X.
URHOOLLINEN JACK.
Eteläisen Kaukaisen lännen lyhyt talviaika oli saapunut. Metsät olivat autiot eikä tuuli huojutellut puiden oksia. Oli elotonta ja hiljaista.
Eräs yksinäinen kanootti, jossa kaksi miestä istui, viiletti Tennesseen joesta leveälle Ohiolle.
»Taivas, minkälainen joki!» huudahti nuorempi. »Onpa suuri ero tämän ja sen mitättömän puron välillä, josta aloitimme matkamme; ja totta puhuen, Kenton, tuntisin itseni paljon turvallisemmaksi tuolla rannalla kuin tässä kanootissa, joka on pieni kuin simpukan kuori.»
»Oh, kanootti on kyllä vakava, kun vain osaatte käyttää melaa», vastasi metsästäjä hilpeästi. »Siinä taidossa on minulla ollut hyvä harjoitus.»
»Niin, te olette merkillisen taitava kaikessa», vastasi englantilainen. »En voi kuvitella sellaista tilannetta tahi pulmaa, joka saattaisi teidät ahdinkoon. Olittepa vuoristossa tahi tasangolla, maalla tahi veden päällä, niin kaikkialla olette kuin kotonanne. Ja se, että olette onnistunut hankkimaan meille tarpeeksi syötävää matkan varrella ja samalla välttäneet ne vihamieliset intiaanit, joiden alueen halki olemme kulkeneet, kummastuttaa minua kaikista enimmän.»
»Sellainen ei tuntuisi teistä ollenkaan vaikealta, herra Alleyne, jos olisitte ollut täällä erämaassa yhtä monta vuotta kuin minä», vastasi metsästäjä kääntäen taitavasti kanootin keulan kirkkaana virtaavasta Tennesseen joesta Ohion mutaisille laineille.
»Ah, sitten se ei tapahdu milloinkaan», oli surullinen vastaus, sillä tuo erämaan kumma tenho ja tuo vapaa ja kahleeton elämä noilla autioilla saloilla olivat alkaneet vaikuttaa nuorukaiseen. »Tultuamme takaisin Watangaan», jatkoi nuorukainen, »on siellä minua odottamassa kutsukirje, joka määrää minut palaamaan Virginiaan ja yhtymään rykmenttiini. Siitä saan kiittää tätä kirottua sotaa. En voi ymmärtää, mitä meidän ministerimme Englannissa oikein ajattelivat, kun he alkoivat tämän surkuteltavan sodan siirtokuntia vastaan», jatkoi hän yltyvällä harmilla. »Minä olen varma siitä, että ainoastaan syvä kunnioitus lippuansa kohtaan on saanut isäni pysymään paikallaan Virginian armeijassa, sillä jollei hän olisi eronnut virasta ainoastaan sotaa kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden takia, niin hän olisi tehnyt sen niiden menettelytapojen takia, joilla sotaa käydään. Minä vakuutan teille, Kenton, ettei ainoastaan isäni, vaan sadat upseerit ja kaikki oikein ajattelevat englantilaiset paheksuvat tätä veljessotaa ja sitä mieletöntä politiikkaa, joka sen aiheutti. Nyt, kun taistelu on alkanut, pakottaa heidän velvollisuutensa, yhtä paljon kuin isänmaanrakkautensakin heitä pysymään maalleen uskollisina.»
»Minä uskon teitä, herra», vastasi metsästäjä vilpittömästi, »mutta luulen, että tästä sodasta on jotakin hyötyäkin. Sen katkeruuden poistamiseksi, jonka tämä sota jättää jälkeensä, tarvitaan kyllä yhden tahi kahden sukupolven aika, ja sen takia tahtoisin, että sota olisi jo ohi.»
»Niin, täällä minä olen vain teidän mukananne Kenton», lisäsi Jack iloisesti, »enkä ole ollenkaan varma siitä, etteikö teidän velvollisuutenne olisi viedä minut vankina johonkin amerikkalaiseen leiriin sen sijaan että nyt autatte minua yhtymään kuninkaan armeijaan.»
