AASINNAHKA.
Oli kerran kuningas, joka oli niin mahtava, niin rakas alamaisilleen ja niin suuressa kunniassa naapuriensa ja liittolaistensa kesken, että häntä voitiin sanoa onnellisimmaksi kaikista hallitsijoista. Hänen onnensa oli sitäkin suurempi, kun hän oli puolisokseen valinnut prinsessan, joka oli yhtä kaunis kuin hyvä, ja tämä onnellinen pari eli täydellisessä sopusoinnussa keskenään. Heidän siveästä liitostaan syntyi tytär, joka oli niin viehättävä ja suloinen, että he eivät kaivanneet useampia lapsia.
Kuninkaan linnassa vallitsi loisto, rikkaus ja hieno aisti, ministerit olivat viisaita ja taitavia, hoviherrat hyviä ja herraansa kiintyneitä, palvelusväki uskollista ja ahkeraa. Avarat tallit olivat täynnä maailman kauneimpia hevosia, joilla oli selässä rikkaat loimet, mutta sepäs vasta ihmetytti muukalaisia, jotka kävivät katsomassa talleja, että näkyväisimmällä paikalla seisoi aasi levitellen pitkiä korviaan. Tämän huomattavan ja erikoisen paikan oli kuningas antanut aasille täydellä syyllä eikä minkään oikun johdosta. Tuo harvinainen eläin ansaitsi tämän kunnianosoituksen, sillä luonto oli muodostanut sen niin omituisesti, että sen pilttuussa joka aamu lian asemasta oli yllin kyllin kauniita, kaikenarvoisia kulta- ja hopearahoja, jotka koottiin sen herättyä.
Sitten, koska kohtalon vaihtelut koskevat yhtä hyvin kuninkaita kuin alamaisia ja koska onneen aina sekaantuu onnettomuuttakin, näki taivas hyväksi että kuningatar äkkiä sairastui ankaraan tautiin, johon lääkärien tiede ja taitavuus ei keksinyt mitään parannuskeinoa. Kaikkialla vallitsi suru. Kuningas, joka hellästi rakasti puolisoaan huolimatta tuosta kuuluisasta sananlaskusta, joka sanoo avioliittoa rakkauden haudaksi, suri hillittömästi, teki hehkuvia lupauksia valtakunnan kaikissa temppeleissä, oli valmis uhraamaan oman elämänsä rakkaan puolison pelastukseksi. Mutta turhaan huudettiin avuksi sekä jumalia että haltiattaria.
Kun kuningatar tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, sanoi hän miehelleen, joka kylpi kyynelissä:
"Sallikaa minun ennen kuolemaani vaatia teiltä erästä asiaa: jos nimittäin haluaisitte mennä uusiin naimisiin…" Tässä kuningas alkoi nyyhkyttää surkeasti, tarttui vaimonsa käsiin, kostutti niitä kyynelillään ja vakuutti että oli tarpeetonta puhua toisesta avioliitosta.
"Ei, ei, rakas kuningattareni", sanoi hän vihdoin, "puhukaa pikemmin siitä että seuraan teitä pian."
"Valtion", jatkoi kuningatar lujasti, mikä vielä enensi kuninkaan surua, "valtion tulee ajatella kruunun perimystä, ja koska minä olen lahjoittanut teille vain yhden tyttären, on sillä oikeus vaatia teiltä poikia, jotka ovat kaltaisianne. Mutta minä pyydän teitä hartaasti, kaiken sen rakkauden nimessä, jota olette tuntenut minua kohtaan, että suostutte alamaistenne pyyntöihin vasta sitten kun olette löytänyt prinsessan, joka on kauniimpi kuin minä. Vannokaa se minulle, niin kuolen tyytyväisenä."
Saattaa ajatella että kuningatar, joka ei ollut kokonaan vailla itserakkautta, vaati kuninkaalta tämän valan, koska hän ei uskonut että maailmassa olisi toista hänen vertaistaan naista. Hän luuli nyt voivansa olla varma siitä että kuningas ei menisi toisiin naimisiin.
Sitten hän kuoli. Koskaan ei mies ole surrut niin kiihkeästi: itkua ja nyyhkytystä yöt ja päivät, siinä lesken niukka lohdutus yksinäisyydessään.
