V.
ONNETTOMUUSTOVERI.
Alleynen mietelmät eivät olleet kadehdittavia hänen maatessaan siinä pitkällään ahtaan hirsimökin lattialla, johon hänen vahtinsa olivat työntäneet hänet. Hän saattoi kuulla heidän syvät kurkkuäänensä oven ulkopuolelta, jossa he todennäköisesti keskustelivat hänen kohtalostaan, mutta hän ei ajatellut heitä eikä itseään niin paljoa kuin noita apua toivovia uudisasukas-raukkoja siellä piiritetyssä kylässä. Apua ei hän enää milloinkaan voinut heille hankkia. Erittäinkin muisteli hän tuota suloista ja kaunista ruskeasilmäistä salon tyttöä, jolle hän oli vannonut uskollisuutta ja joka nyt oli säälimättömien intiaanien saartamana, nälkäkuoleman partaalla ja ehkä vielä pahemmankin kohtalon uhkaamana.
Ajatus sai hänet raivoihinsa, ja hypäten ylös aikoi hän raivata itselleen tien vapauteen kaiken uhallakin, kun merkillinen melu kiinnitti hänen huomiotaan. Se oli kuin vihastuneen ihmisjoukon kohinaa, ja se toi hänen mieleensä tapauksen hänen kotikaupungistaan, jossa kerran sotaväen oli täytynyt tulla hillitsemään kokoontunutta roskaväkeä.
Melu tuli kovemmaksi ja lähemmäksi, kunnes kuulosti aivan siltä kuin olisi cherokeesien koko heimo vaimoineen, lapsineen ja koirineen ollut hänen vankilansa ympärillä. Mitähän se mahtoi merkitä?
»Ah, minuahan ne ovat tulleet hakemaan ja tappamaan», ajatteli Jack parka, kylmän hien kihotessa otsalle hänen odottaessaan siinä pyöveleitään. Hän päätti myydä henkensä kalliisti.
Minuuttia myöhemmin paiskattiin ovi auki ja roskajoukon huutojen ja haukkumisien saattamana työnnettiin toinen vanki kursailematta majaan.
»Haukkukaa nyt, te pelkurikoirat, kun kerran saitte minut!» huudahti vastatullut uhmailevasti.
Hän oli pitkä ja voimakkaan näköinen mies vaaleine, kiharoine tukkineen, isoine kyömynenineen ja vahvoine ulkonevine leukoineen. Ilme hänen suunsa ympärillä ja yleensä koko hänen olentonsa ilmaisivat ystävällisyyttä ja uljuutta sekä pelotonta rohkeutta. Hän oli puettu uudisasukasten ja metsästäjien tavalliseen tapaan, karvalakkiin, ripsutettuun metsästystakkiin, pukinnahkaisiin säärystimiin ja mokkasiineihin, mutta hänen vyössään ei ollut sotatapparaa eikä päänahkapuukkoa, kuten tavallisesti. Nämä sekä hänen uskollinen luodikkonsa oli otettu pois häneltä ja hänen kätensä oli lujasti sidottu selän taakse.
Alleynellä oli aikaa tehdä nämä huomiot sillä aikaa kuin tämä merkillinen mies selin häneen ivallisesti katseli vainoojiaan ilmeisesti huomaamatta nuoren englantilaisen läsnäoloa.
Vaikka hän oli aseeton ja sidottu, näyttivät intiaanit kuitenkin pelkäävän hänen katsettaan, ja paiskaten oven kiinni hiipivät he tiehensä kiusaamatta vankejaan sen enempää tällä kertaa. Nämä katselivat toisiaan molemmin puolisella mielenkiinnolla ja hämmästyksellä, ennenkuin Alleyne sai sanotuksi:
»Näyttää siltä kuin olisimme onnettomuustovereita.»
