VII.
TURHA TOIVO.
Veripunainen aurinko laskeutui Watangan aarniometsien taakse luoden tyyneen ja utuiseen ilmaan punertavan vivahduksen. Yhdeksäntenä iltana Alleynen lähdön jälkeen istui Johanna katsellen kylän läntiseltä portilta lähtevää polkua. Lounaisessa kulmassa olevan hirsivarustuksen ikkunasta saattoi hän nähdä tien, jota myöten hänen rakastettunsa oli mennyt.
Hänen kauniissa silmissään oli kaipaava ilme ja kyynel vierähti hänen poskelleen katsellessaan autiota polkua.
»Intiaanit ovat vanginneet hänet», kuiskasi hän, »en saa milloinkaan enää nähdä häntä.»
Hän oli niin vaipunut suruunsa, ettei hän huomannut karkeatekoiselle ullakolle saapunutta keski-ikäistä, pitkää ja laihaa miestä, joka oli puettu metsästäjän mekkoon, nahkaisiin sääryksiin ja mokkasiineihin. Metsästäjä, sillä sellainen hän kaikesta päättäen oli, katseli hiljaisena tyttöä jonkun hetken, kunnes hymy hiipi hänen suupieliinsä ja kirkasti hänen säännölliset ja ystävälliset kasvonsa.
»Rohkeutta, tyttöseni, olen terveenä täällä jälleen!» sanoi hän mennen tytön luo, joka nousi äkkiä kuullessaan hänen äänensä.
»Mitä, oletko siinä todellakin, isä?» huudahti hän. »En ollenkaan voinut odottaa sinua takaisin näin pian? Ja kuinka —»
»Etkö odottanut minua takaisin?» keskeytti hän ilmeisesti hämmästyneenä. »No kenen poissaoloa itkit, kun astuin sisään?»
Petollinen puna syöksyi Johannan poskille ja heittäytyen isänsä kaulaan kuiskasi hän vastauksensa tämän korvaan.
»Alleyne, Alleyne!» kertasi metsästäjä, »varmasti olen kuullut tuon nimen ennenkin.»
»Hänen isänsä on englantilaisten joukkojen komentaja Virginiassa», vastasi Johanna hiljaa. »Hän toi tänne kuvernöörin määräyksiä.»
»Ole sitten varovainen, lapseni. Mitä on meikäläisillä ihmisraukoilla tekemistä hänenkaltaistensa kanssa?» Luota siihen, ettei hänellä ole hyvät tarkoitukset, sinut hän on jo kyllä unhottanut.»
»Oi, isä, älä sano niin! Hän pelasti henkeni paaluaitauksen luona, ja hänen täytyy olla uskollinen ja rohkea, sillä muuten ei hän olisi vapaaehtoisesti syöksynyt läpi intiaanein linjojen hakeakseen meille apua.»
»Hyvä, hyvä, tyttöseni, aikahan sen näyttää», vastasi Harrod miettiväisestä »Kuinka pitkän ajan sanoit olevan siitä, kun cherokeesit saartivat kylän?» lisäsi hän, muuttaen äkkiä keskustelun aihetta.
»Siitä on nyt kulunut neljättä viikkoa», vastasi Johanna. »Mutta, isä, kerro nyt minulle, kuinka niin pian palasit lännestä ja ennen kaikkea kuinka suoriuduit ympärillämme olevista intiaaneista ja pääsit sisään kylään. Melkein jokaisen, joka on uskaltanut lähteä kylästä ulos, ovat intiaanit tappaneet tahi ottaneet vangiksi.»
»No niin, kun olin tullut joen toiselle rannalle, tunsin heti vaistomaisesti, että jotakin oli hullusti, sillä kaikki oli niin kuoleman hiljaista. Katsellessani ympärilleni huomasin vähän ylempänä kanootin ja hiivin hiljaa sinne. Katkaistuani nuoran, jolla se oli kiinnitetty puuhun, nousin kanoottiin ja maaten pohjalla pitkälläni annoin sen ajelehtia virran mukana. Kuten olin odottanutkin vei virta minut hiljaa juuri paaluaitauksen alapuolelle. Samalla hetkellä kuin kanootti koski rantaan nousin ylös ja hypättyäni maihin juoksin niin paljon kuin jaksoin lähimmälle portille. Välimatka oli ainoastaan kuusikymmentä kyynärää, ja onneksi tunsi vahti minut ja aukaisi luukun. Vaikka olinkin niin joutuisa, ammuttiin kumminkin läheisistä pensaikoista muutamia laukauksia minua kohti, mutta ei yksikään kuula sattunut.»
