VIII.
MERKILLINEN KOHTAUS.
Muutamin lyhyin lausein kertoi Kenton Harrodille, kuinka merkillisellä tavalla hän oli tavannut nuoren englantilaisen luutnantin cherokeesien kylässä ja häneltä kuullut Watangan asukasten tukalasta tilasta.
Mainiten vain ohimennen omasta ihmeellisestä paostaan intiaanein luota kertoi Kenton sitten suoraan kulkeneensa uudisasutukselle Holston-joella, ja koottuaan joukon pyssymiehiä viivyttelemättä lähteneensä Watangaan.
»Hyvin tehty, Simon!» kuului huutoja, ja monet tunkeutuivat eteenpäin puristaakseen hänen kättänsä tahi taputtaakseen häntä kiitollisesti olkapäälle.
»Täytyikö tapella?» kysyi Robertson täsmälliseen ja ratkaisevaan tapaansa.
»Ei, ainoastaan erään pienemmän intiaanijoukon kanssa vähän kahakoitiin kahlaamon luona. Heidän päävoimansa lienevät perääntyneet ennen meidän saapumistamme sinne.»
»Meidän pitäisi seurata niitä ja hyökätä heidän kimppuunsa heidän omalla alueellaan. Naseva vastaisku on tarpeellinen antamaan heille vähän ojennusta», sanoi Robertson.
Hyväksyvä mutina tervehti tätä yleisen mielipiteen rohkeata ilmaisua ja jotkut reippaimmat miehet vaativat, että cherokeeseja vastaan lähdettäisiin viivyttelemättä.
»Aikaa ei ole hukattava», vastasi päällikkö, »mutta meidän on toimittava yhdessä naapureimme kanssa. Tarvitaan ainakin parituhatta miestä takaamaan yrityksen onnistumisen.»
»Niin, eikä kahdenkertainenkaan määrä olisi vielä liikaa», vastasi Kenton. »Heidän kylänsä ovat suuret ja lukuisat, vaikka niitä ei olekaan vaikea lähestyä.»
»Isä, kysy häneltä, kuinka herra Alleynen on käynyt», kuiskasi Johanna isänsä korvaan, ja hänen äänensä vapisi pelosta ja tuskasta.
Täyttäen pyynnön heti sai Harrod vanhalta toveriltaan ripeän vastauksen.
»Hänellä ei ole mitään hätää, jollei hän vain yritä pakoa», sanoi
Kenton. »Selitin punanahoille, että hän on englantilainen.»
Johannan kasvot karahtivat punaisiksi tämän kuullessaan, mutta tietäessään, ettei se ollut mitenkään pahasti tarkoitettu, ja tuntiessaan, että kaikki läsnäolijat katselivat häntä, salasi hän suuttumuksensa, kun hänen rakastettuaan näennäisesti parjattiin punaisen miehen liittolaiseksi. Onneksi asettui Robertson poissaolevan sanansaattajansa puolelle.
»Englantilainen taikka ei», huudahti hän, »mutta hän uskalsi henkensä hakiessaan meille apua.»
»Olette oikeassa, päällikkö», vastasi Kenton pontevasti. »Mies ei ollut pelkuri. Hän oli tuskissaan vain sen tähden, ettei hän kyennyt ajoissa hankkimaan apua pelastaakseen Watangassa olevat ystävänsä. Sentähden koetin minä pelastaa hänen henkensä kertomalla intiaaneille, että hän kuului heidän ystäviinsä englantilaisiin. Ja onneksi», lopetti ystävällinen metsästäjä puheensa, »vahvisti hänen pukunsa selitykseni.»
Aikaa ei hukattu koottaessa kaikki käyttökelpoiset miehet naapurikylistä, Holstonista ja Clinchistä. Yhdessä Watangan miesten kanssa oli heitä nyt toista sataa. Kaikki sen puolen asukkaat olivat kiihtyneet intiaanien ryöstöretkien tähden ja sekä Virginia että Carolina lähettivät joukkoja kurittamaan näitä. Näistä muutamista valtioista oli koolla noin neljätuhatta miestä, joiden päällikköinä olivat everstit Rutherford ja Williamson. Yhdyttyään viimemainitun joukkoon Canueea-nimisellä paikalla syyskuun puolivälissä joutuivat Watangan miehet ottamaan osaa ankarimpaan taisteluun.