Metsästäjä katseli häntä kiireestä kantapäähän jonkun hetken, ennenkuin hän vastasi:
»Luulenpa, että olette englantilainen, nuori mies! Mitä täällä teette?»
Ensin Jack vähän hämmästyi vastauksen töykeyttä, mutta sitten hän arvasi, mitä metsästäjä hänestä ajatteli. Cherokeesit ja muut intiaaniheimot olivat englantilaisten liittolaisia, ja vastatullut piti ilmeisesti Alleynea jonakin englantilaisen hallituksen lähettinä.
»Olen kyllä todellakin englantilainen», vastasi Jack katsoen rohkeasti metsästäjää silmiin, »mutta kumminkaan en ole täällä vapaaehtoisesti Olen joutunut vangiksi, kuten tekin ja kenties yhtä kunniakkaasti.»
»Sitten pyydän anteeksi, herra englantilainen», vastasi tuo pitkä mies hymyillen ja silmäili samalla pikaisesti majaa.
Hänen tutkimuksensa ei näyttänyt juuri tyydyttävän häntä päättäen siitä synkästä varjosta, joka hetkeksi häivähti hänen kasvoilleen, mutta nopeasti saavutti hän entisen tyyneytensä ja jatkoi:
»Joka tapauksessa olette onnellinen, koska kätenne ovat vapaat, ja sananne voitte parhaiten todistaa vapauttamalla minunkin käteni.»
Jack karahti punaiseksi sanoissa piilevän epäluulon tähden, mutta hilliten itseänsä vastasi hän ystävällisesti: »Teen sen mielihyvällä, jos sanotte minulle kuinka se käy päinsä.»
»No hyvä», vastasi metsästäjä aivan muuttuneella äänensävyllä, »se on pian tehty.»
Ja kumartuen tutki hän hetken aikaa majan lattiaa Alleynen katsellessa kummastuneena.
»Kas tässä, nuori mies!» huudahti hän työntäen jotakin esinettä mokkasiininsa kärjellä. »Ottakaa tuo ja leikatkaa poikki siteeni.»
Alleyne totteli ja huomasi esineen teräväsärmäiseksi piikiveksi, jotka olivat hyvin yleisiä näillä seuduin, ja aikaa tuhlaamatta alkoi hän sahata poikki raa'asta nahasta leikattuja hihnoja, joilla hänen kumppaninsa kädet oli sidottu. Hihnat olivat niin kireällä, että ne olivat hanganneet nahan melkein rikki aiheuttaen miesraukalle kovia tuskia.
Nahkahihna oli hyvin sitkeää, mutta työskenneltyään piikivineen muutaman hetken sai Jack katkaistuksi kaikki siteet. Kun viimeinen niistä heltisi, huokaisi metsästäjä syvään helpotuksesta, ja sitten Jack'in hieroessa hänen ajettuneita ranteitaan kertoivat he toisilleen seikkailunsa oikein juurta jaksain ja keitä he olivat.
Metsästäjä osoittautui olevan tuo rajaseuduilla niin hyvin tunnettu Simon Kenton, taitava metsästäjä ja peloton uudisasutusten raivaaja. Hän kertoi, että hän oli erään toverinsa kanssa ollut matkalla vuorten yli Tennesseehen, kun he joutuivat väijytykseen. Hänen toverinsa tapettiin ja itse joutui hän vangiksi.
Kun Alleyne puolestaan oli kertonut, kuinka hän oli joutunut vangiksi, näytti Kenton sangen levottomalta.
»Tunnen joitakin Watangan miehiä», lausui hän, »ja jos vain voin auttaa jotenkin, niin heidät on pelastettava. He osoittivat minulle suurta ystävällisyyttä, kun viime keväänä uupuneena ja pahoin haavoittuneena hain turvaa heidän kylästään.»
Metsästäjä nousi ja asteli ajatuksiin vaipuneena vähän aikaa edestakaisin. Lopulta pysähtyi hän äkkiä ja huudahti iloisesti Jackille:
»Olette englantilainen, ymmärrän sen nyt, ja teidän isänne on korkeassa virassa Virginian kuvernöörin luona?»
