PEUKALOINEN.
Oli kerran puunhakkaaja, jolla oli seitsemän lasta, kaikki poikia. Vanhin oli vasta kymmenvuotias, ja nuorin seitsenvuotias. Tuntuu kummalliselta että puunhakkaaja oli voinut saada sellaisen lapsilauman niin vähässä ajassa, mutta koko asia oli siinä, että hänen vaimonsa oli hyvin joutuisa ja lahjoitti hänelle ainakin kaksi kerrallaan.
He olivat hyvin köyhiä, ja nuo seitsemän lasta olivat heille aika taakka, koska kukaan heistä ei vielä voinut ansaita elatustaan.
Heitä myöskin huolestutti nuorin poika, joka oli heikko raukka eikä huolinut puhua sanaakaan. He pitivät tyhmyytenä sitä mikä oikeastaan todisti hänen hyvää älyään. Poika oli hyvin pieni, ja kun hän tuli maailmaan, ei hän ollut peukaloa suurempi. Siitä hän sai nimen Peukaloinen.
Lapsi parka oli perheen syntipukki, ja aina hänelle tehtiin vääryyttä. Hän oli kuitenkin viisain ja terävin veljeksistä, ja vaikka hän puhui vähän, kuunteli hän sitä enemmän.
Tuli sitten perin huono vuosi, ja nälänhätä oli niin suuri, että nuo ihmisparat päättivät vapautua lapsistaan.
Eräänä iltana, kun lapset jo nukkuivat ja isä ja äiti istuivat tulen ääressä, sanoi mies vaimolleen, sydän täynnä tuskaa:
"Näethän nyt että emme enää voi elättää lapsiamme. Minä en voi nähdä heidän kuolevan nälkään silmäini edessä. Olen päättänyt viedä heidät huomenna metsään, mikä on vallan helppoa, ja sillä aikaa kun he huvikseen kokoilevat risuja, ei meidän tarvitse muuta kuin paeta ilman että he näkevät."
"Voi", huudahti vaimo, "voisitko itse viedä lapsesi perikatoon?"
Mies koetti turhaan kuvailla heidän suurta köyhyyttään, vaimo ei voinut suostua. Hän oli köyhä, mutta hän oli vielä äiti.
Lopulta hän suostui, ajateltuaan kuinka kauheata hänen olisi nähdä lasten kuolevan nälkään, ja meni levolle itkien.
Pikku Peukaloinen kuuli kaikki mitä he sanoivat, sillä huomattuaan, että he puhuivat huolistaan, oli hän noussut hiljaa sängystä ja hiipinyt isän tuolin alle näkymättömänä kuuntelemaan. Sitten hän meni takaisin sänkyyn eikä enää nukkunut sinä yönä, ajatteli vain mitä hänen pitäisi tehdä.
Hän nousi varhain aamulla ja meni puron rantaan, täytti taskunsa pienillä valkeilla kivillä ja palasi sitten kotiin. Pian lähdettiin retkelle, eikä Peukaloinen kertonut veljille mitään kaikesta minkä hän tiesi.
He menivät hyvin sankkaan metsään, jossa kymmenen askeleen päästä ei nähnyt toisiaan. Isä alkoi hakata puita ja lapset kokosivat risuja sitoakseen niitä kimpuiksi. Kun isä ja äiti huomasivat heidän olevan täydessä puuhassa, menivät he huomaamatta kauemmaksi ja pakenivat kiireesti kotiin pientä syrjäpolkua pitkin.
Kun lapset huomasivat olevansa yksin, alkoivat he itkeä ja huutaa kaikin voimin. Peukaloinen antoi heidän huutaa, hän kyllä tiesi mistä kotiin mentäisiin, sillä tulomatkalla hän oli pudotellut pitkin tietä noita pieniä valkeita kiviä, joita hänellä oli taskuissa. Hän sanoi veljille:
"Älkää pelätkö, isä ja äiti ovat jättäneet meidät tänne, mutta minä kyllä vien teidät kotiin. Seuratkaa minua vain!"
He seurasivat häntä, ja hän vei heidät kotiin asti samaa tietä, jota he olivat tulleet metsään. He eivät ensin uskaltaneet mennä sisään, vaan painautuivat kaikki ovea vastaan kuullakseen, mitä isä ja äiti puhelivat.
