METSÄN NUKKUVA PRINSESSA.
Oli kerran kuningas ja kuningatar, jotka olivat kovin suruissaan, kun heillä ei ollut lapsia, niin suruissaan kuin vain olla voi. He matkustivat kaikkiin maailman kylpypaikkoihin, tekivät pyhiinvaellusmatkoja ja hurskaita lupauksia, mutta mikään ei näyttänyt auttavan. Vihdoin he kuitenkin saivat pienen tytön.
Ristiäiset olivat komeat, ja pienelle prinsessalle pyydettiin kummiksi maan kaikki haltiattaret. Heitä oli seitsemän. Jokainen heistä oli antava prinsessalle kummilahjan, niinkuin haltiatarten tapa oli siihen aikaan, ja sillä tavoin toivottiin prinsessan saavan kaikki hyvät ominaisuudet.
Ristiäisjuhlallisuuksien jälkeen palasi koko seurue kuninkaan palatsiin, jossa haltiattarille tarjottiin juhlapäivällinen. Jokaisen eteen pantiin hienon hienot lautaset ja kultainen lipas, jossa oli lusikka, veitsi ja haarukka puhtainta kultaa, koristettu timanteilla ja rubiineilla. Mutta juuri kun aiottiin asettua pöytään, tuli linnaan eräs vanha haltiatar, jota ei ollut kutsuttu, koska hän ei yli viiteenkymmeneen vuoteen ollut poistunut tornistaan, ja kaikki luulivat että hän oli kuollut tai lumottu.
Kuningas käski kattaa hänellekin, mutta hänelle ei voitu antaa kultalipasta niinkuin toisille, koska niitä oli valmistettu vain seitsemän seitsemää haltiatarta varten. Vanhus luuli, että häntä halveksittiin, ja mumisi uhkauksia hampaittensa välistä.
Eräs nuori haltiatar, joka istui hänen lähellään, kuuli uhkaukset ja pelkäsi hänen voivan antaa jonkun ikävän lahjan prinsessalle. Sitä varten hän heti aterian loputtua piiloutui oviverhon taakse saadakseen puhua viimeisenä ja korjata, mikäli mahdollista, vanhuksen aiheuttaman vahingon.
Sitten rupesivat haltiattaret antamaan lahjoja prinsessalle. Nuorin antoi hänelle sellaisen lahjan, että hänestä tulisi maailman kaunein nainen, lähinnä nuorin, että hänestä tulisi viisas kuin enkeli, kolmas, että hän olisi ihmeen suloinen ja viehättävä kaikissa teoissaan, neljäs, että hän oppisi tanssimaan verrattoman hyvin, viides, että hän laulaisi kuin satakieli, kuudes, että hän soittaisi kaikenlaisia soittokoneita paremmin kuin kukaan muu. Kun vanhan haltiattaren vuoro tuli, huojutti hän päätään — pikemmin ylenkatseesta kuin korkean ikänsä tähden — ja sanoi että prinsessa haavoittaisi kätensä värttinään ja kuolisi.
Tuo kauhea lahja värisytti koko seuruetta, eikä ollut ketään, joka ei olisi itkenyt. Silloin astui nuori hengetär esiin verhon takaa ja sanoi kirkkaalla äänellä:
"Rauhoittukaa, kuningas ja kuningatar, tyttärenne ei kuole. Tosin en kykene kokonaan tekemään tyhjäksi vanhuksen ennustusta: prinsessa haavoittaa kätensä värttinään, mutta hän ei kuole, vaan vaipuu syvään uneen, joka kestää sata vuotta. Tämän ajan kuluttua tulee kuninkaan poika herättämään hänet."
Kuningas koetti välttää vanhuksen ennustamaa onnettomuutta ja antoi kuuluttaa, ettei kenelläkään, kuolemanrangaistuksen uhalla, ollut lupa kehrätä värttinällä eikä pitää värttinää kotonaan.
