RIQUET TÖYHTÖPÄÄ.
Oli kerran kuningatar, joka synnytti niin ruman ja muodottoman poikalapsen, että kauan epäiltiin, oliko hän ihminen ollenkaan. Eräs haltiatar, joka tuli katsomaan lasta, vakuutti että hänestä sittenkin kasvaisi miellyttävä ihminen, sillä hän tulisi olemaan hyvin älykäs, ja haltiatar lisäsi antavansa pojalle sellaisen lahjan, että tämä kykenisi eniten rakastamalleen ihmiselle jakamaan älyänsä mielin määrin.
Kaikki tämä lohdutti hiukan kuningatar parkaa, joka oli kovin suruissaan, kun oli antanut elämän niin rumalle vekaralle.
Mutta tuskin alkoi lapsi puhua, kun hän jo osasi sanoa tuhansittain herttaisuuksia, ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin niin henkevää että kaikki ihastuivat häneen.
Unohdin kertoa että hän syntyi maailmaan pieni hiustöyhtö päässä, ja siitä hän sai nimen Riquet Töyhtöpää, sillä Riquet oli sukunimi.
Seitsemän tai kahdeksan vuoden kuluttua sai naapurivaltakunnan kuningatar kaksi tytärtä. Ensimmäisenä syntynyt oli kauniimpi kuin päivä. Kuningatar oli lapsen kauneudesta niin onnellinen, että pelättiin tuon liian suuren ilon voivan olla hänelle vahingoksi.
Sama haltiatar, joka oli ollut läsnä pienen Riquet Töyhtöpään syntyessä maailmaan, tuli tännekin, ja hillitäkseen kuningattaren iloa hieman hän ilmoitti, että tämä pikku prinsessa tulisi olemaan kokonaan vailla henkevyyttä, yhtä tyhmä kuin kaunis.
Tämä suretti kuningatarta suuresti, mutta hän sai paljon suuremman surun muutaman hetken päästä, sillä toinen tytär, jonka hän synnytti, oli äärettömän ruma.
"Älkää surko, hyvä rouva", sanoi haltiatar. "Tyttärenne saa korvausta toiselta taholta. Hänestä tulee niin henkevä ja älykäs että kukaan tuskin huomaakaan ettei hän ole kaunis."
"Taivas suokoon!" vastasi kuningatar. "Mutta eikö olisi mitään keinoa antaa hiukan älyä vanhemmallekin, joka on niin kaunis?"
"En voi mitään hänen älylleen", vastasi haltiatar, "mutta kauneutta voin antaa hänelle mielin määrin, ja koska teen kaikkeni teidän mieliksenne, hyvä rouva, annan hänelle sen lahjan, että hän voi tehdä kauniiksi sen henkilön, joka miellyttää häntä."
Sitä mukaa kuin prinsessat kasvoivat, kasvoivat myös heidän erikoiset ominaisuutensa, ja kaikkialla puhuttiin vain vanhemman kauneudesta ja nuoremman älykkyydestä.
Mutta heidän puutteensa kasvoivat myös suuresti iän mukana. Nuorempi rumentui silmissä, ja vanhempi tuli älyttömämmäksi päivä päivältä: hän joko ei vastannut mitään, kun häneltä kysyttiin, tai antoi vastaukseksi typeryyden. Hän oli kaiken lisäksi niin kömpelö, että hän ei voinut asettaa neljää porsliinivatia hyllylle rikkomatta yhtä eikä juoda vesilasillista kaatamatta puolia vaatteilleen.
Vaikka kauneus onkin suuri etu nuorelle tytöille, vei nuorempi aina voiton vanhemmasta kaikissa seuroissa.
Ensin kaikki kokoontuivat kaunottaren ympärille katsomaan ja ihailemaan häntä, mutta pian siirryttiin toisen luokse, jolla oli enemmän älyä ja joka osasi sanoa tuhansittain miellyttäviä seikkoja. Oli omituista nähdä että neljännestunnin päästä ei vanhemman seurassa ollut ketään ja että kaikki olivat asettuneet nuoremman ympärille. Vanhempi huomasi kyllä tämän, niin tyhmä kuin olikin, ja hän olisi varmaan huoleti antanut koko kauneutensa saadakseen puoletkin sisarensa älystä.
Kuningatar, joka muuten kyllä oli viisas nainen, ei voinut olla kerta toisensa jälkeen moittimatta tytön typeryyttä, ja silloin oli prinsessa parka kuolla suruunsa.
