Pikku Dorrit II

by Charles Dickens

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Matkatoverit

Oli syksy, ja pimeys ja yö hiipivät Alppien korkeimmille huipuille.

Ison Sankt Bernhardin solan Sveitsin puolisissa laaksoissa oli viininkorjuu käynnissä samoin kuin Genevenjärven rantamilla. Ilma oli täynnä korjattujen rypäleiden tuoksua. Täysinäisiä rypälekoreja, -laatikoita ja -tynnyreitä seisoi pimeissä sisäänkäytävissä, ehkäisten kulkua jyrkillä, kapeilla kyläteillä; niitä oli kanniskeltu koko päivä pitkin raitteja ja kujia. Kaikkialla oli tielle tipahtaneita ja tallattuja rypäleitä.. Talonpoikaisvaimo, joka rypälekuormineen vaivaloisesti pyrki kotia kohden, kantaen vielä lisäksi lastaan sidottuna syliinsä, tyynnytteli pienokaista rypäleillä; tylsäjärkinen, joka istui vesiputoukselle johtavan tien varrella paimenmajan räystään alla hautoen päivänpaisteessa paisunutta kilpirauhastaan, mutusteli rypäleitä; lehmien ja vuohien hengitys lemusi viinin lehviltä ja varsilta; jokaisessa pienessä kapakassa kävi syöminen ja juominen ja juttelu viinirypäleiden merkeissä. Vahinko vain, ettei tämä ylivuotava, upea runsaus tuntunut niistä sitten valmistetussa ohuessa, karvaassa, kalseassa viinissä.

Koko kirkkaan päivän oli ilma ollut lämmin ja läpikuultava. Kiiltävät metallihuiput, kirkontornit ja -katot, kaukaiset ja harvoin nähtävät, olivat kimallelleet näköpiirissä; ja lumipäiset vuorenhuiput olivat näkyneet niin selvinä, että tottumaton silmä, jättäen huomioonottamatta välillä olevan maiseman ja vähäksyen epätasaisia huippuja, pitäen niitä epätodellisina ja näennäisinä, saattoi arvioida matkan sinne helpoksi, muutamassa tunnissa suoritetuksi. Vuorenhuiput, joita laaksoissa pidettiin merkillisyyksinä, koska niistä toisinaan ei kuukausimääriin näkynyt vilahdustakaan, olivat tänään aamusta alkaen piirtyneet selvinä ja läheisinä sinistä taivasta vasten. Ja nytkin, kun pimeys vallitsi alhaalla, hahmoittuivat ne selvinä yksinäisyydessään sumujen ja varjojen yläpuolella, vaikka näyttivätkin hitaasti ja juhlallisesti vetäytyvän poispäin, kuten häipyvät aaveet, kun auringonlaskun punaväri haalistui niiden kyljissä ja jätti ne kylmän kalpeiksi.

Katsottuna näistä vuorierämaista, joihin Ison Sankt Bernhardin solakin kuului, oli vuorenrinteitä kiipeävä yö kuin nousevaa vettä. Kun se viimein saapui Bernhardin luostarin muureille, oli tämä ahavoitunut, ilmojen runtelema rakennus kuin mikäkin Noakin arkki, jota synkät aallot kuljettivat mukanansa.

Pimeys, joka oli sivuuttanut muutamia muuleilla ratsastavia matkailijoita, oli näin ehtinyt luostarin muureille saakka, kun matkailijat yhä kiipeilivät vuorenrinnettä ylös. Samoin kuin hehkuvan kuuma päivä, jolloin he olivat pysähtyneet juomaan sulaneesta jäästä ja lumesta syntyneille vuoripuroille, oli jäähtynyt vuoriston ohentuneen kolean yöilman purevaksi pakkaseksi, samoin oli alempana liikkuvan tien kauneuskin muuttunut autiudeksi ja erämaaksi. Heidän tiensä oli nyt jyrkkä polku, jota rivissä etenevät muulit kapusivat, astuen paadelta paadelle aivan kuin nousten jättiläisraunioiden murtuneita portaita. Ei näkynyt ainoatakaan puuta eikä muutakaan kasvillisuutta kuin hiukan ruskeaa, kankeata sammalta, joka jäätyi kallionrakoihin. Mustuneet, puiset luurankokäsivarret tien varsilla viittasivat luostariin päin, aivan kuin lumeen hautautuneiden entisten matkailijain haamut kummittelisivat onnettomuutensa näyttämöllä. Jääpuikkojen reunustamat onkalot ja luolat, joita oli rakennettu pakopaikoiksi äkillisiltä myrskyiltä, kuiskailivat seudun uhkaavista vaaroista; valittava tuuli ajeli edellänsä alati liikkeellä olevia sumukiemuroita ja pilviä; ja lunta, vuoriston uhkaavaa vaaraa, jota vastaan kaikki varokeinot oli tähdätty, tulla tuiskutti kiivaasti.

Päivän työstä väsyneiden muulien jono kapusi ja kiemurteli hitaasti jyrkkää polkua ylös; ensimmäistä talutti jalan kulkeva opas, leveälierinen hattu päässä, pyöreä takki yllä, kantaen olallaan alppisauvoja ja puhellen toisen oppaan kanssa. Ratsastavien kesken ei puheltu. Kirpeä pakkanen ja matkaväsymys piti heitä äänettöminä ja lisäksi vielä uusi tunne, joka oli kuin hengen salpausta: osaksi tuntui kuin juuri olisi noussut kylmästä, kirkkaasta vedestä ja osaksi kuin olisi nyyhkyttänyt.

Viimein tuikahti valo lumen ja sumun läpi kiviportaiden yläpäästä. Oppaat huusivat muuleille, muulit nostivat pystyyn riipallaan olevat päänsä, matkailijoiden kielenkanta irtautui, ja kiiveten ja kompastellen, kilahdellen, helähdellen ja jutellen he saapuivat luostarin portille.

