IV.
MATKALLA.
Ensimmäiset heikot valojuovat alkoivat juuri näkyä pimeän metsän takaa, kun Alleyne tuli ulos hirsimökistä, joka oli ollut hänen kotinsa näinä sisällysrikkaina viikkoina. Katsottuaan nopeasti ympärilleen meni hän sukkelaan aitaukselle, jossa hevoset olivat, ja saatuaan veräjän auki juoksi eräs kaunis, punaisenharmaa tamma hänen luokseen hiljaisesti hirnahdellen tuntiessaan hänet.
»Hiljaa, Rhona!» kuiskasi hän. »Meillä on edessämme vaarallinen matka. Meidän täytyy olla hyvin hiljaa». Ja pidellen maissilla täytettyä maljaa toisessa kädessä taputteli hän toisella hevosen kaunista kaulaa sillä aikaa kuin tämä syödä rouskutteli ruoka-annostaan.
Hänen takaansa kuuluvat askeleet herättivät Alleynen huomion, ja kääntyessään tunsi hän päällikön pitkän ja laihan vartalon.
»Se on oikein, nuori mies», sanoi vastatullut. »Kun pidätte noin hyvää huolta hevosestanne, se hädän hetkellä ei jätä teitä pulaan.»
Robertson'in avulla oli Jack pian valmis alkamaan vaarallisen tehtävänsä. Joukko rohkeita metsästäjiä seisoi suuren portin luona valmiina aukaisemaan sen sopivalla hetkellä, ja vaikka oli hyvin varhainen, oli monta kylän asukasta tullut katsomaan hänen lähtöään.
Katsottuaan viimeisen kerran erään hirsimajan ylisikkunasta näkyviin
Johannan kalpeihin kasvoihin hyppäsi Alleyne satulaan.
»Oletko jo valmis?» sanoi päällikkö viitaten miehille aukaisemaan suuren salvan, joka vielä sulki portin.
»Kyllä heti», vastasi Jack puristaen ratsunsa kylkiä ja valmistaen sitä hyökkäykseen. Suitset olivat lujasti toisessa kädessä ja suuri ratsumiehen pistooli toisessa.
»Sitten menkää Jumalan nimeen!» huudahti Robertson lyöden yhteen kätensä merkiksi, että portinvahdit aukaisisivat portin.
Samassa kun portti lensi auki hellitti Jack suitsia ja Rhona kiiti kylästä täyttä laukkaa. Onneksi eivät intiaanit ollenkaan aavistaneet tällaista rohkeaa yritystä, ja Jack oli jo ratsastanut jonkun matkaa, ennenkuin tehtiin vakavampi yritys pysäyttää hänet. Ne harvat tiedustelijat, jotka hän kohtasi, pakenivat säikähtyneinä hänen nopeasti karatessa esiin tahi laukaisivat pyssynsä niin hätäisesti, etteivät osanneet häneen hämärässä metsässä.
Lähellä edessäpäin oleva valoisampi paikka näyttäytyi olevan Watanga-joen mutka, jota kohti tuo nuori englantilainen suuntasi kulkunsa. Päästyään kerran tämän esteen yli olisi hän vihollisen ketjun ulkopuolella, ja sitten kysyttiin vain kestävyyttä suorittaa nopeasti jäljellä oleva matka Virginiaan. Hän nautti jo etukäteen siitä riemusta, jota hän tuntisi silloin kun hän vahvan sotilas- tahi metsästäjäjoukon mukana palaisi vapauttamaan Johannaa ja tämän onnettomuustovereita. Mutta äkkiä sai joku metsäneläimen ääni hänet hätkähtämään.
Ääni kuulosti tulevan tien lähellä olevasta, erästä kaatunutta puuta peittävästä köynnöskasvirykelmästä, mutta mitään ei näkynyt. Kuitenkin osoitti Rhona ilmeisiä pelon merkkejä ja tempoi kovasti suitsiaan. Tuskallisen valppaana koetti Jack nähdä jotakin merkkiä väijyvistä intiaaneista, mutta turhaan, vaikka hän tiesi varmasti näiden ympäröivän häntä. Mutta hänen ei tarvinnut olla kauan tietämättömänä, sillä äkkiä ilmestyessään metsästä hyppäsi joen viettävällä törmällä kasvavasta pensaikosta joukko cherokeesia, jotka riemuhuudoin juoksivat pidättämään häntä. Siitä kuitenkaan välittämättä veti Alleyne suitsista ja kääntyen ympäri koetti hän päästä menemään heidän oikealta puoleltaan. Mutta hänen täytyi luopua siitä juonesta, sillä useita punanahkoja ilmestyi hänen eteensä, ja koettaessaan saavuttaa tien, jota hän oli tullut, oli sekin jo noiden viekkaitten intiaanein sulkema. Ei ollut enää muuta keinoa jäljellä kuin koettaa hyökätä saarroksen läpi. Rohkaistuaan muutamalla sanalla uljasta ratsuaan käänsi hän sen suoraan jokea kohti, ja painaen kannukset kylkiin hyökkäsi hän raivokkaasti hämmästyneeseen joukkoon. Näytti jo siltä, että tämä rohkea isku vapauden puolesta onnistuisi. Täydellisesti hämmästyneinä väistyivät soturit laukkaavan hevosen tieltä. Kahlaamo oli lähellä. Joku kyynärä vielä ja hän olisi ollut vihollistensa saavuttamattomissa. Mutta valitettavasti ei käynyt niin, sillä juuri kun hänen hevosensa syöksyi jokeen, sattui sotatapparan isku hänen takaraivoonsa ja hän putosi tiedotonna ja verissään veteen.