Kenraalin tietämättä oli viisisatamiehinen cherokeesijoukko asettunut väijytykseen Meween solaan. Niin pian kuin metsästäjät olivat päässeet solan puoliväliin, alkoivat piilossa olevat intiaanit tuhoisan tulen ahtaan laakson molemmilta puolilta. Täydellisesti yllätettynä joutui koko joukko äkkiä sekasortoon ja alkoi perääntyä. Kauhea tappio näytti välttämättömältä.
Tässä käännekohdassa koetti eräs urhoollinen upseeri, eversti Hammond, kuitenkin saada miehiä kokoon. Syöksyen miestensä eteen onnistui hän jossain määrin pysähdyttämään heidät esimerkillään ja puheellaan. Samalla kertaa sai luutnantti Hampton mukaansa noin kaksikymmentä rohkeinta sotilasta, ja juosten eteenpäin huusi hän:
»Ne, joilla on pyssyt latingissa, hyökkäävät eteenpäin, muut heittäytyvät maahan ja lataavat!»
Toisten seuraamana hyökkäsi tuo perikatoon tuomittu joukko päättäväisesti solaan piilossa olevan vihollisen tehdessä mitä voimakkainta vastarintaa. Ne olivat piiloutuneet laaksoa ympäröivien kallioiden suojaan ja olivat melkein voittamattomia.
Juuri tämän varalta oli kenraali lähettänyt joukko-osaston kiipeämään kalliolle solan toiselta puolelta ja hyökkäämään sivulta intiaanein kimppuun. Näiden tuimien saloseudun miesten etumaisten joukossa, jotka olivat ottaneet osalleen tämän vaarallisen tehtävän, oli Simon Kenton. Tavallisella uhkarohkealla urhoollisuudellaan eteni hän niin kauas, että hän joutui lopulta joukostaan erilleen, ja välttääkseen vangiksi joutumista kätkeytyi hän, juuri kun intiaanit alkoivat perääntyä, erään vuoren itäistä rinnettä myöten virtaavan pienen puron uomaan.
Kulkien varovasti ahtaassa uomassa aikoi Kenton päästä jollakin tavalla vuoren ympäri ja yhtyä joukkoonsa jälleen. Mutta kuta kauemmaksi hän tuli sitä jyrkemmiksi muuttuivat vuoren rinteet ja lopulta sulkivat hänen tiensä pystysuorat kalliot, jotka kohosivat hänen yläpuolellaan satoja jalkoja korkealle. Tässä pulassa päätti hän seurata jälkiään takaisin toivoen, että intiaanit olisi sillä aikaa ajettu pakoon ja tie olisi vapaa laaksoon, jossa hän voisi yhtyä kumppaneihinsa.
Mutta hän pettyikin toivossaan. Sillä niin pian kuin hän oli kääntynyt takaisin ja alkoi kavuta alaspäin ahdasta uomaa myöten, huomasi hän alapuolellaan kaksi perääntyvää intiaania. Sinne ei ollut menemistä, ja hän kiipesi mahdollisimman sukkelaan takaisin, ennenkuin intiaanit huomasivat hänet. Onneksi oli viimemainittujen huomio kokonaan kiintynyt muutamiin valkoisiin tiedustelijoihin, jotka vaikeuttivat heidän matkaansa ampuen heitä vuoren huipulla olevien kallioiden takaa.
Voidakseen päästä vuoren juurelle kääntyi Kenton etelään päin kulkien erään toisen puron reunaa pitkin. Käveltyään ja juostuaan vuorotellen noin kaksi penikulmaa saapui hän erääseen pajuviidakkoon. Siellä päätti hän piilotella ja levähtää jonkun aikaa ja samalla pitää intiaaneja tarkasti silmällä. Nämä näyttivät kuitenkin menneen päinvastaiseen suuntaan, ja hän sai olla toista tuntia rauhassa.
Ponnistuksistaan väsyneenä oli hän juuri vaipunut keveään uneen, kun hän äkkiä heräsi nauruun ja puheluun. Hypäten ylös ja varovasti kurkistaen oksien välistä näki hän kahden cherokeesin lähestyvän sitä paikkaa, jossa hän seisoi. Mutta enimmän hämmästytti häntä se, että heidän välissään asteli eräs valkoinen mies, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Hän oli ilmeisesti vanki ja näkyi olevan haavoitettu, koska hänen päänsä ympärille oli sidottu suuri liinavaate, joka samalla melkein peitti hänen kasvonsa.