Viidentoista tai kuudentoista vuoden kuluttua tapahtui kerran, kun kuningas ja kuningatar olivat eräällä huvilinnallaan, että prinsessa lähti retkelle kautta koko linnan, juoksi huoneesta huoneeseen ja nousi aina torniin saakka, pieneen komeroon, jossa vanha nainen kehräsi värttinällä. Tämä kunnon muori ei ollut kuullut puhuttavankaan kuninkaan kiellosta.
"Mitä teette, muoriseni?" kysyi prinsessa.
"Minä kehrään, kaunis lapsi", vastasi vanhus, joka ei tuntenut prinsessaa.
"Voi kuinka se näyttää kauniilta", sanoi prinsessa. "Kuinka sitä tehdään? Antakaa minun koettaa, osaisinko tehdä samoin."
Tuskin hän oli ottanut värttinän käteensä, kun hän jo haavoitti kätensä, sillä hän oli liian vilkas ja vähän kömpelö, ja sitäpaitsi haltiatarten tuomio oli niin määrännyt. Hän kaatui taintuneena maahan.
Kunnon vanhus hätääntyi ja huusi apua. Ihmisiä tuli joka taholta, prinsessan kasvoille kaadettiin vettä, hänen vaatteensa avattiin, hänen käsiään taputettiin, hänen ohimoitaan hierottiin Unkarin pyhän Elisabetin vedellä, mutta mikään ei saanut häntä toipumaan.
Silloin kuningas, joka hälinän kuullessaan oli noussut torniin, muisti haltiatarten ennustusta. Hän arveli että tämä tapahtui, koska haltiattaret olivat sanoneet että se tapahtuisi, ja hän antoi viedä prinsessan kauneimpaan huoneeseen koko linnassa, kullalla ja hopealla kirjaillulle vuoteelle.
Prinsessaa olisi voinut luulla enkeliksi, niin kaunis hän oli, sillä taintumus ei ollut vähentänyt hänen ihonsa raikkautta. Posket olivat punaiset, huulet kuin korallia. Silmät vain olivat kiinni, mutta hän hengitti aivan hiljaa, ja siitä huomasi että hän ei ollut kuollut.
Hyvä haltiatar, joka oli pelastanut prinsessan hengen tuomitessaan hänet nukkumaan sata vuotta, oli kuningas Mataquinin valtakunnassa, kahdentoista tuhannen peninkulman päässä, kun prinsessan onnettomuus tapahtui. Mutta hänelle toi viipymättä tiedon eräs pieni kääpiö, jolla oli seitsemän peninkulman saappaat, nimittäin sellaiset, joilla pääsee seitsemän peninkulmaa yhdellä askeleella. Haltiatar lähti matkaan paikalla ja saapui perille tunnissa, ajaen tulisissa vaunuissa lohikäärmeitten vetämänä.
Kuningas meni tarjoamaan hänelle kätensä, kun hän astui vaunuista alas. Haltiatar hyväksyi kaiken, mitä kuningas oli tehnyt, mutta koska hän oli hyvin selvänäköinen, ajatteli hän että prinsessan herätessään olisi hyvin vaikea tulla yksin toimeen suuressa linnassa, ja niinpä hän keksi seuraavan keinon.
Hän kosketti taikasauvallaan kaikkia, jotka olivat linnassa (paitsi kuningasta ja kuningatarta), kotiopettajia, hovinaisia, kamarineitoja, aatelismiehiä, upseereja, hovimestareita, kokkeja, kyökkipoikia, lähettejä, vahtisotilaita, ovenvartijoita, hovipoikia ja käskyläisiä, hän kosketti myöskin hevosia talleissa ja tallirenkejä, karjapihan suuria koiria ja prinsessan pientä sylikoiraa, joka makasi hänen vuoteellaan. Kohta kun hän oli koskettanut heitä, nukkuivat he kaikki herätäkseen vasta samalla kertaa kuin prinsessakin ja ollakseen tarpeen tullen valmiit palvelemaan häntä. Paistin vartaatkin, jotka olivat tulella täynnä peltokanoja ja fasaaneita, nukkuivat, ja tuli nukkui. Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä — haltiattaret eivät tarvitse pitkiä aikoja toimiinsa.