Kun Alleyne tuli tajuihinsa, makasi hän selällään jonkinlaisilla kömpelötekoisilla paareilla, joita pari vahvaa intiaania nopeasti kulkien kantoi. Vähään aikaan ei hän voinut muistaa, mitä oli tapahtunut, ja hän oli hyvin hämmästynyt tilanteesta, johon hän oli joutunut. Vähitellen selvisi kuitenkin hänen järkensä ja hänen muistiinsa palautuivat kaikki asianhaarat liiankin hyvin. Kauhistuen ymmärsi hän olevansa cherokeesien vankina.
Tietäen kohtalon, joka todennäköisesti odotti häntä, oli Jack'in ensimmäinen ajatus tehdä uusi yritys vapautensa puolesta tahi sitten kuolla heti. Mutta mietittyään hetkisen huomasi hän selvästi, että sellainen harkitsematon teko olisi hulluutta. Ensiksikin tunsi hän itsensä heikoksi ja kipeäksi saamastansa iskusta, ja toiseksi oli hän lujasti sidottu paareihin. Sillä hetkellä täytyi hänen olla niin kärsivällinen kuin hän voi ja odottaa aikaansa, kunnes asianhaarat olisivat pakoyritykselle suotuisammat.
»Nuori valkonaama näyttää surulliselta», sanoi eräs ääni paarien vieressä, kun Jack tahtomattaan huokaisi syvään.
Haavoittunut katsahti hätkähtäen ylös ja huomasi kauniin ja pitkän, käskevän näköisen intiaanin katselevan häntä. Haluten näyttää intiaaneille, ettei häneltä puuttunut miehen luontoa, kesti hän tämän katseen silmiänsä räpäyttämättä ja vastasi:
»Kyllä, hän on surullinen ajatellessaan, etteivät valkoiset miehet ja intiaanit voi elää sovussa. On varma, että maa on kyllin suuri molemmille!»
»Totta on, maa on lavea», myönteli päällikkö, »mutta kun se ei ole tarpeeksi suuri valkoiselle miehelle, joka taistelee sen omistuksesta veljensä kanssa, niin kuinka voisi se olla kylliksi suuri myös intiaanille? Ei», huudahti hän kiihkeästi, ja hänen silmänsä leimahtivat tulisesti. »Henki on antanut tämän maan punaisille lapsilleen, eivätkä he luovu siitä ilman taistelua!»
»Mihin viette minua?» kysyi Jack hetken päästä katsoen parhaaksi muuttaa keskustelun aihetta.
»Majoihimme 'Isoille Sumuvuorille'», vastasi päällikkö.
»Vai niin», oli kaikki, mitä Jack jaksoi siihen sanoa. Hänen rohkeutensa katosi ajatellessaan, että hänet vietiin niin kauas uudisasutuksista ja kaikista pelastuksen mahdollisuuksista.
»Isoilla Sumuvuorilla» tarkoitti päällikkö eteläisiä Alleghany-vuoria, tahi »Great Smokies'ta», kuten niitä yleisesti nimitettiin. Siellä olivat cherokeesien kaupungit tahi kylät. Toiset olivat aivan vuorten korkeimmilla huipuilla, toiset vähän alempana ja jotkut aivan vuorten juurella. Kaikki oli paljon varakkaamman näköistä kuin algonquinien eli pohjoisten heimojen luona. Asumukset olivat hirsistä tehtyjä, ja jokaisen kylän keskellä oli suuri pyöreä rakennus, joka usein oli kolmekymmentä jalkaa korkea. Se oli yleinen kokous- ja neuvotteluhuone, jossa heimon päälliköt keskustelivat sodasta ja rauhasta sekä kaikista tärkeimmistä asioista koko kyläkunnan läsnäollessa. Rakennus oli niin suuri, että siihen mahtuivat kaikki kylän asukkaat.
Tarvitsematta pelätä vihollisia matkasivat Alleynen vartioksi määrätyt intiaanit hyvin hitaasti ja metsästelivät koko matkan. Nuorella miehellä oli runsaasti aikaa toipua iskun seurauksista, sillä hänen kantajainsa ja vahtiensa oli pakko tehdä lukuisia ja pitkiä pysähdyksiä odottaessaan metsästäjiä ja valmistaaksensa ja keittääksensä pyydetyn saaliin. Siitä oli seurauksena, että perille saavuttaessa Jack tunsi itsensä yhtä terveeksi ja vahvaksi kun ennen haavoittumistaankin. Ulkoilmassa oleskelu ja runsas ruoka palauttivat hänet pian voimiinsa piirityksestä johtuneen, paastoamisen jälkeen. Kaunista ilmaa jatkui yhä, ja Jackin nuori ja huoleton mieli vaikutti sen, ettei hän olisi ollut ollenkaan epätoivoinen, jollei hänen olisi tarvinnut olla levoton Johannan ja kumppaneittensa puolesta.
