KUUDESNELJÄTTÄ LUKU
Marshalsen jää orvoksi
Ja nyt tuli päivä, jolloin mr Dorrit ja hänen perheensä jätti vankilan ainaiseksi ja jonka jälkeen sen kuluneiksi tallatut pihakivet eivät enää tunteneet heitä.
Väliaika oli ollut lyhyt, mutta mr Dorrit oli kovin valittanut sen pituutta ja moittinut mr Ruggia viivytyksestä. Hän oli kohdellut tätä kopeasti, uhaten käyttää jotakin toista lakimiestä. Mr Rugg älköön ruvetko röyhkeäksi, vaikka tapasikin hänet tällaisessa paikassa, vaan tehköön hän vain velvollisuutensa ja tehköön sen nopeasti. Hän sanoi mr Ruggille kyllä tietävänsä, millaista väkeä laki- ja asiamiehet olivat, eikä suostunut petkutettavaksi. Kun tämä herrasmies nöyrästi vakuutti panevansa kaikkein parastaan, vastasi miss Fanny kopeasti hänelle, pyytäen saada tietää, saattoiko hän tehdä vähempää, koska hänelle moneen kertaan oli ilmoitettu, ettei rahakysymys ollut mitenkään esteenä, ja ilmaisi pelkäävänsä, että hän unohti ketä puhutteli.
Vankilanjohtajaa, joka oli ollut virassaan monta vuotta ja jonka kanssa ei milloinkaan ennen ollut sattunut minkäänlaisia rettelöitä, kohteli mr Dorrit ankarasti. Tämä virkamies, joka itse henkilökohtaisesti tuli onnittelemaan häntä, tarjosi omasta huoneistostaan kaksi huonetta mr Dorritin vapaasti käytettäviksi lähtöpäivään saakka. Mr Dorrit kiitti häntä ja sanoi miettivänsä asiaa; mutta vankilanjohtaja oli tuskin lähtenyt, kun hän istui kirjoittamaan tälle äreää kirjettä, jossa huomautti, ettei hän ennen milloinkaan missään tilaisuudessa ollut saanut kunniaa vastaanottaa vankilanjohtajan onnentoivotuksia (mikä oli kylläkin totta, koska totisesti ei ollut sattunut mitään erikoista syytä onnentoivotuksiin), ja pyysi omasta ja perheensä puolesta kieltäytyä vankilanjohtajan tarjouksesta sekä liitti kiitoksensa siitä, kuten se epäitsekkäisyydessään ja täysin vapaana kaikista maallisista laskelmista ansaitsi.
Vaikka hänen veljensä osoitti vain hämärästi välähtelevää mielenkiintoa heidän uusia olosuhteitaan kohtaan, niin että oli hyvin epätietoista ymmärsikö hän ensinkään, mitä oli tapahtunut, antoi mr Dorrit räätälien, hatuntekijäin, suutarien, jotka hän oli tilannut itseään varten, ottaa hänestäkin mitat uusiksi vaatteiksi ja määräsi, että hänen vanhat vaatteensa oli vietävä pois ja poltettava. Miss Fanny ja mr Tip eivät tarvinneet mitään ohjausta esiintyäkseen komeina ja muodikkaina, ja kaikki kolme yhdessä viettivät odotusajan lähiseudun parhaassa hotellissa — vaikka paras totisesti oli varsin kehno, kuten miss Fanny sanoi. Heidän asuessaan täällä vuokrasi mr Tip keveät vaunut, hevosen ja ratsupalvelijan, varsin hienoja kaikki, joiden tavallisesti huomattiin pari kolme tuntia kerrallaan kunnioittavan läsnäolollaan Borough High Streetiä Marshalsean pihan ulkopuolella. Niinikään nähtiin siellä usein pienemmät vuokratut vaunut, ja niissä ajeleva miss Fanny ällistytti vankilanjohtajan tyttäriä saavuttamattomilla hatuillaan.