Suuret surut eivät ole kestäviä. Valtakunnan mahtavimmat miehet kokoontuivat neuvotteluun ja tulivat yhtenä miehenä pyytämään kuningasta menemään uusiin naimisiin. Ensi kertaa kuultuna ehdotus tuntui kuninkaasta kovalta ja sai hänet taaskin vuodattamaan kyyneleitä. Hän vetosi kuningattarelle tekemäänsä valaan ja kehotti neuvosherroja koettamaan, voisivatko he mistään löytää prinsessan, joka olisi kauniimpi kuin hänen vaimovainajansa. Kuningas itse uskoi sitä mahdottomaksi.
Mutta neuvosherrat pitivät sellaista lupausta lapsellisuutena ja sanoivat että kauneus merkitsee vähän, jos kuningatar vain on kunnon nainen ja kelpaa äidiksi. Valtion rauhan ja turvallisuuden vuoksi tarvittiin prinssejä. Prinsessalla oli kyllä kaikki ominaisuudet, joita suuri kuningatar tarvitsee, mutta hänen puolisokseen oli valittava muukalainen, ja silloin tämä muukalainen joko veisi hänet omaan maahansa tai jäisi hallitsemaan hänen kanssaan, ja silloin heidän lapsensa eivät enää olisi samaa hallitsijahuonetta. Ja jos hallitsija ei enää olisi samanniminen, voisivat naapurikansat ruveta sotimaan heitä vastaan ja tuhota koko kuningaskunnan. Nämä ajatukset tehosivat kuninkaaseen ja hän lupasi miettiä asiaa.
Hän rupesi nyt innokkaasti etsimään naimaikäisten prinsessain joukosta sitä, joka voisi sopia hänelle. Hänelle tuotiin joka päivä ihastuttavia kuvia, mutta kukaan ei viehättävyydessä vetänyt vertoja kuningatarvainajalle, eikä kuningas voinut tehdä päätöstään.
Onnettomuudeksi sattui kuningas huomaamaan että prinsessa, hänen tyttärensä, ei ollut ainoastaan kaunis ja ihastuttava, vaan vieläpä voitti kuninkaallisen äitinsä henkevyydessä ja suloudessa. Ja silloin kuninkaan mieleen johtui hullu ajatus ottaa prinsessa puolisokseen, koska tämä yksin voisi päästää hänet valasta.
Kaino ja hyveellinen nuori prinsessa oli pyörtyä kauhusta, kun kuningas teki ehdotuksensa. Hän heittäytyi kuninkaallisen isänsä jalkoihin ja pyysi koko sielunsa voimalla ettei kuningas pakottaisi häntä sellaiseen rikokseen.
Mutta kuningas oli kerta kaikkiaan saanut päähänsä tämän kummallisen ajatuksen. Rauhoittaakseen prinsessan omaatuntoa hän meni kysymään neuvoa vanhalta pakanapapilta, druidilta. Tämä druidi oli vähemmän harras kuin kunnianhimoinen, ja päästäkseen mahtavan kuninkaan uskotuksi hän uhrasi viattoman ja hyvän prinsessan onnen. Hän liehitteli kuningasta niin taitavasti, esitti aiotun rikoksen niin kauniissa valossa että kuningas lopulta uskoi tekevänsä hurskaan teon, jos meni naimisiin tyttärensä kanssa. Tuon katalan miehen puheet olivat kuninkaalle kovin mieleen, hän syleili druidia ja palasi linnaansa entistä itsepäisempänä. Prinsessa sai määräyksen valmistautua tottelemaan kuningasta.
Hätääntynyt nuori prinsessa ei osannut ajatella muuta kuin miten hän pääsisi tapaamaan kummiansa, syreenihaltiatarta. Tätä varten hän lähti samana yönä matkaan somissa pikku vaunuissa, joiden eteen oli valjastettu lammas, joka tunsi kaikki tiet. Hän pääsi onnellisesti perille.
Haltiatar rakasti prinsessaa ja sanoi tietävänsä, minkätähden tämä tuli hänen luokseen. Prinsessan ei kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan, hänellä ei ollut mitään pelättävää, jos hän tarkoin noudattaisi kumminsa neuvoa.
"Olisi hyvin väärin, lapseni, jos menisit naimisiin isäsi kanssa", sanoi haltiatar, "mutta epäilemättä voit säästyä siitä. Sano vain isällesi, että hänen pitäisi täyttää eräs oikkusi, hänen pitäisi lahjoittaa sinulle ilman värinen puku. Niin mahtava kuin hän onkin, ei hän voi siinä onnistua."
