II.
KATSAUS TAAKSEPÄIN.
Suunnilleen vuotta tahi paria ennen cherokeesien hyökkäystä voitettiin pohjoiset intiaanit, muiden muassa heidän johtajansa mahtava shawnee-heimo, Ison-Kanawhan taistelussa, jota Lännen aikakirjat pitävät yhtenä tärkeimpänä ja ratkaisevimpana taisteluna. Se pysyikin pitkät ajat keskustelujen pääasiallisena aiheena rajakylissä, ja mukana olleitten kertomukset ja muistelmat riittivät monen pitkän hetken ratoksi Watangan piirityksen aikana.
Alleyne itsekin, ollen nuorempi upseeri Virginian nostoväessä, oli ollut hiukan mukana tällä retkellä, tahi lordi Dunmoren sodassa, kuten sitä myöhemmin alettiin nimittää, jonka tämä taistelu onnellisesti lopetti. Hän oli ollut lordi Dunmoren pääjoukossa Ohio-joen pohjoispuolella, eikä niin ollen voinut ottaa osaa tähän taisteluun, jonka voitti lordin sotajoukon toinen divisiona kenraali Andrew Lewisin johdolla.
Kuten tavallista aiheutti tämänkin sodan intiaanien ja uudisasukasten molemminpuoliset väkivaltaisuudet. Huippuunsa kärjisti tilanteen eräs kamala verilöyly, jolloin eräs luonteeltaan hyvin raukkamainen Greathouse-niminen roisto kumppaneineen petollisesti murhasi kokonaisen intiaaniperheen. Nämä onnettomat uhrit olivat mingojen kuuluisan päällikön Logan'in ainoat elossa olevat sukulaiset. Hän oli syntyperältään irokeesi, vaikka olikin liittynyt mingojen heimoon. Huolimatta siitä, että valkoiset miehet olivat jo ennenkin murhanneet useita hänen sukulaisiaan, oli hän aina koettanut elää parhaassa sovussa raja-asukasten kanssa.
Mutta tämä viimeinen konnantyö näkyi herättäneen kaikki hänen villit perinnäisvaistonsa. Hänen luonteensa näytti muuttuneen täydellisesti, ja oltuaan tähän asti valkoisen miehen uskollinen ystävä tuli hänestä nyt tämän verisin vihollinen ja leppymättömin vainolainen. Tyydyttääkseen kiihkeätä kostonhimoaan karkasi hän mukanaan muutamia seuralaisia sotatapparoineen ja skalppipuukkoineen raja-asutuksien kimppuun tappaen kaikki, jotka hän yllätti, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Nautittuaan tarpeeksi kostostaan antautui hän lopulta niin täydellisesti tuliliemen orjaksi, että hän vietti päivänsä yhtämittaisessa humalassa.
Mutta tällä irokeesisotilaalla oli ominaisuuksia, jotka onnellisemmissa oloissa olisivat taanneet hänelle pysyväisen kunnioituksen ja rakkauden niiden puolelta, jotka tunsivat hänet. Roosevelt, jolla on ollut käytettävänään parhaat lähteet ja joka on Suuren lännen olojen luotettavimpia tuntijoita, kirjoittaa Loganista: »Hän oli ulkomuodoltaan hämmästyttävän komea, pituudeltaan yli kuusi jalkaa ja ryhdiltään suora kuin keihään varsi. Kasvojen ilme oli yhtä kaunis kuin hän oli mieleltään rohkea ja jalo, mutta kärsityt vääryydet painoivat siihen myöhemmin synkän ja julman leiman. Hän oli aina pyrkinyt valkoisen miehen ystäväksi, ja hänen hyvyytensä ja lempeytensä lapsia kohtaan oli erikoisesti tunnettu.»
