MESTARI-MIRRI
eli
SAAPASJALKA-KISSA.
Eräs mylläri ei jättänyt kolmelle lapselleen muuta perintöä kuin myllyn, aasin ja kissan. Perinnönjako oli pikainen, ei siinä tarvittu notaaria eikä lakimiestä. Niiden maksamiseen olisi koko poloinen perintö pian mennytkin. Vanhin sai myllyn, toinen aasin, ja nuorimmalle jäi vain kissa.
Nuorin poika oli lohduton saadessaan niin niukan osuuden.
"Veljeni voivat", sanoi hän, "ansaita leipänsä kunniallisesti, jos liittyvät yhteen. Mutta minä raukka saan kuolla nälkään, kun olen syönyt kissani ja tehnyt sen nahasta liivit."
Kissa kuuli tämän puheen, mutta ei ollut kuulevinaan, sanoi vain herralleen arvokkaasti ja vakavana:
"Älkää olko huolissanne, hyvä isäntäni, teidän ei muuta tarvitse kuin antaa minulle pussi ja teettää pari saappaita, jotta voin liikkua pensaikoissa, ja saattepa nähdä että osuutenne ei ole niinkään huono kuin luulette."
Kissan isäntä ei suuria perustanut tähän puheeseen, mutta hän oli nähnyt kissan tekevän niin monta notkeata temppua pyydystäessään hiiriä ja rottia — kun se esimerkiksi riippui katossa jaloistaan tai piiloutui jauhoihin teeskennellen kuollutta — ettei hän pitänyt kissan apua onnettomuudessaan aivan mahdottomana.
Kun kissa oli saanut pyytämänsä esineet, veti se urheasti saappaat jalkaan, ripusti pussin kaulaansa ja tarttui etukäpälillään nauhoihin. Sitten se lähti pensaikkoon, jossa oli paljon kaniineja. Se pani pussiin leseitä ja salaatinlehtiä, heittäytyi maahan muka kuolleena ja odotti kunnes jokin nuori kaniini, joka ei vielä tuntenut tämän maailman monia metkuja, pistäisi päänsä pussiin syödäkseen sen sisällyksen.
Tuskin oli kissa pannut pitkäkseen, kun sen toive jo täyttyi. Nuori, tyhmä kaniini pisti päänsä pussiin, ja Mirri-mestari veti nauhat kiinni ja tappoi kaniinin armotta.
Kerrassaan ylpeänä saaliistaan lähti kissa kuninkaan luo ja pyysi saada puhutella häntä. Kissa vietiin Hänen Majesteettinsa huoneeseen, ja perille päästyään se teki hienon hovikumarruksen kuninkaalle sanoen:
"Tässä, Teidän Majesteettinne, on metsäkaniini, jonka pyydän saada tarjota teille herra markiisi de Carabasin (sellaisen nimen näki kissa hyväksi antaa isännälleen) puolesta."
"Sano isännällesi", vastasi kuningas, "että minä kiitän häntä ja että hän on tuottanut minulle iloa."
Erään toisen kerran kissa piiloutui ruispeltoon pitäen taaskin pussiaan avoinna, ja kun kaksi peltokanaa oli mennyt sinne, veti hän nauhoista ja sai molemmat saaliikseen.
Sitten hän vei linnut kuninkaalle niinkuin oli vienyt kaniinin. Kuningas taaskin otti tuomiset mielihyvällä vastaan ja käski tarjota kissalle juotavaa.
Tällä tavoin vei kissa kuninkaalle parin kolmen kuukauden aikana aina silloin tällöin muka isäntänsä metsästyssaalista. Eräänä päivänä se sai tietää että kuningas oli lähdössä ajelulle joen rannalle tyttärensä, maailman kauneimman prinsessan kanssa. Silloin kissa sanoi isännälleen:
"Jos nyt seuraatte neuvoani, on onnenne varma. Teidän ei muuta tarvitse kuin mennä kylpemään jokeen, siihen paikkaan, jonka näytän teille. Sitten jätätte loput minun haltuuni."
Markiisi de Carabas noudatti kissansa neuvoa tietämättä mitä hyötyä siitä olisi. Kun hän parhaillaan oli uimassa, ajoi kuningas ohi, ja kissa rupesi huutamaan kaikin voimin:
"Apua, apua, markiisi de Carabas hukkuu!"
Huudon kuullessaan kuningas pisti päänsä vaunun ikkunasta ja tunsi kissan, joka oli niin useasti tuonut hänelle metsänriistaa. Hän antoi henkivartijoilleen määräyksen, että oli riennettävä auttamaan herra markiisia.
Sillä aikaa kun markiisi parka vedettiin joesta ylös, lähestyi kissa vaunuja ja sanoi kuninkaalle, että varkaat olivat uinnin aikana vieneet hänen isäntänsä vaatteet, vaikka kissa muka olikin kaikin voimin huutanut: "Ottakaa varas kiinni!" Kissa mokoma oli itse asiassa piilottanut vaatteet kiven alle. Kuningas heti antoi määräyksen pukuvarastonsa hoitajille, että oli tuotava eräs hänen kauneimpia pukujaan markiisi de Carabasia varten.
Kuningas liehitteli markiisia kaikin tavoin, ja koska kaunis puku päästi myllärin pojan ulkomuodon täysiin oikeuksiinsa (sillä hän oli kaunis ja komea nuorukainen), mielistyi prinsessakin häneen suuresti. Markiisi de Carabas oli tuskin luonut pari kolme hyvin kunnioittavaa ja hieman hellää katsetta kuninkaan tyttäreen, kun tämä jo rakastui häneen korvia myöten.
