VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Mitä Pancks edelleen luki Pikku Dorritin kädestä
Näihin aikoihin Pancks, Clennamin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti, ilmoitti hänelle koko ennustusjuttunsa, kertoen Pikku Dorritin onnesta. Marshalsean isä sai laillisesti periä suuren omaisuuden, joka oli kauan ollut tuntemattomana; kukaan ei ollut vaatinut sitä itselleen, ja se oli vain kasvanut korkoa. Hänen oikeutensa siihen oli nyt selvä, mitään estettä ei ollut, Marshalsean portit olivat avoinna, Marshalsean muurit olivat kaatuneet, pari kynänpyörähdystä, ja hän oli suunnattoman rikas.
Seuratessaan omistusvaatimuksen jälkiä askel askeleelta, kunnes saattoi todistaa sen täysin oikeutetuksi, oli Mr Pancks osoittanut terävyyttä, jota ei mikään voinut pettää, ja kärsivällisyyttä ja vaiteliaisuutta, jota ei mikään voinut uuvuttaa. »Enpä minä ajatellut, sir», sanoi Pancks, »kävellessämme Smithfieldin läpi tuona iltana ja kun kerroin teille, millainen kokeilija minä olen, että se johtaisi tällaiseen. Enpä myöskään ajatellut, sir, kertoessani teille, ettette kuulu Cornwallin Clennameihin, että joskus kertoisin teille, ketkä ovat Dorsetshiren Dorriteja.» Sitten hän alkoi kertoa tarinaansa yksityiskohdittain: Kuinka hänen huomionsa ensin oli kiintynyt nimeen, joka hänellä oli ollut muistikirjaansa merkittynä. Kuinka hän usein oli huomannut kahden aivan samanlaisen nimen, jotka saattoivat olla peräisin samalta paikkakunnaltakin, olevan vailla kaikkea, läheisempää tai kaukaisempaa, tutkimusten avulla selville saatavaa keskinäistä sukulaisuutta; tämän tähden hän ei alussa ollut kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota kuin että oli aprikoinut millainen hämmästyttävä muutos tapahtuisi pienen ompelijattaren oloissa, jos voitaisiin todistaa hänen olevan niin suuren omaisuuden osakkaana. Kuinka hän otaksui tulleensa kehittäneeksi asiaa sen seuraavalle asteelle siitä syystä, että huomasi tyynessä pienessä ompelijattaressa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, mikä miellytti häntä ja teki hänet uteliaaksi. Kuinka hän oli tunnustelemalla kulkenut tietänsä tuuma tuumalta ja »tonkinut sen esille, sir» (Pancksin omat sanat) pala palalta. Kuinka hän tällä uudella sanalla kuvatun työn alussa (tehostaakseen sanaa sulki hän silmänsä lausuessaan sen ja pudisti hiuksensa niiden peitoksi) oli häilynyt toivon ja toivottomuuden, kirkkaan selvyyden ja mustan pimeyden välillä edestakaisin, edestakaisin. Kuinka hän oli hankkinut itselleen tuttavia vankilassa, nimenomaan voidakseen käydä siellä samoin kuin muutkin vierailijat, ja kuinka ensimmäinen valonsäde oli välähtänyt hänen mieleensä hänen puhuessaan mitään aavistamattoman mr Dorritin ja myös Tipin kanssa, joiden tuttavuuteen hän helposti oli päässyt, joiden kummankin kanssa hän oli jutellut paljon tuon tuostakin (»mutta koko ajan tonkien asiaa, huomatkaa se, sir») ja joilta hän, heidän mitään epäilemättä, oli saanut tietää pari, kolme kohtaa perheen historiasta, joista sitten hankkimiensa johtolankoja myöten oli kehittänyt asiaa edelleen. Kuinka mr Pancksille aikaa myöten oli selvinnyt, että hän todella oli keksinyt suuren omaisuuden laillisen perijän ja että keksintö vain oli kypsytettävä lailliseksi ja päteväksi. Kuinka hän sitten oli juhlallisesti vannottanut vuokraisäntänsä, mr Ruggin, pitämään asian salassa ja ottanut hänet kumppanikseen tonkimistyössä. Kuinka he olivat käyttäneet John Chiveryä ainoana kirjurinaan ja asiamiehenään, koska näkivät ketä hän rakasti. Ja kuinka he tähän hetkeen saakka, jolloin arvovaltaiset henkilöt, pankkien mahtimiehet ja lainoppineet, olivat selittäneet heidän menestyksellisen työnsä päättyneeksi, eivät olleet uskoneet asiaansa kellekään kuolevaiselle.
»Niin että jos asia olisi mennyt myttyyn, sir», lopetti Pancks, »juuri viimeisenä päivänä tai vaikkapa sen edellisenä päivänä, jolloin vankilan pihassa näytin teille paperimme, vaikkapa juuri sinä päivänä, niin ei kukaan muu kuin me olisi julmasti pettynyt tai kärsinyt penninkään vahinkoa».
Clennam, joka melkein herkeämättä kertomuksen kuluessa oli pudistellut toisen kättä, muisti tällöin huomauttaa hämmästyksen vallassa, jota asteittainen lopputuloksen valmistaminen tuskin oli voinut vaimentaa: »Rakas mr Pancks, tämä kaikki on varmasti maksanut teille suuren summan rahaa.»