Sitten kuningas ja kuningatar suutelivat rakasta lastaan ilman että hän heräsi, poistuivat linnasta ja antoivat kuulutuksen, jossa kiellettiin ketään lähestymästä paikkaa. Kielto oli tarpeeton, sillä neljännestunnissa kasvoi koko puiston ympärille tiheä seinä suuria ja pieniä puita, köynnöksiä ja orjantappuroita, jotka kietoutuivat toisiinsa niin ettei yksikään ihminen eikä eläin voinut päästä läpi. Kohta ei näkynyt enää muuta kuin tornien huiput ja nekin hyvin kaukaa. Oli ilmeistä että haltiattarella oli tässäkin osuutensa, hän nimittäin tahtoi että prinsessa nukkuessaan saisi olla täysin turvassa uteliailta.
Sadan vuoden kuluttua hallitsi maassa kuningas, joka oli toista sukua kuin nukkuva prinsessa. Hänen poikansa joutui kerran metsästysretkellä näille tienoille ja kysyi, mitä nuo tornit olivat, jotka kohosivat suuren, tiheän metsän keskeltä. Jokainen vastasi hänelle niinkuin oli kuullut sanottavan. Toiset tiesivät että siellä oli vanha linna, jossa kummitteli, toiset, että kaikki seudun noidat viettivät siellä kemujaan. Yleisin mielipide oli, että siellä asui jättiläinen ja että hän vei sinne kaikki lapset, jotka sai kiinni, voidakseen syödä heidät rauhassa. Kukaan ei voinut seurata häntä sinne, sillä hänellä yksin muka oli taito tunkeutua metsän läpi.
Prinssi ei tietänyt mitä hänen piti sanoa, kun eräs vanha talonpoika puuttui puheeseen ja sanoi:
"Armollinen prinssi, yli viisikymmentä vuotta sitten kuulin isäni sanovan että siellä linnassa on prinsessa, kaunein mitä koskaan on nähty, ja että hänen pitää nukkua sata vuotta, kunnes kuninkaan poika, jolle hän on määrätty, tulee herättämään hänet."
Nuori prinssi vallan syttyi tuleen tästä puheesta. Hän uskoi voivansa ilman muuta saattaa päätökseen näin ihanan seikkailun, ja rakkauden ja kunnianhimon yllyttämänä hän päätti heti mennä katsomaan, kuinka asia oli. Tuskin hän oli tullut metsään, kun kaikki nuo suuret puut, köynnökset ja orjantappurat itsestään väistyivät, jotta hän pääsisi kulkemaan. Hän meni linnaa kohti, jonka hän näki erään pitkän käytävän päässä, ja häntä ihmetytti aika tavalla, kun hän näki ettei kukaan muu ihminen voinut seurata häntä, sillä puut olivat taas kietoutuneet toisiinsa heti kun hän oli kulkenut läpi. Hän jatkoi matkaansa, sillä nuori ja rakastunut prinssi on aina urhoollinen. Hän tuli suurelle pihalle, joka ensi näkemältä oli saada hänen verensä hyytymään. Kuoleman hiljaisuus vallitsi kaikkialla, pitkin pihaa makasi ihmisten ja eläinten ruumiita, jotka näyttivät kuolleilta. Ovenvartijain turpeista nenistä ja punaisista kasvoista hän kuitenkin pian huomasi että he vain nukkuivat, ja haarikat, joissa vielä oli muutama pisara viiniä, osoittivat kyllin selvästi että he olivat nukahtaneet kesken juomisen.
Prinssi meni suuren marmoripihan poikki ja nousi portaita, tuli vahtisotilaitten saliin, missä miehet seisoivat rivissä, pyssy olalla, ja kuorsasivat kilpaa. Hän kulki monen huoneen läpi, joissa nukkui joukottain aatelisherroja ja naisia, mikä seisaallaan, mikä istuallaan. Sitten hän tuli kokonaan kultaiseen huoneeseen ja näki vuoteella, jonka verhot oli vedetty joka taholta auki, kauneimman ilmestyksen mitä koskaan on nähty: siinä nukkui prinsessa, noin viisi- tai kuusitoistavuotias, jonka kauneuden säteilyssä oli jotakin ihmeen kirkasta, kuin jumalaista. Prinssi lähestyi ihaillen ja vapisten ja laskeutui polvilleen hänen viereensä.