Juuri silloin kun puunhakkaaja ja hänen vaimonsa olivat palanneet metsästä kotiin, oli linnanherra lähettänyt heille kymmenen taaleria, jotka hän oli jo kauan ollut velkaa ja joita he eivät enää odottaneet. Se pelasti heidän henkensä, sillä nuo ihmisparat olivat kuolemaisillaan nälkään. Puunhakkaaja lähetti paikalla vaimonsa lihakauppaan. Koska he eivät olleet syöneet pitkään aikaan, osti vaimo kolme kertaa enemmän lihaa kuin kahden ihmisen illalliseen olisi tarvittu. Kun he olivat syöneet tarpeekseen, sanoi vaimo:
"Voi, missähän lapsi parkamme nyt ovat? Heillepä nuo ruuanjätteet maistuisivat! Mutta sinä, onneton mies, sinä tahdoit tuhota heidät, ja sanoinhan minä että saisimme vielä katua. Mitähän lapsi parat nyt tekevät siellä metsässä? Voi hyvä Jumala, he ovat ehkä jo joutuneet suden suuhun! Sinä vasta peto olet, kun saatat omat lapsesi turmioon."
Puunhakkaajan kärsivällisyys loppui vihdoin, sillä vaimo toisti ainakin kahteenkymmeneen kertaan että mies vielä katuisi ja että sitäpä hän oli sanonut. Mies uhkasi lyödä häntä, jollei hän olisi vaiti. Ja kuitenkin oli puunhakkaaja ehkä vielä enemmän pahoillaan kuin hänen vaimonsa, mutta vaimo ärsytti häntä, sillä hän oli samanlainen kuin monet muut miehet, jotka rakastavat viisaspuheisia vaimoja, mutta eivät voi sietää sellaisia, jotka perästäpäin aina muistavat olleensa oikeassa.
Vaimo vain itki itkemistään.
"Voi, missä ovat lapseni, lapsi parkani?"
Hän sanoi sen kerran niin kovaa että lapset, jotka seisoivat oven takana, kuulivat sen ja huusivat kaikki yhdessä:
"Täällä olemme, täällä olemme!"
Äiti juoksi avaamaan ovea, syleili lapsia ja sanoi:
"Voi kuinka olen onnellinen, kun saan taas nähdä teidät, lapsi kultani! Te olette väsyneitä, teidän on kova nälkä. Ja voi, Pekka, kuinka olet likainen! Tule tänne, että saan pestä sinut!" Pekka oli vanhin pojista ja äidin lemmikki, sillä hänellä oli punertava tukka niinkuin äidilläkin.
Lapset asettuivat pöytään ja söivät ruokahalulla, joka ilahdutti isää ja äitiä. He kertoivat kuinka heitä oli pelottanut metsässä, ja puhuivat melkein kaikki yhteen ääneen.
Nämä kunnon ihmiset olivat ylen onnelliset saadessaan lapsensa takaisin, ja tätä iloa kesti niin kauan kuin nuo kymmenen taaleria kestivät. Mutta kun raha loppui, alkoi vanha surkeus, ja he taaskin päättivät jättää lapset metsään. Jotta asiasta tällä kertaa tulisi täyttä totta, aikoivat he nyt viedä heidät vielä kauemmaksi kuin edellisellä kerralla. Vanhemmat eivät voineet keskustella aikeestaan niin salaisesti että Peukaloinen ei olisi kuullut. Poika arveli suoriutuvansa asiasta samalla tavoin kuin viimeinkin, mutta vaikka hän nousikin aikaisin aamulla mennäkseen hakemaan pieniä kiviä, ei hän päässyt puron rantaan, sillä talon ovi oli suljettu kaksinkertaisella lukolla.
Peukaloinen ei käsittänyt mitä nyt piti tehdä. Mutta sitten antoi äiti heille jokaiselle leipäpalan aamiaiseksi, ja hän ajatteli että hän ehkä voisi murtaa oman osansa pieniksi muruiksi ja pudotella niitä pitkin matkaa kivien asemasta. Ja hän pisti leivän taskuunsa.
