VI.
VAPAUS TAIKKA KUOLEMA
Vankien ei tarvinnut olla kauan tietämättömiä kohtalostaan. Kun päälliköt olivat neuvotelleet keskenään jonkun hetken, poistui Aconoasta miesten luota ja tuli Alleynen luokse.
»Miksi nuori valkonaama ei irroittanut suuren veljensä siteitä, kun olitte kahdenkesken majassa?» kysyi hän katsellen Alleynea tutkivasti silmiin.
Jack katsoi rävähtämättä takaisin, mutta ennenkuin hän keksi sopivaa vastausta, tuli Kenton väliin.
»Irroittaisiko cherokeesi jonkun creekin tahi shawneen siteet?» huudahti hän. »Amerikkalaisten ja 'pitkäpuukkoisten' välillä on sota. Luuletteko, että tämä englantilainen asiain niin ollen tahtoo auttaa vihollistansa pakenemaan?»
Kokoontuneesta joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, kun he kuulivat nämä metsästäjän cherokeesien kielellä pontevasti lausumat sanat.
»Onko totta, että nuori veljeni on 'pitkäpuukkoinen', — ehkä jonkun päällikön poika?» kysyi Aconoasta vilpittömästi hämmästyneenä.
»On!» sanoi Alleyne pontevasti katsoen vakavasti päällikköä kasvoihin rehellisin, sinisin silmin.
»Mutta kuinka jouduitte sotureitteni vangiksi vihollisen alueella?» kysyi Kiitävä Kanootti epäilevästi. Hän oli sotatappara kädessään tullut ylväänä lähemmäksi kuullakseen mitä sanottiin.
»Isäni, joka on päällikkö, lähetti minut viemään Virginian kuvernöörin määräyksiä amerikkalaisten päällikölle Watangaan. Olin paluumatkalla, kun miehenne salakavalasti vangitsivat minut», vastasi Alleyne ripeästi.
»Hm!»
Kiitävä Kanootti asteli hetken edestakaisin vankeinsa edessä syvissä mietteissä. Kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen sanoi hän:
»'Pitkäpuukkoiset' ovat cherokeesien ystäviä. He ovat yhdessä polttaneet rauhanpiippua; mutta kuinka voi intiaani tietää, että valkoinen mies puhuu totta?»
»Katsokaa tätä», vastasi Jack, näyttäen vyössään ja patruunakotelossaan olevaa messinkistä koristusta. »Näistä käy selville, että olen Englannin kuninkaan palveluksessa.»
Onneksi oli tuo vanha päällikkö useita kertoja nähnyt englantilaisten sotilaspukuja, ja tutkittuaan Alleynen osoittamia merkkejä näytti hän uskovan, että Alleyne oli kuin olikin englantilainen.
»Hyvä on», sanoi hän. »Nuori veljeni saa nähdä, kuinka Kiitävä Kanootti rankaisee 'pitkäpuukkoisten' ja cherokeesien vihollisia!»
Ja kääntyen ympäröivään joukkoon päin lausui hän miehilleen omalla kielellään muutamia täsmällisiä määräyksiä.
Joukossa syntyi heti levottomuutta ja hälinää. Soturit muodostivat piirin sen paalun ympärille, jota vasten Kenton nojasi, sillä aikaa kuin eräs alempi päällikkö sytytteli tulta kahdella piikivellä ja kuivalla taulalla, johon oli kaadettu ruutia. Lähellä oleva risukasa leimahti pian ilmituleen naisten ja lasten hurjasti ja soinnuttomasti kirkuessa. He voittivat miehetkin ilmaistessaan valkoisen miehen pian alkavan kidutuksen synnyttämää pirullista riemuaan.
Viimemainittua kuljetettiin sillä aikaa edestakaisin koko heimon mielenylennykseksi, ennenkuin hänet sidottiin paaluun. Tavallisesti täytyi poltettavaksi tuomitun vangin ennen kuolemaansa kärsiä mitä pirullisinta kidutusta. Vaimot ja lapset oikein hekumoivat niistä tuskista, joita he aiheuttivat onnettomalle uhrilleen pistelemällä hänen paljasta ruumistaan roviosta sieppaamillaan palavilla tikuilla. Mutta tämä alkukidutus ei saanut mennä niin pitkälle, että uhri olisi kuollut. Kun hän päälliköiden mielestä rupesi käymään kovin heikoksi, virvoittivat hänen vainoojansa hänet henkiin jälleen siinä tarkoituksessa, että hänet sitten hitaasti paistamalla vähitellen tapettaisiin. Sentähden oli polttoaineet kasattu hänestä jonkun välimatkan päähän, eikä niiden sallittu palaa liian nopeasti.
