden. Se oli outoa, mutta vielä paljoa oudompaa oli huomata, että hänen ja isän välillä oli alue, jossa muut hääräsivät huolehtien isästä ja jossa häntä itseään ei ensinkään kaivattu. Hänen entisten kokemustensa rinnalla oli tämä vieläkin oudompaa kuin vuoristomaisemat, niin että hänen oli aluksi ollut mahdoton mukautua siihen, ja hän oli koettanut pitää vanhan paikkansa isän läheisyydessä. Mutta tämä oli puhunut hänelle kahdenkesken ja sanonut, että — hm — ylhäisessä asemassa olevien henkilöiden täytyi tarkasti vaatia kunnioitusta alaisiltaan, ja jos huomattaisiin, että hän, hänen tyttärensä, miss Amy Dorrit, Dorsetshiren Dorritien viimeistä vielä elävää haaraa, suoritti — hm — kamaripalvelijalle kuuluvia tehtäviä, niin — hm, hm — se vahingoittaisi suuresti hänen arvoansa. Sentähden hän antoi vakaan isällisen määräyksen — hm — että hänen tuli muistaa olevansa hieno nainen, jonka nyt oli käyttäydyttävä — hm — sopivan ylpeästi ja ylläpitää tätä arvoansa, ja sentähden hän vaati Amya välttämään kaikkea sellaista, mikä voisi — hm —aiheuttaa epämiellyttäviä ja alentavia huomautuksia. Pikku Dorrit oli totellut vastustamatta. Näin oli sitten tapahtunut, että hän nyt istui nurkassaan komeissa vaunuissa, pienet kärsivälliset kädet yhteenliitettyinä helmassa, sysättynä viimeisestäkin entisen elämänmuotonsa asemasta, jossa hänen jalkansa oli koettanut pysytellä.

Tältä kannalta katsoen hänestä kaikki näytti epätodelliselta; kuta ihmeellisempiä näköalat ja nähtävyydet olivat, sitä paremmin ne vastasivat hänen oman sisäisen elämänsä epätodellisuutta, hänen harhaillessaan päivät pitkään, sen autiuksissa. Simplonin solat, sen suunnattomat kuilut ja kohisevat vesiputoukset, ihmeellinen tie, vaaranpaikat, joissa irtautunut pyörä tai säikkyvä hevonen saattoi tietää perikatoa, laskeutuminen Italiaan, tämän kauniin maan avautuminen, kun epätasainen vuorenrepeämä laajeni ja päästi heidät synkästä, pimeästä vankilasta — kaikki oli unta — vain vanha, kurja Marshalsea oli todellisuutta. Ja vanha, kurja Marshalseakin oli järkytetty perustuksiaan myöten, kun hän kuvitteli sitä ilman isäänsä. Hän saattoi tuskin uskoa, että vangit edelleen kävelivät suljetussa pihassa, että jokaisessa kurjassa huoneessa edelleen oli asukkaita ja että vanginvartija yhä seisoi porttihuoneessa laskien ihmisiä sisään ja ulos, niinkuin hän hyvin tiesi siellä tapahtuvan.

Isänsä vankilaelämän muiston ympäröidessä häntä kuin surullisen sävelen painostus, saattoi Pikku Dorrit herätä yöunestaan, joka oli vienyt hänet hänen syntymäpaikkaansa, jopa koko päivän kestävään uneen. Maalauksilla koristettu huone, jossa hän heräsi ja joka usein oli rappeutuneen palatsin nöyryytetty loistohuone, aloitti päiväunen; se jatkui, ja hän näki ikkunoiden edessä riippuvat syksyisen punaiset villiviinilehvät, oranssipuut halkeamia täynnä olevalla pengermällä ikkunan alla, munkki- ja talonpoikaisryhmiä pienellä kadulla palatsin edustalla, näki kurjuuden ja loiston painiskelevan keskenään joka haaralla mitä erilaisimmissa kohtauksissa ja loiston joutuvan, kohtalon ankaran välttämättömyyden pakosta, alakynteen. Sitte seurasi sokkelokujana kuljeksiminen autioissa käytävissä ja pylväsparvekkeilla, jolla välin perheen juhlasaattoa valmisteltiin alhaalla linnanpihalla, jossa palvelusväki järjesteli vaunuja ja matkatavaroita päivän matkaa varten. Tämän jälkeen tuli aamiainen toisessa maalauksin koristetussa, kosteuden tärvelemässä, aution avarassa salissa, ja sitte lähtö, joka aina oli epämiellyttävä hänelle, koska hänestä, ujosta ja arasta, tuntui, ettei hän ollut kyllin iso täyttääkseen paikkansa juhlamenoissa. Sillä silloin ilmestyi ensiksi pikalähetti (joka Marshalseassa olisi käynyt kunnioitetusta ulkomaalaisesta herrasmiehestä) ilmoittamaan, että kaikki oli kunnossa, sitten hänen isänsä kamaripalvelija kääri mahtavasti matkatakin herransa ylle, senjälkeen Fannyn kamarineito ja hänen oma kamarineitonsa (tämä oli hänellä raskaana taakkana — aluksi hän suorastaan itki, kun ei tiennyt mitä tehdä hänellä) astuivat palvelukseen, ja hänen veljensä palvelija täydensi herransa matkavarusteita; tämän jälkeen tarjosi isä käsivartensa mrs Generalille, setä tarjosi käsivartensa hänelle ja ravintolan isännän ja palvelijoiden saattamina purjehtivat he portaita alas. Siellä oli väkeä koolla katselemassa heidän sijoittumistaan vaunuihin, minkä he suorittivat ympärillä seisovien kumarrellessa ja kerjätessä, hevosten tanssiessa, piiskojen läiskiessä, humussa ja melussa; ja sitten he ajoivat hurjaa vauhtia kapeiden pahanhajuisten katujen läpi ja ponnahtivat ulos kaupungin portista.