Isä ja äiti veivät heidät metsän tiheimpään ja synkimpään seutuun ja perille päästyään lähtivät syrjäpolkua pakoon, jättäen lapset sinne. Peukaloinen ei ollut millänsäkään, hän luuli helposti löytävänsä tien leivänmurujen avulla. Suuri oli hänen hämmästyksensä kun leivänmurut olivatkin tipotiessään joka-ainoa. Linnut olivat tulleet ja syöneet kaikki.
Nyt olivat lapset kovin hädissään, ja mitä enemmän he harhailivat, sitä syvemmälle metsään he joutuivat. Tuli yö, ja metsässä nousi raju tuuli, joka sai pojat hirvittävän pelon valtaan. He olivat joka taholta kuulevinaan sutten ulvontaa, sutten, jotka tulivat syömään heitä. He tuskin uskalsivat puhella, tuskin kääntää päätä.
Sitten rupesi satamaan rankasti, ja he kastuivat melkein luihin saakka. Heidän jalkansa liukastuivat joka askeleella, he kaatuivat mutaan ja nousivat ylös vallan tahriintuneina eivätkä enää tietäneet mitä heidän piti tehdä.
Peukaloinen kiipesi korkealle puuhun katsomaan eikö mitään näkyisi. Hän käänsi päätään kaikkiin suuntiin ja näki pienen kiiltävän pilkun, joka näytti kynttilän valolta, mutta joka oli hyvin kaukana metsän takana. Hän kiipesi alas, mutta ei maahan tultuaan nähnyt enää mitään, ja oli kovin onneton. Mutta kun veljekset olivat jonkun aikaa kulkeneet sitä suuntaa, jolla Peukaloinen oli nähnyt valon, loppui metsä, ja valo näkyi taas.
He saapuivat vihdoinkin taloon, josta valo tuli, mutta matka oli vaivalloinen, sillä valo katosi näkyvistä aina kun tie laskeutui laaksoon. He kolkuttivat ovelle, ja eräs kiltin näköinen vaimo tuli avaamaan. Hän kysyi mitä he tahtoivat.
Peukaloinen sanoi että he olivat köyhiä lapsia, jotka olivat eksyneet metsään, ja pyysivät laupeuden nimessä yösijaa.
Vaimo näki nuo kauniit lapset ja puhkesi itkemään sanoen:
"Voi, lapsi parkani, minne olettekaan tulleet! Ettekö tiedä että tässä talossa asuu jättiläinen, joka syö pieniä lapsia?"
"Voi, hyvä rouva", vastasi Peukaloinen, joka vapisi kiireestä kantapäähän saakka niinkuin hänen veljensäkin, "mitä meidän on tehtävä? Sudet metsässä eivät suinkaan jätä meitä syömättä tänä yönä, jos emme pääse luoksenne. Parempi sittenkin, että herra jättiläinen syö meidät, ja ehkä hän vielä sääliikin meitä, jos te pyydätte puolestamme armoa."
Jättiläisen vaimo arveli, että hän ehkä voisi piilottaa lapset mieheltään seuraavaan aamuun saakka, ja antoi heidän tulla sisään. He saivat lämmitellä hyvän tulen ääressä, jolla juuri oli paistumassa kokonainen lammas jättiläisen illalliseksi.
Tuskin alkoivat lapset päästä lämpimiinsä, kun he kuulivat ovelta kolme tai neljä kovaa koputusta. Jättiläinen palasi kotiin. Vaimo piilotti heidät nopeasti sängyn alle ja meni avaamaan.
Jättiläinen kysyi ensin, oliko illallinen valmis ja oliko viiniä tuotu sisään, ja istahti sitten pöytään. Lammas oli vielä vallan verinen, mutta jättiläisen mielestä se maistui sitä paremmalta. Jättiläinen nuuski oikealle ja vasemmalle ja sanoi tuntevansa tuoreen lihan hajua.
"Se mahtaa olla tuo vasikanpaisti, jonka olen laittanut valmiiksi", vastasi hänen vaimonsa.
"Minä tunnen tuoreen lihan hajua, minä sanon sen vielä kerran", sanoi jättiläinen ja katsoi vaimoaan syrjästä. "Täällä on jotakin, jota minä en ymmärrä."
Näin sanoen hän nousi pöydästä ja meni suoraan sängyn luo.