»Jumalalle kiitos!» huudahti tyttö hartaasti. »Isä, uskon varmasti, että olet noiduttu! Myötäänsä olet vaaroissa ja aina selviydyt niistä onnellisesti.»
»Sallimus on ollut minulle hyvin suotuisa», vastasi Harrod hartaasti, »vaikka tällä viime matkallani Kentuckyyn ajattelin useasti, etten milloinkaan enää saisi nähdä sinua enkä Watangaa. Tuskin olimme saapuneet perille, kun huomasimme intiaanein jälkiä ympäristössä. Siitä huolimatta päätimme jäädä paikoillemme, kun kerran olimme tulleet niin kauas. Tiesimme hiukan, mitä tuleman piti.» Metsästäjä pysähtyi katsellen kysyvästi ympärilleen alastomassa huoneessa.
»Annan sinulle jotakin syötävää, isä», vastasi Johanna, »ja sitten kerrot sinä minulle kaikki. Olet kai hyvin väsynyt ja nälkäinen?»
Sanottuaan tämän asetti nuori tyttö maljan paahdettua maissia väsyneen ja nälkäisen miehen eteen. Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli tarjottavana.
»Tälläkö sinun on täytynyt elää?» kysyi Harrod.
»Niin», vastasi Johanna, »kolmeen viikkoon ei ole juuri muuta ollut. Cherokeesit yllättivät meidät, eikä siinä ollut aikaa hankkia varastoja.»
Sitten jutteli hän isälleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Hän kertoi omasta tuskallisesta paostaan unhottamatta ylistää ritarillista pelastajaansa, joka vapaaehtoisesti oli tarjoutunut menemään apua hakemaan, kun Robertson oli kehoittanut miehiään siihen. Kun Johanna oli lopettanut, oli Harrod vuorostaan valmis kertomaan, mitä oli tapahtunut hänelle itselleen ja hänen tovereilleen heidän matkallaan perustamaan uudisasutusta Kentuckyn laaksoon.
»Niin, lapseni», aloitti hän, »lähdettyäni täältä menin tovereineni vuorten yli Kentycky-joelle ja seurasimme sitä sen lähteiltä melkein siihen kohtaan, jossa se yhtyy Ohio-jokeen. Suurin vaikeus oli valita sopivin paikka kylällemme, kun sellaisia paikkoja oli siellä niin paljon. Lopulta kuitenkin valitsimme erään paikan, jossa oli lähellä lukuisia suolalähteitä jo jonkun matkan päässä pääjoesta. Siellä oli kaikenlaista metsänriistaa niin paljon, että melkoisen suuria aloja oli poljettu aivan mullikolle. Ympäristöstä tuli sellaisille paikoille teitä, jotka olivat leveitä kuin kujat.
'Täällä ei meidän ainakaan tarvitse nähdä nälkää!' huudahdin tovereilleni.
'Ei, näyttää ennemminkin siltä kuin villit pedot tallaisivat meidät kuoliaiksi', vastasi eräs Girty-niminen mies, joka sattumalta oli yhtynyt meihin päivää tahi paria ennen ja josta en ollenkaan pitänyt.»
»Kuinka oli hän siellä aivan yksinään?» kysyi Johanna.
»En voi sitä tarkalleen sanoa», vastasi hänen isänsä, »mutta hän on voinut tulla toisten metsästäjien mukana Ohio-jokea alas veneellä tahi kanootilla ja eronnut heidän seurastaan tahallisesti tahi sattumalta. En pitänyt tarpeellisena tiedustella sitä. Mutta miksi sitä kysyt?»
