XII.
SHAWNEEN KOSTO.
Alleyne ei ollut suinkaan epäluuloinen luonteeltaan, mutta hän ei voinut sille mitään, että hän oli levoton shawneen käytöksen takia. Tämä oli melonut kanootin erään jyrkän kallion synkkään varjoon ja istuen liikkumatonna kuin kuvapatsas katseli hän kiinteästi sitä saarta kohti, josta he olivat juuri lähteneet.
Minkähänlaista sotajuonta hän mahtoi suunnitella?
Ennenkuin Jack oli päässyt tyydyttävään päätökseen, sattui melojen selvä loiskinta hänen korvaansa, ja katsoen sinne päin, josta ääni kuului, näki hän noin kuusi kanoottia, jotka olivat täynnä intiaaneja, ilmestyvän suuremman saaren takaa. Ensin hän luuli niiden tulevan suoraan hänen piilopaikkaansa, ja hän heittäytyi pitkälleen muutamien mataloiden pensaiden taakse, mutta sitten hengitti hän jälleen, kun hän näki niiden nopeasti kääntyvän siihen pieneen lahdelmaan, josta he vasta olivat lähteneet. Jonkun aikaa heidän melansa välähtelivät kuutamossa, mutta sitten katosivat he kokonaan metsäisten rantojen tummaan varjoon.
Viimeinen kanootti oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Ellinipsico liukui varovaisesti piilopaikastaan ja tullen lähelle sitä paikkaa, jossa Alleyne makasi, sanoi matalalla mutta selvällä äänellä:
»Valkoinen veljeni pysyy nyt siellä, missä on. Chickasaw-koirat ovat nyt Ellinipsicon ansassa!»
Ja ennenkuin hämmästynyt englantilainen oli ymmärtänyt noiden kummallisten sanojen merkityksen tahi kerennyt mitenkään estää tuota uskaliasta nuorta päällikköä, meloi hän jo nopein ja äänettömin vedoin suurempaa saarta kohti. Kun hän katosi sen manalanmustaan varjoon, niin kamala yksinäisyyden tunne valtasi Alleynen. Hän tunsi itsensä niin äärettömän avuttomaksi, kun hän silmäili ympärilleen tuolla parinkymmenen kyynärän levyisellä autiolla kalliolla, ja hän ymmärsi olevansa kokonaan yhden miehen uskollisuuden varassa, erään intiaanin, jota hän ei ollut eiliseen päivään saakka milloinkaan tavannut! Eikä ainoastaan hänen uskollisuutensa, vaan myöskin hänen hyvän onnensa varassa, sillä jos tuo rohkea nuorukainen epäonnistuisi uhkarohkeassa yrityksessään, oli se nyt mikä hyvänsä, olisi hän siten ehdottomasti vahvistanut heidän molempien tuomion.
Näissä synkissä mietelmissä tarkasteli tuo onneton luutnantti sitä kapeata salmea, joka erotti saaret toisistaan. Joka hetki hän odotti kuulevansa hurjan ulvonnan ilmoittavan, että Ellinipsico oli joutunut vihollistensa kynsiin, samalla kun se olisi myöskin hänen kuolinsoittonsa. Vaikka intiaanit eivät löytäisikään häntä heti, niin kuinka voisi hän haavoitettuine olkapäineen uida pois saarelta? Hänellä olisi silloin edessään Hobsonin pulma. Joko yrittää paeta antautumalla hukkumisen vaaraan tahi jäädä sinne, missä oli, ja nääntyä nälkään.
»Halloo! Mikä tuo on?»
Tämä huudahdus pääsi hänen huuliltaan melkein tahtomattaan, kun pitkulainen, tumma esine vähitellen ilmestyi vastapäisen rannan synkästä pimennosta ja uiskenteli häntä kohti. Se oli kanootti, eräs tyhjä kanootti! Kun kuun kirkas valo vielä vahvisti sen todeksi, niin Jackin rohkeus vaipui. Näytti siltä kuin hänen pahimmat aavistuksensa olisivat käyneet toteen, ja hänen punainen ystävänsä olisi joutunut surman suuhun tahi vangiksi.