Sydämellinen nauru oli metsästäjän vastauksena tähän viattomaan pilapuheeseen, ja tarmokkaasti käytellen melaansa kiidätti hän kanoottia heikkoa virtaa ylöspäin. Tennessee- ja Cumberland-jokien suiden välillä on vain lyhyt matka, ja Kenton toivoi pääsevänsä viimemainittuun ennen yön tuloa. Tämä onnistuikin, ja kun ilma oli kirkas, niin laski hän Cumberland-jokea vielä pari penikulmaa. Matkailijat nukkuivat sinä yönä oikeanpuoleista rantaa lähellä olevalla pienellä saarella, ja seuraavana aamuna ennen matkalle lähtöä meni Kenton tapansa mukaan hakemaan jotakin metsänriistaa jättäen Alleynen valmistamaan aamiaista niistä jäännöksistä, joita oli tallella eilispäivältä. Jackin suureksi suruksi ja hämmästykseksi ei Kenton enää palannutkaan.
Kun tunti tunnin perästä kului eikä metsästäjää näkynyt eikä kuulunut, tuli Jack sangen levottomaksi. Hän ei ainoastaan pelännyt ystävänsä puolesta, vaan hänen oma tilanteensakin, yksinään ja aseetonna kaukana erämaassa, oli hyvin arveluttava. Häntä ei olisi ollenkaan huolettanut (ainakin hän itsekseen päätteli niin), jos hänellä olisi ollut pyssy, metsästyspuukko ja kyllin ampumavaroja ja varmuus siitä, että Kenton oli vahingoittumaton. Mutta nyt asiat eivät voineet juuri olla huonommin.
Tämmöisissä tilanteissa juuri koetellaan mitä juurta mies on, ja Alleyne kesti koetuksen loistavasti. Lyhenevät varjot ilmoittivat keskipäivän saapuneen, eikä nyt voinut enää olla mitään epäilyksiä siitä, että metsästäjälle oli sattunut joku onnettomuus, sillä muussa tapauksessa olisi hän palannut yhdeksän aikaan, kuten tavallisesti.
Oli selvää, että jotakin oli tehtävä, ja Jack ei kauan viivytellyt päätöksensä teossa. Hän tahtoi mennä etsimään rohkeata toveriaan, jollaisena hän piti Kentonia kaikkien koettelemuksien ja vaarojen jälkeen, jotka he olivat yhdessä kestäneet.
Hän hyppäsi kanoottiin ja meloi nopeasti kapean joen yli, ja kätkettyään aluksensa korkeaan kaislikkoon, josta se ei näkynyt jokitörmälle, astui hän rannalle. Mutta nyt muistui hänen äärimmäisen turvaton tilansa hänen mieleensä, ja hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli varata itselleen jonkinlainen ase.
Katsellen ympärilleen huomasi hän rannalla piikiviä aivan kaislikon luona. Siinä oli tarpeita hyökkäyssotaa varten aivan kylliksi, ja lyhyessä ajassa oli hän täyttänyt taskunsa sileillä, pyöreillä ja noin verkkopallon suuruisilla kivillä. Kriketin pelaajana oli hän ollut kuuluisa tarkasta kädestään ja pitkistä heitoistaan, ja hän tiesi, että hänellä voisi olla paljon hyötyä näistä heittoaseista jossakin äkkiarvaamattomassa tapauksessa. Hän tarvitsi vielä jonkun puolustusaseen, jos hän sattumalta joutuisi taisteluun vihollisen kanssa. Jos hänellä olisi ollut veitsi, olisi hän tehnyt itselleen nuijan. Samassa huomasi hän lähellään muutamia puunvesoja, ja hänelle valkeni äkkiä, miten hänen oli meneteltävä. Vesat olivat vaahteran vesoja, ja hän tiesi, että niiden kuori oli hyvin sitkeätä ja taipuisaa. Jos sellaisesta kuoresta tehtyjä kaistaleita palmikoisi pyöreän kiven ympärille, niin siten voisi valmistaa erinomaisen lingon.
