III.
SANKARIPOIKA.
Eräänä iltana, noin pari viikkoa sen jälkeen kuin piiritys oli alkanut, neuvottelivat kylän etevimmät asukkaat, mitä olisi paras tehdä! Elintarpeet olivat kuluneet hyvin vähiin eikä vielä oltu huomattu merkkiäkään lähestyvistä apujoukoista. Todellakin pelättiin, ettei mitään apua voinut tulla pitkään aikaan, sillä naapuriasutukset olivat todennäköisesti nekin intiaanein saartamat.
»Jonkun täytyy lähteä Virginiaan apua hakemaan», sanoi johtaja verkalleen ja harkitusti, ja ikäänkuin punniten sanojaan, ennenkuin hän lausui ne.
Hän oli pitkä, kaunismuotoinen, täydessä miehuutensa voimassa oleva, tummatukkainen ja sinisilmäinen mies. Kasvojen ilme oli jotensakin tuima, ja hänen tyyni ja päättäväinen käytöksensä herätti luottamusta.
Näiden sanojen jälkeen vallitsi hiljaisuus puhujan ympärille kokoontuneessa saloseudun töykeitten ja karkeapiirteisten miesten pienessä joukossa. Kukaan ei kiiruhtanut vapaaehtoisesti tarjoutumaan tuohon vaaralliseen tehtävään. Jokainen mahdollisuus päästä intiaanien piiritysketjun läpi oli hyvin heikko, ja onnettomien tovereittensa kohtalo vielä tuoreessa muistissa voidaan tuskin ihmetellä, että kaikki pelkäsivät yritystä.
»Jonkun täytyy lähteä apua hakemaan», sanoi Robertson vielä kerran. Hänhän oli päällikkö ja hänen nimensä oli Lännen historiassa kuuluisa. »Ja jollei kukaan muu uskalla mennä, niin menen minä itse», lisäsi hän katsellen hiukan ylenkatseellisesti naapureitaan. Näiden joukossa oli muutamia naimattomiakin miehiä, joilla ei niin ollen ollut vaimoa eikä lapsia huolehdittavinaan, kuten hänellä itsellään.
»Ei mitenkään, kapteeni! Ette saa poistua luotamme!» huusivat kuorossa naiset ja vanhemmat lapset, jotka miesten takana seurasivat tarkkaavaisina neuvottelua. »Teidän täytyy suojella meitä ja valvoa kylälinnoituksemme järjestystä!»
Nämä ihmisraukat ymmärsivät hyvin, että ilman päällikön voimakasta käsivartta ja ilman hänen hillitsevää vaikutustaan heidän yhteiskuntansa kurittomat ja raukkamaisimmat jäsenet varmaankin omistaisivat itselleen suuremmat annokset niukoista ruokavaroista kuin olisi kohtuullista, ja ehkä saisivat pahempaakin epäjärjestystä aikaan.
Sillä välin Alleyne ja Johanna istuessaan vähän matkan päässä erään hirren päällä keskustelivat hiljaisella ja totisella äänellä. Useammin kuin kerran nuorukainen melkein nousi seisoalleen, mutta taipuen kumppaninsa vastaväitteisiin istuutui hän jälleen ja kiistely jatkui ilmeisesti kiihkeämmästi kuin ennen. Vihdoin kuitenkin näytti hän voittaneen tahi ainakin saaneen tytön vastaväitteet vaikenemaan, ja huolimatta siitä, että tyttö rukoilevasti piti kiinni hänen käsivarrestaan, nousi hän ja sanoi rohkealla, kirkkaalla äänellä:
»Minä lähden, päällikkö. Tunnen tien, koska olen aivan äskettäin sitä kulkenut, ja hyvä hevoseni lennättää minut nopeasti vihollisen linjojen läpi.»
Kaikkien silmät kääntyivät puhujaan, samalla kun joukosta kuului hyväksyvää mutinaa. Muutamat arkaluontoisemmat koettivat salata rohkeutensa puutetta lausumalla moittivia huomautuksia nuoresta englantilaisesta, kuten he häntä nimittivät, mutta niitä hän ei näyttänyt lainkaan huomaavankaan. Englantilaisen herrasmiehen luonteva ja miellyttävä käytös, hänen vaalea kihara tukkansa ja kirkkaat siniset silmänsä tekivät hänestä saloseudun tummemman ja ahavoittuneemman miehen vastakohdan. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kaunis, ja moni, Johanna Harrod'ista puhumattakaan, katseli häntä mielellään. Eikä hänen ulkomuotonsa ollut petollinen, sillä vaikka hänellä olikin virheensä, oli Jack Alleynen luonne todellisuudessa tavallista täysipitoisempi. Rohkea aina huimapäisyyteen saakka ja äkillisen vaaran sattuessa kylmäverinen ja maltillinen oli hän luonnollisesti hyvin perehtynyt kaikkeen urheiluun, samalla kun hänen koko luonteensa oli ujostelematon, hilpeä, uljas ja vaatimaton.