Näiden pahaa ennustavien valmistuksien aikana oli Jack-parka kauheassa tuskassa tuon rohkean miehen tähden, joka oli tuomittu sellaiseen julmaan kohtaloon. Hänen suureksi ihmeekseen ei Kenton kuitenkaan näyttänyt mitään pelon merkkiä, ja kun vihdoinkin kaikki oli valmista ja hänet vietiin takaisin kidutuspaalun luokse, säilyttivät hänen kauniit kasvonsa vieläkin miellyttävän ja puolittain ylenkatseellisen ilmeensä. Tämän miehen lannistumaton rohkeus ja hänen erinomainen tyyneytensä saivat osakseen myöskin hänen villien vihollistensa ihailun, lukuunottamatta Kiitävää Kanoottia. Metsästäjän uhmaileva käytös näytti ärsyttävän tätä amerikkalaisten uudisasukkaiden leppymätöntä vihollista.
»Valkonaama koira!» karjui hän mennen uhrinsa luo, »et kauan meitä pilkkaa, sillä ennen auringon laskua olet tuhkana ja päänahkasi on riippuva tässä vyössä.» Hän osoitti hirvennahkaista vyötään, jossa riippui lukematon joukko päänahkoja.
»Mitä vielä, cherokeesit ovat akkoja! Vain aseetonta miestä he uskaltavat pilkata», vastasi Kenton ivallisesti, kun soturit alkoivat kiinnittää häntä paaluun.
Ehkä enemmän metsästäjän halveksivan käytöksen kuin viimeisten sanojen ärsyttämänä joutui tuo ennestään kiihtynyt päällikkö nyt aivan suunniltaan, ja siepaten loimuavan risukimpun läheisestä nuotiosta iski hän sillä vangin kasvoja kohti. Mutta tämä oli häntä nopeampi. Hän painoi päänsä alas ja palava heittoase ainoastaan kosketti paalua kylväen säkeniä hänen päällensä ja samoin myöskin niiden intiaanein kasvoille, jotka olivat häntä kiinni sitomassa.
On vaikea sanoa, oliko se hänen alastomille hartioilleen pudonneitten hehkuvien säkenien tuottama tuska, sillä intiaanit olivat riisuneet hänet alasti vyötäisiä myöten, vai tietoisuus siitä, että toiminnan hetki oli tullut, joka pani vangin liikkeelle kostonhalun kiihoittamana. Ikäänkuin toinen Simson mursi hän keskeneräiset siteet, jotka kiinnittivät hänet paaluun, ja samalla reväisten irti kätensä heittäytyi hän kuin pantteri ällistyneen päällikön kimppuun, ennenkuin tämä ennätti siepata puukkoa tahi sotatapparaa kamalasta vyöstään. Hän sai intiaania kiinni vyötäisten kohdalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lensi tämä suinpäin palavaan nuotioon. Käyttäen sitten hyväkseen syntynyttä sekasortoa juoksi tuo rohkea ja reipas metsästäjä erääseen ympäröivässä joukossa olevaan aukkoon, ja iskien maahan jokaisen, joka yritti häntä pidättää, pääsi hän pakoon majojen takana olevalle aukealle.
Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että Alleyne oli hetken ajan kykenemätön mihinkään toimintaan. Sitten vasta kun muutamat soturit olivat kursailematta kiskoneet onnettoman päällikkönsä liekeistä ja loput olivat yhtyneet karanneen vangin yleiseen takaa-ajoon, johtui nuoren englantilaisen mieleen, että nyt hänkin voisi hyvin päästä karkuun. Olihan totta, että päällikkö oli antanut hänelle vapauden, mutta ei hänen aseitaan, ja oli hyvin epäiltävää, sallisiko päällikkö hänen lähteä kylästä. Kun asiat olivat kääntyneet näin (Jack oli näiden muutamien sekuntien aikana harkinnut kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja), ei hän kauan viipynyt rohkean päätöksen teossa. Hän oli aikonut käyttää sen pienen vaikutusvaltansa, joka hänellä ehkä olisi »pitkäpuukkoisten» edustajana, metsästäjän hengen pelastamiseksi ja oli koko ajan miettinyt keinoa, jolla hän voisi aikeensa parhaiten toteuttaa, kun meteli samassa alkoi. Nyt oli tilanne luonnollisesti kokonaan toinen. Kenton oli nyt joka tapauksessa vapaana, ja Alleynen oli vain huolehdittava itsestään. Katsoen nopeasti ympärilleen huomasi hän, että kylän ylempänä olevaan osaan johtava tie oli melkein tyhjä, sillä kaikki liikkumaan kykenevät miehet, naiset ja lapset olivat juosseet takaa-ajajien jälkeen.