"Ahaa", sanoi jättiläinen, "näin sinä tahdot pettää minua, kirottu vaimo! En käsitä miksi en syö sinuakin, mutta kiitä onneasi että olet niin vanha, senkin hölmö! Tässähän minulle tulee riistaa kuin tilattuna, ja nyt voin kestitä ystäviäni, kolmea jättiläistä, jotka tulevat luokseni näinä päivinä."
Hän veti pojat sängyn alta toisen toisensa jälkeen. Lapsi parat heittäytyivät polvilleen pyytäen armoa, mutta he olivat nyt joutuneet maailman julmimman jättiläisen käsiin. Kaukana siitä, että hän olisi säälinyt heitä, päinvastoin hän jo ahmi heitä silmillään ja kehuskeli vaimolleen, mitä herkkupaloja heistä tulisikaan, kun vaimo vielä laittaisi hyvän kastikkeen.
Hän meni hakemaan suuren veitsen, tuli ihan lähelle lapsia ja rupesi teroittamaan veistä pitkää kiveä vastaan, joka oli hänen vasemmassa kädessään. Hän oli jo siepannut käteensä yhden lapsen, kun hänen vaimonsa sanoi:
"Mitä sinä nyt aiot? Eikö sinulla ole tarpeeksi aikaa vielä huomenna?"
"Ole vaiti", sanoi jättiläinen. "Sitä mureampia heistä tulee."
"Mutta sinullahan on vielä niin paljon lihaa", huomautti vaimo, "vasikka, kaksi lammasta ja puolikas sikaa."
"Sinä olet oikeassa", sanoi jättiläinen "Anna heille hyvä illallinen, etteivät laihdu, ja vie heidät levolle."
Kelpo vaimo oli ihastuksissaan ja tarjosi pojille hyvän illallisen, mutta he olivat niin kauhuissaan, etteivät voineet syödä. Jättiläinen taas oli loistavalla tuulella, kun hänellä oli tiedossa niin hyvä kestitys ystävilleen, ja rupesi uudelleen juomaan. Hän joi tusinan ryyppyjä enemmän kuin tavallisesti, niin että hänen päänsä kävi vähän raskaaksi ja hänen oli pakko mennä levolle.
Jättiläisellä oli seitsemän tytärtä, jotka olivat vielä lapsia. Näillä pienillä jättiläistytöillä oli kaikilla hyvin heleä iho, sillä he söivät tuoretta lihaa niinkuin isäkin, mutta heillä oli pienet, harmaat, vallan pyöreät silmät, käyrä nenä ja peräti iso suu, jossa hampaat olivat pitkät ja hyvin terävät ja hyvin kaukana toisistaan. He eivät vielä olleet varsin pahoja, mutta heistä kyllä lupasi tulla, sillä he pureskelivat jo pieniä lapsia ja imivät verta.
Heidät oli pantu levolle varhain, ja he nukkuivat kaikki seitsemän suuressa sängyssä. Jokaisella oli kultakruunu päässä. Samassa huoneessa oli toinen samankokoinen sänky, ja tähän pani jättiläisen vaimo nuo seitsemän pientä poikaa nukkumaan. Sitten hän itse meni levolle miehensä viereen.
Peukaloinen oli nähnyt että jättiläisen tyttärillä oli kultakruunut päässä. Hän pelkäsi jättiläisen vielä katuvan, kun ei ollut tappanut poikia heti illalla, ja niinpä hän nousi keskellä yötä, otti veljiltään ja itseltään lakit päästä ja pani ne ihan hiljaa jättiläistyttöjen päähän, joilta hän oli ottanut kruunut pois. Kruunut hän pani veljiensä päähän ja omaansa, jotta jättiläinen luulisi heitä tyttärikseen ja tyttäriään pojiksi, jotka hän tahtoi tappaa.
Kävikin aivan niin kuin hän oli ajatellut. Jättiläinen heräsi keskiyön aikaan ja rupesi katumaan, että oli lykännyt huomiseen, mitä olisi voinut toimittaa jo illalla. Hän nousi kiivaasti vuoteeltaan ja otti suuren puukkonsa.
"Käykäämme katsomassa", sanoi hän, "kuinka pikku veitikkamme jaksavat. Nyt ei lykätä toiseen kertaan."