Päivän epätodellisuuksia olivat edelleen: tiet, joiden varsilla punaiset viininlehvät olivat peninkulmamäärin kiertyneet puiden ympärille kuin seppeleiksi; oliivimetsiköt, vuorenrinteillä loistavat valkoiset kylät ja kaupungit, kauniit päältä päin, mutta peloittavat sisältä likaisuudessaan ja köyhyydessään; tien varsilla olevat ristit, syvät, siniset järvet, joita kaunistivat ihanat saaret ja joissa uiskenteli veneryhmiä kirkkaanvärisine telttoineen ja kauniin muotoisine purjeineen; mullaksi maatuvat isot rakennukset, riippuvat puutarhat, joissa rikkaruohot olivat kasvaneet niin voimakkaiksi, että olivat halkoilleet holvin ja murtaneet muurin; kivipengermien reunustamat kapeat kujat, joissa sisiliskot livahtelivat raosta rakoon; kerjäläiset, joita oli kaikkialla ja joka lajia: säälittäviä, maalauksellisia, nälkäisiä, hilpeitä, lapsia ja aikuisia. Usein tuntui hänestä, postitaloilla ja muissa pysähdyspaikoissa, että nämä kurjat olennot olivat päivän ainoat todellisuudet, ja monta kertaa, kun hän oli antanut heille kaikki tähän tarkoitukseen varaamansa rahat, saattoi hän istua kädet ristissä katsellen jotakin pikkuruista tyttöä, joka talutti harmaata isäänsä, ikäänkuin tämä näky olisi muistuttanut hänelle jotakin menneiltä ajoilta.

Sitten tuli taas paikkoja, joissa he saattoivat viipyä viikkomäärin; he asuivat silloin loistavissa huoneissa, pitivät juhlapäivällisiä joka päivä, ratsastelivat ihmeitten keskellä, kuljeksivat palatsien läpi peninkulmamäärin ja lepäilivät suurten kirkkojen hämärissä holveissa, joissa kulta- ja hopealamput tuikkivat pylväiden lomista ja holveista ja polvistuneita näkyi siellä täällä rippituolien luona ja kivilattialla; joissa suitsutuksen sumut tuoksuivat, joissa oli maalauksia, haaveellisia kuvia, koristeltuja alttareita, suunnattomat korkeudet ja välimatkat, johon kaikkeen valo lankesi pehmeänä ja hillittynä maalattujen ikkunoiden ja ovissa riippuvien raskaiden uutimien läpi. Näistä kaupungeista he taas jatkoivat matkaansa viinin ja oliivipuiden reunustamia teitä, kurjien kylien läpi, joissa jok'ikisen mökin likaisessa seinässä oli läpiä ja jok'ikisen ikkunan lasi tai paperi oli rikki, joissa ei näkynyt olevan mitään elämää ylläpitävää, ei mitään syötävää, ei mitään työtä, ei mitään kasvamassa, ei mitään toivoa, ei muuta kuin kuolema odottamassa.

Taasen he saapuivat kaupunkeihin, jotka olivat täynnä palatseja; niistä olivat varsinaiset asukkaat ajetut pois, ja ne oli sitten muutettu sotilasasunnoiksi; joukoittain toimettomia sotilaita loikoili loistohuoneiden ikkunoissa, heidän vaatteitaan ja varustuksiaan riippui kuivamassa marmoriparvekkeilla; heitä saattoi kuvitella suureksi rottalaumaksi, joka (onneksi) nakerteli linnansa tukipylväät rikki, niin että tämä ennen pitkää varmasti romahtaisi katuun ja toisten sotilaslaumojen, pappilaumojen, vakoilijalaumojen, näiden epäilyttävien ainesten niskaan, jotka joutivat häviämään.