Prinsessa kiitti kummiansa ja sanoi heti seuraavana aamuna isälleen niinkuin haltiatar oli neuvonut. Hän ei tulisi antamaan suostumustaan ennenkuin oli saanut ilman värisen puvun.
Kuningas ilostui saamistaan toiveista, kokosi maan taitavimmat ompelijat ja tilasi heiltä tämän puvun uhaten hirttää joka-ainoan, jos he eivät onnistuisi. Niin pitkälle hänen ei tarvinnut mennä, sillä jo toisena päivänä he toivat hänelle tuon niin kiihkeästi halutun puvun. Taivaan sini, jota kultapilvet reunustavat ei ole ihanampi kuin tuo puku, kun se levitettiin prinsessan eteen.
Prinsessa oli onneton eikä tietänyt miten selviytyä asiasta. Kuningas kiirehti päätöstä. Täytyi taaskin kysyä neuvoa kummilta, joka suuresti ihmetteli juonensa epäonnistumista ja neuvoi prinsessaa tällä kertaa pyytämään kuun väristä pukua. Kuningas, joka ei voinut kieltää prinsessalta mitään, lähetti hakemaan taitavimmat ompelijat ja tilasi heiltä kuun värisen puvun niin pontevasti että tilauksen ja suorituksen välillä ei kulunut vuorokauttakaan…
Prinsessa oli ihastuneempi tuohon ihmeen kauniiseen pukuun kuin isänsä huolenpitoon. Jäätyään hovinaistensa ja vanhan hoitajansa seuraan hän antoi surulleen rajattoman vallan.
Syreenihaltiatar, joka tiesi kaiken, tuli hätääntyneen prinsessan avuksi ja sanoi hänelle:
"Jollen vallan pahasti erehdy, luulen että jos pyydät auringon väristä pukua, saamme kuninkaallisen isäsi luopumaan koko asiasta. Sellaista pukua ei kukaan voi valmistaa. Joka tapauksessa voitamme aikaa."
Prinsessa oli yhtä mieltä ja pyysi pukua. Rakastunut kuningas uhrasi ilman pienintäkään kaipausta kruununsa kaikki timantit ja rubiinit tätä ihmeellistä työtä varten ja antoi määräyksen, ettei mitään säästettäisi, jotta puvusta tulisi auringon vertainen.
Puvusta tulikin niin häikäisevä, että kaikkien niiden, jotka näkivät sen levällään, oli pakko sulkea silmänsä. Tältä ajalta ovat peräisin vihreät silmälasit ja mustat rillit.
Mutta mitä tämä näky vaikutti prinsessaan? Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista ja taiteellisesti laadittua. Hän oli vallan neuvoton ja vetäytyi muka silmiään säästääkseen huoneeseensa, jossa haltiatar sanomattoman nolona odotti. Vielä pahempaakin: nähdessään auringon värisen puvun haltiatar punastui suuttumuksesta.
"Nyt, tyttöseni", sanoi hengetär, "panemme isäsi häpeällisen rakkauden kovalle koetukselle. Hän näkyy olevan perin itsepäinen ja luulee että häät ovat jo ovella, mutta luulenpa että hän vähän hämmästyy seuraavaa pyyntöäsi. Neuvon sinua pyytämään hänen rakkaan aasinsa nahkaa, tuon aasin, joka toimittaa hänelle niin runsaasti rahaa kaikkiin kuluihin. Kas niin, meneppä sanomaan hänelle että haluat tuon aasin nahan."
Prinsessa oli onnellinen keinosta, joka auttaisi häntä pääsemään vihatusta liitosta. Hän ei uskonut että isä koskaan voisi suostua uhraamana aasiaan. Ja niinpä hän sanoi isälleen toivovansa tuon kauniin eläimen nahkaa. Isä kyllä ihmetteli tätä päähänpistoa, mutta ei hetkeäkään epäillyt täyttää sitä. Aasi parka uhrattiin, ja nahka tuotiin hienosti prinsessalle, joka ei enää nähnyt mitään keinoa välttää onnettomuuttaan. Hän oli suorastaan epätoivon vallassa, kun haltiatar tuli.