Hän nousi haparoiden tytärtensä huoneeseen ja lähestyi sänkyä, jossa pojat makasivat. Kaikki nukkuivat paitsi Peukaloinen, jota pelotti kauheasti, kun jättiläinen kädellään tunnusteli hänen päätään niinkuin hän oli tunnustellut veljienkin päätä. Jättiläinen tunsi kultakruunut ja sanoi:
"Jopa aioin tehdä kauniin tekosen. Huomaan kyllä, että join liikaa eilen illalla."
Sitten hän meni tytärtensä sängylle ja sai käsiinsä poikien pienet lakit.
"Ahaa", sanoi hän, "tässä ovat poikasemme. Nyt reippaasti työhön!"
Ja hän katkaisi yhteen menoon kaulan seitsemältä tyttäreltään.
Erittäin tyytyväisenä tekoonsa meni hän takaisin sänkyyn.
Heti kun Peukaloinen kuuli jättiläisen kuorsaavan, herätti hän veljensä ja käski heitä vikkelästi pukeutumaan ja seuraamaan häntä. He laskeutuivat hiljaa puutarhaan ja hyppäsivät muurien yli. He juoksivat melkein koko yön, vapisten kaiken aikaa, tietämättä minne menivät.
Herättyään aamulla sanoi jättiläinen vaimolleen:
"Meneppäs laittamaan valmiiksi nuo eilisiltaiset pikku vekkulit."
Vaimo kovin hämmästyi miehensä hyvyyttä, sillä hän ei ollenkaan aavistanut, millä tavoin jättiläinen tarkoitti että hänen piti laittaa valmiiksi pojat. Hän luuli vain, että mies käski häntä pukemaan heidät. Hän meni huoneeseen ja kauhistui kovin, kun näki tyttärensä verissään, kaulat katkaistuina.
Ensi työkseen hän pyörtyi, sillä se on ainoa, mitä melkein kaikki naiset voivat tehdä tämäntapaisissa kohtauksissa. Jättiläinen pelkäsi, että vaimo olisi liian hidas työssä, joka oli hänelle uskottu, ja meni auttamaan häntä. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin vaimo nähdessään tämän kauhean näyn.
"Ah", huusi hän, "mitä olen tehnyt? He saavat sen minulle maksaa, nuo onnettomat, ja heti paikalla."
Hän viskasi ruukullisen vettä vaimonsa kasvoihin, jotta tämä virkoaisi ja sanoi:
"Anna minulle heti seitsemän peninkulman saappaani, minä menen ottamaan heidät kiinni."
Hän lähti matkaan, ja juostuaan kaikkiin suuntiin hän vihdoin joutui tielle, jolla lapsi parat kulkivat, vain sadan askeleen päässä isänsä tuvalta. He näkivät jättiläisen, joka hyppäsi vuorelta vuorelle ja astui virtojen yli yhtä helposti kuin pienien purojen. Peukaloinen näki vuorenonkalon lähellä paikkaa, jossa he olivat, ja piilotti veljensä sinne. Itse hän meni perässä, mutta piti koko ajan silmällä jättiläisen liikkeitä. Jättiläinen oli jo hyvin väsynyt pitkästä, hyödyttömästä matkastaan, sillä seitsemän peninkulman saappaat rasittavat aika tavalla, ja tahtoi levähtää. Hän istahti sattumalta kalliolle, jonka onkalossa pojat olivat piilossa.
Koska jättiläinen oli lopen uupunut, nukahti hän levättyään hetkisen, ja alkoi kuorsata niin hirvittävästi, että lapsi parat olivat yhtä peloissaan kuin sinä iltana, jolloin jättiläinen oli heilutellut suurta puukkoaan katkaistakseen heidän kaulansa.
Peukaloinen oli rohkeampi. Hän käski veljiään juoksemaan nopeasti kotiin sillä aikaa kun jättiläinen nukkui noin sikeästi. Hänen tähtensä heidän ei tarvitsisi olla huolissaan. Veljet seurasivat hänen neuvoaan ja pääsivät pian kotiin.