Kuningas tahtoi että markiisi nousisi vaunuihin ja tulisi mukaan ajelulle. Kissa riemastui nähdessään, että aikeet alkoivat onnistua, ja lähti edellä. Nähdessään talonpoikia heinänkorjuussa kissa huusi heille:
"Te kunnon ihmiset siellä niityllä, jollette sano kuninkaalle, että niitty, jota niitätte, kuuluu herra markiisi de Carabasille, hakataan teidät kaikki lihapiirakoiksi."
Kuningas kysyi kun kysyikin heinäväeltä, kenelle kuului niitty, jota he niittivät.
"Herra markiisi de Carabasille", sanoivat kaikki yhteen ääneen, sillä kissan uhkaus oli pelottanut heitä.
"Teillähän on siinä kaunis perintömaa", sanoi kuningas markiisi de
Carabasille.
"Niinkuin näette, Teidän Majesteettinne", vastasi markiisi. "Se on niitty, joka kyllä joka vuosi tuottaa runsaan sadon."
Mirri-mestari, joka kulki koko ajan edellä, kohtasi elonleikkaajia ja sanoi heille:
"Te kunnon ihmiset siellä pellolla, jollette sano että kaikki tämä vilja kuuluu herra markiisi de Carabasille, hakataan teidät kaikki lihapiirakoiksi."
Kuningas, joka hetken päästä ajoi ohi, tahtoi tietää kenelle kuului kaikki vilja, minkä hän näki.
"Herra markiisi de Carabasille", vastasivat elonleikkaajat, ja sekä kuningas että markiisi iloitsivat tästä vastauksesta.
Kissa, joka kulki vaunujen edellä, sanoi aina saman asian kaikille, jotka se kohtasi, ja kuningas hämmästyi markiisi de Carabasin tilusten suuruutta.
Mirri-mestari tuli vihdoin kauniiseen linnaan, jonka omisti jättiläinen, rikkain mitä koskaan on nähty, sillä kaikki tilukset, joiden läpi kuningas oli ajanut, kuuluivat tähän linnaan. Kissa otti selville kuka tämä jättiläinen oli ja mitä hän osasi tehdä, ja pyysi päästä hänen puheilleen. Se ei muka tahtonut kulkea niin läheltä linnaa käymättä kohteliaalla vierailulla.
Jättiläinen otti kissan vastaan niin hienosti kuin jättiläinen osaa ja pyysi sitä istumaan.
"Minulle on vakuutettu", sanoi kissa, "että teillä on kyky muuttaa itsenne kaikenlaisiksi eläimiksi, että esimerkiksi voitte muuttua leijonaksi tai elefantiksi."
"Totta se on", tiuskaisi jättiläinen "ja jotta paremmin uskoisitte, saatte kohta nähdä minut leijonana."
Kissa säikähti pahanpäiväisesti, kun näki leijonan ihan edessään. Kissa pääsi äkisti katonrajaan, vaikka kiipeäminen olikin sekä hankalaa että vaarallista saappaitten tähden, joista tällä kertaa ei ollut apua.
Vähän ajan päästä kissa näki, että jättiläinen oli palannut entiseen muotoonsa, ja tuli alas tunnustaen olleensa aika tavalla peloissaan.
"Minulle on vielä vakuutettu", sanoi kissa, "mutta sitä en oikein uskoisi, että teillä on myöskin kyky muuttaa itsenne pienimpien eläinten muotoon, muuttua esimerkiksi rotaksi tai hiireksi. Minun täytyy tunnustaa että se on mielestäni aivan mahdotonta."
"Vai mahdotonta?" vastasi jättiläinen. "Saatte nähdä." Ja samassa se oli muuttunut hiireksi, joka juoksi lattialla. Tuskin oli kissa tämän huomannut, kun se hyökkäsi hiiren kimppuun ja söi sen suuhunsa.
Sillävälin oli kuningas nähnyt jättiläisen kauniin linnan ja tahtoi astua sisään. Kissa, joka kuuli vaunujen jyrinän nostosillalla, juoksi vastaan ja sanoi kuninkaalle:
"Teidän Majesteettinne on tervetullut herra markiisi de Carabasin linnaan."
"Mitä, herra markiisi", huudahti kuningas, "kuuluuko tämä linnakin teille? En voi kuvitellakaan kauniimpaa kuin tämä piha ja sitä ympäröivät rakennukset. Katsomme sisäänkin, jos sallitte."
Markiisi tarjosi kätensä prinsessalle, ja he seurasivat kuningasta, joka kulki ensimmäisenä, ja tulivat suureen saliin. Salissa he näkivät loistavan päivällispöydän, jonka jättiläinen oli antanut valmistaa ystävilleen. Näiden piti tulla hänen luokseen juuri tänä päivänä, mutta he eivät uskaltaneet astua sisään, kun tiesivät että kuningas oli siellä.
Kuningas oli ihastunut markiisi de Carabasin hyviin ominaisuuksiin, ja prinsessa, oli suorastaan hullaantunut häneen. Nähdessään vielä markiisin suuret rikkaudet kuningas sanoi hänelle juotuaan viisi tai kuusi ryyppyä:
"Riippuu vain teistä, herra markiisi, tahdotteko tulla vävykseni."
Markiisi kumarsi syvään ja otti kiitollisena vastaan kuninkaan tarjoaman suuren kunnian. Vielä samana päivänä hän meni naimisiin prinsessan kanssa. Kissasta tuli suuri herra, joka ei enää metsästänyt hiiriä muuten kuin huvikseen.
Opetus.
Ei tosin kyllä liene hullumpaa, kun perinnöksi rikkautta saa, vaan sentään reipas mieli, neuvokkuus on nuorukaisten parhain omaisuus.
Jos poika myllärin niin nopeasti tien löytää prinsessankin syömeen asti, niin nuoruutta ja sorjuutta ei voida vähäksi perinnöksi arvioida.