»Se on kyllä totta», vastasi voitonriemuinen Pancks. »Vähillä maksuilla ei päästy, vaikka koetimme tehdä kaikki mahdollisimman halvaksi. Rahojen etukäteen hankkiminen oli sangen vaikeata, siitä voitte olla varma.»
»Vaikeata!» toisti Clennam. »Mutta te olette voittanut kaikki vaikeudet ihmeellisellä tavalla tässä asiassa!» Ja taas hän pudisti Pancksin kättä.
»Minäpä kerron teille, mitä tein», sanoi ihastunut Pancks pörröttäen tukkansa yhtä hyväntuuliseksi kuin hän itsekin oli. »Ensiksi panin menemään kaikki omat rahani. Niitä ei ollut paljon.»
»Olen pahoillani siitä», sanoi Clennam, »vaikkei se nyt merkitse enää mitään. No, mitä sitte teitte?»
»Sitte lainasin isännältäni», vastasi Pancks.
»Mr Casbyltä?» kysyi Clennam. »Hän on kelpo vanha herra.»
»Erinomaisen jalo vanha veikko, eikö niin?» sanoi Pancks ja tohisteli pitkään ja kuivasti. »Antelias vanha veikko. Luottavainen vanha velikulta. Hyväätekeväinen vanha toveri. Hyväntahtoinen vanha ukko. Kaksikymmentä sadalta lupasin maksaa, sir. Mutta meidän liikkeessämme ei lainata vähemmällä.»
Nolona huomasi Arthur iloissaan päätelleensä hieman liian hätäisesti.
»Sanoin tälle — yli äyräittensä kuohuvalle vanhalle kristitylle», mr Pancks näytti suuresti nauttivan tästä kuvaavasta nimityksestä, »että olin päässyt pienen liikeyrityksen, lupaavan yrityksen jäljille, sanoin lupaavan, joka kuitenkin vaatisi hiukan pääomaa. Ehdotin, että hän lainaisi minulle rahaa velkakirjaa vastaan. Niin hän tekikin, kahdestakymmenestä prosentista, ja merkitsi nämä kaksikymmentä velkakirjaan kuten liikemies ainakin, niin että näytti siltä kuin ne kuuluisivat pääomaan. Jos asia olisi mennyt myttyyn, olisin saanut palvella häntä vielä seitsemän vuotta puolella palkalla ja kaksin verroin työtä tehden. Mutta hän on täydellinen patriarkka, ja ihmisen on hyvä palvella häntä tällaisillakin ehdoilla — millaisilla ehdoilla hyvänsä.»
Arthur ei kuolemakseenkaan olisi voinut varmasti sanoa, ajatteliko
Pancks todella näin vai ei.
»Kun rahat olivat loppuneet, sir», jatkoi Pancks, »sillä ne loppuivat, vaikka säästelin niitä kuin omaa vertani, piti uskoa salaisuuteni mr Ruggille. Pyysin rahalainaa mr Ruggilta (tai miss Ruggilta, sehän on samantekevä; hän on kerran voittanut hiukan rahaa pienen keinottelun kautta korkeimmassa oikeudessa). Mr Rugg lainasi kymmenestä prosentista ja piti sitä kovin korkeana. Mutta mr Rugg on punatukkainen, sir, ja pitää tukkansa lyhyenä. Ja hänen hattunsa on korkea. Ja hänen hattunsa reunat ovat kapeat. Eikä hänestä saa irti enempää hyväntahtoisuutta kuin keilasta.»
»Teidän itsenne tulee saada suuri korvaus tästä kaikesta», sanoi
Clennam.
»En epäile saavani sitä, sir», tuumi Pancks. »En ole tehnyt mitään sopimusta. Teidän kanssanne vain tein sellaisen, ja nyt se on täytetty. Jos saan kulutetut rahat maksetuiksi, aikani jotenkuten korvatuksi ja mr Ruggin velan suoritetuksi, niin tuhat puntaa on minulle jo suuri omaisuus. Jätän tämän teidän huoleksenne. Valtuutan teidät ilmoittamaan kaikki perheelle tavalla, jonka katsotte parhaaksi. Miss Amy Dorrit on mrs Finchingin luona tänään. Kuta pikemmin asia toimitetaan, sitä parempi. Se ei voi tapahtua liian aikaisin.»
Tämä keskustelu tapahtui Clennamin makuuhuoneessa hänen vielä ollessaan vuoteessa. Sillä mr Pancks oli koputtanut talon hereille ja tullut suoraa päätä sisään varsin aikaisin aamulla; kertaakaan istahtamatta ja pysymättä paikoillaan hän oli vuoteen ääressä kertonut koko jutun yksityiskohtia myöten, valaisten sitä asiakirjoilla. Nyt hän sanoi menevänsä herättämään mr Ruggia, saadakseen hänellekin purkaa ylen täyttä sydäntään ja kooten paperinsa sekä vaihtaen vielä sydämellisen kädenpuristuksen Clennamin kanssa riensi täydellä höyryllä portaita alas tiehensä.