Hän oli taitava ampuja ja tarmokas metsämies. Ollen ylhäisessä asemassa kohteli hän kaikkia arvokkaalla kohteliaisuudella vaatien, että häntä kohdeltiin samalla tavalla. Hänestä pitivät ja häntä kunnioittivat kaikki valkoiset metsästäjät ja rajaseudun asukkaat, joiden ystävyys oli kallisarvoinen. Häntä ihailtiin hänen taitavuutensa ja urhoollisuutensa vuoksi, ja häntä rakastettiin hänen vilpittömän rehellisyytensä ja ylevän uskollisuutensa tähden ystäviään kohtaan. Eräs vanha metsästäjä on merkinnyt muistiin sen ajan tapahtumia, ja hän arvostelee Logania näin: »Hänen jaloutensa paras ilmaus oli tapa, jolla hän kaikkia kohteli, niin hyvin valkoisia miehiä kuin intiaaneja.» Tällainen oli mies, josta vääryys ja väkivalta tekivät leppymättömän, verenhimoisen ja juoppouteen vajonneen raakalaisen.
Mutta meille on kerrottu, että viimeiseen saakka sai hänen parempi luontonsa joskus lyhyeksi ajaksi voiton, ja useamman kuin yhden kerran pelasti hän oman henkensä uhalla kidutuspaaluun tuomitun vangin hengen.
Valkoisten miesten tekemistä tuhotöistä on erittäinkin mainittava se, jonka tekijä oli eräs äkkipikainen Cresap-niminen raja-asukas. Hän oli erään seikkailijajoukon päällikkö ja nautti jonkunlaista arvoa rajaseudulla. Kostoksi siitä, että oli murhattu eräitä uudisasukasperheitä, tappoi hän joukon syyttömiä shawnee-intiaaneja, ja tämä konnantyö kiihoitti shawneita niin, että he äkkiä aloittivat sodan.
Virginian kuvernööri lordi Dunmore otti heidän sodanjulistuksensa vakavalta kannalta ja oli samassa valmis hyökkäämään heidän alueelleen pakottaakseen heidät kuuliaisuuteen. Noin tuhannen viidensadan miehen etunenässä, jotka oli koottu pääasiallisesti Virginiasta, aloitti hän marssinsa pohjoista kohti määräten Lewis'in eteläisen divisionansa kanssa yhtymään häneen Kanawha-joen suulla.
Lewis, joka oli arvossa pidetty aarniometsäin sotilas ja intiaanitaistelija, alkoi koota miehiään Greenbriarin luo, lähelle Augustia. Siinä oli todellinen aarniometsän armeija, joka oli koottu kaikista Alleghany-vuorten rinteillä ja Watangan ja Nolichuckyn laaksoissa olevista rajakylistä ja erämiesten majoista. Kaikilla oli tavallinen metsästäjän puku ja aseina rihlapyssyt ja sotatapparat.
Työlään samoamisen jälkeen raivaamattomien metsien halki saapuivat metsästäjät sovitulle paikalle lokakuun alussa.
Täällä oli kuitenkin heitä vastassa eräs lordi Dunmoren lähetti, joka ilmoitti Lewisille suunnitelman muutoksesta ja määräsi tämän jatkamaan marssiaan intiaanikyliä vastaan Pickaway-tasangon toiselle puolelle.
Sillä välin ei shawnee-heimon suuri päällikkö Cornstalk ollut toimetonna pääkaupungissaan Chillicothe'ssa. Omaten synnynnäisen sotapäällikkökyvyn hän suunnitteli ja sukkelaan toimeenpani rohkean vastaiskun. Samoten soturiensa etunenässä johdatti hän heidät nopeasti metsien halki Ohio-joen äyräille. Kenraali Lewis valmistautui hajoittamaan leirinsä juuri samana yönä kuin Cornstalk meni joen poikki kiireesti kyhätyillä lautoilla. Vain varhainen aamunkoitto oli näkijänä, kun tämä tumma vihollisjoukko äänettömästi hiipien lähestyi pahaa aavistamattomien ja nukkuvien metsästäjien ja uudisasukasten leiriä. Oli kuin kohtalon ivaa, että nämä saivat pelastuksestaan kiittää joukkonsa höllää järjestystä ja kurittomuutta, sillä pääasiallisesti siitä johtui, ettei heitä kokonaan tuhottu.
Kenraali Lewisin ja toisten päällikköjen määräyksistä huolimatta oli useampia joukkueita lähtenyt leiristä ennen päivänkoittoa tänä vaiherikkaana aamuna hakemaan jotakin metsänriistaa. Kaksi tällaista metsästäjää kohtasi äkkiä suuren intiaanijoukon. Toinen miehistä ammuttiin, mutta toisen onnistui päästä pakoon ja hälyyttää muut. Melkein samaan aikaan näki myös pari Watangan miestä etenevät intiaanit, ja juostuaan takaisin leiriin vahvistivat he äskeisen yllättävän uutisen.
