I.
SALON TYTTÖ.
Sinertävä savu tuprusi hiljaisesti erään uudisasutuksen karkeatekoisten hirsimökkien savutorvista itäisen Tennesseen takalistosalolla. Metsä oli pukeutunut syksyn lukemattomiin värivivahduksiin, ja puiden luomassa hämärässä oli ilma suloista ja metsän tuoksua täynnä.
Jättiläispuiden siimeksessä käyskenteli huoletonna, sankko kädessään eräs nuori tyttö. Hän oli lähteelle menossa ja poimi nyt kukkia ja taitteli oksia ympäröivän ihanan luonnon kokonaan hurmaamana.
Pieni risahdus herätti hänet kumminkin äkkiä unelmista. Katkeavan oksan litinähän se kyllä vain oli, mutta rajasalon naiselle se saattoi merkitä paljonkin, ja Johanna Harrod oli täysiverinen aarniometsän tytär, alkuperäisen uudisasukkaan ja erämiehen lapsi. Seisoessaan siinä pähkinäpuun suojassa, tummana, solakkana, notkeana ja tarkkaavaisesti tähystellen, oli hän ihmeteltävän kaunis, ja yksinkertaisessa, kotitekoisessa puvussa näkyivät vartalon ääriviivat miellyttävän sopusuhtaisina ja kauniina.
Jonkun silmänräpäyksen seisoi hän näin paikallaan tutkien läheisiä pensaikkoja, ja äkkiä keksivätkin hänen terävät silmänsä erään pensaan takaa muutaman väijyvän intiaanin julmat, maalauksilla kaunistellut kasvot.
Samassa läksi hän nopeasti juoksemaan kiitäen pois kuin rientävä kauris huutaen juostessaan: »Intiaaneja! Intiaaneja!» Silloin näiden hurja sotahuuto rikkoi metsän syvän hiljaisuuden ja kaikkialta syöksyi noita sotamaalauksilla koristeltuja sotureita hurjasti kilpaillen tuosta arvokkaasta saaliista. Mutta Johanna oli muutamia metrejä edellä, ja niin nopeasti hän juoksi, että ainoastaan yksi tahi pari vainoojista oli aivan hänet saavuttamaisillaan, kun hän ehti kylää ympäröivän paaluaitauksen luokse.
Kuullessaan huudon: »Intiaaneja! Intiaaneja!» sieppasivat miehet heti pyssynsä, ja suljettuaan nopeasti portit riensivät he ennakolta määrätyille paikoilleen. Naiset ja lapset hakivat suojaa hirsimökeistä, mutta muutamat urhoollisimmat menivät miehensä tahi veljensä toveriksi ampuma-aukoille.
Kuten kaikki rajaseudun kylät oli tämäkin suunniteltu siten, että tukevat hirsimökit oli sijoitettu suorakaiteen muotoon. Mökkien väliset aukot oli suljettu korkealla paaluaitauksella, joka majojen ulkoseinien keralla muodosti ympyrän muotoisen lujan vallituksen. Paaluaitauksen jokaisessa kulmauksessa oli ampuma-aukoilla varustettu kaksikerroksinen puulinnake, ja nämä, ollen sivulta paaluaitauksen suojana, olivat samalla portteina. Niiden katot oli tehty suurista, teräviksi teroitetuista hirren puolikkaista, ja portit, jotka suljettiin raskailla salvoilla ja vahvoilla ketjuilla, oli lujasti rakennettu veistetyistä hirsistä.
Tämän linnoituksen asukasten joukossa oli nyt sattumalta eräs nuori, Jack Alleyne-niminen englantilainen, joka oli saapunut sinne edellisenä päivänä tuoden mukanaan tärkeitä määräyksiä Watangan uudisasukasten johtajalle. Hän oli lähtenyt matkalle isänsä määräyksestä, jolla oli korkea virka Virginian kuvernöörin apulaisena. Isä otti myöhemmin tehokkaasti osaa englantilaisten mukana Pohjois-Amerikan vapaussotaankin, joka syttyi pian tämän jälkeen. Nuori Alleyne oli saanut sotilaallisen kasvatuksen ja hänellä oli jo nyt luutnantin arvo Englannin kuninkaan siirtomaa-nostoväessä.
Hän polveutui vanhasta sotilassuvusta, ja nuoruudestaan huolimatta oli hän jo ollut mukana eräässä senaikaisessa intiaanisodassa shawnee-heimoa vastaan. Odottamatta käskyä asettui hän pyssyineen ampuma-aukolle, ja silmäillessään ulos ahtaasta aukosta näki hän heti Johanna Harrodin juoksevan henkensä edestä punanahkojen edellä. Johanna juoksi suoraan porttia kohti huomaamatta, että se oli suljettu. Ensimmäinen takaa-ajaja oli aivan hänen kintereillään ja ojensi jo kätensä tarttuakseen hänen valloillaan liehuvaan tukkaansa, kun nuori Alleyne nopeasti tähdättyään laukaisi.