Muita muuleja oli saapunut vähäistä aikaisemmin, toiset kantaen talonpoikaisratsastajia, toiset tavaroita, ja ne olivat tallanneet portin eteisen lumen rapakoksi. Ratsastussatuloita ja suitsia, kuormasatuloita ja tiukuvaljaita, muuleja ja ihmisiä, lyhtyjä, soihtuja, säkkejä, ruokatavaroita, tynnyreitä, juustoja, hunaja- ja voipönttöjä, olkikupoja ja kaikenkaltaisia kääröjä tunkeili ja paiskittiin sekaisin tässä sulavassa sohjossa ja portaissa. Täällä ylhäällä pilvissä näkyi kaikki kuin pilvien läpi ja näytti purkautuvan ja häipyvän pilviksi. Ihmisten hengitys kulki pilvenä, muulien hengitys kulki pilvenä, valoja ympäröi pilvikehä, aivan lähellä puhuvaa ei voinut erottaa pilveltä, vaikka hänen äänensä ja kaikki muut äänet kuuluivat hämmästyttävän selviltä. Muurissa oleviin renkaisiin kiireesti sidottujen muulien sumuisessa seurassa yksi puraisi toista, toinen potkaisi naapuriansa, jolloin pilven yhtenäisyys rikkoutui, sinne kun sukelsi miehiä ja sieltä tunkeutui eläinten kirkunaa ja ihmisten huutoa, eikä vieressä seisoja kuitenkaan tiennyt, mikä oli hätänä. Kaiken tämän keskellä purki luostarin iso talli ilmoille pilviosuutensa; se sijaitsi alimmassa kerroksessa ja sinne johti alikerroksen ovi, jonka edustalla tämä sekamelska kiehui ja kuohui; näytti siltä kuin tämä kömpelö rakennus olisi pelkkää pilveä, jonka hajottua se lysähtäisi kokoon ja lumi tuiskuisi paljaalle kallion huipulle.

Samaan aikaan kuin tämä melu ja kiire vallitsi elävien matkamiesten keskuudessa, olivat kuolleet, vuorilta löytyneet matkamiehet hiljaisina koolla rautakangeilla suojatussa rakennuksessa muutaman askeleen päässä, saman pilven peitossa, samojen lumihiutaleiden tuiskutessa heidän ympärillään. Monta talvea jo oli kerran myrskyn yllättämä äiti seisonut nurkassaan, lapsi povellaan; mies, joka oli paleltunut käsi kohotettuna suulle joko pelossa tai nälässä, seisoi vuodesta vuoteen painaen yhä kättään kuiville huulilleen. Kaameata seuraa, salaperäisesti yhteen joutunutta! Kauheata olisi äidin ollut edeltäpäin tietää ja kuvitella kohtaloaan: »Näin monen ympäröimänä, joita en milloinkaan ole nähnyt enkä milloinkaan näe, seison lapseni kanssa, milloinkaan hänestä eroamatta, täällä Isolla Sankt Bernhardilla, ja polvi polvelta tulee meitä katsomaan eikä milloinkaan saa tietää nimeämme eikä tarinaamme, lukuunottamatta sen loppua.»

Elävät matkamiehet ajattelivat sillä hetkellä vähän tai ei ollenkaan kuolleita. He ajattelivat paljon enemmän laskeutumista muulien selästä luostarin ovella ja lämmittelemistä luostarin takan ääressä. Päästyään hälinästä, joka jo vähitellen alkoi hiljetä, sitä mukaa kuin muulit saatiin sijoitetuiksi talliin, riensivät he väristen portaita ylös asuinrakennukseen. Talliin sidotuista eläimistä nousi sinne haju, joka oli samanlainen kuin eläintarhain villipetojen levittämä lemu. Rakennuksessa oli vahvoja holvikäytäviä, mahtavia kivipylväitä, leveitä portaita ja paksuja muureja, joissa oli pienet, syvään upotetut ikkunat — kaikki varustuksia vuoristoni myrskyjä vastaan, ikäänkuin nämä olisivat inhimillisiä vihollisia. Siellä oli synkkiä, holvikattoisia makuuhuoneita, tuiki kylmiä, mutta siistejä, ja vieraanvaraisesti varustettuja matkamiehiä varten. Lopuksi oli siellä seurusteluhuone, jossa vieraat saivat oleskella ja syödä, jossa aina oli pöytä katettuna ja jossa takkavalkea paloi punaisena ja loimuavana.

Tähän huoneeseen vetäytyivät matkustajat takan ympärille, kahden nuoren munkin osoitettua kullekin hänen makuuhuoneensa. Heitä oli kolme eri seuraa, joista ensimmäinen, lukuisin ja tärkein, oli hitain, niin että toinen seura saavutti sen matkalla vuorenrinnettä ylös. Siihen kuului vanhahko rouva, kaksi harmaapäistä herrasmiestä, kaksi nuorta neitiä ja heidän veljensä. Heidän palvelijoinaan oli (oppaita mainitsematta) pikalähetti, kaksi lakeijaa ja kaksi kamarineitiä, minkä epämukavan lukuisan henkilökunnan jäsenet oli sijoitettu mikä minnekin saman katon alle. Seuraan, joka oli saavuttanut heidät ja tullut sisään heidän jäljessään, kuului vain kolme henkeä: yksi nainen ja kaksi herraa. Kolmatta seuraa, joka oli noussut vuorelle solan Italian puolisesta laaksosta ja saapunut ensimmäiseksi, oli neljä henkeä: verekäs, nälkäinen, vaitelias saksalainen kotiopettaja, silmälasit nenällä, huvimatkalla kolmen nuorukaisen, oppilaittensa, kanssa, jotka niinikään kaikki olivat verekkäitä, nälkäisiä, vaiteliaita, silmälasit nenällä.