Sattui niin, että toinen näistä miehistä oli juuri Watangan uudisasutuksen uusi päällikkö Robertson. Ja eräänä iltana sai Alleyne hänet taivutetuksi kertomaan seikkaperäisesti taistelun vaiheista.
»Siinä olikin liikuttava sukkelasti», aloitti tuo vanha metsästäjä kertomuksensa, »kun juoksimme leiriin ja vahvistimme ilmoituksen intiaanien lähestymisestä todeksi. Metsästäjät hyppäsivät ylös makuusijoiltaan kuullessaan rummun hälyyttävän aseisiin, ja siepaten pyssynsä oli jokainen pian paikallaan omassa komppaniassaan.
Kenraali määräsi kaksi komppaniaa hyökkäystä torjumaan. Kuljettuaan noin puoli penikulmaa joutuivat nämä ankaraan taisteluun, jonka kuumuudessa, varsinkin alussa, hurjalla raivolla käytiin komppanian kimppuun, jota komensi eräs kokenut ja rohkea upseeri eversti Charles Lewis. Onnettomuudeksi haavoittui eversti rohkaistessaan miehiään. Vaikka hän olikin kuolettavasti haavoittunut, jäi hän kumminkin paikalleen, kunnes ketju oli muodostettu, ja pääsi sitten vielä omin voimin takaisin leiriin. Toisen komppanian päällikkö oli myös kaatunut ja metsästäjien rivit alkoivat horjua pitkin linjaa, kun kaikeksi onneksi eversti Field tuli avuksi kahdensadan levänneen miehen kera ja pysähdytti uhkaavan hurjan paon. Lisävoimia myöskin kiiruhti apuun, mikäli hyökkäyksen ankaruus milloinkin vaati.
Kenraali Lewis ymmärsi vaaran täydellisesti ja huomattuaan leirinsä aivan suojattomaksi alkoi hän heti korjata näitä puutteita. Luonnollinen asema oli mahdollisimman hyvä Kanawha- ja Ohio-jokien yhtymäkohdassa olevan niemen kärjessä. Tarvittiin vain puunrungoista laitettu rintavarustus niemen poikki.
Valitettavasti oli tämä kaikki lyöty niin laimin aivan siihen saakka, kunnes hyökkäys jo oli alkanut, ettei Lewis itse eivätkä monet muutkaan voineet ottaa osaa taisteluun. Kuitenkin näyttivät metsästäjät voivan selviytyä yllätyksestä, ja urhoollisen eversti Fieldin johdolla pakottivat he vähitellen intiaanit peräytymään. Se oli todellinen aarniometsän taistelu. Kaikki, niin valkoiset miehet kuin intiaanitkin, hakivat suojaa puiden takaa tahi mistä hyvänsä sellaista vain voi löytää. Intiaanit, ollen mestareita tämän laatuisessa sodan käynnissä, selvisivät taistelusta pienemmillä tappioilla kuin valkoiset, huolimatta näiden suuremmasta taitavuudesta pyssyn käytössä.
Eversti Field joutui kumminkin pian punanahkojen viekkauden uhriksi. Seisoessaan muutaman suuren puun takana koetti hän ampua erästä intiaania, joka vasemmalta käsin pilkkasi ja herjasi häntä, kun samassa kaksi intiaania oikealta puolelta onnistui ampumaan häntä tappaen hänet paikalle.
Oli jo keskipäivä, ja liekö sitten syynä ollut metsän tiheys, jokien äyräiden jyrkkyys vai kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen paljous, mutta punanahkoja oli äärimmäisen vaikea saada karkoitetuiksi. Metsästäjät taistelivat kumminkin itsepintaisesti, piittaamatta niin monen päällikkönsä kuolemasta.