"Mitä ajattelet, tyttäreni?" sanoi haltiatar nähdessään kuinka prinsessa repi hiuksiansa ja hankasi hienoja poskiansa. "Tämähän on elämäsi onnellisin hetki. Verhoa itsesi tähän nahkaan, lähde palatsista ja mene niin pitkälle kuin maa kantaa. Jumalat palkitsevat sitä, joka uhraa kaiken hyveelle. Mene, minä huolehdin siitä että pukuvarastosi seuraa sinua kaikkialle. Lipas, jossa pukusi ja jalokivesi ovat, seuraa askeleitasi maan alitse. Tästä saat taikasauvani, ja minne ikinä pysähdytkään, ei sinun tarvitse muuta kuin koputtaa maahan kun tarvitset lipastasi, ja se nousee silmäisi eteen. Nyt sinun täytyy lähteä, älä viivyttele enää!"
Prinsessa suuteli hellästi kummiansa, pyysi ettei tämä jättäisi häntä, pukeutui rumaan nahkaan ja tuhri kasvonsa noella. Sitten hän lähti isänsä rikkaasta palatsista ilman että kukaan tunsi häntä.
Prinsessan katoaminen aiheutti suuren hälinän. Kuningas, joka oli ruvennut valmistamaan suurta juhlaa, oli epätoivoissaan. Hän lähetti toistasataa santarmia ja toistatuhatta poliisia etsimään tytärtään, mutta haltiatar suojeli prinsessaa ja teki hänet näkymättömäksi tarkimpienkin etsijäin silmissä.
Eikä siinä muu auttanut kuin tyytyä.
Mutta prinsessa kulki. Hän kulki kauas, kauas, vieläkin kauemmaksi ja etsi työpaikkaa, mutta vaikka armeliaat ihmiset antoivat hänelle ruokaa, ei kukaan tahtonut häntä palvelukseensa, kun hän oli niin likainen.
Viimein hän tuli kauniiseen kaupunkiin, jonka portin edustalla oli karjakartano. Kartanon emäntä tarvitsi jotakin tyttöpahasta pesemään riepuja ja puhdistamaan kanatarhaa ja sikolättiä. Nähdessään tuon epäsiistin kulkuritytön emäntä pyysi häntä palvelukseensa. Prinsessa suostui ilomielin, sillä hän oli jo hyvin väsynyt kulkemaan.
Asunnokseen hän sai erään komeron, joka oli kaukana keittiöstä. Toiset palvelijat tekivät hänestä ensimmäisinä päivinä karkeata pilaa, niin likaiseksi ja vastenmieliseksi aasinnahka teki hänet. Vähitellen häneen totuttiin, ja hän suoritti työnsä niin huolellisesti että emäntä otti hänet erikoiseen suojelukseensa.
Prinsessa vei lampaat laitumelle ajallansa ja ruokki kalkkunoita niin ymmärtäväisesti kuin ei hän elämässään olisi muuta tehnyt. Kaikki menestyi hänen kauniissa käsissään.
Eräänä päivänä hän istui kirkkaan lähteen luona, jonne hän usein tuli valittamaan onnetonta asemaansa, ja sattui näkemään kuvansa lähteessä. Hirveä aasinnahka, joka oli sekä päähineenä että pukuna, sai hänet kauhun valtaan. Häveten asuaan hän pesi kasvonsa ja kätensä, jotka tulivat valkeammiksi kuin norsunluu. Hänen kaunis hipiänsä saavutti taas luonnollisen raikkautensa. Iloisena omasta kauneudestaan hän alkoi mieliä kylpyyn. Hän menikin kylpyyn, mutta voidakseen palata karjakartanoon hänen täytyi taas panna tuo kauhea aasinnahka ylleen.
Onneksi oli seuraava päivä juhlapäivä, joten hänellä oli aikaa ottaa esiin lippaansa ja pukeutua. Hän puuteroi kauniin tukkansa ja puki ylleen kauniin, ilman värisen pukunsa. Huone oli niin pieni, ettei hameen laahus mahtunut sinne levälleen. Prinsessa katsoi peiliin ja oli syystäkin niin tyytyväinen kuvaansa, että hän päätti omaksi huvikseen pukeutua aina sunnuntaisin ja juhlapäivinä johonkin ihanista puvuistaan.
Tämän hän aina tekikin. Hän koristi ihmeen taidokkaasti kauniit hiuksensa kukilla ja timanteilla, ja usein hän huokasi kun ei kukaan muu ollut näkemässä hänen ihanuuttaan kuin lampaat ja kalkkunat, jotka pitivät hänestä yhtä paljon, vaikka hänellä olikin yllään tuo kauhea nahka, jonka mukaan häntä karjakartanolla oli ruvettu nimittämään Aasinnahaksi.