»Koska herra Alleyne mainitsi, että lordi Dunmoren sotaretkellä oli mukana eräs Simon Girty-niminen tiedustelija. Muistan nimen, koska se minusta tuntui niin merkilliseltä ja koska päällikkömme huomautti, että hän on hyvin vaarallinen mies, joka on mennyt intiaanien puolelle ja luopunut kansalaisistaan.»
Kuullessaan tämän nousi Harrod ja alkoi kävellä edestakaisin tuon pienen huoneen lattialla ilmeisesti kovin järkytettynä.
»Simon Girty!» huudahti hän. »Niin, hänen täydellinen nimensä oli todellakin sellainen ja hän otti osaa shawneesotaan. Mutta sanoiko Robertson varmasti niin, että hänestä oli tullut luopio?»
»Sanoi, isä, ja hän lisäsi vielä, että hän uskoi sen kyllä, sillä hän tunsi miehen lapsuudesta saakka. Hän tuntui olevan jonkun alhaissäätyisen irlantilaisen roiston poika, jonka intiaanit olivat tappaneet. Nämä ottivat pojan kasvatikseen ja varttuessaan heidän joukossaan tuli hän yleisesti tunnetuksi häikäilemättömästä rohkeudestaan ja julmasta viekkaudestaan.»
»Ah sitä roistoa!» huudahti Harrod nyrkkejään heristäen. »Nyt minä ymmärrän kaiken. Hän juuri toi intiaanit kimppuumme, ennenkuin olimme saaneet pienen varustuksemme valmiiksi, aiheuttaen siten yhden rohkeimman toverini kuoleman ja hajoittaen toiset. Se mustasydäminen petturi! Minä kyllä pidinkin sitä hyvin merkillisenä, että hän hävisi leiristämme juuri päivää ennen hyökkäyksen tapahtumista.»
»Minä olisin yhtä raivoissani tuolle heittiölle kuin sinä nyt», sanoi Johanna, »jollei juuri hänen roistomaisuutensa olisi saattanut sinua kotiin juuri silloin kun kipeimmin sinua tarvitsen. Oi, isäni», jatkoi tyttö kiertäen kätensä hänen kaulaansa, »minä toivon, että hylkäät tuon kuljeksivan elämäsi ja asetut johonkin asuttuun seutuun, johon kykenemme perustamaan oikean kodin kauaksi näistä ainaisista hälyytyksistä ja vaaroista.»
Tuo vanha metsämies ja korven raataja painoi tytön hellästi rintaansa vasten katsoen hänen suloisia ja miettiväisiä kasvojaan, ja näytti siltä, kuin Harrod sillä hetkellä olisi tahtonut myöntyä hänen kiihkeään pyyntöönsä. Mutta se oli vain sillä hetkellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä nuo karskit, ahavoittuneet kasvot saivat tavallisen vakavan ja tuiman ilmeensä.
»Toivon, että voisin totella sinua, lapsi kulta», vastasi hän surullisesti, »mutta on hyödytöntä taistella kohtaloaan vastaan. Minut on määrätty erämaiden voittajaksi ja samalla niiden vapauttajaksi intiaanein vallasta, sillä jokin sisälläni pakottaa minua alituisesti tähän uhkarohkeaan työhön. Riutuisin ja kuolisin, jos minun olisi pakko oleskella pitemmän aikaa asutuilla seuduilla.»
Johanna huokaisi, mutta luopui enemmistä yrityksistä saada isäänsä muuttamaan kantaansa, sillä hän tiesi olevan vain ajan hukkaa koettaa ajaa asiaa pitemmälle. Puhellen ja käyttäytyen niin iloisesti kuin mahdollista saattoi tuo velvollisuutensa, tunteva tyttö isänsä istumaan seinän vieressä olevalle penkille. Pitäen isänsä suurta ja jäntevää kättä omassaan pyysi hän tätä kertomaan, minkälainen se seutu oli, johon hän oli aikonut asettua asumaan.
Metsästäjän kasvot kirkastuivat heti.