Pelkäämättä mitään vaaraa kulkivat intiaanit välinpitämättöminä edelleen ja huvittelivat pilkkaamalla ja kiusaamalla avutonta vankiaan. Heidän luuloteltu turvallisuutensa oli äkkiä haihtuva.
Niinkuin pantteri vaanii uhriaan, niin Kentonkin odotti kunnes hänen vihollisensa olivat hänen piilopaikkansa kohdalla. Silloin hyökkäsi hän viidakosta karjaisten niin että kaiku vastasi läheisistä kallioista. Hämmästyneinä ja kauhistuneina eivät nuo molemmat cherokeesit yrittäneetkään puolustautua, vaan pakenivat suinpäin jättäen vankinsa jäljelle.
Kenton, jolle verenvuodatus oli vastenmielistä, ei koettanutkaan surmata heitä, vaan ampui ainoastaan pelotukseksi laukauksen heidän jälkeensä. Kun hän kääntyi kuulustelemaan pelastamaansa miestä, kuuli hän mainittavan omaa nimeään.
»Kenton! Miten maailmassa olette täällä?»
»Entäs te, herra Alleyne, missä olette te ollut?» vastasi hämmästynyt metsästäjä tuntiessaan haavoitetun miehen samaksi englantilaiseksi nuorukaiseksi, jonka kanssa hän oli vähän aikaa sitten ollut vankina cherokeesien kylässä.
»Inhoittavassa vankeudessa», vastasi Jack melkein synkästi. »Mutta kertokaa minulle ensin», jatkoi hän ja hänen äänessään oli jännittynyttä tuskaa, »mitä on tapahtunut Watangassa? Tuliko apu ajoissa?»
»Tuli», vastasi Kenton ripeästi, »ja nyt on cherokeeseilla itsellään kova työ omien kyliensä puolustuksessa. Mutta tulkaa tuonne viidakkoon», jatkoi hän katkaisten puukollaan nahkahihnat, joilla nuorukaisen ranteet oli sidottu. »Siellä olemme turvassa hiiviskeleviltä punanahoilta, ja teidän levätessänne voin kertoa kaikki.»
Jack ei vastustellut, vaan seurasi urhoollista opastaan tiheikköön. Totta puhuen oli hän hyvin iloinen saadessaan levähdyttää väsyneitä jäseniään ja hoitaa haavaansa, sillä hänen vartijansa olivat kiiruhtaneet kulkua välittämättä hänen kipeästä päästään ja hänen yleensä heikosta tilastaan.
»Tässä on hyvä olla», sanoi Kenton istuutuen pienen puron reunalle, joka mutkitteli viidakon läpi läheiseen jokeen. »Istuutukaa ja antakaa minun katsoa haavaanne sillä aikaa kuin kerron teille Watangan tapahtumista. Sitten pyydän teitä vuorostanne kertomaan, miten saitte tämän pahan iskun», sanoi hän muuttaessaan varovasti sidettä haavaan.
»Esimerkki on paljon vaikuttavampi kuin hyvät neuvot», vastasi Jack. »Kun näin teidän onnistuvan yrityksessänne, unhotin neuvonne vartoa aikaani vastustamattomasta vapauden kaipuustani huolimatta. Unhotin, etten ollut teidän laisenne eränkäyntitaidon mestari. Eksyin tieltäni ja kertoakseni pitkän jutun lyhyesti jouduin lopulta minua kiinni ottamaan lähetettyjen intiaanein leirinuotiolle. Ennenkuin kerkesin korjata erehdystäni, niin — todellakin, ennenkuin oikein huomasinkaan sitä, kaatoi sotatapparan isku minut maahan, ja jossakin cherokeesien varustuksessa tulin jälleen tajuihini. Siellä minä ehkä olisin saanut oleskella tarpeekseni, elleivät intiaanit olisi saaneet vihiä lähestymisestänne ja peläten minun pääsevän pakoon lähettäneet minua liittolaistensa creekien säilytettäväksi.»
»Oli onni, että satuin olemaan juuri siinä, mistä saattajanne olivat päättäneet kulkea», vastasi metsästäjä lyhyesti ja huuhtoi puhellessaan purossa verisen siteen.