»Hyvin sanottu, nuori mies!» vastasi päällikkö katsellen ihailevasti nuorta vapaaehtoista. »Englantilainen taikka ei, joka tapauksessa teillä on rohkeutta. Ja jos joku täällä tohtii loukata teitä, niin hänet minä karkoitan kylästä, niin totta kuin nimeni on James Robertson!» jatkoi hän kiihtyneemmällä äänenpainolla.
Sanottuaan viimeiset sanat silmäili hän uhkaavasti ympärilleen, mutta ei kukaan uskaltanut vastustaa niitä ja roistot, joille ne oli tarkoitettu, eivät voineet kestää noiden tummien kasvojen ja salamoivien silmien ilmettä, vaan hiipivät noloina tiehensä.
»Sittenhän voin lähteä?» koveni Jack.
Vastaus tuli hetken kuluttua. Päällikkö näytti tuumivan asiaa vielä kerran. Hän tiesi liiankin hyvin, että hänen päätöksensä saattoi määrätä ei ainoastaan tuon, ritarillisen nuorukaisen, vaan myöskin koko yhteiskunnan, miesten, vaimojen ja lapsien kohtalon. Mutta hänen epäröintinsä kesti vain hetkisen. Hän katsahti nopeaan ja tutkivasti nuoren miehen innokkaisiin ja päättäväisiin kasvoihin, ja hänen päätöksensä oli tehty.
»Menkää», sanoi hän, »ja Jumala olkoon kanssanne! Mutta ette voi lähteä ennen päivänkoittoa, sillä pimeässä voisitte eksyä tieltänne.»
»Kiitoksia ja eläköön!» huudahti Alleyne iloisesti.
Hän ei ajatellut ollenkaan vaaraa, vaan ainoastaan kunniaa, että hänelle oli uskottu niin tärkeä tehtävä. Sitäpaitsi tulistui hänen ylväs luontonsa siitä, että muutamat töykeämmät uudisasukkaat herjasivat hänen maanmiehiään, ja hän hehkui intoa saada näyttää näille karkeille ja ennakkoluuloisille rajaseudun miehille, että englantilainen oli yhtä rohkea, ellei rohkeampikin kuin he itse.
Oli kuitenkin eräs, joka otti asiat aivan toiselta kannalta. Johanna Harrod kätki kasvonsa käsiinsä ja tahdoton huokaus nousi hänen rinnastaan, kun hän kuuli tuon kohtalokkaan päätöksen. Niiden kahden viikon aikana, jotka olivat kulunut heidän romanttisesta tutustumisestaan, olivat nuo molemmat nuoret niin syvästi kiintyneet toisiinsa, etteivät he olleet itsekään sitä käsittäneet täydellisesti ennen tätä hetkeä.
Nyt, kun ensimmäinen ylpeyden ja tyydytyksen tunne siitä, että hän saisi tehdä tuon vaarallisen matkan Virginiaan, oli vähän hälvennyt, valtasivat suru ja pahat aavistukset hänet, kun hän näki Johanna-paran asennon. Tämän ilmeinen tuska ei ainoastaan koskenut hänen sydämeensä, vaan nostatti hänen omaankin mieleensä levottomia ajatuksia tuon seikkailun onnistumisesta, johon hän oli antautunut. Kumminkaan ei hän aikonut luopua tarjouksestaan eikä hän sitä surrut. Tuli mitä tuli, arpa oli heitetty! Hän oli sitoutunut lähtemään tuolle matkalle, ja hän sen suorittaakin, vaikka henki menisi.
»Rohkeutta, armaani!» sanoi hän ottaen tytön kaunismuotoisen käden omaansa ja istuutuen entiselle paikalleen tämän viereen hirren päälle. »Rohkeutta vain! Minulla on jalo tehtävä, joka voi ehkä määrätä meidän kaikkien kohtalon. Kuinka tahansa», lopetti hän kiihkeästi, »on parempi kuolla velvollisuuttaan täyttäessä kuin karttaa sitä ja elää.»