»Niin, mutta mitä se meitä nyt hyödyttää?» kysyi Jack,
»No hyvänen aika! Jos vain saamme intiaanit uskomaan sen, on kaikki hyvin. He eivät tahdo kiduttaa omaa liittolaistaan.»
»Mitä te tarkoitatte?» tiuskasi Jack ja hänen kasvonsa punehtuivat kovasti.
»Ei suututa, nuori mies», vastasi metsästäjä puolustavasti; »minä vain oletan teidän tietävän, että englantilaiset ovat yllyttäneet cherokeesit, creekit ja choctawit sotaan uudisasukkaita vastaan.»
»Ei milloinkaan, en voi uskoa sitä!» huudahti Jack vihaisesti. »He ovat voineet lähettää sanansaattajia hankkiakseen varmuuden intiaanein puolueettomuudesta tässä uhkaavassa sodassa, mutta ei yllyttääkseen näitä taisteluun. Isäni on sanonut minulle usein, että hän tulee aina voimakkaasti vastustamaan sitä, että intiaaneja yllytetään taisteluun valkoisia vastaan.»
»Niinpä kyllä, ja siten uskon jokaisen ajattelevan, joka pitää kunnianaan olla englantilainen ja joka hiukankin tuntee intiaanein sodankäyntitapoja, mutta minä arvaan, että olette velvollisia toimeenpanemaan kaikki määräykset, joita saatte Englannista, olivatpa ne sitten minkälaisia hyvänsä.»
»Totta on», vastasi Alleyne miettivästi, »mutta jos joskus pääsen täältä, niin tahdon kaikin voimin tehdä asian todellisen laidan maanmiehilleni tunnetuksi ja lopettaa tämän julman ja häpeällisen politiikan!»
»Hyvin puhuttu, nuori mies! Mutta joka tapauksessa on meidän ennen kaikkea koetettava vapauttaa Watangan asukkaat.»
Alleynen hämmästynyt katse ei jäänyt hänen kumppaniltaan huomaamatta, ja tämä tulkitsi hänen ajatuksensa aivan oikein.
»Ajattelette meillä olevan tarpeeksi tekemistä siinäkin, kun vapautamme itsemme.»
»Niin juuri, sillä todellakaan en tajua, onko meillä minkäänlaisia mahdollisuuksia siihen. Olen kumminkin halukas ja kiihkeä koettamaan», vastasi Jack. »Tosiaankin», jatkoi hän, »olin juuri aikeissa murtautua ulos, kun te saavuitte. Olin tulla hulluksi, kun ajattelin noita intiaanein saartamia ihmisparkoja, jotka, nyt saavat turhaan toivoa apua, jota minun piti heille hakea.»
Kun Alleyne lopetti puheensa, kuului jälleen kaukaista melua.
»Meidän on pidettävä silmämme auki voidaksemme pelastaa henkemme ja sitten auttaa ystäviämme», sanoi Kenton painaen korvansa erääseen seinän rakoon.
»Äänestän, että teemme hyökkäyksen heti, kun ovi avataan», ehdotti Alleyne. »Me voimme murtautua vartiojoukon läpi, ennenkuin he kerkiävät kohottaa aseitaan meitä vastaan.»
»Niin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olisi koko roskajoukko kintereillämme. Ei niin», jatkoi metsästäjä, »minulla on parempi suunnitelma», ja kumartuen poimi hän maasta nahkahihnat, joilla hän oli ollut sidottu.
»Nyt», sanoi hän, »saatte kietoa nämä jälleen ranteitteni ympärille, mutta sitokaa ne niin höllästi, että voin vapauttaa käteni milloin vain haluan! »
Jack teki nopeasti kuten häntä oli neuvottu, ja pian olivat Kentonin kädet sidotut taakse kuten ennenkin. Nyt voi hän kumminkin heikolla tempauksella vapauttaa ne milloin vain halusi.