Eräänä juhlapäivänä, jolloin Aasinnahka oli pukeutunut auringon väriseen pukuun, tuli kuninkaan poika, jolle karjakartano kuului, sinne lepäämään metsästysretkellä palatessaan.
Tämä prinssi oli nuori, kaunis ja komea, kuninkaallisten vanhempainsa lemmikki ja alamaistensa ihastus. Hänen kunniakseen tarjottiin karjakartanolla maalainen juhla-ateria, johon hän kiitollisena suostui. Sitten hän lähti tarkastamaan kanatarhoja joka loukkoa myöten.
Kulkiessaan paikasta paikkaan hän tuli pimeälle käytävälle, jonka perällä oli suljettu ovi. Hän kurkisti uteliaana avaimenreiästä, eikä hänen hämmästyksellään ollut rajoja, kun hän sai nähdä prinsessan, niin kauniin ja loistavasti puetun, niin jalon ja vaatimattoman näköisen, että hän luuli näkevänsä jumalattaren. Kiihkeä tunne, joka valtasi hänet siinä hetkessä, olisi saanut hänet murtamaan oven, jollei hän samalla olisi syvästi kunnioittanut tuota hurmaavaa olentoa.
Hän tuskin malttoi lähteä tummasta ja syrjäisestä käytävästä, ja hän lähtikin vain ottaakseen selville, kuka asui pienessä kamarissa. Hänelle vastattiin että siellä asui eräs tyttöpahanen, jota sanottiin Aasinnahaksi sen nahan mukaan, joka oli hänen pukunaan. Tyttö oli niin likainen, ettei kukaan viitsinyt katsoa häneen eikä puhutella häntä. Vain säälistä oli hänet otettu lammasten ja kalkkunain paimeneksi.
Prinssi, jota tämä tiedonanto ei suinkaan tyydyttänyt, huomasi hyvin, että nuo tyhmät ihmiset eivät tietäneet asiasta sen enempää ja että heiltä oli turha kysellä. Hän palasi isänsä palatsiin rakastuneempana kuin kuvitella voi, ja alituisesti oli hänen silmäinsä edessä tuon ihanan jumal'olennon kuva, jonka hän oli nähnyt avaimenreiästä. Hän katui, ettei ollut koputtanut ovelle ja päätti varmasti tehdä sen toisella kertaa.
Mutta kiihkeä rakkaus oli siinä määrin kuohuttanut hänen vertaan, että hän seuraavana yönä sairastui ankaraan kuumeeseen, joka pian saattoi hänet haudan partaalle. Hänen äitinsä, kuningatar, jolla ei ollut muita lapsia, oli epätoivoissaan, kun mikään lääke ei auttanut. Turhaan hän lupasi suuria palkintoja lääkäreille, he käyttivät kaiken taitonsa, mutta mikään ei parantanut prinssiä.
Viimein he arvasivat, että joku kuolettava tuska oli koko sairauden syynä. He puhuivat siitä kuningattarelle, joka meni poikansa luo, sydän tulvillaan hellyyttä, ja vannotti häntä ilmaisemaan surunsa syyn. Jos oli kysymys kruunun luovuttamisesta hänelle, laskeutuisi kuninkaallinen isä mielellään valtaistuimelta, jotta poika saisi nousta sille; jos taas prinssi haluaisi jonkun prinsessan vaimokseen, oli tämä sitten vaikka vihollismaan prinsessa ja oli valittamisen syytä miten paljon tahansa, uhrattaisiin kaikki, jotta hänen toiveensa täyttyisi. Prinssi ei vain saisi heittäytyä kuolemaan, sillä hänen hengestään riippui vanhempien henki.
Kuningatar ehti tuskin lopettaa tämän liikuttavan puheen kostuttaen sairaan kasvoja vuolain kyynelin, kun prinssi vastasi heikolla äänellä: "Äiti, en ole niin luonnoton poika että kadehtisin isältäni kruunua. Suokoon taivas, että hän elää vielä monta pitkää vuotta ja että minä kauan saan olla hänen uskollisin ja nöyrin alamaisensa! Mitä taas tulee prinsessoihin, joita tarjoatte minulle, en ole vielä aikonut mennä naimisiin. Saatte uskoa että minä, joka kaikessa noudatan tahtoanne, olen aina totteleva teitä, maksoi mitä maksoi."