Mutta nyt ilmaantui uusi vastus. Miten hän voisi parhaiten irroittaa kuoren ja tehdä siitä tarvittavat kaistaleet? Hän etsi särmikkään piikiven ja valikoitsi suorimmat vesat. Sitten hän puri vesojen ympärille kaksi rengasta noin neljän jalan välimatkalle toisistaan ja yhdisti renkaat toisiinsa raaputtaen kuoreen halkeaman. Sitten oli helppo asia irroittaa kuori, ja kun hän oli halkonut sen sopiviin kaistaleisiin, niin hän palmikoitsi ne kiven ympärille ja sai siten itselleen aseen, joka oli peloittava käsikähmässä.
Varustettuaan itsensä näin alkuperäisellä, mutta kylläkin vaikuttavalla tavalla, ryhtyi Alleyne heti hakemaan metsästäjän jälkiä. Niitä ei ollut vaikea löytää, sillä joen läheisyydessä maa oli liejuista ja rämeistä.
Jack seurasi sukkelaan, mutta varovaisesti jälkiä ja tuli lopulta korkeammalle, jossa maanlaatu oli kovempaa. Siellä jälkien seuraaminen ei ollut enää niin helppoa, ja Jackin täytyi hiljentää juoksunsa hitaaksi kävelyksi. Näin oli hän luullakseen kulkenut noin penikulman verran, kun hän saapui tiheän lepistön reunustamalle purolle.
Mennen puron yli kaatunutta puuta myöten, johon jäljet johtivat, tunkeutui hän toisella puolella olevaan tiheikköön. Hän oli tuskin mennyt kahtatoista askelta, kun hän kompastui johonkin. Siinä makasi eräs kuollut intiaani.
Tahtomattaan huudahtaen juoksi Jack takaisin mitä suurimmassa jännityksessä. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli paeta koko paikalta niin nopeasti kuin suinkin. Mutta hän rohkaisi luontonsa ja hilliten pelkoaan kovalla ponnistuksella hän meni jälleen tiheikköön kivi toisessa kädessä ja linko eli kivinuija toisessa kaikkien odottamattomien hyökkäysten varalta. Pahoin aavistuksin ja liikkuen hyvin hitaasti ja varovaisesti tuli hän jonkinlaiseen aukeamaan tiheikössä. Se oli ainoastaan mitätön ympyrä, jossa taittuneet pensaat ja poljettu maa todistivat, että siinä oli äsken ollut ankara taistelu.
Vihasta ja pelosta väristen katseli Alleyne tutkivasti ympärilleen, ennenkuin hän uskalsi astua paikalle. Vallitsevaa kuoleman hiljaisuutta ei risahduskaan häirinnyt, ja niin kauas kuin nähdä saattoi ei mitään näkynyt. Mutta seis! Mitä oli tuolla puolittain lehvistön alle kätkettynä? Sieltä häämötti aivan kuin ihmisen ruumis, suullaan makaamassa! Eihän se vain ollut —? Tuo tuskallinen luulo, että se voisi olla hänen matkakumppaninsa ruumis, haihtui yhtä pian kuin se oli syntynytkin luutnantin kiihoittuneissa aivoissa. Jo ennenkuin hän oli kumartunut työntämään syrjään toisiinsa kietoutuneita köynnöskasvia, jotka osaksi peittivät kuolleen, oli hänen äkillinen pelkonsa haihtunut. Kirjava huopapeite ja ihmishiuksilla ripsutetut säärystimet ilmaisivat heti, että kuollut oli intiaanisoturi.