Clennam päätti tietysti mennä suoraa päätä Casbylle. Hän pukeutui ja käveli niin kiireesti, että löysi itsensä patriarkallisessa kadunkulmassa miltei tuntia aikaisemmin kuin Pikku Dorrit tavallisesti meni työhönsä; mutta hän oli tyytyväinen voidessaan rauhoittaa tunteitaan tekemällä kävelyretken.
Palatessaan Casbyn talolle ja koputettuaan ovelle kirkkaalla kuparikolkuttimella hän sai kuulla, että Pikku Dorrit oli tullut; hänet saatettiin Floran aamiaishuoneeseen, jossa hän ei kuitenkaan tavannut Pikku Dorritia, vaan sensijaan Floran, joka äärettömästi hämmästyi nähdessään hänet.
»Herra Jumala, Arthur, — Doyce ja Clennam!» huudahti tämä arvoisa rouva, »kukapa olisi voinut aavistaa tätä ja suokaa anteeksi aamupukuni sillä en totisesti voinut arvata ja kauhtunut kangas myös mikä on pahempi mutta pieni ystävämme tekee minulle uuden ei silti että minun tarvitsisi ujostella mainitessani sitä teille sillä tiedättehän että on olemassa hameita ja koska sitä piti koeteltaman aamiaisen jälkeen niin se on syynä vaikka olisin suonut että se olisi ollut paremmin kovetettu».
»Minun pitäisi pyytää anteeksi, että tulen näin aikaisin ja odottamatta vierailulle», sanoi Arthur, »mutta suotte varmaan anteeksi, kun kuulette syyn siihen!»
»Iäksi menneinä aikoina, Arthur», vastasi mrs Finching, »suokaa anteeksi Doyce ja Clennam äärettömän paljon sopivampaa ja vaikka tuo aika epäilemättä on hyvin kaukainen niin sen etäisyys tekee sen hurmaavaksi, en suinkaan tarkoita sitä ja jos tarkoittaisinkin niin se riippuu asian luonteesta, mutta nyt minä taas lörpöttelen ja te saatte minut aivan unohtamaan sanottavani».
Hän katsoi Clennamiin hellästi ja jatkoi:
»Iäksi menneinä aikoina olisi tuntunut oudolta jos Arthur Clennam — Doycen ja Clennamin laita on tietysti aivan toisin — olisi pyytänyt anteeksi vaikka olisi tullut mihin aikaan tahansa, mutta se mikä on mennyttä sitä ei milloinkaan saada takaisin ellei hän itse tahdo sitä takaisin kuten mr F:vainaja sanoi kun hänen teki mieli kurkkua eikä kuitenkaan milloinkaan voinut syödä sitä.»
Hän valmisti parhaillaan teetä, kun Arthur tuli sisään, ja lopetti nyt äkkiä tämän hommansa.
»Isä», ilmoitti hän, salaperäisenä ja kuiskaten sulkiessaan teekannun kannen, »istuu pihanpuolisessa seurusteluhuoneessa nakutellen vastamunittua munaansa ja lukien City-lehteänsä aivan kuin tikka eikä hänen tarvitse tietää tästä mitään, ja pieneen ystäväämme sen tiedätte hyvin voimme täysin luottaa kun hän tulee alas yläkerrasta jossa on leikannut hameen isolla pöydällä».
Arthur kertoi nyt mahdollisimman lyhyesti, että hän oli tullut tapaamaan juuri heidän pientä ystäväänsä ja mitä asiaa hänellä oli tälle. Kuullessaan näin hämmästyttävän uutisen löi Flora kätensä yhteen, alkoi vapista ja vuodatti myötätunnon ja ilon kyyneleitä, kuten ainakin hyväluontoinen ihminen, mikä hän olikin.
»Antakaa minun ensin Jumalan tähden joutua pois tieltä», hätäili Flora tukkien käsillään korvansa ja vetäytyen ovelle, »muuten tiedän pyörtyväni ja kirkuvani ja pelästytän kaikki ihmiset, ja tuo pieni rakas olento tuli tänne tänä aamuna niin sievänä ja siistinä ja herttaisena mutta köyhänä ja nyt hän on oikein rikas ja sen hän ansaitsee todella ja saanko kertoa tämän mr F:n tädille Arthur ei Doyce ja Clennam tämän ainoan kerran mutta jos se on teille epämieluista niin ei millään muotoa».
Arthur nyökäytti päätänsä myöntävästi, koska Flora esti suullisen vastaamisen. Flora nyökäytti puolestaan hänelle kiitokseksi ja riensi ulos huoneesta.
Pikku Dorritin askeleet kuuluivat jo portaissa, ja pian hän oli ovella. Clennam ei parhaalla tahdollakaan voinut saada kasvoilleen niiden tavallista ilmettä, niin että kun Pikku Dorrit tuli sisään, pudotti hän työnsä ja huusi: »Mr Clennam! Mitä on tapahtunut?»
»Ei mitään, ei mitään. Nimittäin ei mitään onnettomuutta. Olen tullut kertomaan teille jotakin, mutta se on sangen hyvä uutinen.»
»Hyvä uutinen?»
»Ihmeellinen uutinen!»