Sitten hän kertoi muutamin sattuvin lausein suojatilleen, kuinka hän oli onnistunut selviytymään cherokeeseista ja kuinka hän, mentyään sitten suoraan Holstoniin, oli koonnut joukon vapaaehtoisia ja vienyt ne pikamarssissa Watangaan. Oli kuin balsamia Jackin haavalle saada tietää, että Johanna oli turvassa ja voi hyvin ja että Johanna oli erittäin kiihkeästi kysellyt häntä.
Puhdistettuaan huolellisesti puolittain parantuneen haavan ja pantuaan puhtaaksi huuhtomansa siteen paikalleen jätti Kenton potilaansa nauttimaan lyhyttä, mutta tarpeellista lepoa. Itse hiipi hän pois ottamaan selvää tilanteesta ja jos mahdollista hankkimaan jotakin syötävää. Kulkien varovaisesti joen rantaa pitkin tuli hän pian pieneen papawepuumetsikköön, jossa oli paljon herkullisia hedelmiä. Kooten niitä niin paljon kuin hän voi kantaa oli hän juuri kääntymäisillään takaisin, kun hän huomasi jonkun esineen kelluvan vedessä, puolittain piilossa korkean törmän alla. Mentyään aivan äyräälle huomasi hän ilokseen ja hämmästyksekseen, että esine oli intiaanikanootti. Tuon pienen aluksen pohjalla oli mela, jonka tuo varovainen metsästäjä otti heti haltuunsa.
Sitten hän kiiruhti takaisin viidakkoon kertomaan kumppanilleen kaksinkertaisesta löydöstään, ravinnosta ja kulkuvälineestä. Kenton oli todellakin vapautunut huolitaakasta löydettyään kanootin. Hänellä oli ollut paljon päänvaivaa, miten hän voisi viedä tuon sairaan ja heikontuneen luutnantin takaisin Watangaan tahi ainakin päästä onnellisesti tielle sinnepäin, ennenkuin taas lauma cherokeeseja olisi heidän kimpussaan.
»Mielestäni ei tuo kanootti voi meitä paljonkaan hyödyttää», väitti Alleyne ahmiessaan hedelmiä niin paljon kuin jaksoi, sillä kaikki lähistöllä olevat joet juoksevat joko länteen tahi etelään ja Watanga on, kuten sanoitte, melkein suoraan pohjoiseen täältä.»
»Totta on, toveri», vastasi metsästäjä; »mutta ettekö tunne vanhaa sananlaskua: 'Pisintä tietä kulkien päästään joskus nopeimmin perille'?»
»Kyllä, mutta en voi ymmärtää, miten se voi sopia nykyiseen tilanteeseemme», väitti Jack itsepäisesti vastaan, toivomatta kumminkaan mitään niin hartaasti kuin päästä mahdollisimman pian Johannan luo Watangaan.
»Niin, koska te ette tiedä, ette ainakaan tarpeeksi hyvin, suoran tien vaaroja», vastasi Kenton. »Jos olisitte vahva ja voimakas», hän jatkoi, »niin se olisi toinen asia. Silloin voisimme matkata yötä päivää ja uhmata muutamia punanahkoja, mutta nyt —»
»Nyt täytyy meidän siis kulkea jotakin vesitietä ympäri», huudahti Jack kärsimättömästi, kun hänen kumppaninsa hetkeksi vaikeni syödäkseen viimeisen hedelmän.
»Niinpä niin, ja jollen ole erehtynyt, juoksee tämä joki suoraan Tennessee-jokeen, jota myöten pääsemme suuremmitta ponnistuksitta Ohio-jokeen. Voimme sitten soutaa sitä ylöspäin päivän tahi kaksi, kunnes saavumme Cumberland-joen suuhun, johon me käännymme, ja lopulta saavutamme Watangan laakson kulkemalla Cumberlandin solan kautta!»
»Herran tähden, siihenhän menee kuusi viikkoa sen sijaan että maamatkan tekee yhdessä päivässä!» vastusteli Jack toivottomalla äänellä.
»Vaikkapa niinkin», vastasi Kenton rauhallisesti, mutta päättäväisesti, »muita sittenkin on tämä tie meille soveliain.»
Nähden, että enempi väittely asiasta oli hyödytön, täytyi Alleynen tyytyä päätökseen ja kysyä kumppaniltaan, milloin tämä aikoi lähteä.
»Yöllä, heti kuun noustua», vastasi metsästäjä, »ja siihen mennessä on meidän parasta nukkua joku tunti.»