"Ah, poikani", jatkoi kuningatar, "mikään ei merkitse meille mitään, kunhan vain sinun henkesi säästyy! Mutta, rakas poikani, pelasta vanhempiesi henki ja sano minulle, mitä toivot. Ja ole varma, että se sinulle annetaan."
"No niin, äitini", vastasi prinssi, "koska minun on ilmaistava teille ajatukseni, tahdon totella. Tekisin väärin, jos panisin vaaralle alttiiksi kaksi olentoa, jotka ovat minulle niin rakkaat. Niin, äitini, minä tahtoisin että Aasinnahka leipoisi minulle kaakun ja että se tuotaisiin minulle heti valmistuttuaan."
Kuningatar ihmetteli tuota outoa nimeä ja kysyi kuka oli Aasinnahka. "Teidän Majesteettinne", vastasi eräs hänen upseereistaan, joka sattumalta oli nähnyt tytön, "Aasinnahka on viheliäisin otus suden jälkeen: mustaihoinen, likainen tyttöraiska, joka asuu karjakartanollanne ja paimentaa kalkkunoita."
"Olkoon vain", vastasi kuningatar, "poikani on ehkä metsästysretkeltä palatessaan maistanut hänen leivoksiaan. Tämä on sairaan oikku, ja minä tahdon että Aasinnahka — koska Aasinnahka kerran on olemassa — heti leipoo hänelle kaakun."
Joku juoksi paikalla karjakartanoon, ja Aasinnahka kutsuttiin esiin kuulemaan käskyä, että hänen piti parhaansa mukaan leipoa kaakku prinssille.
Muutamat kertojat vakuuttavat että samana hetkenä, jolloin prinssi oli kurkistanut avaimenreiästä, olivat myöskin Aasinnahan silmät keksineet hänet. Kun tyttö sitten oli katsonut pienestä ikkunastaan, oli hän nähnyt prinssin, joka oli niin nuori, kaunis ja komea, että tuo kuva oli jäänyt hänen mieleensä. Prinssin muisteleminen oli usein maksanut hänelle huokauksiakin.
Oli miten oli, joko sitten Aasinnahka oli nähnyt hänet tai kuullut häntä paljon kiitettävän, oli hän joka tapauksessa nyt hyvin iloinen keksiessään keinon ilmaista itsensä. Hän sulkeutui huoneeseensa, heitti pois ruman aasinnahan, pesi kasvot ja kädet, kampasi vaaleat hiuksensa, pani ylleen kauniin, hopeahohtoisen liivin ja samanlaisen hameen ja alkoi leipoa toivottua kaakkua. Hän pani siihen hienoimpia jauhoja, munia ja tuoretta voita. Taikinaa tehdessään hän pudotti siihen, joko tarkoituksella tai epähuomiossa, sormestaan sormuksen, joka sekaantui taikinaan. Kun kaakku oli valmis, pukeutui hän kauheaan nahkaansa, antoi kaakun upseerille ja kysyi häneltä prinssin vointia. Mutta upseeri ei suvainnut vastata, riensi vain prinssin luo ja vei hänelle kaakun.
Prinssi otti kaakun kiihkeästi tuon miehen käsistä ja söi sen niin ahnaasti, että saapuvilla olevat lääkärit pitivät sitä pahana merkkinä. Itse asiassa prinssi olikin vähällä tukehtua sormukseen, joka löytyi eräästä kaakkupalasta. Mutta hän otti sen taitavasti suustaan, ja hänen ahneutensa kaakkuun nähden väheni, kun hän katseli tuota hienoa, kultakehään kiinnitettyä smaragdia. Sormus oli niin pieni, että hänen mielestään se ei voinut sopia muuta kuin maailman sievimpään pieneen sormeen.
Prinssi suuteli sormusta tuhannet kerrat, kätki sen tyynynsä alle ja otti esille joka hetki, luullessaan ettei häntä nähty. Hän kiusasi itseään miettimällä, kuinka hän saisi tavata sen, jolle tuo sormus saattoi sopia, mutta hän ei uskonut, että hänen pyyntöönsä suostuttaisiin, jos hän kutsuttaisi luokseen Aasinnahan, joka oli leiponut kaakun. Hän ei myöskään uskaltanut kertoa, mitä hän oli nähnyt avaimenreiästä, jottei häntä pilkattaisi ja luultaisi näkyjen näkijäksi. Kaikki nämä ajatukset vaivasivat häntä samalla kertaa, kuume yltyi kovasti, ja lääkärit, jotka eivät tietäneet mitä tehdä, selittivät kuningattarelle, että prinssi oli sairas rakkaudesta.