Intiaanit osoittivat puolestaan mitä suurinta taitoa ja rohkeutta niin hyökätessään kuin järjestyksessä peräytyessäänkin tuuma tuumalta joen rannalla oleviin lujiin asemiin, joissa he pitivät päättäväisesti puoliaan. Huomattuaan, etteivät he vihollisen sinne kerran päästyä voineet sille mitään, päättivät metsästäjät yhtämittaisella tulella omista varustuksistaan teljetä heidät sinne.
Shawneet, mingot, delawaret y.m. intiaaniheimot olivat edustettuina tässä taistelussa, joka oli kauttaaltaan ratkaisevaa laatua. Ja vaikka ketjut olivatkin yli penikulman pituiset, olivat välimatkat yleensä kahtakymmentä kyynärää lyhyemmät. Meteli oli hirvittävä. Luodikot paukkuivat taistelevien huutojen ja intiaanien ulvonnan säestyksellä, johon vielä yhtyi haavoittuneiden valitus ja voihkina.
»Intiaanit huutelivat», jatkoi Robertson kertomustaan, »meille taukoamatta pilkkasanoja kysellen murteellisella englanninkielellä, miksi emme nyt vihellelleet, tarkoittaen sillä huilunsoittoamme, ja sanoen näyttävänsä meille kuinka ammutaan. Päälliköt liikkuivat väsymättöminä soturiensa keskuudessa kehoittaen näitä pitämään puoliaan ja ampumaan tarkkaan. Muutamat metsästäjät, jotka olivat keskustan lähellä, kuulivat selvästi tuon lannistumattoman Cornstalkin sanovan sotilailleen: 'Pysykää lujina, pysykää lujina!'
Illan tullessa huutelivat intiaanit pilkaten, että heitä oli tuhatsata yhtä hyvää miestä kuin meitäkin ja huomenna heitä olisi kaksituhatta. Mutta se oli vain tyhjää kerskausta; he olivat kärsineet liikaa voidakseen uudistaa taistelua, ja käyttäen pimeyttä hyväkseen hiipivät he hiljaa tiehensä.
Ollen yhtä taitava perääntymään kuin hyökkäämäänkin vei Cornstalk joukkonsa Ohio-joen yli enemmittä tappioitta, saaden myös kaikki haavoittuneensa mukaansa. Siten saimme voiton tuossa itsepintaisessa taistelussa, vaikka tuo voitto olikin kalliisti ostettu. Meillä oli kuolleita siinä seitsemän- tahi kahdeksankymmenen vaiheilla, kun otetaan nekin huomioon, jotka myöhemmin kuolivat haavoihinsa, ja noin parikymmentä enemmän tahi vähemmän loukkautunutta.
Kuten tavallista hävisivät intiaanit vähemmän kuin valkoiset. Totuuden mukainen selonteko toteaa heidän tappionsa olleen nelisenkymmentä kuollutta tahi kuolettavasti haavoittunutta, ja vahingoittuneita samassa suhteessa vähemmän.»
Se oli merkityksellinen taistelu, johon luoteessa asuvia intiaaneja oli suuri joukko ärsytetty ja jossa nämä yhdellä iskulla kokonaan voitettiin, vaikka he olivatkin luvultaan hiukan ylivoimaiset. Seurauksiltaan oli se kauas kantava. Intiaanien rohkeus oli täydellisesti murrettu ja kiireesti lähtivät he lordi Dunmoren leiriin rauhaa pyytämään.
Cornstalk vain ei lannistunut, vaan oli valmis ja kiihkeä jatkamaan sotaa riistääkseen voiton itselleen millä hinnalla hyvänsä. »Taistella viimeiseen puukkoon saakka», oli hänen tunnuslauseensa, ja hän ponnisti koko tulisen kaunopuheliaisuutensa kiihoittaakseen kansalaisiansa uuteen yritykseen, mutta kaikki oli turhaa. He olivat kokonaan pelästyneet tappiostaan ja olivat kuuroja niin pilkalle kuin rukouksillekin.