Tänä lyhyenä aikana suoritettiin monenmoisia liikeasioita. Muiden muassa saivat herrat Peddle ja Pool, Monument Yardin asianajajat, tehtäväkseen asiakkaaltaan Edward Dorritilta lähettää kirjeen mr Arthur Clennamille ynnä siinä kaksikymmentäneljä puntaa, yhdeksän shillingiä ja kahdeksan pennyä; se summa vastasi pääomaa ja viiden prosentin korkoja siitä lainasta, jonka heidän asiakkaansa oli velkaa mr Clennamille. Lähettäessään tämän kirjeen ja rahamäärän saivat he lisäksi käskyn muistuttaa mr Clennamille, että nyt maksettua lainaa (lähetettyyn summaan sisältyi myös portinvartijalle annetut juomarahat) ei ollut pyydetty häneltä ja ettei sitä olisi otettu vastaan, jos se olisi tarjottu suoraan hänen nimessään. Pyytäen leimattua kuittia he pysyivät hänen kuuliaisina palvelijoinaan. Paljon muun ohella Marshalsean monivuotisella isällä oli pian orvoiksi jäävien lastensakin kanssa liikeasioita suoritettavana, lapset kun anoivat häneltä pieniä rahasummia. Näihin anomuksiin suhtautui hän erittäin anteliaasti ja varsin monin muodollisuuksin, kirjoittaen aina ensin ja ilmoittaen milloin anoja sai tulla hänen puheilleen hänen huoneeseensa, jossa hän sitten otti hänet vastaan suuren asiapaperimäärän keskellä ja antoi ojentaessaan lahjan (sillä hän huomautti joka kerta: »tämä on lahja eikä laina») joukon hyviä neuvoja, joiden pääsisältönä oli, että hän toivoi poislähtevää Marshalsean isää kauan muistettavan esimerkkinä siitä, että ihminen täälläkin voi säilyttää itsetuntonsa ja ihmisten kunnioituksen.
Velkavangit eivät olleet kateellisia. Paitsi että heillä oli henkilökohtainen ja peritty kunnioitus näin monta vuotta vankilassa ollutta kohtaan, tämä tapaus oli heille hyödyksi ja tuotti Marshalsealle mainetta sanomalehdissä. Kenties moni ajatteli niinkin, ehkä itse sitä tietämättään, että tämä olisi onnen arpajaisissa voinut sattua hänelle itselleenkin tai että jotakin samanlaista vielä saattoi tapahtua hänelle jonakin päivänä. He suhtautuivat tapahtumaan varsin hyväntahtoisesti. Muutamat olivat alakuloisia ajatellessaan jäävänsä sinne jälkeen ja köyhyyteen, mutta nämäkään eivät kadehtineet perheeltä sen loistavaa kohtalonkäännettä. Hienossa maailmassa olisi kateus kenties ollut paljoa suurempi. On luultavaa, että kohtalaisen varakkaat piirit olisivat olleet vähemmin taipuvaisia suurpiirteisyyteen ja jalomielisyyteen kuin velkavangit, jotka elivät kädestä kärsään — panttilainaajan kädestä päivälliseen.
He kirjoittivat adressin ja toivat sen hänelle sievästi kehystettynä ja lasilla varustettuna (vaikkei sitä myöhemmin näkynyt perheen asunnossa missään eikä säilytetty perheen paperien joukossa), ja hän antoi siihen armollisen vastauksen. Tässä asiakirjassa vakuutti hän kuninkaalliseen tapaan ottavansa vastaan heidän kiintymyksensä osoituksen luottaen täydellisesti sen vilpittömyyteen ja kehoitti heitä taas yleensä seuraamaan hänen esimerkkiään — jota kehoitusta he epäilemättä olivat varsin valmiit noudattamaan, ainakin mikäli tuli kysymykseen suuren omaisuuden periminen. Hän käytti samalla tilaisuutta kutsuakseen heidät suureen juhlaan, joka vietettäisiin kaikkien vankien kanssa Marshalsean pihalla ja jossa hänellä olisi kunnia juoda malja kaikkien niiden terveydeksi ja onneksi, jotka hän jätti tänne jälkeensä.
Hän ei itse henkilökohtaisesti syönyt mukana juhla-aterialla (se tarjottiin kello kaksi päivällä ja hänen oma päivällisensä tuotiin hotellista kello kuusi), mutta hänen poikansa suvaitsi olla isäntänä pääpöydässä ja käyttäytyi hyvin vapaasti ja kohteliaasti. Mr Dorrit itse kulki seuran keskuudessa jutellen yksityisten kanssa ja katsoi, että liha oli sellaista kuin hän oli määrännyt ja että kaikille tarjottiin joka lajia. Hän käyttäytyi kaikessa kuin entisajan läänitysherra, joka on harvinaisen hyvällä tuulella. Aterian jälkeen joi hän vieraiden maljan vanhassa madeirassa ja sanoi toivovansa, että heillä oli ollut hauskaa, ja vielä enemmän, että heillä pitkin iltaa olisi hauskaa ja rattoisaa; hän toivotti heille kaikkea hyvää ja lausui heidät tervetulleiksi. Kun vieraat suosionosoituksin joivat hänen maljansa, oli hänessä sittekin niin vähän lääninherraa, että hän yrittäessään vastata siihen ja kiittää joutuikin liikutuksensa valtaan, aivan kuten tavallinen alamainen, jolla on sydän rinnassaan, ja itki heidän kaikkien nähtensä. Tämän suuren menestyksen jälkeen, jota hän piti epäonnistumisena, joi hän mr Chiveryn ja hänen virkaveljiensä maljan; näille hän sitä ennen oli lahjoittanut kymmenen puntaa mieheen, ja he olivat kaikki läsnä. Mr Chivery vastasi maljaan sanoen: »Mitä olette ottaneet pitääksenne telkien takana, pitäkää, mutta muistakaa aina, käyttääkseni vangitun afrikalaisen sanoja, olevanne miehiä ja veljiä.» Kun maljojen sarja oli loppunut, pelasi mr Dorrit hyväntahtoisesti keilapelin hänen jälkeensä vanhimman velkavangin kanssa ja jätti sitte alamaisensa huvittelemaan parhaansa mukaan.