»Kas niin», sanoi hän, »nyt täytyy teidän näytellä englantilaista upseeria, ja minä selitän heille, kuinka suuren erehdyksen he ovat tehneet vangitessaan teidät ollessanne matkalla Virginiaan kuvernöörin käskystä.»
Ensin pani Jack ankarasti vastaan, että hän esiintyisi noiden verenhimoisten cherokeesien liittolaisena, mutta muistaessaan Johanna Harrod'in ja tuon saarretun kylän muut avuttomat naiset ja lapset haihtui hänen epäröintinsä, varsinkin kun hän todellakin oli matkustanut Watangaan valtiollisissa asioissa.
»Eikö teillä ole mukananne mitään, joka voisi todistaa teidän olevan Englannin palveluksessa?» kysyi Kenton. »Mitä nuo messinkiset koristeet vyössänne ja patruunakotelossanne ovat?»
»Ah, sehän on totta! Siinä on Englannin vaakuna ja nämä ovat osia sotilaspuvustani.»
»Hyvä! Nyt hiljaa, shakaalit tulevat!»
Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi raskas ovi auki, ja Aconoasta syöksyi sisään vartiojoukon etunenässä. Pysähtyen aivan kynnyksen viereen katsahti päällikkö nopeasti ja tutkivasti ympärilleen. Sitten antoi hän ihmettelevän ja tyytyväisen näköisenä määräyksen viedä vangit neuvottelutalolle päin.
»Hän hämmästyi nähdessään siteeni paikoillaan», kuiskasi Kenton kumppanilleen, kun he yhdessä lähtivät majasta. »Hän ei tiedä meidän kuuluvan eri puolueisiin, näettekös.»
Noilla kahdella ei ollut enää tilaisuutta enempiin keskusteluihin, mutta tämä viimeinen vihjaus riitti muistuttamaan Jack'ia osasta, jota hänen piti esittää. Muutamissa minuuteissa tulivat he sille pitkälle ja suoralle tielle tahi kadulle, jota myöten päästiin kylän keskellä olevalle aukeamalle. Se oli täynnä kaiken ikäisiä intiaaneja, miehiä, naisia ja lapsia. Mutta erittäinkin veti Jackin huomion puoleensa kaksi pahaaennustavan näköistä paalua, joiden ympärille oli koottu kuivia oksia ja muuta polttopuuta.
Hän oli usein kuullut kerrottavan miehistä, jotka jouduttuaan intiaanien vangeiksi oli poltettu paaluun sidottuina, ja nyt näytti häntä odottavan sama kohtalo. Oliko siis ihmeellistä, että hän tunsi itsensä heikoksi ja melkein horjui paikalle, johon hänen kumppaninsa oli jo pysähtynyt kokoontuneiden päälliköiden eteen! Ainoastaan suurella tahdon voimalla pysyi hän seisoallaan.
Mutta Kentonin esimerkki teki häneen valtavan vaikutuksen. Pahoinvointi meni pian ohi, ja rohkaisten mielensä seisoi hän suorana ja tyynenä intiaanijoukon keskellä. Kentonissa ei voitu huomata pelon merkkiäkään. Huolettomasti nojaten toista paalua vasten silmäili hän ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin olisi hän ollut vain katselija eikä onneton, kidutusta ja kuolemaa odottava vanki. Tästä huolimatta tiesi Jack, sillä niin paljon tunsi hän jo tätä miestä, että tämän näennäisen välinpitämättömyyden alla piili luja päätös taistella kuolemaan saakka, ennenkuin alistua enempään kiusaamiseen ja kidutukseen, ja että hän odotti ainoastaan sopivaa tilaisuutta tehdäkseen jonkun hurjan pakoyrityksen.
Jack päätti seurata esimerkkiä.