He seisoivat ikkunan ääressä, ja Pikku Dorritin säteilevät silmät olivat luodut Clennamin kasvoihin. Tämä kiersi käsivartensa hänen ympärilleen nähdessään hänen olevan vaipumaisillaan maahan. Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen osaksi nojautuakseen siihen, osaksi säilyttääkseen heidän keskinäisen asentonsa muuttumattomana, jottei mikään liike kummankaan puolelta estäisi häntä tarkkaamasta Clennamin kasvoja. Hänen huulensa näyttivät toistavan sanoja: »Ihmeellinen uutinen?» Arthur toisti sanat ääneen.
»Rakas Pikku Dorrit. Se koskee isäänne.»
Kalpeiden kasvojen jää suli näiden sanojen tehosta, ja pienet ilmeikkäät välähdykset ja säteet risteilivät niillä. Ne ilmaisivat kaikki tuskaa. Hän hengitti heikosti ja nopeasti. Sydän löi kiivaasti. Clennam olisi vetänyt pienen olennon lähemmäksi itseään, mutta hänen silmänsä pyysivät, että hän saisi pysyä tässä asennossaan.
»Isänne voi päästä vankilasta tällä viikolla. Hän ei tiedä sitä; meidän pitää mennä täältä kertomaan se hänelle. Isänne pääsee vapaaksi muutaman päivän perästä. Muistakaa, että meidän pitää mennä täältä kertomaan hänelle.»
Tämä toinnutti Amyn. Hänen silmänsä olivat jo sulkeutumaisillaan, mutta avautuivat taas.
»Tässä ei vielä ole hyvä uutinen kokonaisuudessaan, tuo ihmeellinen uutinen, rakas Pikku Dorrit. Kerronko enemmän?»
Tytön huulet muodostivat sanan: »kyllä».
»Isänne ei enää ole kerjäläinen päästyään vapaaksi. Häneltä ei puutu mitään. Kerronko enemmän? Muistakaa! Hän ei tiedä tästä mitään, meidän on mentävä täältä kertomaan se hänelle.»
Amy näytti pyytävän pientä tointumisaikaa. Clennam tuki häntä käsivarrellaan ja kumartui vähän ajan päästä kuuntelemaan.
»Pyysittekö minua jatkamaan?»
»Pyysin.»
»Hänestä tulee rikas mies. Hän on rikas mies. Suuri rahasumma luovutetaan hänelle hänen perintönään; te olette tästälähin kaikki hyvin varakkaita. Lapsista paras ja uljain, kiitän Jumalaa, että olette saanut palkintonne.»
Kun Clennam suut eli häntä, painoi Pikku Dorrit päänsä hänen olkapäällensä ja nosti käsivartensa hänen kaulaansa huudahtaen; »Isä, isä, isä!» ja pyörtyi.
Pian sitten Flora palasi hoitelemaan häntä, sekoitellen yhteen ystävällisiä palveluksia ja neuvoja sekä hajanaista juttelua sellaiseksi sekamelskaksi, ettei kukaan edesvastuuntuntoinen ihminen uskaltanut ratkaista, koettiko hän pakottaa Marshalseaa ottamaan lusikallisen säästyneitä korkoja, koska se tekisi hänelle hyvää, vai onnitteliko hän Pikku Dorritin isää, joka oli saanut satatuhatta hajusuolapulloa, vai esittikö hän tiputtaneensa seitsemänkymmentä viisi pisaraa lavendelitippoja viidellekymmenelle tuhannelle sokeripalalle ja pyysi Pikku Dorritia ottamaan tämän lievän vahvistuslääkkeen vai hautoiko hän Doycen ja Clennamin otsaa etikalla ja hankki mr F:vainajalle lisää raitista ilmaa. Uutta hämmennystä virtasi viereisestä makuuhuoneesta, jossa mr F:n täti tuntui äänensoinnusta päättäen vaakasuorassa asennossa odottelevan aamiaistaan ja josta ankkuripaikasta tämä taipumaton rouva ampui purevia huomautuksiaan, milloin vain sai ne kuuluville: »Älkää luulko, että tämä on hänen työtänsä!» tai »Hänen ei pidä lukea tätä ensinkään omaksi ansiokseen!» tai »Luulenpa kestävän kauan ennenkuin hän luovuttaa penninkään verran omista rahoistaan!» jotka kaikki tarkoittivat vähentää Clennamin osuutta tässä paljastuksessa ja ilmaista mr F:n tädin leppymättömiä tunteita häntä kohtaan.
Mutta maailman taitavin, huolellisin hoito ei olisi saanut Pikku Dorritia tointumaan niin nopeasti kuin hänen huolenpitonsa isästä ja halunsa päästä kertomaan hänelle iloista uutista, jottei hänen tarvitsisi hetkeäkään virua vankilassa tietämättömänä häntä, odottavasta onnesta. »Tulkaa kanssani rakkaan isäni luo. Pyydän, tulkaa kertomaan rakkaalle isälleni!» olivat hänen ensimmäiset sanansa. Hänen isänsä, hänen isänsä. Hän ei puhunut kenestäkään muusta, ei ajatellut ketään muuta. Polvistuttuaan kiitosrukoukseen kohotetuin käsin hän kiitti vain isänsä puolesta.
Tämä liikutti syvästi Floran hellää sydäntä, ja hän riensi hommailemaan kuppien ja lautasten kanssa, itkien ja lörpötellen.