Mutta kaikki tämä tapahtui ennen viimeistä päivää. Ja nyt tuli päivä, jolloin mr Dorrit ja hänen perheensä jätti vankilan ainaiseksi ja jonka jälkeen sen kuluneiksi tallatut pihakivet eivät enää tunteneet heitä.
Kello kaksitoista oli määrätty heidän lähtöhetkekseen. Kun se lähestyi, ei ainoatakaan velkavankia ollut sisällä huoneissa eikä ainoatakaan portinvartijaa poissa. Viimemainitut herrat esiintyivät pyhävaatteissaan, ja suurin osa velkavangeista oli siistiytynyt mikäli vain keinot ja varat sallivat. Pari kolme lippuakin oli pantu liehumaan, ja lapset olivat koristautuneet nauhoilla ja ruusukkeilla. Mr Dorrit itse säilytti tänä vaativana hetkenä vakavan mutta armollisen arvokkaan ryhtinsä. Hänen huomionsa oli suureksi osaksi kiintynyt veljeen, jonka käyttäytymisestä tänä suurena hetkenä hän oli levoton.
»Rakas Frederick», sanoi hän, »jos annat minulle käsivartesi, niin astumme yhdessä ystäviemme ohitse. Minusta on sopivaa, että menemme ulos näin käsikoukussa, rakas Frederick.»
»Häh!» vastasi Frederick. »Niin, niin, niin, niin!»
»Ja jos, rakas Frederick — jos voisit, ylenmäärin rasittamatta itseäsi (suo anteeksi, rakas Frederick), jos voisit muuttaa käytöksesi hiukan sirommaksi —»
»William, William», vastasi toinen pudistaen päätänsä, »sellainen kuuluu sinulle. Minä en osaa. Kaikki unohtunut, unohtunut!»
»Mutta rakas ystäväni», sanoi William, »juuri sentähden, ellei muuten, täytyy sinun nyt koettaa kaikin voimin reipastua. Koeta ruveta muistelemaan, mitä olet unohtanut, rakas Frederick. Asemasi —»
»Mitäh?»
»Asemasi, rakas Frederick.»
»Minun?» Hän katseli ensin omaa olemustaan ja sitte veljeänsä ja huudahti sitten, syvään hengähtäen: »Hm, niin todellakin! Niin, niin, niin.»
»Asemasi, rakas Frederick, on nyt varsin hieno. Asemasi minun veljenäni on nyt varsin hieno. Ja minä tiedän, että sinä tunnollisen luontosi mukaan koetat olla sen arvoinen, rakas Frederick, ja koetat tuottaa sille kunniaa. Ettet häpäise sitä, vaan tuotat sille kunniaa.»
»William», vastasi veli hiljaa ja huoahtaen, »teen kaikki mitä tahdot, veljeni, kaikki mihin vain kykenen. Mutta pyydän sinua muistamaan, kuinka vähäinen minun kykyni on. Mitä tahdot minulta tänä päivänä, veljeni? Sano, mitä se on, sano vain, mitä se on.»
»Rakkahin Frederick, ei mitään. En tahdo tuottaa huolta ja vaivaa noin hyvälle sydämelle kuin sinun on.»
»Tuota vain», pyysi toinen. »Se ei katso vaivaksi tehdä jotakin sinun mieliksesi.»
William pyyhkäisi silmiänsä ja jupisi itsekseen juhlallisen tyytyväisenä: »Siunattu sinun kiintymyksesi, rakas poloinen ystäväni!» Sitte sanoi hän ääneen: »No, rakas Frederick, jos tahdot, kun nyt menemme ulos, osoittaa olevasi selvillä hetken tärkeydestä — ajattelevasi sitä —»
»Mitä neuvot minua ajattelemaan siitä?» kysyi hänen alistuvainen veljensä.