Huomatessaan, että kanootti ajelehti häntä kohti, juolahti epätoivoinen keino Jackin hämmästyneeseen mieleen. Hän aikoi hypätä jokeen ja vallata pienen kanootin sen ohikulkiessa ja siten varata itselleen yhden paon mahdollisuuden. Siinä samassa kanootti oli jo saaren kohdalla ja tuskin kymmenen kyynärän päässä siitä. Päästäen pyssyn kädestään syöksyi hän veden rajaan, mutta kun hän viipyi hetken arvioidakseen välimatkan ennen sukeltamistaan, niin toinen samanlainen esine kiinnitti hänen huomionsa. Ensimmäistä tyhjää kanoottia seurasi nyt toinen! Ja näkikö hän unta? Seisoessaan siinä vielä hämmästyneenä ja ihmeissään näki hän kolmannen, neljännen ja viidennen kanootin ajelehtivan kuun hopeoimaa virtaa alaspäin, kaikki yhtä tyhjinä ja hylättyinä kuin ensimmäinenkin.
Silloin hänelle selveni kaikki. Nuoren shawneen yritys ei ollut epäonnistunut. Hän oli kokenut, kuvaannollisesti puhuen, ansansa, jonka hän oli virittänyt vihollisilleen sillä aikaa kuin he olivat saarella etsimässä haluamiaan uhreja!
Ja ikäänkuin vahvistaakseen tämän johtopäätöksen ilmestyi tuo nuori päällikkö samassa nopeasti meloen saarta kohti jäljellä olevat chickasawien kanootit perässään.
»Hyvä, hyvin tehty!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään iloaan tämän tilanteen onnellisen käänteen johdosta. »Hyvä, sinä urhea punainen veljeni!»
»Voo—oo—hoop! Voo! Kajahti riemuitsevasti vastaan shawneen sotahuuto. Vaikka se olikin kaikuva ja kova, hukkui se kuitenkin siihen raivon ja pelon ulvontaan, joka samassa kuului viereiseltä saarelta.
Chickasawit olivat huomanneet heille tehdyn kepposen ja olivat melkein hulluina voimattomassa raivossaan ja pelossaan.
Riemuitsevalla katsannolla laski shawnee kanoottinsa saaren rantaan, ja hypäten rannalle hän tarttui sydämellisesti Jackin ojennettuun käteen.
»Ellinipsico on pitänyt sanansa», sanoi hän. »Chickasawit ovat satimessa. He eivät enää meitä häiritse.»
»Mutta ethän voi mitenkään jättää heitä nälkään kuolemaan!» huudahti Jack. Saman kohtalon oli Jack muutamia minuutteja aikaisemmin luullut lopulta odottavan itseään, ja se teki hänet ihmeellisen sääliväiseksi.
Nuori päällikkö hymyili ivallisesti.
»Chickasawit eivät ole lapsia», sanoi hän. »He uivat maihin. Mutta valkoinen veljeni kiiruhtakoon nyt, sillä he voivat vielä tavoittaa meidät.»
»Ugh!» huudahti Ellinipsico paljon merkitsevästi, juuri kun Alleyne aikoi vastata, ja kohottaen pyssynsä hän laukaisi nopeasti tähdäten joukkoon mustia päitä, jotka äkkiä ilmaantuivat kuun valaisemaan paikkaan virralla saarien välissä.
Jack tunsi vaistomaisesti, että ne olivat heitä kohti uivia intiaaneja, jotka epäilemättä nyt tekivät viimeisen epätoivoisen yrityksen yllättää nuorukaiset, ennenkuin he lähtivät saarelta, tahi joka tapauksessa koettaa vallata yhdenkään kanootin takaisin.
»Kunniani kautta, emme saa hukata hetkeäkään!» sanoi Jack, kääntyen ottamaan omaa pyssyään, samalla kun Ellinipsico kiiruhti irroittamaan nuoraa, jolla kanootit oli kytketty toisiinsa.
Alleynen ihmeeksi työnsi intiaani heidän oman kanoottinsa menemään ja istuutui paljon suurempaan Chickasawin sotakanoottiin viitaten Jackille, että hän tekisi samoin. Mutta aikaa ei voinut enää tuhlata selityksiin, sillä shawneen tulesta huolimatta vihollinen lähestyi nopeasti. Jack kapusi kiireesti vieraaseen kanoottiin ja istuutui perään pyssy kädessään.