Koska hetki oli tullut ja lumous päättynyt, heräsi prinsessa. Hän katsoi prinssiin hellemmin kuin näin ensi näkemältä tuntui sopivankaan ja sanoi:
"Tekö se olette, prinssini? Kylläpä teitä sai odottaa kauan."
Prinssi hurmaantui näistä sanoista ja vielä enemmän tavasta, jolla prinsessa ne lausui, eikä tietänyt miten ilmaista iloaan ja kiitollisuuttaan. Hän vakuutti rakastavansa prinsessaa enemmän kuin omaa itseään. Hänen puheensa oli kankeata, mutta se miellytti prinsessaa sitä enemmän, sillä mitä vähemmän sanoja, sitä enemmän rakkautta. Prinssi oli enemmän hämillään kuin prinsessa, ja sehän ei ollut ihmekään. Olihan prinsessalla ollut aikaa uneksia, mitä hän sanoisi prinssille, sillä onhan todennäköistä, vaikkei satu sitä mainitsekaan, että hyvä haltiatar niin pitkän nukkumisen ajaksi oli hankkinut hänelle mieluisain unten ilon. Neljä tuntia he puhelivat keskenään eivätkä vielä ehtineet sanoa puoliakaan, mitä heillä oli sanottavaa toisilleen.
Sillävälin oli prinsessan mukana herännyt koko palatsi, jokainen ajatteli tehtäväänsä, ja koska muut eivät olleet rakastuneita, olivat he kuolla nälkään. Ylihovirouva, jolla oli kiire niinkuin muillakin, tuli kärsimättömäksi ja sanoi äänekkäästi prinsessalle että paisti oli pöydässä. Prinssi auttoi prinsessaa nousemaan, tämä oli täysissä vaatteissa, ja suuremmoisen hieno hänen pukunsa olikin, mutta prinssi ei huolinut sanoa hänelle että hän oli puettu isoäidin aikaiseen pukuun ja että hänellä oli vanhanaikainen röyhelökaulus. Se vain kaunisti prinsessaa.
He siirtyivät peilisalonkiin ja söivät illallista, jota prinsessan upseerit tarjosivat. Viulut ja oboet soittivat vanhoja kappaleita, jotka olivat hienon hienoja, vaikka niitä ei ollut soitettu sataan vuoteen. Illallisen jälkeen, jotta ei menetettäisi aikaa, vihki hovipappi heidät linnankappelissa, ja ylihovirouva veti verhon kiinni.
He nukkuivat vähän, sillä prinsessa ei ollut juuri unen tarpeessa, ja prinssi jätti hänet aamun koitteessa palatakseen kaupunkiin, missä hänen isänsä mahtoi jo olla levoton hänen tähtensä.
Prinssi kertoi isälleen eksyneensä metsästysretkellä ja viettäneensä yötä sysimiehen luona, joka oli antanut hänelle ruuaksi mustaa leipää ja juustoa. Kuningas, joka oli kunnon mies, uskoi häntä, mutta kuningatar ei ollut yhtä varma asiasta, ja nähdessään poikansa lähtevän metsästysretkelle melkein joka päivä ja keksivän aina tekosyitä, millä selittää parin kolmen yön poissaoloa, alkoi kuningatar uskoa että pojalla oli jokin rakkausjuttu tekeillä. Yli kaksi vuotta viettivät prinssi ja prinsessa tällä tavoin ja saivat kaksi lasta, joista ensimmäinen, tyttö, sai nimen Aamurusko ja toinen, poika, nimen Päivä, koska hän oli vielä kauniimpi kuin sisar.