Nämä kolme seuraa istuivat takan ympärillä silmäillen kuivakiskoisesti toisiansa ja odotellen illallista. Vain yksi heistä, kolmihenkisen seuran toinen herrasmies, yritti saada keskustelua käyntiin. Virittäen ansan etevimmän seuran päämiehelle kääntyi hän oman seuransa puoleen ja huomautti sellaisella äänensävyllä, että koko seura saattoi, jos halusi, ottaa sen itselleen, että heillä oli ollut pitkä päivä ja että hän sääli naisia. Vielä hän sanoi pelkäävänsä, että toinen nuorista naisista ei ollut kyllin vahva tai tottunut matkailija ja siksi oli pari kolme tuntia takaperin ollut kovin väsynyt. Että hän itse oli huomannut paikaltaan jonossa hänen istuvan muulin selässä niin, kuin olisi ollut ylen määrin uupunut. Että hänellä itsellään pari kolme kertaa oli ollut kunnia tiedustella jälkeen jäävältä oppaalta nuoren neidin vointia. Että hän oli sitten ihastunut kuullessaan hänen virkistyneen ja pahoinvoinnin olleen vain ohimenevää. Että hänen ehkä sallittiin (nyt hän oli saanut päämiehen katseen vangituksi ja kääntyi hänen puoleensa) lausua toivomus, että nuori neiti nyt voi paremmin eikä katunut matkaansa.

»Kiitos, sir», vastasi päämies, »tyttäreni voi aivan hyvin ja on ollut erittäin huvitettu matkasta».

»Hän on ehkä ensikertalainen täällä vuoristossa?» arveli mielistelevä matkustaja.

»Niin — hm — hän on ensikertalainen», vastasi päämies.

»Mutta te itse tunnette kai hyvin Alpit, sir?»

»Kyllä — hm — jotenkin hyvin. En viime vuosilta. En viime vuosilta», vastasi päämies heilauttaen kättänsä.

Mielistelevä matkailija, joka taivuttaen päätänsä otti huomioon tämän kädenliikkeen, kääntyi nyt päämiehestä toisen nuoren neidin puoleen, jota ei vielä ollut mainittu muutoin kuin kuuluvana niihin naisiin, jotka herättivät hänen säälivää mielenkiintoansa. Hän toivoi, etteivät matkan vaivat olleet kovin rasittaneet häntä.

»Rasittaneet kyllä», vastasi nuori neiti, »mutta eivät uuvuttaneet».

Mielistelevä matkailija myönsi kohteliaasti tämän erotuksen oikeaksi. Sitä hän juuri oli tarkoittanut. Jokainen nainen oli tietysti rasittunut oltuaan tekemisissä muulin kanssa, jonka itsepäisyys oli käynyt sananlaskuksi.

»Meidän on tietysti», sanoi nuori neiti, joka käyttäytyi erittäin kopeasti ja ylhäisesti, »täytynyt jättää vaunut ja matkatavarat Martignyyn. Kovin ikävää, ettei ole voinut tänne luoksepääsemättömään paikkaan tuoda mukanaan mitä tarvitsisi ja että on täytynyt luopua kaikista mukavuuksista.»

»Tämä on todellakin jylhä paikka», myönsi mielistelevä matkailija.

Vanhahko nainen, joka oli mallikelpoisen säntillisesti puettu ja jonka käytös, koneistona, oli täydellinen, huomautti tähän pehmeällä, hillityllä äänellä:

»Mutta kuten muutkin epämukavat paikat on sekin nähtävä. Kuuluisana paikkana se on välttämättä nähtävä.»

»Oh, en minä ole vähintäkään vastahakoinen näkemään sitä, mrs General», vakuutti nuori neiti huolettomasti.

»Te, madame, olette ehkä käynyt täällä ennen?» kysyi mielistelevä matkailija.

»Kyllä», vastasi mrs General. »Olen ollut täällä ennen. Sallikaa minun neuvoa teitä, rakkaani» — hän kääntyi nuoren neidin puoleen — »suojaamaan kasvojanne tulenloimulta oltuanne ulkona vuoristoilmassa ja lumituiskussa. Teitä myöskin», lisäsi hän toiselle nuorelle neidille, joka heti totteli, kun taas edellinen vain sanoi: »Kiitos, mrs General, minun on näin hyvä olla ja haluan jäädä tähän.»

Veli, joka oli noussut paikaltaan avatakseen siellä olevan pianon, viheltänyt siihen ja sulkenut sen taas, käveli nyt takaisin tulen ääreen, lornetti koholla. Hän oli puettu mahdollisimman täydelliseen matka-asuun. Maailman matkustusmahdollisuudet näyttivät miltei liian pieniltä riittääkseen vastaamaan hänen varustuksiaan.

»Nuo ihmiset tarvitsevat loppumattoman pitkän ajan illallisen valmistamiseen», jupisi hän. »Mitähän he antavat meille! Onko kellään aavistusta siitä?»

»Ainakaan ei ihmispaistia», vastasi kolmihenkisen seuran toinen herrasmies.

»Arvattavasti ei. Mitä tarkoitatte?»

»Sitä, että koska teitä ei tarjota yleiseksi illalliseksi, niin ehkä suvaitsette siirtyä paistamasta itseänne yleisen tulen ääressä», vastasi toinen.

Nuori herrasmies, joka seisoi huolettomassa asennossa takan edessä tarkastellen seuraa lasinsa läpi, selin valkeaan takinliepeet kainaloissa, aivan kuin olisi kuulunut kanojen sukuun ja kynitty ja sidottu paistettavaksi, menetti tasapainonsa kuullessaan tämän vastauksen; hän näytti aikovan pyytää selitystä, kun huomattiin — kaikkien silmien ollessa luotuina puhujaan — että tämän seurassa oleva nuori, kaunis rouva ei ollut kuullut keskustelua, sillä hän oli pyörtynyt pää miehensä olkapäällä.