»Hyvä on, antaa mennä!» huudahti hän katsellen pelokkaasti noita tummia uimareita, jotka olivat niin lähellä, että heidän silmänsä näyttivät tuijottavan suoraan häntä kohti.
Nuorella päälliköllä oli mela valmiina lähtöä varten, mutta pysyen aivan liikkumatonna katseli hän tarkkaavaisesti heitä seuraavia punanahkoja. Sitten kuin ne olivat noin keihään mitan päässä kanootista, meloi hän hitaasti keskelle jokea, huudellen heille pilkkasanoja heidän omalla kielellään.
»Chickasawit eivät ole viisaita ollessaan niin kovin vieraanvaraisia. He antavat parhaat kanoottinsa viholliselleen turvautuen itse veteen kuin myskirotat. Oh! He ovat aivan liian jalomielisiä, kun ovat niin kaukana kotoaan. Ellinipsico jättää heille oman kanoottinsa. Se on tosin pieni, mutta luultavasti he eivät halveksi sitä!»
Kiukkuinen ja raivostunut ärjyntä ilmaisi, kuinka katkerasti nuoren shawneen pilkka oli loukannut heitä, ja muutamat etummaisista koettivat aivan yli-inhimillisillä ponnistuksilla saada kiinni kanootista. Mutta Ellinipsico oli varuillaan, ja muutamin voimakkain vedoin teki hän kaikki yritykset tyhjiksi, samalla kun Jack oli pyssy kädessään valmis antamaan kuoliniskun jokaiselle, joka tuli liian lähelle.
Huomattuaan riistan olevan mennyttä kääntyivät nuo nolatut ja uupuneet chickasawit takaisin ja lähtivät uimaan pientä saarta kohti, samalla kun tuo riemuitseva shawnee päästi ilonsa valloilleen hermoja tärisyttävillä sotahuudoilla meloessaan verkalleen myötävirtaan.
Ennenkuin heidän saarensa uusine asukkaineen katosi näkyvistä, huomasi Jack intiaanien ottavan kiinni heidän sinne jättämän kanootin, ja hän oli siitä ikäänkuin hyvillään. Kun kanootti kantoi vain kaksi henkeä, niin sillä oli mahdotonta jatkaa takaa-ajoa, mutta sillä nuo masentuneet intiaanit saattoivat siirtyä onnellisesti, vaikka hitaasti, saaresta mannermaalle.
»Nyt minun valkoinen veljeni voi jatkaa yöllistä untaan», huomautti shawnee, kun hän lopulta väsyi huutamaan voiton huutojaan. »Meidän ei tarvitse enää pelätä noita chickasaw-koiria.»
Intiaani puhui totta, ja vaikka Jackia halutti kysyä häneltä Kentonin kohtaloa, niin hän ei voinut vastustaa kehoitusta levätä nyt, kun tilaisuutta oli, ja hän tarvitsikin lepoa. Jack uskoi Kentonin joutuneen jommankumman intiaanijoukon vangiksi. Sitä paitsi oletti hän aivan oikein, että tuo nuori päällikkö oli vielä liiaksi innostunut viimeisten tuntien jännittävistä tapahtumista voidakseen keskustella vakavasti hänelle aivan vieraan miehen kohtalosta. Näin ajatellen ja nähdessään, että intiaanilla oli täysi työ pitää vaaria ajelehtivista kanooteista, puunrungoista tahi muista kulun haittana olevista esteistä, hän päätti paneutua levolle, ja oikaisten itsensä täyteen pituuteensa kanootin pohjalle hän nukahti heti virkistävään uneen.
Nyt kului matka paljon nopeammin myötävirtaan, ja Jack oli tuskin vaipunut suloiseen tietämättömyyteen kaikesta, kun kanootti alkoi hypellä suuren Ohio-virran levottomilla laineilla. Ellinipsico ei ollut tuota jäntevää metsästäjää huonompi meloja, ja tämä kanootti oli suuremman kokonsa ja paremman muotonsa puolesta turvallisempi virran kiivaissa pyörteissä.