Eräänä päivänä, kun prinsessa oli paennut metsään valittamaan onnettomuuttaan, näki hän hyvin ruman, mutta loistavasti puetun pienen miehen, joka tuli hänen luokseen. Se oli nuori prinssi Riquet Töyhtöpää. Hän oli rakastunut prinsessaan kuvien mukaan, jotka kiertelivät maailmaa, ja lähtenyt isänsä valtakunnasta saadakseen ilon nähdä hänet ja puhua hänelle.
Hän oli ihastunut kohdatessaan prinsessan näin yksinään ja puhutteli häntä niin kunnioittavasti ja kohteliaasti kuin suinkin voi kuvitella. Lausuttuaan tavalliset kohteliaisuudet hän huomasi, että prinsessa oli kovin surumielinen, ja sanoi hänelle:
"En ymmärrä, neitiseni, kuinka ihminen, joka on niin kaunis kuin te, voi olla niin surullinen kuin te näytätte olevan. Saan kerskua nähneeni äärettömät määrät kauniita ihmisiä, mutta voin sanoa etten koskaan ole nähnyt ketään, jonka kauneus lähentelisi teidän kauneuttanne."
"Niin te sanotte, hyvä herra", vastasi prinsessa, ja siihen hänen puheensa jäi.
"Kauneus", jatkoi Riquet Töyhtöpää, "on niin suuri etu, että sen täytyy voida korvata kaikki muu, ja kun sen omistatte, en ymmärrä, mikä voi teitä suuresti surettaa."
"Olisin mieluummin", vastasi prinsessa, "yhtä ruma kuin te ja älykäs kuin kaunis niinkuin olen ja niin äärettömän tyhmä kuin olen."
"Ei mikään ole niin selvä todistus älykkyydestä, hyvä neiti, kuin se että ei usko omaavansa sitä. Tämän lahjan luonteeseen kuuluu, että mitä enemmän sitä omistaa, sitä vähemmän luulee sitä omistavansa."
"Sitä en tiedä", vastasi prinsessa, "mutta minä tiedän että olen hyvin tyhmä, ja siitä johtuu suru, joka vie minulta hengen."
"Jos siitä vain on kysymys, voin helposti lopettaa surunne."
"Kuinka niin?" kysyi prinsessa.
"Minulla on kyky", vastasi Riquet Töyhtöpää, "antaa niin paljon älyä kuin ihminen suinkin tarvitsee sille henkilölle, jota eniten rakastan. Ja koska te neitiseni olette se henkilö, riippuu vain teistä tuletteko niin älykkääksi kuin ihminen voi tulla jos nimittäin tahdotte mennä naimisiin kanssani."
Prinsessa jäi vallan sanattomaksi eikä vastannut mitään.
"Minä näen", vastasi Riquet Töyhtöpää, "että ehdotukseni tuottaa teille tuskaa, enkä ihmettele sitä ollenkaan. Mutta minä annan teille kokonaisen vuoden ajatusaikaa."
Prinsessalla oli niin vähän älyä ja samalla hän niin hartaasti halusi saada sitä, että hänen mielestään tuo vuosi ei päättyisi koskaan, ja hän suostui ehdotukseen. Tuskin hän oli luvannut tulla Riquet Töyhtöpään vaimoksi päivälleen vuoden kuluttua, kun hän jo tunsi olevansa aivan toinen kuin ennen. Hän huomasi uskomattoman helpoksi sanoa kaiken mitä halusi, ja sanoa se hienosti, luontevasti ja koruttomasti. Seuraavassa hetkessä hän alotti Riquet Töyhtöpään kanssa hienon ja tahdikkaan keskustelun, jonka aikana hän oli siinä määrin henkevä, että Riquet luuli antaneensa hänelle enemmän älyä kuin mitä hänelle itselleen oli jäänyt.
Kun prinsessa palasi linnaan, oli koko hovi vallan ymmällään niin äkillisestä ja eriskummallisesta muutoksesta, sillä prinsessan puhe oli nyt yhtä ymmärtäväistä ja henkevää kuin se ennen oli ollut typerää. Koko hovin valtasi ilo suurempi kuin kuvitella voi, ainoastaan nuorempi sisar ei ollut juuri mielissään, sillä koska hän ei enää ollut sisartaan etevämpi älykkyydessä, näytti hän tämän rinnalla vain epämiellyttävältä kuvatukselta.