Lempeä käden puristus ilmoitti hänelle Johannan myötätunnon, vaikka tytön oli vielä vaikea puhua liikutukseltaan. Lopulta hän kuitenkin sanoi tarmokkaasti hilliten tunteitaan:
»Tuskin tiedätte, mitä merkitsee joutua intiaanein vangiksi. Olen uudisasukkaan tytär ja olen kasvanut metsästäjien ja raja-asukasten parissa julmien ja petollisten intiaanein saartamana. Minä käsitän liiankin hyvin sen kauhean vaaran, johon antaudutte. Irokeesit polttivat isoisäni kidutuspaalussa, ja kaksi setääni joutui metsästysretkellä shawnee-intiaanein käsiin ja pakotettuina kujanjuoksuun pieksettiin heidät siinä kuoliaiksi sillä aikaa kuin muutamat heidän lapsistaan joutuivat vielä kamalamman kohtalon uhreiksi.»
Nuori tyttö värisi muistellessaan noita kauheita tapauksia ja jatkoi sitten lyhyen vaitiolon jälkeen:
»En kerro tätä koettaakseni pidättää teitä tehtävästänne, vaan tahdon ainoastaan varoittaa teitä vaaroista, jotka joka puolelta uhkaavat teitä, ja kehoitan teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Ennen kaikkea», lisäsi hän katsellen rakastettunsa kauniita kasvoja, »välttäkää vangiksi joutumista. Mieluummin tahtoisin —» hän ei voinut lopettaa lausettaan. Ääni petti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Painaen päänsä Jackin olkapäätä vasten koetti hän turhaan pidättää tähän saakka salaamiaan tunteita.
Lukuunottamatta vahteja olivat kaikki asukkaat menneet levolle majoihinsa. Jack käytti tilaisuutta hyväkseen ja painaen Johannan povelleen kuiskaili hän tytön korvaan ikuisen rakkautensa ja ihailunsa valoja. Samalla hän koetti lieventää Johannan levottomuutta kuvaillen hevosensa voimaa ja nopeutta ja tämän laatuisen äkkiarvaamattoman hyökkäyksen vaikutusta intiaaneihin.
»Saatte nähdä, että tulen takaisin ja vaadin teidät mukaani kihlattunani», sanoi hän; »ja kun rauha on palautettu, purjehdimme Englantiin, johon sitten kotimme laitamme. Siellä ei kenenkään koskaan tarvitse pelätä noita kauhistavia sotahuutoja, vaan saa elää rauhassa ja turvallisesti.»
»Ah! Isääni en voi milloinkaan hylätä», vastasi tyttö, »ja häntä ei voi kukaan taivuttaa luopumaan kuljeskelevasta elämästään, jota hän on viettänyt aivan lapsuudestaan saakka. Metsästäjän ja aarniometsän asukkaan elämällä on merkillinen ja voimakas vetovoimansa, josta näyttää olevan aivan mahdotonta päästä, ja vaikka isälläni on sellainen aavistus, että hän lopulta saa surmansa intiaanin kädestä, niin se ei näytä ensinkään vaikuttavan häneen. Hänellä on tapana sanoa, etteivät ne koskaan saa häntä elävänä käsiinsä, ja hän on sellainen eränkäyntitaidon mestari ja niin läpeensä perehtynyt ja tottunut kaikkiin intiaanein kepposiin ja temppuihin, etten hänen puolestaan juuri pelkää.»
»Luullakseni on hän perustanut yhden uudisasutuksen», vastasi Alleyne, joka suurella mielenkiinnolla seurasi Johannan kertomusta.
»Kyllä», vastasi tyttö, »ja sen nimi on hänen mukaan Harrodsburg. Se on siellä ihanassa Kentucky'ssa, mutta on toistaiseksi autio intiaanein ryöstöretkien tähden. Kuitenkin aikoo isä pian opastaa uuden retkikunnan sinne ja jäädä sinne asumaan.»
»Tahtoisin mielelläni lähteä hänen mukaansa», huudahti Jack ja katsellessaan Johannan silmiä unhotti hän hetkeksi pian alkavan seikkailunsa.
Raskas huokaus nousi tytön rinnasta. »Kaikki saattaa olla sen varassa, kuinka nyt onnistutte», vastasi hän värähtelevällä äänellä, ja nousten ylös salli hän rakastettunsa painaa hehkuville poskilleen viimeisen jäähyväissuudelman, ennenkuin he erosivat — ehkä ainiaaksi.