Kuningatar riensi poikansa luo, mukanaan kuningas, joka oli yhtä onneton.
"Poikani, rakas poikani", huusi huolestunut hallitsija, "sano meille sen nimi, jonka tahdot vaimoksesi ja me vannomme että saat hänet, vaikka hän sitten olisi orjista halvin."
Kuningatar suuteli häntä ja yhtyi valaan.
"Isä ja äiti", vastasi prinssi, "minä en suinkaan aio solmia liittoa, joka olisi teille vastenmielinen. Ja merkiksi siitä lupaan mennä naimisiin sen tytön kanssa, jolle tämä sormus" — prinssi otti sormuksen tyynynsä alta — "sopii, oli hän sitten millainen tahansa. Ei juuri näytä uskottavalta että niin hieno ja kaunis sormi kuuluisi halpasyntyiselle."
Kuningas ja kuningatar ottivat sormuksen, tarkastivat sitä uteliaina ja päättelivät että tällainen sormus ei voisi sopia muuta kuin hyvään perheeseen kuuluvalle tytölle. Kuningas syleili poikaansa kehoittaen häntä parantumaan, lähti sitten ulos ja antoi torvien, huilujen ja rumpujen soitolla kuuluttaa kautta koko kaupungin että kaikkien oli tultava palatsiin koettamaan erästä sormusta. Siitä, jolle sormus sopisi, oli tuleva kruununperillisen puoliso.
Ensin tulivat prinsessat, sitten herttuattaret, markiisittaret ja vapaaherrattaret, mutta turhaan he koettivat suipentaa sormiansa, sormus ei sopinut kenellekään. Sitten täytyi turvautua porvaristyttöihin, jotka kyllä olivat hyvin somia, mutta joilla kaikilla oli liian paksut sormet. Prinssi, joka nyt oli terveempi, oli itse koettamassa. Sitten tuli kamarineitojen vuoro, mutta he eivät onnistuneet sen paremmin. Oli tuskin ketään enää, joka ei huonolla menestyksellä olisi koettanut tuota sormusta. Silloin prinssi kutsutti keittäjät, kyökkipiiat ja lammaspaimenet: heidät tuotiin hänen luokseen, mutta sormus ei mahtunut kynttä kauemmaksi heidän punaisiin ja pyyleviin sormiinsa.
"Onko lähetetty hakemaan Aasinnahkaa, joka leipoi minulle kaakun joku päivä sitten?" kysyi prinssi.
Kaikki rupesivat nauramaan ja vastasivat kieltävästi. Aasinnahka oli liian likainen.
"Tuotakoon hänet tänne heti paikalla", sanoi kuningas. "Kenenkään ei tarvitse sanoa että olen jättänyt jonkun huomioonottamatta."
Nauruin ja pilkkapuhein lähdettiin hakemaan kalkkunapaimenta.
Prinsessa, joka oli kuullut torvien soiton ja airuitten huudot, aavisti kohta että hänen sormuksensa oli aiheuttanut tämän hälinän. Hän rakasti prinssiä, ja koska todellinen rakkaus on arka ja vaatimaton, oli hän alituisessa pelossa, että jollakin toisella naisella olisi yhtä hennot sormet kuin hänellä. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun häntä tultiin hakemaan ja hänen ovelleen koputettiin.
Sinä hetkenä, jolloin hän sai tietää että hänen sormukseensa kuuluvaa sormea etsittiin, oli jokin epämääräinen toivo saanut hänet kampaamaan tukkansa huolellisemmin ja pukemaan ylleen kauniin hopeallakirjaillun liivinsä ja monilaskoksisen, hopeapitseillä ja smaragdeilla koristellun hameensa.
Mutta kun ovelle koputettiin ja hän kuuli itseään kutsuttavan prinssin luo, pani hän nopeasti hartioilleen aasinnahan ja avasi oven.