»Luulen», sanoi tämä herra matalalla äänellä, »että on parasta kantaa hänet suoraan hänen huoneeseensa. Tahtoisitteko pyytää jotakuta tuomaan kynttilän», huomautti hän kumppanilleen, »ja näyttämään tietä? Tässä oudossa, eksyttävässä rakennuksessa en tiedä minne kääntyä.»

»Sallikaa minun kutsua kamarineitoni», sanoi pitempi nuorista neideistä.

»Sallikaa minun antaa hänelle hiukan vettä», pyysi lyhyempi, joka ei ollut vielä puhunut.

Kumpikin teki, mitä oli ehdottanut, niin ettei avusta ollut puutetta. Sitä ilmestyi miltei liiaksikin, kun molemmat kamarineidot tulivat sisään (pikalähetin saattamina, jottei kukaan matkalla sinne mykistyttäisi heitä puhuttelemalla heitä jollakin vieraalla kielellä). Huomaten tämän ja sanoenkin sen muutamin sanoin hennommalle ja nuoremmalle neideistä herrasmies sovitti vaimonsa käsivarren olkapäälleen, nosti hänet syliinsä ja kantoi pois.

Hänen ystävänsä, joka jäi yksin toisten vierasten joukkoon, käveli verkalleen edestakaisin huoneessa, palaamatta takan ääreen, ja nyki miettiväisenä mustia viiksiään ikäänkuin olisi tuntenut itsensä osalliseksi äskeiseen terävään vastaukseen. Sen saaja seisoi murjotellen eräässä nurkassa, ja päämies kääntyi ylhäisenä herrasmiehen puoleen.

»Ystävänne, sir», sanoi hän, »on —hm —hiukan kärsimätön, ja kärsimättömyydessään hän ei kenties ole oikein selvillä, kuinka hänen tulisi — hm — mutta emme huoli siitä, emme huoli siitä. Ystävänne on hieman kärsimätön, sir.»

»Saattaa olla niin, sir», vastasi toinen. »Mutta koska minulla oli kunnia tutustua tähän herraan Geneven hotellissa, jonne me ja joukko muita kunnon ihmisiä olimme kokoontuneet joku aika takaperin, ja koska olen seurustellut ja keskustellut hänen kanssansa useilla retkeilyillä sen jälkeen, niin en voi suostua kuulemaan — en edes teidän kaltaiseltanne ja teidän asemassanne olevalta — mitään halventavaa tästä herrasmiehestä.»

»Ette olekaan minkäänlaisessa vaarassa joutua kuulemaan minulta sellaista, sir. Huomauttaessani, että ystävänne on kärsimätön, en sano mitään ikävää. Tein tämän huomautuksen, koska ei ole epäilemistä, että poikani, joka syntyperältään ja — hm — kasvatukseltaan on — hm — herrasmies, olisi mielellään mukautunut kohteliaasti lausuttuun toivomukseen takkavalkean suhteen, johon kaikilla täällä olevilla on yhtäläinen oikeus; tämä onkin mielestäni aivan oikea periaate, sillä nähdäkseni — hm — ovat kaikki täällä — hm — tällaisessa tapauksessa — hm — yhdenvertaisia.»

»Hyvä!» kuului vastaus. »Piste siihen! Olen poikanne nöyrin palvelija.
Pyydän poikaanne vastaanottamaan syvimmän kunnioitukseni vakuutuksen.
Ja nyt, sir, voin myöntää, vapaasti myöntää, että ystäväni toisinaan on
varsin ivallinen.»

»Onko nuori nainen ystävänne vaimo, sir?»

»Nuori nainen on ystäväni vaimo, sir.»

»Hän on hyvin kaunis.»

»Sir, hänellä ei ole vertaistaan. He ovat vastanaineita. He ovat osaksi häämatkalla, osaksi taiteellisella opintomatkalla.»

»Onko ystävänne taiteilija, sir?»

Herrasmies vastasi suutelemalla oikean kätensä sormia ja huiskauttamalla suudelmansa käsivartta myöten taivasta kohden, ikäänkuin sanoakseen: »Pyhitän hänet taivaan voimille kuolemattomana taiteilijana!»

»Mutta hän on hyvästä perheestä», lisäsi hän. »Hänellä on ylhäisiä sukulaisia. Hän on enemmän kuin taiteilija: hän on hienoa sukua. Saattaa olla, että hän ylpeydellään, kärsimättömyydellään, ivallisuudellaan (myönnän hänellä olevan näitä ominaisuuksia) on loukannut sukua, mutta hänellä on se kuitenkin. Seurustellessamme on hän sattumalta silloin tällöin maininnut jotakin sentapaista, josta päätän näin käyneen.»

»Jaha! Toivon», sanoi ylhäinen herrasmies, joka näytti mielestään puhuneen kylliksi siitä asiasta, »että nuoren rouvan pahoinvointi on ohimenevää».

»Toivottavasti, sir.»

»Ehkäpä väsymystä vain?»

»Ei yksinomaan väsymystä, sir, sillä hänen muulinsa kompastui tänään ja hän putosi satulasta. Hän putosi keveästi ja nousi heti ylös omin voimin ja ratsasti luotamme nauraen, mutta illemmällä hän valitti kipua kyljessään. Hän puhui siitä useammin kuin kerran meidän noustessamme vuorta teidän seurueenne jäljessä.»

Suuren seurueen pää oli armollinen muttei tuttavallinen ja katsoi nähtävästi nyt olleensa enemmän kuin kylliksi alentuvainen. Hän ei puhunut enää mitään, ja äänettömyys vallitsi illalliseen saakka.

Kun illallinen tuotiin pöytään, ilmestyi nuori munkki (vanhoja ei näkynyt olevan ensinkään) pöydän päähän isännäksi. Ruoka oli sellaista, jota tarjotaan tavallisissa sveitsiläisissä ravintoloissa, eikä puuttunut hyvää punaviiniä, jota luostari viljeli leudommassa ilmastossa. Taiteilija tuli ja istui tyynenä paikalleen muiden alettua jo, eikä hänessä näkynyt mitään jälkiä äskeisestä sanailusta täydellisesti matkapukuisen matkailijan kanssa.