Kuula osui paikalleen kaataen intiaanin maahan, samalla kun laukaus herätti tytön huomion. Nähdessään portin olevan kiinni kääntyi hän ampuma-aukkoon päin, josta vielä savuava pyssynpiippu näkyi. Juuri tällä hetkellä näki hänen auttajansa hämmästyen ja ihmetellen tytön suloiset kasvot ja kauniin vartalon ja päätti henkensäkin uhalla pelastaa tytön.
»Tulen avuksenne!» huusi hän, ja heittäen tyhjän pyssynsä kouristaan kahmaisi hän käteensä kirveen, jolla aikoinaan oli veistelty paalutuksen hirsiä.
Mutta ennenkuin hän ehti tehdä mitään, oli Johanna jo päässyt aitauksen juurelle ja hyppäämällä saanut tartutuksi paalutuksen harjaan. Ihmeteltävällä voimalla ja notkeudella veti tyttö itsensä ylös ja vaipui uupuneena ja melkein tiedotonna tuon nuoren englantilaisen syliin, joka oli kiiruhtanut häntä vastaanottamaan.
Eikä voida ihmetellä, että Alleyne, laskiessaan tytön hiljaa jaloilleen, hetkeksi unhotti intiaanien ulvonnan ja pyssyjen paukkeen. Eikä voida kummastella sitäkään, että hänen mielessään taistelun melusta ja sekasorrosta huolimatta oli vain yksi ainoa ajatus — puolustaa tyttöä kuolemaan saakka, sillä heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, ja heistä tuntui kuin olisi ihmeellinen vetovoima vetänyt heidän sydämiänsä toisiinsa ja kahlehtinut yhteen heidän tulevat kohtalonsa.
»Kestäkää, miehet, ja pysykää lujina!» huusi samassa eräs kirkas ja päättäväinen ääni Jackin lähellä.
Nämä sanat palauttivat nuorukaisen mieleen hänen paikkansa taistelussa, ja siepaten pyssynsä alkoi hän mahdollisimman nopeasti ladata sitä. Mutta siihen aikaan oli tämä toimitus paljon monimutkaisempi kuin meidän päivinämme. Ensiksi kaadettiin pyssyn piippuun ruutia, jonka päälle latasimella painettiin rasvattuun vaatetilkkuun kääritty kuula, ja viimeksi pudistettiin ruuti piilukon sytytinreikään. Sillä aikaa kuin kaikki tämä oli tapahtunut, oli myös hyökkäys torjuttu, sillä kaikeksi onneksi olivat uudisasukkaat tienneet hiukan valmistautua sen varalta. Eräs intiaanivaimo oli tuonut sanan, että cherokeesit suunnittelivat sotaretkeä heitä vastaan.
Kokeneet metsästäjät ja erämiehet, jotka olivat puolustajien enemmistönä, säästivät tulensa siihen saakka, kunnes hyökkääjät olivat vain muutaman askeleen päässä paalutuksesta, jolloin he ampuivat tuhoisan yhteislaukauksen. Tätä eivät intiaanit voineet kestää, vaan peräytyivät tuntuvin tappioin.
Tämä erään Aconoasta-nimisen päällikön johtama suurilukuinen intiaanijoukko kuului cherokeesien heimoon. Tekemättä toista hyökkäystä kylää vastaan ryhtyi hän jonkun viikon kestävään piiritykseen, jonka kuluessa kylän asukkaat joutuivat nälkäkuoleman rajoille, sillä heillä oli vain paahdettua maissia syötävänä. Asiain näin ollen menetti moni uhkarohkeimmista niin kärsivällisyytensä, että uskalsi lähteä kylästä etsimään jotakin metsän riistaa, ja ympäristössä väijyvät intiaanit tappoivat heistä monta. Erään pahoin haavoittuneen metsästäjän, jolta intiaanit olivat nylkeneet päänahankin, onnistui kuitenkin päästä ryömien takaisin kylään, sillä intiaanit olivat jättäneet hänet paikoilleen makaamaan luullen häntä kuolleeksi.
Ainoat tuon piiritetyn kylän asukkaista, joista tämä rajoitettu vapaus ja puolittain nälkäännääntyminen ei tuntunut ollenkaan sietämättömältä, olivat ehkä Johanna Harrod ja Jack Alleyne. Pakollinen sulkeutuminen pieneen kylälinnoitukseen yhdisti sen asukkaat ahtaaseen piiriin, jossa oli sopiva tilaisuus kehittää edelleen sitä molemminpuolista kunnioituksen ja rakkauden tunnetta, joka oli niin romanttisesti syttynyt amerikkalaistytön ja hänen ritarillisen pelastajansa sydämissä.