Juosten eteenpäin ikäänkuin hänkin tahtoisi yhtyä ajoon ja odottaen tilaisuuttaan syöksyi Jack äkkiä lähellä olevan mökin taakse. Kiihtyneet intiaanit eivät huomanneet häntä, ja kun he kaikki olivat juosseet hänen ohi, hiipi hän hiljaa ympäri ja lähti päinvastaiselle suunnalle kuin Kenton oli mennyt. Aution kadun etäisimmässä päässä näytti olevan niitty tahi intiaanein maissipelto. Hän juoksi siis sinnepäin tietäen hyvin, että siellä oli mainio piilopaikka. Kaikki kamelia pienemmät olennot voi pellon pitkä ja tiheä vilja kätkeä niin hyvin, että huomaaminen oli mahdollista vasta muutaman askeleen päästä.
Lähemmäksi tultuaan huomasi hän, ettei hän ollut erehtynyt. Hän saattoi nähdä noiden kauniiden, kypsien tähkien silkinhienojen tupsujen huojuvan tuulessa, ja hän alkoi jo tuntea jonkinlaista vapauden tunnetta, sillä jos hän vain voisi päästä kenenkään huomaamatta maissipeltoon, voisi hän helposti piilotella siellä pimeän tuloon saakka. Aurinko alkoi jo lähestyä läntistä taivaanrantaa. Pimeän tultua voisi hän sitten hiipiä tiehensä ja suunnata matkansa Isoja Sumuvuoria kohti. Kulkien tietään tähtien mukaan koettaisi hän parhaimpansa mukaan suunnata matkansa pohjoiseen päin ja pysytellen laaksossa vuorijonon juurella päästä lopulta Virginiaan.
Se oli semmoinen matka, että monet miehet olisivat sitä kauhistuneet, mutta Alleyne ei ajatellut itseään, vaan Johanna Harrodia tovereineen Watangassa. Voisiko kukaan sanoa, kykenisikö hän vielä ajoissa johdattamaan apujoukkoa vapauttamaan heidät? Joka tapauksessa se ei olisi hänen syynsä, jollei hän onnistuisikaan uhkarohkeassa yrityksessään.
»Ugh! Mihin minun nuori veljeni kiiruhtaa?»
Nämä syvällä kurkkuäänellä lausutut sanat, jotka samalla kuulostivat hyvin pilkallisilta, täyttivät pakenijan sydämen kauhulla. Katsellen pelokkaasti ympärilleen huomasi hän Kiitävän Kanootin äkkiä ilmestyvän eräästä paremman näköisestä majasta, jonka hän juuri oli sivuuttanut Tässä oli pulma. Hän olisi kyllä voinut suoriutua päälliköstä suuremmitta vaikeuksitta, mutta se ei olisi hyödyttänyt mitään. Päällikön olisi vain tarvinnut viheltää, niin joitakin kuulomatkalla olevia sotureita olisi heti saapunut paikalle seuraamaan hänen jälkiään minne hän vain olisi mennytkin. Oli kuitenkin hyvin masentavaa nähdä suunnitelman pettävän juuri silloin kun menestys näytti varmalta. Jack oli kumminkin halukas juoksemaan tiehensä ajatellessaan, että jos hänet saadaan kiinni ja tuodaan takaisin, niin olkoon menneeksi. Onneksi viisaammat ajatukset voittivat. Hän päätti näyttää rohkeata naamaa, ja kääntyen kohtaamaan päällikköä huudahti hän:
»Valkoiset miehet eivät kiduta avuttomia vankejaan. Cherokeesit ovat villiä petoja. Kuinka voisi 'pitkäpuukkoisten' poika viihtyä heidän kylässään?»
»Koska Kiitävä Kanootti käskee niin!» sanoi päällikkö ylpeästi laskien jäntevän kätensä Jackin olkapäälle.
Viimemainittu huomasi intiaanin kasvojen julman ja kostonhimoisen ilmeen, ja hän päätti vapautua hänen kynsistään kaiken uhallakin. Saapuvilla oli ainoastaan muutamia pieniä lapsia ja niinmuodoin oli vain päällikkö hänen tiellään. Viimemainitulla oli sotatappara ja puukko, kun hänellä itsellään taas ei ollut minkäänlaista asetta. Yhtäkaikki ei hän epäröinyt hetkeäkään. Vapautuen äkillisellä liikkeellä päällikön otteesta ja samalla vieden oikean käsivartensa taaksepäin iski hän seuraavassa silmänräpäyksessä päällikköä leukaan niin paljon kuin hän jaksoi. Isku osui paikalleen ja Kiitävä Kanootti kaatui kuin pölkky majan seinustalle.