Kuinka vähän tuo nukkuva nuorukainen olisi voinut aavistaakaan, että kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua siitä, kun hän oli tuon urhoollisen Kentonin keralla pyrkinyt Cumberland-jokea ylös, hän nyt palaisi pääjoelle ilman uskollista toveriaan ja shawnee-intiaanin melomassa chickasawien sotakanootissa! Ja yhtä merkillistä oli se, että hänen ja tämän nuoren päällikön välille oli samassa lyhyessä ajassa kehittynyt mitä hellin ystävyys, jota yhdessä kestetty kuolemanvaara vieläkin lujitti. Se olikin liikuttava tapaus noiden Lännen erämaiden säälimättömissä ja kovissa oloissa.
Shawneen tarkoitus oli päästä omille alueilleen mahdollisimman pian, ja sentähden oli hän laskenut Cumberland-jokea myötävirtaan, kun taas Jackin matkan suunta olisi ollut päinvastainen, mutta siitä intiaani ei tiennyt mitään, sillä Jack ei ollut lausunut mitään toivomuksia matkan suuntaan nähden. Intiaani käänsi siis empimättä kanoottinsa vastavirtaan ja ohjasi keskelle leveätä Ohiojokea.
Hän tiesi aivan hyvin, että voidakseen päästä Pickaway-tasangolle ja heimonsa majoille, piti soutaa kiinteästi vastavirtaan niin kauan kunnes hän saapuisi Sciota-joen suuhun, jonka varrella noin sata penikulmaa ylöspäin Chillicothe sijaitsi.
Kun Alleyne vihdoin heräsi, paistoi aurinko vuodenajasta huolimatta kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Suloinen lounaistuuli puhalteli helpottaen aika lailla shawneen melomista, joka kiidätti kanoottia vakaasti pohjoiseen päin vastavirrasta huolimatta. Englantilaista ihmetytti, että intiaani jaksoi käytellä melaansa niin voimakkaasti ja uupumattomasti tunti tunnin perästä.
»Onko punainen veljeni melonut aina siitä saakka kuin paneuduin nukkumaan?» sanoi hän nousten istumaan ja katsoen ihmeissään tummaa nuorukaista.
Hymy häivähti viimemainitun kasvoille.
»Ellinipsico on sekä nukkunut että syönyt», vastasi hän, ja huomatessaan vilpittömän hämmästyksen valkoisen miehen kasvoilla jatkoi hän: »Kun kuu laskeutui, ohjasi hän kanoottinsa rantaan ja kiinnitettyään sen vedenrajassa kasvaviin puihin ja pensaisiin hän nukkui sikeästi aina auringon nousuun, heräten sitten vasta kuin ensimmäinen kirkas säde tunkeutui hänen ylitsensä riippuvien liikkumattomien oksien välistä. Silloin hän sieppasi pyssynsä ja hyppäsi rannalle riistaa etsimään.»
»Mutta mitä minä olen tehnyt sillä aikaa?» kysyi Jack harmistuneella äänellä.
Intiaani hymyili jälleen
»Valkoinen veljeni oli väsynyt. Hän nukkui sikeästi. Hän ei herännyt.»
»Kertokaa edelleen, olkaa hyvä», sanoi Jack hieman töykeästi.
Olihan todellakin hänen sotilasylpeydelleen hiukan nöyryyttävää ja aloittelevalle metsämiehelle sopimatonta osoittaa sellaisia urheilijalle arvottomia ominaisuuksia.
»Nyt, kun veljeni on valveillaan, menemme maihin ja keitämme jotakin ruokaa», vastasi nuori päällikkö tyynesti ja arvokkaasti kääntäen kanootin rantaan.
Puhe ruoasta sointui kauniilta Jackin korvissa hänen pitkän paastonsa jälkeen, ja tahtomattaan hänen silmänsä hakivat ikäänkuin jotakin vahvistusta lupaukselle tulevasta ateriasta.
Hänen ei tarvinnut katsoa kauan, sillä kanootin keulassa, puolittain piilossa shawneen notkean vartalon takana, oli hirvenvasikan ruho. Oliko ihme, jos vesi valahtikin tuon nälkäisen luutnantin suuhun hänen odottaessaan niin hienoa paistia.
Tuntia myöhemmin, kun he levähtelivät vähän aikaa vahvan aterian jälkeen, oli Alleynella sopiva tilaisuus tehdä punaiselle ystävälleen muutamia kysymyksiä.