Jack jatkoi tutkimuksiaan keveämmällä mielellä. Siitä ei voinut olla mitään epäilystä, että Kenton oli joko joutunut väijytykseen tahi että joukko intiaaneja oli yllättänyt hänet, sillä maassa oli kaikkialla jalanjälkiä. Yhtä selvää oli, että metsästäjä oli pitänyt urhoollisesti puoliaan ja Jackilla oli hiukan toivoa, että metsästäjä oli päässyt pakoon.
Metsän läpi johti suora polku, jossa yhteenotto oli tapahtunut, ja Jack alkoi etempää seurata polkua. Mutta hän ei kulkenut kauas, sillä hänen mieleensä juolahti, että se oli aivan turhaa. Ensinnäkään ei ollut varmaa, oliko Kenton intiaanein mukana; yhtä hyvin hän oli voinut riistäytyä irti ja palata kiertoteitse leiripaikalle, ja toiseksi, jos intiaanit olivat vieneet hänet mukanaan, niin oli turhaa aseetonna yrittääkään vapauttaa häntä suuren joukon kynsistä.
Punnittuaan näitä tosiseikkoja mielessään päätti tuo nuori englantilainen lopulta palata omia jälkiään myöten joelle. Hän luotti melkein rajattomasti Kentonin urhoollisuuteen ja taitavuuteen ja lopultakin toivoi löytävänsä hänet leiripaikalta terveenä ja reippaana.
Jack teki melkoisen mutkan pohjoiseen päin välttääksensä puron varrella kasvavaa tiheää lepikkoa ja siellä ehkä piileskelevää julmaa viidakon väkeä, ja siitä syystä hänen täytyi tahtomattaan kulkea sangen pitkälle tähän suuntaan. Vihdoin hän tuli intiaanein tekemälle polulle, josta he olivat kulkeneet, ennenkuin he kohtasivat valkoisen miehen, ja seuraten sitä takaisin päin tuli Jack kahlaamolle, josta intiaanit selvästi olivat tulleet. Hän oli tuskin päässyt toiselle rannalle, kun metsästä kuuluva pyssynlaukaus pysähdytti hänet. Kukahan tuo ampuja mahtoikaan olla? Oliko hän valkoinen mies vai intiaani, ystävä vai vihollinen? Se oli tärkeä kysymys, johon Alleyne oli kuitenkin kykenemätön vastaamaan. Seisoen hetken kahdenvaiheella kuuli hänen tarkka korvansa askelia. Ne kuuluivat tulevan polkua myöten aivan häntä kohti. Mielenmalttinsa saavuttaen juoksi hän nopeasti syrjään pensaikkoon ja odotti mitä tuleman piti.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Katsellessaan lehtien välistä näki hän erään intiaanin juoksevan minkä jaloista pääsi kahlaamolle päin. Kun intiaani pääsi lähemmäksi, huomasi Jack, että mies koko ajan tähyili taaksensa, ikäänkuin peläten jonkun vihollisen tahi vihollisien ajavan häntä takaa. Polun käänne esti Jackia näkemästä pitkälle, mutta melkein heti perässä tuli kolme tahi neljä intiaania juosten.
Oli helppo huomata, että nämä kuuluivat eri heimoon kuin ensimmäinen mies, jota he ajoivat takaa. Vaikka suuresti hämmästyneenä tästä kaikesta, tunsi Jack rauhoittuvansa, sillä kaikesta päättäen hän itse ei ollut nyt missään vaarassa. Mutta tämä itsekäs päätelmä väistyi pian uljaampien tunteitten tieltä. Kun pakeneva oli juossut hänen piilopaikkansa ohi, niin Jack oli huomannut hänen olevan haavoittuneen ja verissään ja sitäpaitsi juoksusta väsyneen. Jack näki, että mies oli aivan nuori, melkein poika, mutta pitkä ja jäntevä ja ulkonäöltään kaunis ja ylväs. Hänen kotkan sulista tehty töyhtönsä ilmaisikin, että hän oli tavallista soturia ylhäisempi.