Peukaloinen lähestyi jättiläistä ja veti häneltä hyvin hiljaa saappaat jalasta. Sitten hän pani ne omaan jalkaansa. Saappaat olivat hyvin suuret ja hyvin leveät, mutta koska ne olivat noidutut, oli niillä kyky kasvaa ja kutistua kokoon sen jalan mukaan, mihin ne kulloinkin pantiin. Nytkin ne sopivat Peukaloiselle ihan yhtä hyvin kuin jos ne olisi tehty häntä varten.
Peukaloinen meni suoraa päätä jättiläisen taloon, jossa jättiläisen vaimo itki surmattuja tyttäriään.
"Teidän miehenne", sanoi Peukaloinen, "on suuressa vaarassa. Hän on joutunut rosvojen vangiksi, ja nämä ovat luvanneet tappaa hänet, jollei hän anna heille kaikkea kultaansa ja hopeaansa. Juuri samassa hetkessä, jolloin tikari väikkyi hänen kurkkunsa edessä, hän huomasi minut ja pyysi minua tuomaan teille sanan hänen onnettomuudestaan. Hän käski teitä antamaan minulle kaikki rahansa, pidättämättä mitään, sillä muuten he tappavat hänet armotta. Koska asialla on kova kiire, tahtoi hän minua ottamaan nämä hänen seitsemän peninkulman saappaansa, jotta pääsisin nopeammin juoksemaan ja myöskin jotta te uskoisitte, etten ole petturi."
Kunnon vaimo pelästyi kovin ja antoi Peukaloiselle paikalla kaikki mitä hänellä oli, sillä jättiläinen oli hyvä aviomies, vaikka hän söikin pieniä lapsia. Peukaloinen sai siis haltuunsa kaikki jättiläisen rikkaudet ja palasi isänsä tupaan, missä hänet otettiin vastaan suurella ilolla.
On paljon ihmisiä, jotka eivät ole yhtä mieltä tästä viime seikasta ja jotka väittävät, että Peukaloinen ei varastanut jättiläisen rahoja. Siitä ei Peukaloisella ollut vähääkään paha omatunto, että hän otti jättiläiseltä seitsemän peninkulman saappaat, joita tämä käytti vain ottaakseen kiinni pieniä lapsia. Nämä ihmiset väittävät kuulleensa asian hyvin luotettavalta taholta, he ovat vieläpä olleet vieraina puunhakkaajan luona. He vakuuttavat, että Peukaloinen, pantuaan jättiläisen saappaat jalkaansa, lähti kuninkaan hoviin, jossa hän tiesi oltavan hyvin huolestuneita sotajoukosta, joka oli kahdensadan peninkulman päässä, keskellä tuimaa taistelua. Peukaloisen sanotaan menneen kuninkaan puheille ja tarjoutuneen tuomaan tietoja sotajoukosta ennen iltaa. Kuningas lupasi hänelle suuren rahasumman, jos hän sen tekisi. Peukaloinen toi tietoja sotajoukosta ennen iltaa, ja tultuaan tämän ensimmäisen retken kautta tunnetuksi hän ansaitsi mitä ikinä tahtoi. Kuningas maksoi hänelle runsaan palkan käskyjen viemisestä rintamalle, ja äärettömät määrät naisia antoivat hänelle mitä hän vain tahtoi, kun hän välitti tietoja heidän sulhasistaan. Tämä olikin hänen paras tulolähteensä.
Oli myöskin muutamia rouvia, jotka lähettivät hänen mukanaan kirjeitä miehilleen, mutta he maksoivat huonosti, ja tämä loimi tuotti yleensä niin vähän ettei hän viitsinyt edes merkitä muistiin näitä tulojaan.
Oltuaan jonkun aikaa pikalähetin toimessa ja koottuaan paljon rahaa Peukaloinen palasi kotiinsa, jossa hänen tulonsa herätti kuvaamatonta iloa. Hän hankki hyvän aseman koko perheelleen. Isälleen ja veljilleen hän osti hiljattain perustettuja virkoja ja pani heidät kaikki hyvään alkuun. Omankin talonsa hän hoiti erittäin hyvin.
Opetus.
Kas lapsiparvi kaunis, pulskea se vasta omistaa on mieluisa, ja siinä näyttämistä muille on. Vaan yks jos pieni on ja voimaton ja harvapuheinen, hän pilkkaa saa, muut ylenkatsein raukkaa ahdistaa. Ja usein juuri moinen pieni mies se koko perheen onnen luoda ties.