»Sallikaa minun kysyä», sanoi hän liemilautasensa yli isännälle, »onko luostarissanne nykyään monta sen kuuluisista koirista».

»Monsieur, niitä on kolme.»

»Näin kolme tuolla alhaalla äsken. Kai juuri puheena olevat kolme.»

Isäntä, solakka, kirkassilmäinen, tummatukkainen nuori mies, kohtelias käytökseltään, pukunaan musta, valkoisilla nauhoilla vyötetty kaapu, ja yhtä vähän tavallisen, tunnetun bernhardilaismunkin näköinen kuin tavallisen, tunnetun bernhardilaiskoiran, vastasi, että epäilemättä juuri niin oli laita.

»Ja luulen nähneeni yhden niistä jo ennen», huomautti taiteilija.

Se oli kyllä mahdollista. Tämä koira oli hyvin tunnettu. Monsieur oli helposti saattanut nähdä sen laaksossa tai järven rannalla, kun koira oli seurannut jotakuta luostariveljeä tämän käydessä pyytämässä apua luostarille.

»Tällaiset matkat tehdään kai aina määrättyinä aikoina vuodessa?»

Monsieur oli oikeassa.

»Ja aina koira mukana. Koira on hyvin tärkeä.»

Taasen oli monsieur oikeassa. Koira oli hyvin tärkeä. Se oli ihmisten silmissä erittäin mielenkiintoinen, se kun oli yksi noita kaikkialla kehuttuja koiria, kuten ma'amselle tiesi.

Ma'amselle oli hiukan hidas tietämään ja huomaamaan sen, ollen vielä tottumaton ranskankieleen. Mutta mrs General huomasi sen hänen puolestansa.

»Kysykää häneltä, onko se pelastanut monenkin hengen», pyysi tasapainonsa menettänyt nuori mies äidinkielellään, englanniksi.

Isäntä ei tarvinnut kielenkääntäjää. Hän vastasi heti ranskankielellä:
»Ei, ei tämä koira.»

»Miksei?» tiedusti nuori mies.

»Anteeksi», vastasi isäntä tyynesti, »antakaa sille tilaisuus, niin se tekee sen epäilemättä. Esimerkiksi, olen aivan varma siitä», hän hymyili rauhallisesti tasapainonsa menettäneelle nuorukaiselle leikatessaan vasikanpaistia tarjoiltavaksi, »että jos te, monsieur, annatte sille tilaisuuden siihen, rientää se innokkaasti täyttämään velvollisuutensa».

Taiteilija nauroi. Mielistelevä matkailija, joka huolestuneen innokkaasti piti puoliansa syömisessä, pyyhki leipäviipaleella pari viinipisaraa viiksistään ja yhtyi keskusteluun.

»Vuodenaika alkaa jo olla myöhäinen matkailijoille, vai kuinka, arvoisa isä?» huomautti hän.

»Kyllä, niin alkaa. Vielä pari, kolme viikkoa korkeintaan, ja sitte jäämme yksin tänne talven lumiin.»

»Ja sitten tulee kuoppivien koirien ja haudattujen lasten aika, kuvista päättäen», arvaili mielistelijä.

»Anteeksi», vastasi isäntä, joka ei oikein ymmärtänyt viittausta. »Kuinka niin, kuoppivien koirien ja haudattujen lasten aika, kuvista päättäen?»

Taiteilija sekaantui taas keskusteluun, ennenkuin toinen ehti vastata.

»Ettekö tiedä», kysyi hän kylmästi pöydän poikki toveriltaan, »ettei kenelläkään muulla kuin salakuljettajilla ole talvella minkäänlaista asiaa tänne?»

»Totta vie! En, sitä en ole milloinkaan kuullut.»

»Niin se on. Ja koska he hyvin tuntevat ilmojen merkit, eivät he hanki työtä koirille — ne ovatkin kuolemaisillaan sukupuuttoon — vaikka tämä majatalo onkin heille sopivalla paikalla. Perheensä nuoren väen he kuuluvat tavallisesti jättävän kotiin. Mutta tämä on suuri ajatus!» huudahti taiteilija, odottamatta innostuen. »Se on ylevä ajatus! Se on maailman hienoimpia ajatuksia ja voi saada ihmisen vuodattamaan kyyneleitä, kautta Jupiterin!» Sitten kävi hän erittäin tyynesti vasikanpaistinsa kimppuun.

Hänen puheensa oli pohjaltaan niin pilkallisen ristiriitaista, että se särähti ilkeästi kuulijan korvaan, vaikka puhujan käytös oli hienostunutta ja ulkomuoto hauska ja vaikka hän niin taitavan huomaamattomasti sivuutti sen ivallisen puolen, että henkilön, joka ei täydellisesti taitanut englanninkieltä, oli mahdoton ymmärtää sitä ja ymmärtäessäänkään suuttua siitä: niin huolettomasti ja rauhallisesti se lausuttiin. Lopetettuaan paistinsa yleisen hiljaisuuden vallitessa, kääntyi puhuja taas ystävänsä puoleen.