Äkkiä hänen tuli väsynyttä punaista veljeään sääli, ja samalla hetkellä hän hyökkäsi piilopaikastaan takaa-ajajien kimppuun. Hänen hyökkäyksensä oli niin odottamaton ja voimakas, että hän kaatoi linkonuijallaan kaksi intiaania, ennenkuin nämä ehtivät ollenkaan puolustautua. Kaksi muuta, jotka olivat vähän jäljempänä, pysähtyivät peloissaan uskoen joutuneensa noiden pelättyjen valkoisten miesten väijytykseen.
Alleyne oli sellainen henkilö, joka ei milloinkaan kadottanut mielenmalttiaan eikä milloinkaan jättänyt hyödykseen käyttämättä sellaisia sattumia, joilla onnetar usein suosii vaikeassa pulassa olevia. Hän tiesi, että nopea ja rohkea toiminta oli välttämätön, muuten hänen tilapäinen menestyksensä ei voisi pelastaa häntä ja hänen suojattiansa surman suusta. Molemmilla intiaaneilla oli pyssyt ja sotatapparat, ja luultavasti oli toisia tulossa heidän perässään, niin ettei saanut hukata hetkeäkään.
Jack muisti äkkiä erään sotajuonen, josta Kenton oli hänelle kertonut, ja Jack päätti heti koettaa sitä. Kääntyen puolittain pensaikkoon päin ja viitaten kädellään ikäänkuin vielä piilossa oleville tovereilleen hän syöksyi noiden epäröivien intiaanien kimppuun karjaisten niin, että kaiku kiiriskeli ympäristössä.
Nuo pelästyneet soturit eivät jääneet odottamaan useampien pitkäpuukkoisten ilmestymistä. He kääntyivät pakoon ja juoksivat tiehensä nopeammin kuin olivat tulleet, hyvin tähdättyjen kivien saattamina Jackin oivallisesta varastosta. Ne viheltelivät heidän päittensä ympärillä ja pudota moksahtelivat pensaikkoihin siten vain lisäten heidän pelkoaan.
Heitettyään viimeisen kivensä Jack jätti takaa-ajon, jonka hän oli toimeenpannut mahdollisimman suurella metelillä, ja kääntyi kahlaamolle päin suojattiansa etsimään. Jack tapasi hänet, uskollisena intiaanein tavoille, riistämässä päänahkoja kaatuneilta vihollisiltaan, joille hän oli jo antanut sotatapparallaan armoniskun.
Kun Jack tuli lähemmäksi, tervehti tuo nuori päällikkö vapauttajaansa seuraavin sanoin:
»Valkoinen mies, sinä olet oman henkesi uhalla pelastanut Ellinipsicon. Cornstalk, minun isäni ja shawneeheimon päällikkö, on kiittävä sinua, kun vapautit hänen poikansa näiden chickasaw-koirien kynsistä. Hugh! Nuori valkonaama veljeni on suuri soturi; hänellä ei ollut pyssyä ja kuitenkin voitti hän neljä chickasaw-soturia. Cornstalk tahtoisi ottaa hänet omaksi pojakseen.»
Yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä kuunteli Jack tätä odottamatonta puhetta. Paitsi sitä, että siinä kiitettiin häntä avunannosta, kävi puheesta vielä selville, että puhuja osasi englannin kieltä, josta Jack oli näissä olosuhteissa vieläkin iloisempi. Nuoren intiaanin käytös oli kauttaaltaan niin luontevaa ja arvokasta, että Jack rupesi pitämään hänestä yhä enemmän.
Mutta nyt ei ollut aikaa kohteliaisuuksien vaihdolle, sillä millä hetkellä hyvänsä chickasawit voivat hämmästyksestään toipuneina palata takaisin suuremman joukon kanssa. Ottaen maasta toisen kaatuneen soturin pyssyn, ruutisarven ja luotipussin käski Jack nuoren soturin seurata häntä ja lähti suoraan Cumberland-joelle.
Mutta heidän ei ollut sallittu saapua sinne ehein nahoin.