Pilkaten sanoivat nuo ihmiset hänelle, että kuningas kysyi häntä naittaakseen hänet pojalleen. Sitten he nauraa hohottivat ja veivät hänet prinssin luo, joka hänkin kummasteli tuon tytön asua eikä uskaltanut uskoa häntä samaksi, jonka hän oli nähnyt niin loistavana ja kauniina. Suruisena ja ymmällään raskaasta pettymyksestänsä hän kysyi:
"Tekö asutte tumman käytävän perällä karjakartanon kolmannessa kanatarhassa?"
"Niin, herra", vastasi tyttö.
"Näyttäkää minulle kätenne", sanoi prinssi huoaten syvään.
Mutta kuka sai hämmästyä? Kuningas ja kuningatar ja kamariherrat ja ylimykset, kun tuon mustan ja likaisen nahan alta tuli näkyviin valkea pieni käsi, hieno kuin ruusunlehti, ja kun sormus vaivatta sopi maailman sievimpään pieneen käteen. Sitten prinsessa teki pienen liikkeen, nahka putosi, ja hän seisoi heidän edessään niin hurmaavan kauniina että prinssi, niin heikko kuin vielä olikin, heittäytyi hänen polviensa eteen ja syleili niitä niin tulisesti että prinsessa punastui. Sitä tuskin huomattiin, sillä kuningas ja kuningatarkin tulivat syleilemään häntä ja kysyivät, suostuiko hän vaimoksi heidän pojalleen. Prinsessa, joka oli hämillään niin monista hyväilyistä ja kauniin nuoren prinssin rakkaudentunnustuksesta, aikoi juuri kiittää heitä, kun katto aukeni ja syreenihaltiatar laskeutui alas vaunuissa, joita hänen nimisensä kukat ja lehvät peittivät, ja kertoi heille kuvaamattoman kauniisti prinsessan tarinan.
Kuningas ja kuningatar olivat kovin mielissään, kun kuulivat että
Aasinnahka oli ylhäinen prinsessa, ja heidän hellyytensä vain yltyi.
Mutta prinssi pani vielä enemmän arvoa prinsessan hyveellisyydelle,
ja hänen rakkautensa kasvoi yhä suuremmaksi.
Hänen oli niin kiire saada prinsessa rouvakseen, että hän tuskin antoi aikaa tarpeellisiin häävalmistuksiin. Kuningas ja kuningatar olivat hurmaantuneita miniäänsä, hyväilivät ja syleilivät häntä lakkaamatta. Prinsessa oli sanonut, että hän ei voisi mennä prinssin kanssa naimisiin ilman isänsä suostumusta. Niinpä oli isä ensimmäinen, jolle lähetettiin hääkutsut, kuitenkaan ilmaisematta, kuka morsian oli. Syreenihaltiatar, joka johti kaikkea, niinkuin sopikin, oli varovaisuuden vuoksi vaatinut sitä.
Häihin tuli kuninkaita kaikista maista, muutamat kantotuolissa, toiset vaunuissa, pitkämatkaisimmat ratsastivat elefanteilla, tiikereillä, kotkilla. Mutta loistavin ja mahtavin oli prinsessan isä, joka onneksi oli unohtanut luonnottoman rakkautensa ja mennyt naimisiin erään hyvin kauniin, lapsettoman leskikuningattaren kanssa. Prinsessa juoksi häntä vastaan, isä tunsi hänet heti ja syleili häntä hellästi, ennenkuin hän ehti heittäytyä isänsä jalkoihin. Kuningas ja kuningatar esittivät hänelle poikansa, jolle hän osoitti suopeuttaan mitä runsaimmin. Sitten vietettiin mahdollisimman loistavat häät. Mutta prinssi ja prinsessa välittivät vähän koko loistosta, he katselivat vain toisiaan.
Kuningas, sulhasen isä, kruunautti poikansa kuninkaaksi samana päivänä, suuteli hänen kättään ja pani hänet istumaan valtaistuimelle. Ylevämielinen poika vastusti turhaan, totella täytyi. Nämä mainiot hääjuhlat kestivät lähes kolme kuukautta, mutta prinssin ja prinsessan rakkaus kestäisi vieläkin, niin suuri se oli, jolleivät he olisi kuolleet sata vuotta myöhemmin.
Opetus.
On Aasinnahan satu kumma kuulla, sen valheeksi vois varmaan moni luulla. Vaan unhoon joutuvi se varmaan vasta kun loppuu lapset, mummot maailmasta.