»En milloinkaan», nyyhkytti hän, »ole ollut niin liikutettu senjälkeen kun teidän äitinne ja minun isäni ei Doyce ja Clennam tämän kerran vain mutta antakaa tälle pienelle rakkaalle olennolle kupillinen teetä ja koettakaa saada häntä edes maistamaan sitä Arthur, ei edes mr F:n viimeinen sairaus sillä se oli toista laatua ja leiniä eikä ollut lapsen hellyyttä vaikka hyvin tuskallista kaikille ja mr F. oli oikea marttyyri istuessaan sääri ylhäällä tuettuna ja viinikauppa on itsessäänkin kiihoittavaa sillä he tahtovat olla siinä enemmän tai vähemmän itsekseen ja eihän se ole ihmekään, on aivan kuin unta että tänä aamuna hän ei omistanut mitään ja nyt rahakaivoksia kerrassaan, mutta teidän täytyy kultaseni muuten ette voimistu kylliksi voidaksenne kertoa hänelle tästä lusikoittain vain, eikö olisi hyvä koetella minun lääkärini määräämää ainetta sillä vaikka haju on kaikkea muuta kuin miellyttävä niin pakotan itseni ottamaan sitä koska sitä on määrätty ja huomaan sen tekevän hyvää, te ette mielellänne ota sitä ette toki rakkaani enkä minäkään mielelläni mutta pidän sen velvollisuutenani, kaikki onnittelevat teitä toiset vilpittömästi toiset eivät ja toiset onnittelevat teitä sydämellisesti mutta sen vakuutan ettei kukaan niin sydämen pohjasta kuin niinä itse vaikka tiedän erehtyneeni ja olevani typerä ja Arthurin ei Doyce ja Clennam tämän ainoan kerran tuomitsevan minut niin hyvästi siis kultaseni ja Jumala siunatkoon teitä ja tulkaa hyvin onnelliseksi ja suokaa anteeksi vapauteni, vannon ettei kukaan muu milloinkaan saa valmistaa hamettani vaan pidän sen muistona juuri tällaisenaan nimellä Pikku Dorrit vaikka miksi tällainen kummallinen nimi en ole sitä käyttänyt milloinkaan enkä vastedeskään käytä!»
Näin Flora lörpötteli sanoen hyvästi lemmikilleen. Pikku Dorrit kiitti ja syleili häntä yhä uudelleen; viimein hän pääsi kadulle Clennamin kanssa, ja he ajoivat Marshalseaan.
Oli omituisen epätodellista ajella likaisia katuja pitkin ja tuntea olevansa temmattu niistä koholle rikkauden ja suuruuden ilmaviin piireihin. Kun Arthur huomautti, että Amy kohta ajelisi omissa vaunuissaan aivan erilaisessa ympäristössä, kaikkien vanhojen kokemusten hälvettyä menneisyyteen, näytti hän pelästyneeltä. Mutta kun Arthur asetti isän hänen tilallensa ja kertoi, kuinka tämä ajelisi omissa vaunuissaan ja kuinka suuri ja mahtava hänestä tulisi, silloin vuotivat ilon ja viattoman ylpeyden kyyneleet vuolaina. Huomattuaan, että kaikki onni, jota hän saattoi kuvitella mielessään, paistoi isän yllä, puhui Arthur vain hänestä; ja niin he ajoivat iloisina kurjia vankilan ympäristön katuja pitkin tuomaan suurta uutista.
Kun mr Chivery, joka oli virantoimituksessa, päästi heidät sisään, huomasi hän heidän kasvoissaan jotakin, mikä suuresti hämmästytti häntä. Hän seisoi katsellen heidän jälkeensä, kun he riensivät vankilaan, ikäänkuin olisivat palanneet sinne aaveen seurassa. Pari kolme vankia, joiden ohi he astuivat, katsoivat niinikään heidän jälkeensä ja yhtyen sitte mr Chiveryyn muodostivat porttihuoneen portailla pienen ryhmän, joka välittömästi alkoi kuiskutella siitä, että Marshalsean isä kohta pääsisi vapauteen. Muutaman minuutin kuluttua tiedettiin se vankilan etäisimmässäkin huoneessa.
Pikku Dorrit avasi oven ulkoapäin, ja molemmat astuivat sisään. Isä istui, vanha harmaa pukunsa yllään ja vanha musta patalakki päässään, päivänpaisteessa ikkunan ääressä sanomalehtineen. Hänellä oli silmälasit kädessä ja hän oli juuri katsellut ympärilleen, ihmeissään luultavasti kuullessaan tyttärensä askeleet portaissa, koska odotti häntä kotiin vasta illalla ja ihmeissään nähdessään Arthur Clennamin hänen seurassaan. Kun he tulivat sisään, hämmästyi hän heidän kasvojensa tavatonta ilmettä, joka jo oli herättänyt huomiota alhaalla pihassa. Hän ei noussut eikä puhunut, vaan laski lasit ja lehden pöydälle viereensä ja katseli heitä suu hiukan auki ja huulet vapisten. Kun Arthur tarjosi kättään, tarttui hän siihen, muttei juhlallisesti kuten tavallisesti, ja sitte hän kääntyi tyttärensä puoleen, joka oli istunut aivan hänen viereensä ja laskenut kätensä hänen olkapäälleen, ja katseli häntä tarkkaavasti.
»Isä! Minut on tehty hyvin onnelliseksi tänään!»
