IX.
KUULUISIA UUDISASUKKAITA.
Watangan piirityksestä oli tuskin kulunut kahta viikkoa, kun Harrod alkoi valmistella paluutaan Kentuckyyn, kuten aluetta, joka oli saman nimisen joen ja Cumberlandin välissä, jo silloin nimitettiin. Turhaan koetti hänen tyttärensä varoittaa häntä. Mitä enemmän hän puhui vaaroista ja mitä mahdottomampana hän piti yritystä perustaa uudisasutus sellaiseen paikkaan, jota intiaanit niin sattuvasti nimittivät 'Synkäksi ja veriseksi maaksi', sitä lujemmin päätti Harrod pysyä päätöksessään.
»Ei kannata puhua, lapsi», sanoi hän lopulta, »minä kuolisin, jos jäisin tänne pitemmäksi ajaksi. Erämaiden asuttaminen on vaarallista työtä, myönnän sen kyllä, mutta se on ainoa tehtävä, johon olen sopiva, ja on aivan yhdentekevää tappaako minut intiaanin kuula vai sotatappara tai kuolenko taudin riuduttamana vai vanhuuden murtamana sitten kuin minunkin aikani kerran tulee.»
»Isä, jos sinä menet, niin tahdon tulla mukaasi», vastasi Johanna. »Tahdon mieluummin jakaa vaarat kanssasi kuin kärsiä poissaolosi aiheuttamaa jännitystä ja tuskaa.»
Tähän tuo tuima metsästäjä ei kuitenkaan suostunut, vaan vastusteli sitä niin kauan, että lopulta tehtiin tällainen sopimus: Harrod itse ja niin monta seuralaista kuin voitaisiin taivuttaa hänen mukaansa lähtisivät heti tuohon uuteen maahan, ja niin pian kuin he olisivat rakentaneet kunnollisen varustuksen, tulisi Johanna sinne ensimmäisten uudisasukasten kanssa.
Eräs vanha uudisasukas oli kuvannut Kentuckyn yhtä kauniiksi ja ihanaksi kuin paratiisin. Siellä oli runsaasti erinomaisia laitumia ja viljalti riistaa. Eipä siis ollutkaan ihmeellistä, että kaikki rohkeat miehet tunsivat vetovoimaa sinne, kun kuulivat siitä puhuttavan. Tuo maa oli saanut sellaiset synnynnäiset johtomiehet ja metsästäjät kuin Daniel Boonin, John Floydin, Benjamin Loganin ja James Harrodin kokonaan lumoihinsa, jota vihamielisten intiaanein tuottamat vaarat näyttivät vain lisäävän.
Tämä hedelmällinen alue oli jonkinlainen isännätön, ympäristössä asuvien intiaanein yhteinen metsästysmaa ja kaikkien heimosotien näyttämö. Cherokeesit, mingot, shawneet, delawarit, irokeesit, miamit, wyandotit ja monet muut heimot riitelivät keskenään ja valkoisten kanssa sen omistamisesta, ja jokainen piti itseään alueen oikeana omistajana. »Synkkä ja verinen maa» oli sattuva nimitys, ja pitkät ajat oli maa täydellisesti nimensä kaltainen.
Boon oli jo koettanut perustaa uudisasutusta tälle alueelle. Kuultuaan eräältä Finley-nimiseltä metsästäjältä ja intiaanein luona kulkevalta kauppamieheltä, kuinka siellä vilisi otuksia aivan laumoittain ja kuinka hedelmällisiä laitumet olivat, lähti hän Yadkinissa olevasta kodistaan »mennäkseen Amerikan aarniometsän halki etsimään Kentucky-nimistä maata», kuten hänen kertojansa omituisesti kirjoittaa kirjassaan: »Entisen metsästäjän eversti Daniel Boonin seikkailut».
Finleyn opastamana saapui Boon muutamien rohkeitten sukulaistensa kanssa tuohon luvattuun maahan, jossa he viipyivät monta kuukautta pyytäen hirviä, karhuja ja puhveleita. Lopulta rupesivat intiaanit ahdistamaan heitä, ja Boon sekä eräs hänen Stewart-niminen kumppaninsa joutuivat vangiksi. He pääsivät pakoon, mutta vähän myöhemmin yllättivät intiaanit jälleen Stewartin, joka silloin menetti henkensä. Boon viipyi siellä kuitenkin noin vuoden, mutta lopulta pakotti alituisesti kasvava, ryöstöretkillä kuljeskelevien intiaanein aiheuttama vaara hänet palaamaan kotiinsa Cumberland-joen laaksoon.