Näihin aikoihin oli kuitenkin katkera mieliala englantilaisia kohtaan alkanut saada sijaa salolaisten keskuudessa, ja se johtui edellisten asiamiesten menettelytavoista. Nämä olivat joko omasta aloitteesta tai esimiestensä käskystä kiihoittaneet intiaaneja hyökkäykseen uudisasutuksia vastaan arvellen epäilemättä, että aikaansaatu häiriö koituisi englantilaispuolueen eduksi. Siirtokunnat olivat julistautuneet itsenäisiksi ja vapautussota oli todenteolla alkanut. Taistelevat olivat valmiit menemään omaksumansa asian puolesta kuinka pitkälle hyvänsä. Intiaanit olivat luonnollisesti vihamielisiä uudisasukkaille, joita he pitivät vain tunkeilijoina ja metsästysmaiden anastajina. Moni heimo olikin hyvin tyytyväinen voidessaan jollakin syyllä rikkoa sopimukset ja hyökätä rajan yli hävittämään tulella ja sotatapparalla.
Cherokeesien hyökkäys Watangan uudisasutusta vastaan oli valkoisten miesten yllytyksen ensimmäinen hedelmä. Verenhimoisten villien ärsyttäminen omien ristiveljien kimppuun oli mitä katalin teko, vaikka sota olikin julistettu. Tämän onnettoman sodan alkuun saakka oli täällä syrjäisellä raja-alueella elelty jokseenkin samoin kuin tavallisesti. Näillä sivistyksen urheilla uranuurtajilla oli omat vaikeutensa voitettavinaan, ja heidän oli tultava toimeen omin neuvoin melkein kaikissa elämän tilanteissa. Ravinto hankittiin pääasiallisesti metsästyksellä ja puvut valmistettiin hirven nahkoista, puhvelin karvoista ja myöskin nokkosen kuiduista j.n.e. Heidän suurimman koettelemuksensa, intiaanisodan, alkusyinä olivat ehkä monen heidän oman yhteiskuntansa jäsenen väkivaltaisuus ja roistomaisuus. Murhamiehet, hevosvarkaat, keinottelijat ja muut sen tapaiset piilottelivat täällä takalistosaloilla rangaistusta välttääkseen, ja lainkuuliaisten uudisasukasten oma turvallisuus vaati, että sellaiset konnat karkoitettiin joukosta pois.
Tällainen oli tilanne, kun Alleyne joutui erääseen etäisimmistä raja-asutuksista, oikein alkuperäisten amerikkalaisten uudisasukasten keskuuteen. Kun hän joitakin päiviä sitten oli lähtenyt kotoansa Virginiasta, ei kukaan tiennyt Lännen olojen todella häiriintyneen, joskin idässä merenrannikolla olot olivat sangen kärjistyneet ja verisiä yhteen törmäyksiä sattui alituiseen englantilaisten ja siirtokuntain joukkojen välillä.
Joskin suurin osa Lännen miehistä seurasi myötätunnolla maanmiestensä taistelua itsenäisyytensä puolesta, niin eivät he aluksi pitäneet lainkaan kiirettä ottaakseen mieskohtaisesti osaa taisteluun Englannin viranomaisia vastaan, sillä näissä oli monta, joita kunnioitettiin ja pidettiin kunnollisina ja taitavina vallanpitäjinä. Mutta se julma ja ajattelematon teko, että intiaanit ärsytettiin uudisasukasten kimppuun, sai aikaan täydellisen muutoksen tähän puolueettomuuteen ja englantilaisia alettiin vihata niin syvästi ja katkerasti, ettei vielä sadankaan vuoden kuluttua tuo viha ole kokonaan hälvennyt. Niin kovin valitettavaa kuin tämä syvälle juurtunut ja pysyvä katkeruus onkin, niin sitä tuskin voidaan ihmetellä, kun otetaan huomioon, mitä intiaanisota oikein merkitsi. — Se merkitsi murhaa ja hävitystä, kaikenlaisten hirmutöiden harjoitusta jokaista kohtaan ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Intiaanien säälimättömät partiojoukot hävittivät ja ahdistivat uudisasutuksia. Cherokeesit, shawneet, wyandotit, mingot, irokeesit, ottawat, pottawatomiet ja chippewait on kaikki lukuun otettava vapautussodasta puhuttaessa. Erittäinkin Kentucky-alueesta oli tuleva paikka, jota intiaanit sittemmin nimittivät kauhun ja kuoleman seuduksi, verensekaisten virtojen maaksi.
Kuitenkaan ei syy ole ainoastaan intiaanien. Moni heidän päällikkönsä toivoi vilpittömästi rauhaa, mutta valkoisten miesten jatkuvien anastuksien uhka ja monen uudisasukkaan hillitön ja julma käytös aiheuttivat sen, ettei mahtavinkaan päällikkö jaksanut pidättää nuorempia sotureitaan väkivallan töistä. Uudisasukkaat eivät myöskään tienneet, että useimpien tärkeimpien heimojen enemmistö eleli aivan rauhallisesti. Punanahkoja ammuttiin missä heitä vain nähtiin ja uudisasukkaita surmattiin metsästysretkillä tahi työpaikalla jollakin raiviolla metsässä, samalla kun naisia ja lapsia joutui väijyvien intiaanien saaliiksi aivan kylien vallituksien luona.