Päästäkseen salaisuuden perille sanoi kuningatar usein pojalleen, että elämässä pitää toki malttaa mielensä. Mutta prinssi ei uskaltanut uskoa hänelle salaisuuttaan, sillä hän pelkäsi äitiään, vaikka rakastikin häntä. Kuningatar nimittäin oli jättiläisten heimoa, ja kuningas oli ottanut hänet vaimokseen vain siksi, että hän oli niin rikas. Hovissa kuiskailtiin sellaistakin, että kuningattarella oli jättiläisten taipumuksia ja että kun hän näki pieniä lapsia, oli hänen kovin vaikea olla hyökkäämättä heidän kimppuunsa. Siksi ei prinssi uskaltanut hiiskua mitään.
Mutta kun kuningas kahden vuoden päästä kuoli ja prinssistä tuli hallitsija, ilmoitti hän julkisesti avioliitostaan ja meni suurin juhlallisuuksin noutamaan vaimoaan, kuningatarta, linnaan. He saapuivat loistavin menoin pääkaupunkiin, ja nuori kuningatar otti paikkansa hovissa.
Jonkun ajan kuluttua kuningas lähti sotaan naapuriansa, keisari Cantalabuttea vastaan. Hän jätti hallituksen äidilleen, leskikuningattarelle, ja uskoi hänen haltuunsa erityisesti vaimonsa ja lapsensa.
Kuninkaan piti viipyä poissa koko kesä. Heti hänen lähdettyään lähetti leskikuningatar miniänsä lapsineen erääseen maataloon keskellä metsiä, voidakseen helpommin toteuttaa hirveän aikeensa. Hän meni maataloon parin päivän päästä itse ja sanoi eräänä iltana hovimestarille:
"Huomenna tahdon päivälliseksi pikku Aamuruskon."
"Oi, teidän majesteettinne", sanoi hovimestari.
"Minä tahdon", sanoi kuningatar, ja hänen äänensä värisi niinkuin ainakin jättiläisnaisen, joka haluaa tuoretta lihaa. "Minä tahdon syödä hänet hyvän kastikkeen kera."
Miesparka, joka näki, että ihmissyöjän kanssa ei ollut leikittelemistä, otti ison veitsensä ja meni pienen Aamuruskon huoneeseen. Pikku prinsessa, joka silloin oli nelivuotias, tuli hypellen häntä vastaan ja heittäytyi hänen kaulaansa nauraen ja pyytäen karamellia. Mies alkoi itkeä, ja veitsi putosi hänen kädestään. Hän meni karjapihalle, otti sieltä pienen karitsan ja valmisti siihen niin hyvän kastikkeen, että leskikuningatar vakuutti sen olleen parasta mitä hän koskaan oli syönyt.
Mies oli samalla ottanut mukaansa pienen Aamuruskon ja antanut hänet vaimolleen, joka piilotti lapsen asuntoonsa karjapihan perällä.
Viikon päästä sanoi ilkeä kuningatar taaskin hovimestarilleen:
"Minä tahdon syödä illallisekseni pikku Päivän."
Mies ei vastannut mitään, sillä hän oli päättänyt tälläkin kerralla pettää kuningattaren.
Hän meni hakemaan pikku Päivää, joka sillä hetkellä taisteli leikkimiekalla suurta apinaa vastaan. Hän oli silloin vain kolmivuotias.
Hovimestari vei hänetkin vaimolleen, joka piilotti hänet samaan paikkaan kuin pikku Aamuruskon. Pikku Päivän sijasta hän tarjosi leskikuningattarelle pienen, hyvin makean vuonan, joka ihmissyöjän mielestä maistui ihastuttavan hyvältä.
Tähän asti oli kaikki käynyt erittäin hyvin, mutta eräänä iltana sanoi paha kuningatar hovimestarille:
"Minä tahdon syödä kuningattaren saman kastikkeen kera kuin hänen lapsensakin."