»Katsokaa», sanoi hän äskeiseen tapaansa, »tätä herrasmiestä isäntäämme, joka ei vielä ole elämänsä kukkulalla ja joka näin arvokkaasti ja kohteliaan ystävällisesti ja vaatimattomasti isännöi pöydässämme! Käytös kuin kruunupäisellä! Aterioikaa Lontoon loordimayorin kanssa (jos voitte saada kutsun) ja vertailkaa. Tämä ystävämme, jolla on hienoimmat kasvot, mitä milloinkaan olen nähnyt, piirteiltään täydelliset, luopuu työteliäästä elämästään ja tulee tänne ylös, en tiedä monenko jalan korkeuteen vedenpinnasta laskien, ilman muuta tarkoitusta (paitsi nauttiakseen, toivoakseni, luostarin mainiosta ruokasalista) kuin pitääkseen majataloa meidän kaltaisillemme toimettomille köyhille raukoille ja esittääkseen laskun omalletunnollemme. Eikö se ole kaunis uhraus! Mikä voisi olla liikuttavampaa! Pitäisikö meidän halveksia tätä paikkaa siksi, etteivät sen puupulloja kaulassaan kantavat viisaat koirat kahdeksaan, yhdeksään kuukauteen pelasta ketään mielenkiintoiselta näyttävää matkamiestä. Eihän toki! Siunattu paikka tämä on! Suurenmoinen, kunniakas paikka!»

Harmaatukkaisen herran, etevimmän seuran päämiehen rinta oli jo kohonnut ikäänkuin hän ei suinkaan olisi ollut suostuvainen laskettavaasi köyhien raukkojen joukkoon. Tuskin oli taiteilija vaiennut, kun hän itse alkoi puhua erinomaisen arvokkaasti, ikäänkuin hän tuntisi asiakseen esiintyä ensimmäisenä joka paikassa ja nyt olisi hetkeksi laiminlyönyt velvollisuutensa.

Painavasti lausui hän mielipiteenään isännälle, että tämän elämä täällä talvisin mahtoi olla kovin autiota ja yksinäistä.

Isäntä myönsi monsieurille, että se kyllä oli hiukan yksitoikkoista.
Ilma oli pitemmän aikaa vaikeata hengittää, pakkanen oli ankara.
Vaadittiin nuoruutta ja voimaa sen kestämiseen. Mutta kun oli sitä ja
taivaan siunausta —

Niin, aivan niin. »Mutta teljettynä oleminen», sanoi harmaatukkainen herrasmies.

Sattui monena päivänä pahallakin säällä, että oli mahdollista liikkua ulkona. Heillä oli tapana luoda pieni polku lumeen ja kävellä siinä.

»Mutta tila», intti harmaatukkainen herra. »Se on kovin pieni, kovin — hm — rajoitettu.»

Monsieur ehkä suvaitsi muistaa, että vuoristossa oli turvapaikkoja, joissa oli käytävä ja joihin myös oli luotava tie.

Monsieur yhä väitti, että tila oli — hm — kovin — hm — ahdas ja rajoitettu.- Ja enemmänkin vielä: elämä oli aina yhtä ja samaa, yhtä ja samaa.

Puolustelevasti hymyillen nousi isäntä hiljaisesta pöydästä ja kohautti hiljaisesti hartioitaan. Se oli totta, vastasi hän, mutta sallittakoon hänen huomauttaa, että melkein kaikkia asioita saattoi katsoa eri puolilta. Monsieur ja hän katsoivat heidän poloista elämäänsä täällä eri näkökannoilta. Monsieur ei ollut tottunut rajoitukseen.

»Minä — hm — niin, aivan oikein», vastasi harmaatukkainen herra. Tämä perustelu näytti kerrassaan järkyttävän häntä.

Monsieur, englantilainen matkailija, joka saattoi matkustaa mukavasti, jolla varmaankin oli rikkautta, ajoneuvoja, palvelijoita —

»Tietysti, tietysti! Epäilemättä», myönsi herrasmies.

Monsieur ei helposti voinut asettua sellaisen henkilön asemaan, jolla ei ollut mahdollisuutta päättää: huomenna menen sinne ja ylihuomenna sinne; nyt nousen tuon aidan yli ja nyt laajennan noita rajoja. Monsieur ei kenties voinut ymmärtää, kuinka luonto mukautuu tällaiseen välttämättömyyden pakosta.

»Se on totta», vastasi monsieur. »Älkäämme — hm — enää puhuko tästä. Olette — hm — aivan oikeassa, epäilemättä. Jättäkäämme tämä asia sikseen.»

Ateria oli päättynyt, ja hän veti puhuessaan tuolinsa pöydän äärestä ja meni entiselle paikalleen tulen eteen. Koska pöydässä melkein joka paikassa oli hyvin kylmä, siirtyivät muutkin vieraat tulen ääreen aikoen perinpohjin lämmitellä itseään ennenkuin menisivät levolle. Isäntä, pöydästä noustaessa, kumarsi kaikille, toivottaen hyvää yötä, ja vetäytyi pois. Mutta ensin kysyi mielistelevä matkustaja häneltä, voisivatko he saada kuumennettua viiniä; isännän vastattua myöntävästi ja lähetettyä sitä kohta senjälkeen sisään, otti tämä matkustaja, istuen ryhmän keskellä ja parhaassa paahteessa, tehtäväkseen tarjoilla sitä muille.

Tällöin nuorempi nuorista neideistä, joka oli istunut hiljaisena pimeässä nurkassaan (takkavalkea oli synkän huoneen päävalaistuksena, sillä lamppu paloi himmeänä ja savuavana) ja tarkkaan kuunnellut, mitä poissaolevasta nuoresta rouvasta sanottiin, hiipi ulos. Hiljaa suljettuaan oven hän oli kahden vaiheilla minne kääntyä, mutta hetken epäröityään kaikuvissa käytävissä ja sokkeloisilla teillä hän saapui eräässä pääkäytävän mutkassa olevaan huoneeseen, jossa palvelijat olivat illallisella. Heiltä hän sai lampun ja ohjauksen nuoren rouvan huoneeseen.

Se oli yläkerrassa, jonne johtivat leveät portaat. Siellä täällä oli valkoisessa, autiossa seinässä rautaristikko, ja kulkiessaan niiden ohi hän ajatteli, että paikka muistutti vankilaa. Rouvan huoneeseen tahi koppiin johtava kaariovi oli raollaan. Naputettuaan pari kolme kertaa saamatta vastausta, hän työnsi sen hiljaa auki ja katsoi sisään.