Tällaisten näytelmien ja näkyjen ohi kulki perhesaattue Venetsiaan. Ja täällä se hajosi joksikin aikaa aikoen viipyä Venetsiassa muutamia kuukausia ja asuen eräässä palatsissa (se oli kuusi kertaa niin iso kuin koko Marshalsea) Grand Canalin varrella.

Täällä, jossa epätodellisuuden tunne kohosi huippuunsa, jossa kadut olivat lasketut vedellä eikä kivillä, jossa öin ja päivin vallitsevan kuolonhiljaisuuden katkaisi vain kirkonkellojen hillitty soiminen, veden solina ja gondolinkuljettajain huudot vesikatujen kulmissa, täällä Pikku Dorrit alkoi mietiskellä, tuntien itsensä tarpeettomaksi ja yksinäiseksi, koska hänen tehtävänsä nyt oli päättynyt. Perhe alkoi viettää iloista elämää, liikkui sinne ja liikkui tänne ja muutti yön päiväksi; mutta Pikku Dorrit, ollen liian ujo ja arka ottaakseen osaa heidän huvituksiinsa, pyysi vain saada olla yksin.

Toisinaan hän astui gondoliin, joita aina oli odottamassa sidottuina maalattuihin pylväisiin oven pielessä — kun hän vain pääsi painostavasta palvelijattarestaan, joka oli hänen käskijänsä ja ankara olikin— ja soudatti itseään kaikkialla ihmeellisessä kaupungissa. Vastaantulevien gondolien seurueet alkoivat kysellä toisiltaan, kuka tuo pieni yksinäinen tyttö oli, joka istui kädet yhteen liitettyinä veneessään, katsellen noin miettivänä ja ihmettelevänä ympärilleen. Milloinkaan ajattelematta, että kukaan katsoisi kannattavan tarkata häntä ja hänen tekojaan, hän kierteli tästä huolimatta kaupunkia hiljaisena, arkana, miettivänä.

Mutta hänen mielipaikkansa oli hänen huoneensa eteinen parveke kanavan yläpuolella; sen alla oli monta parveketta, mutta yllä ei yhtään.

Se oli vahvaa, ajan tummentamaa kiveä ja rakennettu villin haaveelliseen tyyliin, jonka aihe oli tuotu itämailta tänne villien haaveiden kokoelmaan; Pikku Dorrit oli todella pikkuinen nojautuessaan sen leveään, pielustettuun kaiteeseen ja katsellessaan ympärilleen. Koska tämä oli hänen mieluisin iltapaikkansa, alettiin häntä huomata täälläkin, ja monet silmät kohosivat gondoleista katsomaan häneen ja useat huomauttivat: »Tuossa on se pikkuinen englantilainen tyttö, joka aina on yksin.»

Nämä ihmiset eivät olleet todellisuutta pikkuiselle englantilaiselle tytölle; he olivat kaikki tuntemattomia hänelle. Hän katseli auringonlaskua, sen pitkiä punaisia, purppuraisia viiruja taivaan rannalla ja sen palavaa hehkua korkealla pilvissä, kuinka se paistoi rakennuksiin ja valaisi niin, että niiden vahvat muurit näyttivät läpikuultavilta ikäänkuin valo olisi tullut sisältäpäin. Hän katseli kuinka nämä ihanuudet sammuivat, sitten vilkaisi alhaalla liikkuvia mustia gondoleja, jotka kuljettivat ihmisiä soittajaisiin ja tanssiaisiin, ja loi viimein katseensa tuikkiviin tähtiin. Eivätkös tähdet paistaneet hänelle, kun hän kerran menneinä aikoina meni kutsuihin? Ihmeellistä nyt tässä ajatella tuota vanhaa porttia!

Hän muisteli sitä porttia ja itseään istumassa sen takana keskiyöllä tukien Maggyn päätä, muisteli tuon kaukaisen ajan muita paikkoja ja muita kohtauksia. Ja sitten hän kumartui parvekkeen kaiteen ylitse ja katseli vettä, ikäänkuin tämä kaikki olisi kätkeytynyt sen pinnan alle. Ja nyt hän seisoi ja katseli mietiskellen sen virtaamista, ikäänkuin hän täällä ihmeitten ja unelmain keskellä olisi odottanut sen juoksevan kuiviin ja näyttävän hänelle taas vankilan, hänet itsensä, entisen huoneen, sen entiset asukkaat ja entiset vierailijat: kaikki alati muistissa säilyviä todellisuuksia, jotka eivät milloinkaan muuttuneet.