»Oh, rakas Frederick, kuinka voisin vastata siihen? Voin vain sanoa mitä itse ajattelen, jättäessäni nämä kunnon ihmiset.»
»Juuri niin!» huudahti veli. »Se auttaa minua.»
»Huomaan ajattelevani, sekavin tuntein, joiden joukossa lempeä sääli on vallitsevana: 'Kuinka he tulevat toimeen ilman minua!'»
»Totta!» huudahti Frederick. »Niin, niin, niin, niin. Sitä minäkin nyt lähtiessämme koetan ajatella. Kuinka he tulevat toimeen ilman veljeäni! Poloiset! Kuinka he tulevat toimeen ilman häntä!»
Kello oli juuri lyönyt kaksitoista ja vaunut odottivat ulkopihassa, kun veljekset tulivat portaita alas käsi toisen kainalossa. Edward Dorrit, esquire (entinen Tip), ja hänen sisarensa Fanny seurasivat perässä, niinikään käsikoukussa; mr Plornish ja Maggy, joille oli uskottu perheen niiden tavaroiden muutto, jotka katsottiin kannattavan ottaa mukaan, tulivat viimeisinä, kantaen kääröjä ja myttyjä sälytettäviksi kuormarattaille.
Pihassa olivat läsnä kaikki velkavangit ja vartijat. Siellä olivat mr Pancks ja mr Rugg, jotka olivat tulleet katsomaan työnsä kruunausta. Siellä sepitteli nuori John uutta hautakirjoitusta itselleen siltä varalta, että kuolisi sydämen murtumiseen. Siellä esiintyi patriarkallinen Casby, näyttäen niin peloittavan hyväntahtoiselta, että monet ihastuneet vangit tarttuivat innostuneina hänen käteensä ja monen vangin vaimo tai naissukulainen suuteli hänen kättänsä varmana siitä, että kaikki tämä oli hänen työtänsä. Sinne oli kokoontunut tavallinen tällaisissa tilaisuuksissa töllistelevä ihmisjoukko. Siellä oli hän, jolla oli hämärät epäluulot vankilan johtajan kähveltämän rahaston suhteen ja joka oli noussut kello viisi aamulla kirjoittaakseen valmiiksi täysin käsittämättömän selostuksen tästä jutusta; sen hän sitten uskoi mr Dorritin huostaan äärimmäisen tärkeänä asiakirjana, jonka oli määrä hämmästyttää hallitusta ja aiheuttaa vankilanjohtajan kukistuminen. Siellä oli velkavanki, joka käytti kaiken tarmonsa joutuakseen velkaan ja joka pyrki vankilaan yhtä innokkaasti kuin muut pyrkivät sieltä pois ja jonka asiat aina selviteltiin kiitoksin ja kohteliain sanoin; jota vastoin hänen rinnallaan seisova velkavanki, pieni ruikuttava, ahkera käsityöläinen, joka äärimmäisin ponnistuksin koetti välttää joutumasta velkaan, huomasi sangen vaikeaksi saada avukseen asiamiestä, joka sitten monin nuhtein ja soimauksin selvitteli hänen asiansa. Siellä oli mies, jolla oli paljon lapsia ja paljon huolia ja jonka vararikko hämmästytti kaikkia; siellä oli mies, jolla ei ollut ensinkään lapsia ja suuret mahdollisuudet ja jonka vararikko ei hämmästyttänyt ketään. Siellä oli niitä, jotka aina pääsisivät vapaiksi huomenna, mutta aina siirsivät lähtönsä edemmäksi; siellä oli eilen tulleita vankeja, jotka olivat paljon kateellisempia ja harmistuneempia tästä onnen oikusta kuin kauan häkissä eläneet linnut. Siellä oli sellaisia, jotka pelkästään mielensä alhaisuudessa kumartelivat ja ryömivät rikastuneen marshalsealaisen ja hänen perheensä edessä, ja toisia, jotka tekivät niin vain siksi, että heidän silmänsä olivat niin tottuneet vankeuden ja köyhyyden hämärään, etteivät ne sietäneet näin kirkasta päivänpaistetta. Siellä oli monta, joiden shillingit olivat solahtaneet isän taskuihin ruuan ja juoman ostamista varten, muttei ketään, joka tämän avustuksen nojalla olisi tunkeilevasti ollut »hyvä veli» hänen kanssansa. Pikemminkin saattoi näistä häkkilinnuista huomata, että he hieman arkaillen katselivat tätä suurenmoiseen vapauteen pääsevää lintua ja olivat taipuvaisia vetäytymään häkkiinsä ja näyttivät olevan hiukan hämillään hänen kulkiessaan ohitse.