Kuningas antoi arvoa tyttärensä mielipiteille, kokosipa joskus neuvostonsa hänen huoneeseensa. Kun huhu muutoksesta oli levinnyt, tekivät naapuri valtakuntain nuoret prinssit kaikkensa voittaakseen hänen rakkautensa, ja melkein kaikki kosivat häntä. Mutta prinsessa ei löytänyt ketään tarpeeksi henkevää, ja hän kuunteli kaikkia menemättä kihloihin kenenkään kanssa.
Mutta sitten tuli niin mahtava, rikas, älykäs ja komea prinssi että prinsessa ei voinut olla tuntematta suopeutta häntä kohtaan.
Kun isä tämän huomasi, sanoi hän että tytär saisi itse vapaasti valita puolisonsa, hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmaista päätöksensä.
Mutta koska lopullisen päätöksen tekeminen tässä asiassa on sitä vaikeampaa mitä älykkäämpi ihminen on, kiitti prinsessa isäänsä ja pyysi miettimisaikaa.
Hän meni sattumalta kävelemään samaan metsään, jossa hän oli tavannut Riquet Töyhtöpään, saadakseen paremmassa rauhassa pohtia, mitä hänen olisi tehtävä. Kulkiessaan metsässä syviin ajatuksiin vaipuneena hän kuuli jalkainsa alta kumeata ääntä, niinkuin suuri joukko ihmisiä olisi siellä kulkenut edestakaisin kovassa touhussa.
Hän kuunteli tarkkaavammin ja kuuli jonkun sanovan: "Tuo minulle kattila." Toinen sanoi: "Anna tänne tuo pata." Kolmas sanoi: "Pane tulta pesään."
Samassa avautui maa, ja hän näki jalkainsa alla ikäänkuin suuren keittiön täynnä keittäjiä, kokkipoikia ja kaikenlaista palveluskuntaa loistavan juhla-aterian valmistushommissa. Keittiöstä tuli kolmisenkymmentä paistimestaria, jotka asettuivat pitkän pöydän ympärille erääseen käytävään metsässä ja rupesivat paistihaarukka kädessä, vanhanaikainen ketunhäntä-lakki korvalla työskentelemään kaunissointuisen laulun tahdissa.
Prinsessa ihmetteli tätä näkyä ja kysyi, ketä varten he työskentelivät.
"Prinssi Riquet Töyhtöpään häitä varten, jotka ovat huomenna, armollinen neiti", vastasi joukon johtaja.
Prinsessa hämmästyi entistä enemmän, mutta muisti äkkiä, että nyt juuri oli vuosi siitä päivästä, jolloin hän oli lupautunut Riquet Töyhtöpään puolisoksi. Hän oli kuin pilvistä pudonnut. Hän ei ollut muistanut koko asiaa siitä syystä, että tehdessään tuon lupauksen hän oli vielä tyhmä, ja saatuaan prinssin antaman uuden älykkyyden hän oli unohtanut kaikki tuhmuutensa.
Hän ei ollut kävellyt kolmeakymmentä askelta eteenpäin, kun Riquet Töyhtöpää astui hänen eteensä hienona ja komeana niinkuin ainakin prinssi, joka aikoo mennä naimisiin.
"Te näette, neitiseni", sanoi hän, "että täytän sanani täsmälleen.
Uskon varmasti että tekin olette tullut täyttämään lupaustanne."
"Minä tunnustan teille suoraan", vastasi prinsessa, "etten ole vielä tehnyt päätöstäni ja etten usko voivani tehdäkään sitä teidän mielenne mukaan."
"Te saatte minut hämmästymään, neiti", sanoi Riquet Töyhtöpää.
"Minä uskon sen", sanoi prinsessa, "ja jos olisin tekemisissä sivistymättömän, älyttömän miehen kanssa, joutuisin tottakin pahaan pulaan. Prinsessalla ei ole muuta kuin sanansa, sanoisi hän, ja teidän täytyy mennä kanssani naimisiin, koska kerran olette luvannut. Mutta koska hän, jolle puhun, on maailman viisain ja henkevin mies, olen varma että hän kuulee järkeä. Te tiedätte, että silloinkin kun olin vain tyhmä raukka, en voinut suostua vaimoksenne. Kuinka voitte odottaa että nyt, kun minulla on kaikki se äly, jonka olette minulle antanut ja joka tekee minut entistäkin vaateliaammaksi, voisin tehdä päätöksen, jota en ennen voinut tehdä? Jos todella tahdoitte mennä naimisiin kanssani, erehdyitte suuresti siinä että päästitte minut tyhmyydestäni ja opetitte minut näkemään selvemmin kuin olin nähnyt."