Kaksi tahi kolme vuotta myöhemmin kokosi tuo väsymätön raja-asukas ympärilleen melkoisen joukon ja lähti vaimoineen ja lapsineen perustamaan uudisasutusta Kentuckyyn. Tämä yritys epäonnistui melkein alusta alkaen, sillä joukon saavuttua Cumberland-vuoriston halki johtaviin, outoihin ja vaikeakulkuisiin soliin hyökkäsivät nuo aina valppaat punanahkat heidän kimppuunsa, ja joukosta tapettiin kuusi miestä, muiden mukana Boonin vanhin poika. Karja ja hevoset joutuivat sekasortoon ja hajaantuivat sinne tänne, ja vaikka metsästäjät lopulta torjuivatkin hyökkäyksen, oli kotiinpaluu kuitenkin välttämätön.
Nyt, kun mahtavin heimo, shawneet, oli kärsinyt niin raskaan tappion Ison-Kanawhan luona ja cherokeesit oli ajettu takaisin ja piiritetty omiin kyliinsä, näytti sopiva aika tulleen uudelle yritykselle saada pysyvä asunto Kentuckyssä, ja Harrod oli mies, joka ei päästänyt tilaisuutta käsistään. Hän haki itselleen seuralaisiksi sellaisia kokeneita metsästäjiä, jotka osasivat ampua, ratsastaa, kaataa puita, kylvää maissia ja tehdä kaikenlaista hyödyllistä työtä, ja saatuaan kokoon pienen joukon aloitti hän vaarallisen yrityksensä.
Kun heillä oli tarkoitus perustaa kylä tahi pysyvä asutus sinne, täytyi heidän viedä mukanaan siemeniä maissin kylvöä varten, perunoita ja jauhoja, joita tarvittiin tärkeimmän ravinnon, kaadetun riistan, jatkoksi. Nämä ja muut välttämättömät tarpeet sälytettiin hevosten selkään. Ne saivat kulkea joukon edellä ja saattoivat heidän omistajilleen usein paljon vaivaa. Metsä oli niin tiheä, että alituiseen täytyi hakata tietä joukolle. Kääröt tahtoivat purkautua ja repeytyä auki, kun samoiltiin louhikkoisten ja suoperäisten alueitten poikki. Lukuisat joet, jotka sulkivat aina vähän väliä noiden sitkeiden metsästäjien tien, olivat pahimmat vastukset. Niiden rannat olivat yleensä hauraat ja pohja liejuinen, tahi ne olivat niin syvät, että kuormat oli purettava ja vietävä ylitse kiiruusti kyhätyillä lautoilla ja eläimet uitettava toiselle puolelle. Kaikkien näiden hankaluuksien lisäksi oli aina oltava varuillaan intiaanein varalta, erittäinkin öisin.
Päästyään vuorten yli ja kuljettuaan ensin pohjoiseen päin ja sitten länsipohjoiseen suuntasi Harrod matkansa suoraan sille paikalle, johon hän oli ensi kerralla yrittänyt asettua asumaan. Uuden vuoden alussa saapui hän erään pienen Salt River-nimisen Ohion sivujoen rannalle mitä vaikeimman ja uuvuttavimman matkan jälkeen.