»Sinut on tehty onnelliseksi, rakkaani?»
»Se on mr Clennamin ansiota. Hän toi iloisen ja ihmeellisen uutisen sinusta, isä. Ellei hän olisi suuressa hyvyydessään ja lempeydessään valmistanut minua kuulemaan sitä — valmistanut minua — niin pelkään, etten olisi kestänyt sitä!»
Hän oli äärettömän liikutettu, ja kyyneleet virtasivat pitkin kasvoja.
Isä tapaili äkkiä sydäntään ja katsoi Clennamiin.
»Malttakaa mieltänne, sir», pyysi Clennam, »ja ottakaa hiukan aikaa ajatellaksenne. Ajatellaksenne elämän valoisimpia ja onnellisimpia tapahtumia. Olemme kaikki kuulleet puhuttavan suurista ilonyllätyksistä. Sellaisia saattaa vielä sattua, sir. Niitä tapahtuu harvoin, mutta ne eivät ole vielä lopussa!»
»Mr Clennam, eivätkö ole vielä lopussa? Eivätkö tästäkään elämästä?»
Hän painoi kädellään rintaansa sanan »tästäkään» kohdalla.
»Eivät», vastasi Clennam.
»Mikä yllätys», kysyi hän vaieten sitte ja pidellen vasemmalla kädellä sydäntään oikean levitellessä silmälaseja pöydällä, »mikä yllätys minulle vielä voisi sattua?»
»Sallikaa minun vastata toisella kysymyksellä. Sanokaa, mr Dorrit, mikä yllätys olisi mielestänne odottamattomin ja toivottavin. Älkää pelätkö kuvitella sitä itsellenne tai ilmaista sitä.»
Mr Dorrit tuijotti Clennamiin ja näytti siinä katsellessaan muuttuvan hyvin vanhaksi raihnaiseksi ukoksi. Aurinko paistoi kirkkaasti ikkunan ulkopuolella olevalle muurille ja sen harjapiikeille. Hän ojensi hitaasti sydäntä pidelleen kätensä ja osoitti muuria.
»Se on kaatunut», sanoi Clennam. »Luhistunut!»
Isä jäi entiseen asentoonsa yhä katsellen häntä.
»Ja sensijaan», jatkoi Clennam hitaasti ja selvästi, »on ilmestynyt mahdollisuus omistaa ja nauttia parasta, mistä se niin kauan on erottanut teitä. Mr Dorrit, ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että te muutaman päivän päästä olette vapaa ja hyvin rikas. Onnittelen teitä sydämestäni tämän kohtalonkäänteen johdosta ja erittäin siitä, että saatte kohta valmistaa onnellisen tulevaisuuden sille aarteelle, joka on ollut teidän siunauksenanne täällä ja joka on teidän paras rikkautenne, vieressänne istuvalle kalliille aarteelle.»
Näin sanoen puristi hän ukon kättä ja päästi sen irti, ja hänen tyttärensä painoi kasvonsa hänen kasvojaan vasten ja ympäröi hänet käsivarsillaan hänen onnenpäivänään, samoin kuin oli hänen pitkinä onnettomuusvuosinaan ympäröinyt hänet rakkaudellaan, työllään ja uskollisuudellaan, ja purki täyden sydämensä tunteet kiitollisuudessa, toivossa, ilossa, autuaallisessa huimauksessa, kaikki vain isän tähden.
»Minä saan nähdä hänet sellaisena, jollaisena en ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Saan nähdä rakastettuni vapautuneena häntä varjostaneesta synkästä pilvestä. Saan nähdä hänet sellaisena, kuin äitiparka näki hänet kauan sitten. Oi rakkaani, rakkaani! Isä, oi isä! Oi kiitos Jumalan, kiitos Jumalan!»
Isä antautui hänen syleiltäväkseen ja suudeltavakseen, muttei vastannut näihin hyväilyihin, kiersi vain käsivartensa hänen ympärilleen. Eikä hän myöskään puhunut mitään, katseli vain pitkään vuoroin Clennamia vuoroin tytärtään ja alkoi täristä aivan kuin viluissaan. Selittäen Pikku Dorritille juoksevansa ravintolaan noutamaan pullollisen viiniä lähti Arthur kiireesti ulos huoneesta. Sillä välin kun viini tuotiin kellarista tarjoiluhuoneeseen, kokoontui joukko kiihoittuneita ihmisiä hänen ympärilleen kysellen, mitä oli tapahtunut, ja hän kertoi kiireesti, että mr Dorrit oli perinyt suuren omaisuuden.
Saapuessaan takaisin viinipulloineen näki hän Pikku Dorritin istuttaneen isänsä tämän nojatuoliin ja avanneen hänen paidankauluksensa ja kaulahuivinsa. He kaasivat viiniä pikariin ja nostivat sen hänen huulillensa. Nielaistuaan hiukkasen tarttui hän itse lasiin ja tyhjensi sen. Kohta senjälkeen nojautui hän taapäin tuolissaan ja itki, nenäliina silmillä.
Kun tätä oli kestänyt jonkun aikaa, arveli Clennam sopivaksi kääntää hänen huomionsa pääasiasta kertomalla yksityisseikkoja. Sentähden hän hitaasti ja rauhallisella äänellä selitti heille asian niin hyvin kuin taisi ja puhui lavealti Pancksin palveluksista.