Nuori rouva makasi silmät ummessa vuoteellaan, verhona huopia ja peittoja, joihin hänet oli kylmän varalta kääritty, kun hän oli vironnut taintumuksestaan. Himmeä lamppu syvässä ikkunakomerossa ei kyennyt valaisemaan holvikattoista huonetta. Vierailija astui arasti vuoteen ääreen ja kysyi hiljaa kuiskaten: »Voitteko paremmin?»

Rouva oli nukahtanut, ja kuiskaus oli liian hiljainen herättääkseen häntä. Vierailija jäi seisomaan ihan hiljaa ja katseli häntä tarkkaavasti.

»Hän on hyvin kaunis», sanoi hän itsekseen. »En ole milloinkaan nähnyt näin kauniita kasvoja. Oi kuinka erilaiset kuin minun!»

Oli omituista sanoa niin, mutta sillä oli jokin salainen merkitys, sillä hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

»Olen varmaan oikeassa. Tiedän, että juuri tästä nuoresta naisesta hän puhui silloin illalla. Voin helposti erehtyä muussa, mutten tässä, en tässä.»

Rauhallisesti ja hellävaroen pyyhkäisi hän irtonaisen kiharan nukkujan poskelta ja kosketti sitte hänen kättänsä, joka lepäsi peitolla.

»Katselen mielelläni häntä», kuiskasi hän itsekseen. »Tahtoisin mielelläni tietää, mikä on niin miellyttänyt häntä.»

Hän ei ehtinyt vetää pois kättään, ennenkuin nukkuja avasi silmänsä ja säpsähti.

»Pyydän, älkää pelästykö. Olen vain yksi matkailijoista tuolta alhaalta. Tulin kysymään, voitteko paremmin ja voisinko tehdä jotakin hyväksenne.»

»Luulen, että olette jo ollut niin ystävällinen, että lähetitte palvelijanne avukseni?»

»En minä, sisareni se oli. Voitteko paremmin?»

»Paljon paremmin. Se oli vain mitätön ruhjevamma; sitä on hyvin hoidettu, se on melkein parantunut jo. Pyörryin siitä. Siihen oli aikaisemmin koskenut, ja viimein kipu valtasi minut ja menin tainnoksiin.»

»Saanko jäädä luoksenne, siksi kun joku tulee? Olisiko se teille mieleen?»

»Olisi kyllä, täällä on niin yksinäistä, mutta pelkään, että teitä palelee täällä.»

»En välitä kylmästä. En ole niin heikko kuin miltä näytän.» Hän nosti kiireesti toisen kahdesta kömpelöstä tuolista vuoteen ääreen ja istui. Nuori rouva riisui samalla matkavaipan päältään ja kääri sen hänen ympärilleen, niin että hänen käsivartensa tuli levänneeksi vierailijan olkapäällä.

»Te muistutatte niin kilttiä hoitajaa», sanoi nuori rouva hymyillen hänelle, »että näyttää siltä kuin olisitte tullut kotoani».

»Olen hyvin iloinen siitä.»

»Uneksin juuri ennen heräämistäni kodista. Vanhasta kodista, tarkoitan, ennenkuin menin naimisiin.»

»Ja ennenkuin olitte näin kaukana sieltä.»

»Olen ollut paljoa kauempanakin siitä; mutta silloin toin aina parhaan osan mukanani enkä kaivannut mitään. Tunsin itseni yksinäiseksi nukahtaessani äsken ja kaipasin sitä hiukan ja sentähden vaelsin sinne unissani.»

Hänen äänessään oli surumielistä hellyyttä ja kaipausta, joka pidätti toista katsomasta häneen juuri sillä hetkellä.

»Omituinen sattuma vie meidät viimein yhteen tämän vaipan alle, jonka kääritte ympärilleni», sanoi vierailija hetken äänettömyyden jälkeen, »sillä tiedättekö, olen etsinyt teitä jonkun aikaa».

»Etsinyt minua?»

»Minulla on täällä pieni kirje, joka minun piti antaa teille tavattuani teidät. Tässä se on. Ellen suuresti erehdy, on se osoitettu teille. Eikö olekin?»

Nuori rouva otti sen, vastasi myöntäen ja luki. Hänen vierailijansa katseli häntä hänen lukiessaan. Hän punastui hiukan painaessaan huulensa vieraansa poskelle ja puristaessaan hänen kättänsä.

»Se nuori rakas ystävätär, jonka hän tässä esittää minulle, saattaa joskus olla minulle lohdutuksena, sanoo hän. Hän on todella ollut minulle lohdutuksena jo ensi kertaa tavatessamme.»

»Kenties ette», kysyi vierailija empien, »kenties ette tunne tarinaani?
Ehkei hän milloinkaan kertonut teille tarinaani?»

»Ei.»

»Oi niin, kuinkapa hän olisi kertonut sitä! Minulla on tuskin itselläni oikeutta kertoa sitä, koska minua on pyydetty olemaan vaiti. Ei siinä ole paljoa kerrottavaa, mutta se ehkä selittäisi syyn, miksi pyydän teitä olemaan mainitsematta tuosta kirjeestä. Huomasitte ehkä omaiseni? Muutamat heistä — sanon tämän vain teille — ovat hiukan ylpeitä, hiukan ennakkoluuloisia.»

»Ottakaa se takaisin taas», pyysi toinen, »ja silloin on varmaa, ettei mieheni saa nähdä sitä. Hän voisi muuten nähdä sen ja puhua siitä jolloinkin. Pankaa se varmuuden vuoksi poveenne.»

Näin tehtiinkin, erittäin huolellisesti. Hänen pieni hieno kätensä lepäsi vielä kirjeen päällä, kun he kuulivat jonkun liikkuvan käytävässä ulkopuolella.