Lyhyen levähdyksen jälkeen ja kun laakso oli pikaisesti tutkittu, valittiin hirsivarustukselle sopiva paikka muutamien suolalähteiden läheltä, ja työt aloitettiin. Kun tämä työ oli tekeillä, alkoi muitakin uudisasukkaita saapua tähän ihmemaahan, ja näiden joukossa oli Daniel Boonkin, joka toimi yhdessä erään hyvin etevän, Henderson-nimisen miehen kanssa. Todellisuudessa oli Henderson eräs muita rehellisempi, Pohjois-Carolinasta tullut maakeinottelija, jolla oli rikkautta ja vaikutusvaltaa. Hän oli onnistunut saamaan aikaan sellaisen sopimuksen vuoristo-cherokeesien kanssa, kuten heimon läntistä haaraa nimitettiin, että nämä luovuttivat heille koko sen alueen, joka oli Kentucky- ja Cumberland-jokien välissä. Nyt oli hän lähettänyt Boonin edeltäkäsin valmistelemaan asemapaikkaa ensimmäiselle uudisasukasjoukolle. Tämä Boon alkoi muutamien harhailevien intiaanijoukkojen vastustuksen jälkeen rakentaa Boonsboro-nimistä uudisasutusta eräälle aukealle paikalle, jonka läpi Kentucky-joki virtasi.
Boonilla oli seuralaisinaan joukko sitkeitä kirveillä ja luodikoilla varustautuneita metsästäjiä, jotka olivat hakanneet kaitaisen kujan tahi polun suoraan aarniometsäin halki. Se oli ensimmäinen tientekoyritys Cumberland-vuorten yli, ja tie tunnetaan myöhemmin »Boonin tien» tahi »Aarniometsän tien» nimellä. Jälkeenpäin tuli siitä todellakin Lännen äärettömiin metsiin ja aavikoille johtava valtatie. Lyhintä käyttökelpoista tietä myöten oli Boonsborosta Harrodsburgiin noin neljäkymmentä penikulmaa. Molemmat uudisasutukset olivat siis täydellisesti eristettyjä, yksinäisten salojen keskellä olevia paikkoja. Näiden erämaiden suunnattoman laajuuden voi vain sellainen käsittää, joka on kulkenut Suuren lännen aarniometsäin ja äärettömäin aavikoiden halki.
Vähän aikaa sen jälkeen kuin Harrod oli saanut varustuksensa valmiiksi ja kylvänyt muutamia maissipeltoja ja pannut perunan, tuli hänen mahtava kilpailijansa Boon vierailulle. Hän osoittautui olevan matkalla Pohjois-Carolinaan noutamaan perhettänsä siihen uuteen kotiin, jonka hän oli heille valmistanut erämaahan. Kuullessaan tämän esitti Harrod toivomuksensa, että Boon sallisi Johannan seurata hänen perhettään, kun hän palaisi takaisin Kentuckyyn, mihin tuo kuuluisa metsästäjä mielellään suostui vapauttaen siten Harrodin suuresta huolesta. Boon oli todellakin sellainen mies, johon voi luottaa. Koko hänen olemuksensa herätti luottamusta. Hänen hienojen, nerokkaiden kasvojensa jokaisesta piirteestä henki rohkeutta, päättäväisyyttä ja valppautta. Hänellä oli tuima katsanto ja varma käytöstapa, mutta hänen puoleensa vetävä hymynsä ja miettiväinen kasvojenilmeensä paljastivat jossakin määrin hänen synnynnäisen hyvyytensä ja hänen luonteensa eheyden.
Sellainen oli Daniel Boon, Amerikan metsästäjistä ja tutkijoista kuuluisin, jonka urotöistä ja seikkailuista tulisi paksu kirja. Hän ja Kenton olivat niitä harvoja valkoisia miehiä, jotka kykenivät voittamaan intiaanein taitavimmatkin näiden omassa sodankäyntitavassa, ja sen merkityksen ymmärtää kyllä, kun tutkii näitä tapahtumia Lännen aikakirjoista.
Puhukaamme aluksi Kentonista. Hän seurasi kerran Boonia eräälle rankaisuretkelle intiaaneja vastaan. Kulkien toisten edellä, huomasi hän kahden intiaanisoturin ratsastavan tiheässä pensastossa ponyhevosilla. Tähdäten tarkkaan ampui hän toisen kuoliaaksi ja pahoin haavoitti toista. Samassa kuuli hän kumminkin kahinaa pensastosta ja katsahdettuaan ympärilleen näki hän kahden intiaanin tähtäävän häntä ja toisia kiiruhtavan paikalle. Hän hyppäsi äkkiä syrjään ja molemmat intiaanit ampuivat ohi, ja Boonin ja toisten metsästäjien riennettyä apuun pääsi hän pälkähästä vahingoittumattomana.