»Hän saa — hm — hän saa runsaan palkkion, sir», vakuutti isä ponnahtaen pystyyn ja kierrellen kiireisesti huoneessa. »Olkaa varma siitä, mr Clennam, että jokainen tässä mukana ollut tulee — hm — tulee kunniallisesti palkituksi. Ei kukaan, rakas sir, saa sanoa minun jättäneen jotakin maksamatta. Erikoisen hyvilläni olen saadessani maksaa takaisin teille, sir — hm —etukäteen saamani rahat. Pyydän saada tietää niin pian kuin teille vain sopii, kuinka paljon olette antanut pojalleni etukäteen.»
Hänellä ei ollut mitään tarkoitusta kierrellessään huonetta, muttei voinut pysyä hetkeäkään hiljaa.
»Jokaista», sanoi hän, »tahdon muistaa. En tahdo lähteä täältä kenenkään velallisena. Kaikki, jotka ovat olleet — hm — jotka ovat käyttäytyneet hyvin minua ja perhettäni kohtaan, palkitaan. Chivery saa palkintonsa. Nuori John saa palkintonsa. Haluan ja aion menetellä auliisti ja anteliaasti, mr Clennam.»
»Sällillekö», pyysi Arthur laskien kukkaronsa pöydälle, »minun tässä jättää käytettäväksenne, mitä nyt aluksi välttämättä tarvitsette, mr Dorrit? Katsoin parhaaksi tuoda mukanani rahaa sitä varten.»
»Kiitos, sir, kiitos. Otan mielelläni nyt vastaan sen, mitä en tunti takaperin olisi omantuntoni tähden voinut ottaa. Olen kiitollinen teille tästä tilapäisestä lainasta. Varsin tilapäisestä, mutta hyvin tervetulleesta — todella hyvin tervetulleesta.» Hänen kätensä oli tarttunut kukkaroon, ja hän kanniskeli sitä mukanaan. »Olkaa hyvä, sir, ja lisätkää tämä summa ennen antamiinne lainoihin, joista jo äsken puhuin, ja älkää millään muotoa unohtako poikani saamia lainoja. Pyydän vain — hm — suullista ilmoitusta loppusummasta.»
Hänen silmänsä sattuivat nyt tyttäreen, ja hän pysähtyi suutelemaan häntä ja taputtamaan hänen päätänsä.
»Meidän täytyy hankkia ompelijatar, rakkaani, ja aikaansaada kiireinen ja perinpohjainen muutos sinun kovin yksinkertaisessa puvussasi. Jotakin on tehtävä Maggyllekin, joka nykyään on — hm — tuskin säädyllisesti puettu, tuskin säädyllisesti. Ja sisaresi, Amy, ja veljesi. Ja minun veljeni, setäsi — poloinen, toivon, että tämä saa hänet taas virkoamaan — meidän pitää lähettää sananviejä tuomaan heidät tänne. Heidän täytyy saada tieto tästä. Meidän tulee ilmoittaa tämä heille varovasti, mutta nyt heti heidän täytyy saada tietää se. Se on meidän velvollisuutemme heitä ja meitä itseämme kohtaan, ettemme tästä hetkestä alkaen salli —hm —heidän tehdä mitään.»
Nyt hän ensimmäisen kerran vihjasi tietävänsä, että he työllään ansaitsivat elatuksensa.
Hän kuljeksi yhä huoneessa, kukkaro puristettuna kouraan, kun pihasta
alkoi kuulua äänekästä hurraamista. »Uutinen on levinnyt jo», selitti
Clennam katsoen ikkunasta ulos. »Tahdotteko näyttäytyä heille, mr
Dorrit? He ovat hyvin innoissaan ja toivovat sitä nähtävästi.»
»Minä —tuota —hm —tunnustan, että olisin tahtonut, Amy, rakkaani», sanoi hän kierrellen entistä kuumeisemmalla kiireellä, »olisin tahtonut hiukan parantaa pukuani ja ostaa kellon ja — hm — vitjat. Mutta jos se on tehtävä, niin kai se on tehtävä. Napita paidankaulukseni, rakkaani. Mr Clennam, olisitteko hyvä ja — hm — antaisitte minulle sinisen kaulaliinan tuosta laatikosta, joka on juuri vieressänne. Napita takkini rinnan kohdalta, tyttöseni. Rinta näyttää silloin —hm —leveämmältä!»
Vapisevin käsin silitteli hän harmaata tukkaansa ja tarttuen Clennamin ja tyttärensä käsivarteen ilmestyi ikkunaan kummankin tukemana. Velkavangit tervehtivät häntä sydämellisesti, ja hän suuteli sormiansa heille erinomaisen hyväntahtoisesti ja suojelevasti. Vetäytyessään taas huoneeseen sanoi hän: »Poloiset raukat!» heidän surkeata tilaansa syvästi säälivällä äänellä.