Nähtyään lopulta, ettei hän saanut kokoontuneita päälliköitä ja sotureita liikkeelle, iski Cornstalk sotatapparansa maahan ja julisti tahtovansa itse mennä neuvottelemaan rauhasta. Siten lähti hän päällikköineen lordi Dunmore'n leiriin, jossa ryhdyttiin neuvotteluihin. Rohkeutensa menettäneet intiaanit suostuivat minkälaiseen sovintoon hyvänsä, jonka voittajat vain näkivät hyväksi heille tarjota, vieläpä myöntyivät luovuttamaan omistusoikeutensa Ohio-joen eteläpuolella olevaan alueeseen. Siitä huolimatta että hänen oli pakko tyytyä näihin ehtoihin, puolustautui intiaanien pääedustaja Cornstalk koko neuvottelujen ajan mitä ylevimmällä tavalla. Hänen ylväs ja uhmaileva mielensä ilmeni useammasti kuin kerran rajuissa vihan purkauksissa maansa anastajia kohtaan. Hän kohdisti kiivaat syytöksensä lordi Dunmoreen ja tämän upseereihin, ja hänen äänensä kuulosti pikemmin voittajan riemulta kuin voitetun valitukselta, kuten eräs läsnäolija on tapauksesta kertonut. Hänen henkensä oli todellakin lannistumaton, ja kuten myöhemmät tapahtumat todistavat, ei sankarillisempaa sydäntä ole sykkinyt kenenkään intiaanin povessa.
Alleyne oli kerran seurannut isäänsä intiaanipäällikköjen ja valkoisten johtajien suureen neuvotteluun Pickaway-tasangolle, ja hän kertoi, kuinka Cornstalkin kaunopuheisuus oli syvästi vaikuttanut kaikkiin kuulijoihin. Ei ainoastaan hänen ihmeteltävä kielenkäyttönsä, hänen kirkas ja sointuva äänensä ja tyyni esitystapansa pitäneet kuulijakuntaa lumoissa, vaan myöskin hänen miellyttävä ja ylevä käytöksensä.
Ainoastaan yksi suuri päällikkö oli poissa neuvottelusta, nimittäin Logan. Hän kieltäytyi itsepintaisesti poistumasta kylästään, ja lopulta täytyi lordi Dunmoren neuvotella hänen kanssaan erään Gibson-nimisen miehen välityksellä. Ollen vanha metsästäjä, joka oli paljon oleskellut heidän keskuudessaan, tunsi hän intiaanit hyvin, ymmärsi heidän kielensä ja ajatustapansa ja nautti harvinaisen suuressa määrin heidän luottamustaan. Tämän miehen välityksellä lähetti Logan vastauksensa lordi Dunmorelle. Se oli puheen muodossa ja kun se esitettiin julkisessa kokouksessa tulkin kirjaimellisesti kääntämänä, osoittautui se olevan julman kaunopuheliaisuuden erinomainen näyte. Se ei ollut hehkuva puhe rauhan puolesta, vaan pikemmin saavutetun koston ylistys, koston, jota hän piti oikeutettuna kärsimiensä vääryyksien tähden. Puhe oli vaikuttava koruttomassa kiihkeydessään.
»Minä vaadin», aloitti hän, »jokaista valkoista miestä todistamaan, kieltäytyikö Logan milloinkaan ruokkimasta tahi vaatettamasta häntä, kun hän tuli tämän majaan viluissaan tahi nälissään. Viimeisen pitkän ja verisen sodan aikana pysyi Logan toimetonna leirissään vaikuttaen rauhan puolesta. Niin suuri oli rakkauteni valkoista miestä kohtaan, että ohi kulkiessani huomauttivat kansalaiseni: 'Logan on valkoisen miehen ystävä'. Olin ajatellutkin elää ystävänänne, mutta erään miehen konnantyö teki sen mahdottomaksi. Eversti Cresap murhasi viime keväänä kylmäverisesti ja ilman pienintäkään syytä Loganin kaikki omaiset säästämättä edes vaimojani ja lapsiani. Vertani ei virtaa enää pisaraakaan yhdenkään elävän olennon suonissa. Minä vannoin kostoa. Nyt olen kostanut. Olen tappanut monta ja olen saanut täydellisesti nauttia kostostani. Riemuitsen rauhan säteistä maani puolesta, mutta älkää luulko, että riemuni johtuu jonkinlaisesta tulevaisuuden pelosta. Logan ei ole milloinkaan tuntenut pelkoa. Hän ei käännä kantapäitään toisaalle pelastaakseen henkensä. Mitä Logan enää voi kaivatakaan? Ei mitään!»