Näytteeksi näiden intiaanitaistelijain tarmosta kerromme, kuinka Kenton, vähän aikaa tämän jälkeen, Boonin joukon peräydyttyä, aivan yksinään varasti noilta valppailta intiaaneilta neljä hyvää hevosta ja toi ne varustukseen. Koettaessaan harjoittaa tätä vaarallista työtä paljon suuremmassa mittakaavassa kävi hänen lopulta huonosti.
Todennäköisesti näyttää hänellä olleen näillä rosvoretkillään suurenmoinen menestys. Mukanaan ainoastaan kaksi apulaista onnistui hän »nipistämään» satakuusikymmentä hevosta ja ajoi ne varmaan säilöön aina Ohio-joelle saakka. Siellä onni, tuo »oikullinen impi», hänet hylkäsi. Myrskytuuli oli nostanut joessa niin ankarat laineet, etteivät he suurimmilla ponnistuksillakaan voineet kuljettaa noita pelästyneitä eläimiä joen yli. Kerta toisensa jälkeen ajettiin hevoset veteen, mutta ne kääntyivät aina takaisin, kun tulivat syvälle vedelle.
Tuotuaan ne niin kauas olivat nuo uskaliaat ryövärit haluttomia luopumaan saaliistaan ja odottivat, että myrsky asettuisi. Mutta he odottivat liian kauan! Shawneet olivat päässeet heidän jäljilleen ja ilmestyivät odottamatta. Valkoiset miehet yllätettiin, ja kun heidän ruutinsa oli kastunut, eivät he voineet puolustautua kyllin voimakkaasti. Muudan pääsi pakoon, toinen tapettiin ja Kenton itse joutui vangiksi — odottamaan kohtaloa, joka oli kuolemaakin kamalampi. Kun hän oli kärsinyt mitä kauheinta kidutusta ja jatkuvaa kuolintuskaa, lunastivat muutamat kulkukauppiaat hänet vapaaksi.
Rajaseutujen aikakirjoissa oli Kasper Mansker toinen kuuluisa metsästäjä ja intiaanitaistelija. Hän oli syntyperältään saksalainen, kuten voi päättää hänen nimestäänkin, mutta oli yhtäkaikki oikea metsänkävijä ja varsin taitava luodikon käytössä, jota hän ylpeillen nimitti Nancyksi, käsitellen sitä kuin elävää olentoa ja rakasta ystävää. Hän tunsi luonnon niin hyvin, että kaikki metsän äänet olivat hänelle tuttuja, ja villien lintujen ja eläinten äänten matkimisessa oli hän intiaaneja taitavampi, jotka siten houkuttelivat monta vähemmän taitavaa metsästäjää surman suuhun, voimatta pettää Manskeria.
Kerran oli hän kuitenkin joutua ansaan. Kuultuaan useat kerrat villin kalkkunakukon kotkotusta, lähti hän kulkemaan sinne päin, josta ääni kuului. Lopulta rupesi hän kumminkin epäilemään ja pian sai hän täyden varmuuden siitä, että joku intiaani matki tuota metsän ylpeätä lintua. Hän huomasi vihollisensa kätkeytyneen erään suuren puun taakse, ja ollen hyvin tottunut intiaanein tapoihin teki hän sukkelaan suunnitelman antaakseen intiaanille samalla mitalla takaisin. Luottaen omaan ampumataitoonsa ja tietäen, että intiaanit mielellään ampuivat vastustajaansa lyhyeltä välimatkalta, ei hän ollut vihollistaan huomaavinaankaan, vaan kulki edelleen ikäänkuin ei olisi tietänyt uhkaavasta vaarasta mitään. Metsästäjä varoi kuitenkin menemästä liian lähelle tuota merkillistä puuta ja kulki kaukaa sen ohi. Hän tiesi varmasti, että intiaani seuraisi häntä luullen saavansa saaliinsa helposti. Metsästäjä ei erehtynyt. Saavuttuaan erääseen aukeamaan metsässä eteni Mansker vähän matkaa haluten houkutella vihollisensa pois piilopaikastaan. Se onnistuikin ja äkkiä kääntyen ampui metsästäjä hänet kuoliaaksi.