»Se on todellinen 'Kaanaan maa', lapsi!» huudahti hän innostuneesti. »Juoksevien virtojen, viheriöitsevien niittyjen ja metsien maa. Se on täynnä metsänriistaa, julmia petoja ja kauniita lintuja. Siellä on suunnattomia puita ja riippuvia köynnöskasvia, siellä samoilevat suuret puhvelit ja jalomuotoiset hirvet laumoissa metsien ja ruohoaavikoitten halki, ja onpa siellä vielä runsaasti susia, karhuja ja muita petoeläimiä!»
Harrod pysähtyi äkkiä, ikäänkuin tämän odottamattoman kaunopuheisuuden purkauksen uuvuttamana, ja ojentaen oikean kätensä veti hän pitkän luodikkonsa, jonka hän oli pannut nojalleen seinää vasten, polviensa väliin.
»Isä, olet kuvaillut täydellisen metsästäjän paratiisin!» huudahti
Johanna. »En ollenkaan ihmettele, ettet tahdo luopua siitä.»
Tarkkasilmäinen raja-asukas ei vastannut. Hän katseli liikkumatonna ulos pienestä neliskulmaisesta aukosta, joka oli samalla ikkuna ja ampumareikä ja josta Johanna oli päivät päästään vahtinut rakastettunsa paluuta. Nousten seisomaan suuntasi Harrod pyssynsä aukon läpi, ja pyssyn perä poskella katsoi hän kiinteästi sen kiiltelevää piippua pitkin.
»Mitä siellä on, isä? Valmistautuvatko intiaanit hyökkäämään kylää vastaan?»
»Katso!» kuului tyyni vastaus.
Johannaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänen sydämensä löi kiivaasti, mutta tukahduttaen pelkonsa katsoi hän kohotetun pyssyn osoittamaan suuntaan maissipellon yli. Ensin näki hän vain metsän tumman ääriviivan, joka etempänä yhtyi Watanga-jokeen. Amerikan lyhyt hämärä alkoi sukkelaan muuttua yöksi, ja ainoastaan tarkin näkö voi enää erottaa puiden kannot ja ihmiset toisistaan. Mutta kun hän jännitti katsettaan, huomasi hän metsäpolulla miehiä, jotka olivat ilmestyneet sille hyvin äkkiä.
»Ah, tuolla ammuttiin!» huudahti Johanna, kun äkillistä tulen leimausta seurasi terävä pamaus, »ja nyt taas, ja nyt taas!» kun vielä kaksi pamausta seurasi sukkelaan toisiansa.
»Nyt riemuitkaa!» jatkoi hän ilosta suunniltaan, »se on sovittu merkki.
Hän palaa nyt meitä auttamaan. Me olemme pelastuneet vaarasta.»
»Kunniani kautta, luulen että olet oikeassa, lapsi!» vastasi Harrod laskien hitaasti pyssynsä. »Intiaanit eivät olisi ampuneet. He olisivat pantterien lailla hiipien hyökänneet.»
Pian haihtuivat kaikki epäilykset, sillä heti kun kylästä vastattiin yhtä monella laukauksella, lähtivät nuo salaperäiset vieraat rohkeasti tulemaan lähintä porttia kohti iloisesti hurraten. Hurraahuutoihin vastaten aukaistiin portti, ja sisään marssi joukko vahvoja luodikoilla ja sotatapparoilla aseistettuja uudisasukkaita.
Kiiruhtaen ulos hirsivarustuksesta, yhtyi Harrod tyttärineen puoleksi nälkäännääntyneiden miesten, vaimojen ja lapsien joukkoon, joka oli kokoontunut vapauttajiaan tervehtimään. Liikutettuna tarkasteli Johanna-parka tarkoin sisään tulevien miesten kasvoja, toivon ja pelon vaihdellessa hänen povessaan. Niin, hänen toivonsa petti, sillä Jack Alleyne ei ollut mukana.
Joukon johtajana oli oikea erämaan metsästäjä, eräs iso, leveärintainen, tuiman näköinen ja ahavoittunut kolmenkymmenen ikäinen mies, eikä tuo vaaleatukkainen ja kaunis englantilainen sopusuhtaisine vartaloineen. Harrod tunsi miehen heti, ja raivaten itselleen tien joukon läpi tervehti hän sydämellisesti häntä.
Mies oli Simon Kenton.