Eräänä iltana hämärän tullessa, noin kymmenen päivää vangiksi joutumisensa jälkeen, ilmoitti koirien haukunta ja lasten huudot, että intiaanikylä oli lähellä. Muutamia minuutteja sai Jack olla kiihoittuneen nais- ja poikaviikarijoukon huomion esineenä, kun ne tungeksivat hänen ympärillään saadakseen nähdä valkoisen miehen. Mutta onneksi olivat hänen vahtinsa liian halukkaat hankkimaan itselleen syötävää ja lepoa salliakseen tarpeetonta viivytystä. Senvuoksi kiiruhtivat he viemään hänet neuvotteluhuoneeseen, ja jättivät hänet paikallisen päällikön huostaan seuraavaan päivään. Viimeksi mainittu sattui olemaan hyväluontoinen mies, joka kestitsi suojattiaan runsaalla kauriinpaisti- ja maissipuuroaterialla, jonka jälkeen Jack heittäytyi pitkälleen huoneen nurkkaan häntä varten levitetylle puhvelintaljalle ja nukkui päivänkoittoon saakka.
Oli hyvä, että Jack tunsi itsensä lujaksi ja voimakkaaksi päällikön vieraanvaraisen kohtelun jälkeen, sillä hänellä oli kova päivä edessään.
Päällikkö, joka oli puhutellut häntä matkalla ja jota Jack oli kuullut sanottavan Aconoasta'ksi, lähti miehineen viemään häntä kuusi penikulmaa etempänä olevaan pääkaupunkiin. Siellä asui tuo kuuluisa päällikkö Kiitävä Kanootti, joka ei milloinkaan säästänyt raja-asukkaita, sillä hän oli valkoisen miehen katkera vihollinen. Jackin onnettomuudeksi sattui hän olemaan kotona, sillä hän oli edellisenä päivänä palannut onnistumattomalta Carolinaan tekemältään ryöstöretkeltä. Tämä seikka ei ollut parantanut hänen kiivasta luontoaan, ja kuultuaan, että hänen kaupunkiinsa oli tuotu eräs vihattu valkonaama, kiiruhti hän neuvottelutalolle katsomaan vankia ja purkamaan kiukkuansa häneen.
»Ugh!» huudahti hän nähdessään nuoren vangin tulevan sisään vahtien välissä. »Tässäkö kaikki, mitä olette tuoneet? — Tuommoinen sileänaamainen nulikka! Ah, hänestä ei ole kenellekään hupia, hän on akka ja pyörtyy heti kidutuksen alkaessa.»
Päällikkö sanoi tämän englannin kielellä vankinsa mielenylennykseksi, mutta tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota noihin ivallisiin sanoihin. Hän tiesi, että hänen ainoa pelastumismahdollisuutensa oli pysyä kylmäverisenä ja jotenkin heikontaa intiaanein valppautta. Vaikka hän oli nuori iältään, ei hän olisi säikähtänyt koettamasta voimiaan kenen häntä ympäröivän miehen kanssa tahansa. Ollen pitkä ja jäntevä ja lapsuudesta asti harjaantunut kaikenlaisiin voimankoetuksiin, oli hän oikein mestari painissa, nyrkkeilyssä, hypyissä ja juoksussa. Mutta tällä kertaa sopi hyvin hänen tarkoituksiinsa näytellä osaa, jonka päällikön sanat olivat johtaneet hänen mieleensä. Hänen vartalonsa kaunis sopusuhtaisuus, joka suuressa määrin salasi hänen vahvoja lihaksiansa, auttoi häntä aikeessaan.
»Veljeni on väärässä. Nuori valkonaama on suuri soturi», vastasi
Aconoasta rauhallisesti.
Hän oli nähnyt Jack'in rohkean yrityksen murtautua piiritysketjun läpi
Watangan luona, ja hän ihaili vilpittömästi nuorukaista sen johdosta.
Mutta Kiitävä Kanootti ei ollut sillä tuulella, että hän olisi sietänyt vastaväitteitä. Suvaitsematta ollenkaan vastata, käski hän kärsimättömällä kädenliikkeellä sulkea vangin sisään keskipäivään saakka, jolloin häntä kidutettaisiin ja hänet poltettaisiin kidutuspaalussa.
Onneksi ei Jack ymmärtänyt näiden päällikön sanojen sisällystä, sillä ne sanottiin cherokeesien kielellä, mutta siitä hyväksyvästä mutinasta, jolla joukko niitä tervehti, ja siitä kostonhaluisesta katseesta, jolla tuo hirmuvaltias häntä katseli, kun hänet vietiin pois, päätteli Jack, etteivät hänen tulevaisuuden toiveensa olleet ollenkaan valoisat.