Näiden katselijoiden puhki liikkui pieni saattue veljesten johtamana hitaasti porttia kohden. Mr Dorrit, jonka mielessä risteilivät mietteet, kuinka nämä raukat tulisivat toimeen ilman häntä, oli ylhäinen ja alakuloinen, muttei hajamielinen. Hän taputteli lasten päitä, kuten sir Roger de Coverley matkalla kirkkoon, hän puhutteli taempana seisovia vankeja ristimänimiltä, hän oli alentuvainen kaikkia kohtaan ja näytti kulkevan kultakirjaimin säteilevä kehoituslause ympärillään. »Lohduttaudu, kansani, koeta kestää tämä kärsivällisesti!»
Kolme komeaa eläköönhuutoa ilmoitti, että hän oli astunut portin läpi ja että Marshalsea oli jäänyt orvoksi. Ennenkuin niiden kaiku oli tauonnut kiirimästä vankilamuureissa, oli perhe noussut vaunuihin ja lakeija piteli astinlautaa.
Silloin, eikä ennemmin, huusi miss Fanny äkkiä: »Herra Jumala, missä
Amy on?»
Isä oli luullut hänen olevan sisaren kanssa. Sisar oli luullut hänen olevan »jossakin». He olivat kaikki luottaneet siihen, että hän kuten aina olisi tyynenä oikealla ajalla oikeassa paikassa. Tämä vankilasta lähtö oli kenties heidän yhteisen elämänsä ensimmäinen toimi, jonka he suorittivat ilman häntä.
Minuutti oli ehkä kulunut vastauksen etsinnässä tähän kysymykseen, kun miss Fanny, joka paikaltaan vaunuissa näki porttihuoneeseen johtavan pitkän, kapean käytävän, punastui suuttuneena.
»No, täytyypä sanoa, isä», huusi hän, »että tämä jo on häpeällistä!»
»Mikä on häpeällistä, Fanny?»
»Täytyypä sanoa, että se todella on inhoittavaa», toisti Fanny. »Tämän tähden voisi melkein tällaisessakin tilaisuudessa toivoa olevansa kuollut! Täällä tulee tuo Amy lapsi yllään ruma, vanha, kulunut pukunsa, jota hän niin itsepäisesti on pitänyt, isä, jota pyytämällä pyysin häntä vaihtamaan toiseen; mutta hän kieltäytyi aina ja lupasi tänä päivänä vasta vaihtaa pukua, koska tahtoi käyttää vanhaa pukuaan niin kauan kuin oleskeli täällä sinun kanssasi — mikä on vain haaveellista hölynpölyä, alhaisinta laatua — täällä nyt tuo lapsi tulee ja häpäisee meitä loppuun saakka ja vielä viimeisellä hetkellä, kun hänet kannetaan ulos sittenkin siinä puvussa, ja kantajana vielä tuo mr Clennam!»
Rikos todistettiin samassa hetkessä kuin syytös lausuttiin. Clennam ilmestyi vaununovelle kantaen pientä tajutonta olentoa sylissään.
»Hänet oli unohdettu», sanoi hän säälivällä äänellä, jossa tuntui nuhdettakin. »Juoksin hänen huoneeseensa (mr Chivery neuvoi minut sinne) ja näin oven olevan auki ja hänen, lapsiparan, makaavan pyörtyneenä lattialla. Hän näyttää menneen muuttamaan pukua ja ylenmäärin uupuneena pyörtyneen lattialle. Kenties eläköönhuudot pelästyttivät hänet, tai ehkä se tapahtui jo aikaisemmin. Pitäkää huolta tästä pienestä kylmästä kädestä, miss Dorrit. Älkää päästäkö sitä vaipumaan alas.»
»Kiitos, sir», vastasi miss Dorrit puhjeten itkuun. »Luulen tietäväni mitä teen, jos vain jätätte minut rauhaan. Rakas Amy, avaa silmäsi, niin olet kiltti. Oi, Amy, Amy, olen todella pahoillani ja häpeissäni. Herää, kultaseni! Oi, miksemme jo aja pois täältä! Isä, käske ajamaan!»
Palvelija astui Clennamin ja vaunujen väliin ja lausuen terävästi:
»Luvallanne, sir!» nosti astinlaudan ylös, ja he ajoivat matkaansa.