"Jos vähälahjainen mies olisi saanut hyvän vastaanoton syyttäessään teitä sananne rikkomisesta, niinkuin sanoitte", vastasi Riquet Töyhtöpää, "kuinka voitte vaatia, neiti, että minä en käytä samoja keinoja asiassa, jossa on kysymys koko elämäni onnesta? Onko siinä mitään järkeä että älykkäät ihmiset joutuvat huonompaan asemaan kuin älyttömät? Ajatteletteko todella niin, te, jolla on niin paljon älyä ja joka halusitte sitä niin hartaasti? Mutta palatkaamme asiaan, jos suvaitsette. Lukuunottamatta rumuuttani, onko minussa mitään, joka ei miellytä teitä? Oletteko tyytymätön syntyperääni, älyyni, mielenlaatuuni, tapoihini?"
"En mitenkään", vastasi prinsessa, "minä pidän teissä kaikesta, minkä mainitsitte."
"Jos niin on", vastasi Riquet Töyhtöpää, "tulee minusta onnellinen, sillä te voitte tehdä minusta maailman miellyttävimmän miehen."
"Kuinka se on mahdollista?" kysyi prinsessa.
"Se on mahdollista", vastasi Riquet Töyhtöpää, "jos rakastatte minua siksi paljon että toivotte niin tapahtuvan. Ja jotta ette epäilisi, hyvä neiti, niin tietäkää, että sama hengetär, joka minun syntyessäni antoi minulle lahjan tehdä älykkääksi sen, jota rakastan, on antanut teillekin lahjan tehdä kauniiksi sen, jota te rakastatte ja jolle kernaasti tahdotte myöntää tämän suosion."
"Jos niin on", sanoi prinsessa, "toivon sydämestäni, että teistä tulisi maailman miellyttävin prinssi, ja lahjoitan teille kauneutta niin paljon kuin itsessänikin on."
Tuskin oli prinsessa lausunut nämä sanat, kun Riquet Töyhtöpää muuttui hänen silmissään kauneimmaksi, komeimmaksi ja rakastettavimmaksi mieheksi mitä hän koskaan oli nähnyt.
Muutamat ihmiset vakuuttavat että tässä ei ollenkaan tarvittu haltiattaren taikoja, vaan että rakkaus yksin sai aikaan tämän muutoksen. He sanovat, että kun prinsessa ajatteli sulhasensa uskollisuutta, tahdikkuutta, hyvää sydäntä ja suurta älyä, ei hän enää huomannut hänen ruumiinsa muodottomuutta ja kasvojensa rumuutta. Kyttyrä näytti hänestä johtuvan vain kohteliaan miehen kumarrusasennosta, ja vaikka Riquet hänen silmissään ennen oli ontunut hirveästi, ei hän enää huomannut muuta kuin hieman huolettoman käynnin, joka ihastutti häntä. Ihmiset sanovat vielä että prinssin kierot silmät näyttivät hänestä vain sitä kirkkaammilta ja että karsas katse todisti hänen mielestään vain kiihkeästi rakkautta. Suuri, punainen nenä vihdoin oli prinsessan silmissä vain sotilaallinen ja sankarillinen.
Oli miten oli, prinsessa lupasi heti paikalla tulla hänen puolisokseen, jos vain saisi isänsä, kuninkaan, suostumuksen.
Kun kuningas huomasi, että prinsessa piti Riquet Töyhtöpäätä suuressa arvossa, ja koska hän muutenkin tiesi tämän erittäin henkeväksi ja viisaaksi prinssiksi, otti hän hänet ilomielin vävykseen.
Häät vietettiin seuraavana päivänä, niinkuin Riquet Töyhtöpää oli aikonut, ja määräysten mukaan, jotka hän oli antanut jo kauan sitten.
Opetus.
Ei satua, vaan totta täyttä on tämän tarun opetus: Saa kaiken kauniiks rakkaus, myös henkeväksi, siltä näyttää.
Voi luonto kauneutta suoda, olennon täydellisen luoda, vaan kaikki sulot sittenkään niin saa ei syöntä sykkimään kuin jokin tenho salainen jonk' ymmärtää vain lempien.