»Lupasin», sanoi vierailija nousten ylös, »kirjoittaa hänelle tavattuani teidät (täytyihän meidän jolloinkin tavata, ennemmin tai myöhemmin) ja kertoa, voitteko hyvin ja oletteko onnellinen. Parasta kai on, että sanon teidän voivan hyvin ja olevan onnellisen?»

»Niin, niin, niin! Sanokaa, että voin erittäin hyvin ja olen hyvin onnellinen. Ja että kiitän häntä sydämellisesti enkä milloinkaan unohda häntä.»

»Tapaan teidät huomenna. Ja senjälkeen olen varma, että tapaamme taas pian! Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä. Kiitos, kiitos. Hyvää yötä, rakkaani.»

Molemmat olivat hämillään ja hädissään sanoessaan hyvää yötä ja vieraan rientäessä ovesta ulos. Tämä oli odottanut tapaavansa nuoren rouvan miehen ovessa; mutta käytävässä liikkuva henkilö ei ollutkaan hän, vaan se matkailija, joka oli pyyhkinyt viinipisarat viiksistään leipäpalalla. Kun hän kuuli askeleita takanaan, kääntyi hän — sillä hän kulki pimeässä.

Hänen ylenmääräinen kohteliaisuutensa ei voinut sallia nuoren neidin itse kantaa lamppuansa ja yksin mennä alas. Hän otti siis lampun, piteli sitä niin, että se parhaiten valaisi kiviportaiden askelmia, ja saattoi neidin koko matkan ruokailuhuoneeseen saakka. Nuori neiti sai vaivoin salatuksi, kuinka häntä värisytti ja vapisutti, sillä tämän matkustajan ulkomuoto oli hänestä erikoisen vastenmielinen. Hän oli istunut syrjäisessä nurkassaan ennen illallista ja kuvitellut, millaista osaa tuo mies olisi voinut näytellä hänen kokemuspiirinsä paikoissa ja tilaisuuksissa, kunnes oli tuntenut sellaista vastenmielisyyttä, että se miltei läheni kammoa.

Hän saattoi neitiä hymyilevän kohteliaana, saattoi hänet sisään ja istuutui entiselle paikallensa, parhaalle paikalle, takan ääreen. Siellä, jo alenevan takkaloimun lepattavassa valossa istui hän hämärässä huoneessa, sääret ojennettuina lämpiämään ja juoden kuumaa viiniä pohjasakkoja myöten, oudon varjonsa liikkuessa edestakasin seinällä ja katossa.

Väsynyt seura oli hajonnut, ja kaikki muut olivat menneet, paitsi nuoren neidin isä, joka torkkui tuolissaan takan ääressä. Matkustaja oli vaivautunut pitkän matkan taakse yläkertaan makuuhuoneeseensa noutamaan viinapullonsa. Hän puhui siitä kaataessaan sen sisällön jäljellä olevan viinin sekaan ja joi sitä entistä suuremmalla mielihyvällä.

»Saanko kysyä, sir, oletteko matkalla Italiaan?»

Harmaatukkainen herrasmies nousi ja valmistautui lähtemään. Hän vastasi myöntäen.

»Minä myös!» ilmoitti matkustaja. »Toivon saavani kunnian tervehtiä teitä kauniimmassa ympäristössä ja suopeammissa oloissa kuin täällä synkässä vuoristossa.»

Herrasmies kumarsi, kaukaa kyllä, ja kiitti.

»Me köyhät herrasmiehet, sir», sanoi matkustaja pyyhkäisten kädellään viiksiään, jotka hän oli kastanut viinansekaiseen viiniinsä, »me köyhät herrasmiehet emme matkusta prinssien tavoin, mutta hienot tavat ja kohteliaisuus merkitsevät meille paljon. Terveydeksenne, sir!»

»Sir, kiitän teitä.»

»Ylhäisen perheenne, kauniiden neitien, teidän tytärtenne terveydeksi!»

»Sir, kiitän teitä vielä. Toivotan teille hyvää yötä. Rakkaani, ovatko meidän — hm — palvelijamme paikoillaan?»

»Kyllä, isä.»

»Sallikaa minun!» sanoi matkustaja ja nousi pitelemään ovea auki vanhan herran astuessa huoneen poikki tyttärensä käsi kainalossaan. »Rauhallista lepoa. Toivon saavani ilon tavata taas. Näkemiin huomiseen!»

Hänen suudellessaan kättään siroimpaan tapaansa ja makeimmin hymyillen, vetäytyi nuori neiti lähemmäksi isäänsä, peläten ohikulkiessaan koskettavansa häneen.

»Hyh!» sanoi mielistelevä matkustaja, jonka käytöksestä sirous ja äänestä makeus hävisi hänen jäädessään yksin. »Jos kaikki muut menevät levolle, niin täytyy minunkin mennä. Hitonmoinen kiire heillä on. Luulisi yön tulevan kyllin pitkäksi tässä jäisessä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, vaikka menisi levolle paria tuntia myöhemminkin.»

Taivuttaen päätänsä taaksepäin tyhjentäessään lasiansa vilkaisi hän matkustajakirjaan, joka oli pianolla avonaisena, mustetta ja kyniä vieressä, ikäänkuin seniltaiset nimet olisi merkitty siihen hänen poissa ollessaan. Hän otti sen käteensä ja luki seuraavaa:

William Dorrit, esquire Frederick Dorrit, esquire Edward Dorrit, esquire Miss Dorrit Miss Amy Dorrit Mrs General seurueineen Ranskasta Italiaan.

Mr ja mrs Henry Gowan. Ranskasta Italiaan.

Siihen hän lisäsi pienellä, vaikeasti luettavalla käsialalla: Blandois. Pariisista. Ranskasta Italiaan, vetäen loppuun pitkän, hienon koukeron, joka oli kuin kaikkien muiden nimien paulaksi heitetty suopunki. Ja sitten, nenä painuen viiksien päälle ja viikset kohoten nenän alle, hän vetäytyi määrättyyn koppiin.