Silloin hovimestari parka ei uskonut voivansa enää pettää häntä. Nuori kuningatar oli yli kaksikymmenvuotias, lukuunottamatta sataa vuotta, jotka hän oli nukkunut. Hänen ihonsa oli vähän sitkeä, vaikkakin kaunis ja valkea, ja karjapihalta oli vaikea löytää yhtä sitkeätä eläintä.
Hän päätti oman henkensä pelastukseksi surmata nuoren kuningattaren ja lähti hänen luokseen aikoen tällä kertaa tehdä asiasta toden. Hän koetti yllyttää itsensä raivoon ja meni tikari kädessä nuoren kuningattaren huoneeseen. Hän ei kuitenkaan aikonut yllättää kuningatarta, vaan ilmoitti hänelle hyvin kunnioittavasti leskikuningattaren määräyksen.
"Tehkää mitä tahdotte", sanoi nuori kuningatar ojentaen hänelle kaulansa. "Täyttäkää määräys, jonka olette saanut. Minä pääsen lasteni luo, lapsi parkojeni, joita rakastin niin hellästi."
Hän nimittäin uskoi että lapset olivat kuolleet, koska heidät oli viety pois sanomatta hänelle mitään.
"Ei, ei, Teidän Majesteettinne", vastasi hovimestari parka vallan heltyneenä, "teidän ei tarvitse kuolla, ja pääsette kuitenkin lastenne luo. Te saatte nähdä heidät minun talossani, jonne olen piilottanut heidät, ja minä petän kuningattaren vielä kerran."
Hän vei kuningattaren heti kotiinsa ja jätti hänet syleilemään lapsiaan ja itkemään heidän kanssaan. Itse hän meni valmistamaan hirvipaistin, jonka leskikuningatar söi illallisekseen yhtä hyvällä ruokahalulla kuin jos se olisi ollut hänen miniänsä.
Ilkeä kuningatar oli hyvin tyytyväinen julmuuteensa ja valmistui sanomaan kuninkaalle hänen palatessaan, että raivoisat sudet olivat syöneet hänen vaimonsa ja lapsensa.
Eräänä iltana kun leskikuningatar tapansa mukaan käveli linnan karjapihalla hengittämässä tuoreen lihan tuoksua, kuuli hän eräästä kellarihuoneesta pikku Päivän äänen. Poika itki, sillä äiti tahtoi antaa hänelle vitsaa, koska hän oli ollut häijy. Hän kuuli myöskin pikku Aamuruskon pyytävän anteeksi veljensä puolesta.
Tuo ilkiö tunsi kuningattaren ja hänen lastensa äänet ja raivostui huomatessaan että hänet oli petetty.
Seuraavana aamuna käski hän hirmuisella äänellä, joka sai koko maailman vapisemaan, tuomaan keskelle linnan pihaa suuren vesialtaan, joka pantiin täyteen kyitä, konnia, liskoja ja käärmeitä. Sinne oli heitettävä nuori kuningatar ja hänen lapsensa, hovimestari, hänen vaimonsa ja palvelijansa, ja heidät piti tuoda hänen eteensä kädet sidottuina selän taakse.
Siinä he jo olivat, ja heidät aiottiin juuri heittää altaaseen, kun kuningas, jota ei vielä odotettu, ratsasti pihaan. Hän oli palannut lyhintä tietä, ja hän kysyi ihmeissään, mitä tämä hirveä näky merkitsi. Kukaan ei uskaltanut vastata hänelle. Ihmissyöjä-kuningatar heittäytyi raivostuneena itse suinpäin altaaseen, ja nuo ilkeät eläimet, jotka hän oli antanut panna sinne, söivät hänet suuhunsa silmänräpäyksessä. Kuningas oli suruissaan, olihan leskikuningatar sentään hänen äitinsä. Mutta hän löysi pian lohdutuksen suloisen vaimonsa ja lastensa seurassa.
Opetus.
Kai puolisoa oivaa, pulskeaa voi jonkun aikaa tyynnä odottaa. Vaan sata vuotta varro nukkuen jos taidat, nykyajan tyttönen!
Sen opetuksen satu meille suo: kai joskus odotuskin prinssin tuo.