Pikku Dorrit tahtoi välttämättä, että hän rupeisi levolle tointuakseen oikein. Kun Arthur kertoi Pikku Dorritille aikovansa mennä Pancksin luo ilmoittamaan, että tämä nyt saattoi tulla panemaan päätepisteen tämän riemullisen jutun loppuun, pyysi hän kuiskaten, että Clennam jäisi hänen luoksensa, kunnes hänen isänsä oli aivan rauhallinen ja levossa. Clennam ei tarvinnut kahta pyyntöä, ja Pikku Dorrit valmisti isänsä vuoteen ja kehoitti häntä rupeamaan levolle. Mutta puoleen tuntiin häntä ei voitu saada tekemään muuta kuin kuljeksimaan edestakaisin huoneessa ja puhellen itsekseen aprikoimaan olisiko luultavaa, että vankilanjohtaja sallisi kaikkien vankien seistä hänen virkahuoneittensa ikkunoissa, jotka olivat kadulle päin, katselemassa hänen ja hänen perheensä astumista vaunuihin ja lähtöä Marshalseasta ikipäiviksi — tämä kun olisi, kuten hän sanoi, heille unohtumaton näky. Mutta vähitellen alkoi hän väsyä ja vaipua kokoon ja oikaisihe viimein vuoteelleen.
Tytär istui uskollisena hänen viereensä, jäähdytellen hänen otsaansa ja leyhytellen hänelle viivoitusta; ja hän näytti jo vaipuvan uneen (kukkaro yhä kädessä), kun hän odottamatta nousi istumaan ja sanoi:
»Mr Clennam, pyydän anteeksi. Onko minun ymmärrettävä, rakas sir, että voin — hm —voin kulkea porttihuoneen läpi jo tällä hetkellä — hm — mennäkseni kävelylle?»
»Luulen, mr Dorrit», vastasi toinen vastahakoisesti, »että on jäljellä vielä muutamia muotoasioita ja että vaikka teidän pidättämisenne täällä nyt enää on pelkkä muodollisuus, niin pelkään, että se kuitenkin on otettava huomioon».
Tällöin mr Dorrit taas itki.
»Kysymyshän on vain muutamista tunneista, sir», koetti Clennam iloisesti huomauttaa.
»Muutamista tunneista, sir», vastasi toinen äkkiä kiivastuen. »Puhutte perin kevyesti tunneista, sir! Kuinka pitkältä arvioitte, sir, tunnin tuntuvan miehestä, joka on tukehtumaisillaan ilman puutteessa?»
Tämä oli hänen viimeinen mielenosoituksensa sillä kertaa; sillä vuodatettuaan vielä muutamia kyyneleitä ja vaikerrellen, ettei voinut hengittää, vaipui hän vähitellen uneen. Clennamilla oli runsaasti ajattelemisen aiheita istuessaan hiljaisessa huoneessa katsellen vuoteella lepäävää isää ja hänen kasvojaan vilvoittelevaa tytärtä.
Pikku Dorrit mietti myöskin. Pyyhkäistyään hiljaa harmaat hiukset isän otsalta ja kosketettuaan sitä huulillaan katsoi hän Arthuriin, joka tuli lähemmäksi, ja puhui kuiskaten ajatustensa aiheesta.
»Mr Clennam, täytyykö hänen maksaa kaikki velkansa, ennenkuin hän lähtee täältä?»
»Epäilemättä. Kaikki.»
»Kaikki velkansa, joiden tähden hän on istunut täällä vangittuna koko minun elämäni ajan ja kauemmin?»
»Epäilemättä.»
Amyn katseessa oli jotakin epävarmaa ja moittivaa, ei pelkästään tyytyväistä. Clennam ihmetteli sitä ja sanoi:
»Olettehan iloinen, että niin on asian laita.»
»Oletteko te?» kysyi Pikku Dorrit miettivästi.
»Olenko minä? Olen hyvin iloinen siitä.»
»Siis tiedän, että minunkin pitäisi olla.»
»Ettekö ole sitten?»
»Minusta tuntuu kovalta», sanoi Pikku Dorrit, »että häneltä on mennyt näin monta vuotta hukkaan ja että hän on kärsinyt näin paljon ja lopulta kuitenkin maksaa kaikki velkansa. Minusta tuntuu kovalta, että hänen on pakko maksaa sekä elämällään että rahoillaan.»
»Rakas lapseni —» aloitti Clennam.
»Kyllä, tiedän olevani väärässä», sanoi Amy ujosti; »älkää silti ajatelko pahaa minusta; tämä on juurtunut minuun täällä».
Tämän verran oli vankila, joka saattoi turmella kaiken sen yhteyteen tulleen, päässyt vaikuttamaan Pikku Dorritiin. Tämä käsitteiden sekaannus, joka oli syntynyt säälistä vankiraukkaa, hänen isäänsä, kohtaan, oli ainoa vankilanilmasta tarttunut tahra, minkä Clennam milloinkaan havaitsi hänessä. Näin hän ajatteli eikä virkkanut mitään. Pikku Dorritin puhtaus ja hyvyys esiintyivät hänelle tämän kautta kirkkaimmassa loistossaan. Pieni tahra oli vain tehostanut niiden kauneutta.
Pikku Dorrit oli väsynyt omista mielenliikutuksistaan ja tuli uneliaaksi huoneen hiljaisuudessa, niin että käsi vähitellen uupui ja herkesi leyhyttelemästä ja pää vaipui pielukselle isän pään viereen. Clennam nousi hiljaa, avasi ja sulki oven äänettömästi, jätti vankilan ja vei sen rauhan mukanaan meluisille kaduille.