XIII.
ERÄÄN HIRVIJAHDIN SURULLINEN LOPPU.
Tuloksena keskustelusta shawneen kanssa oli, että Jack tunsi olevansa paljon toivorikkaampi ystävänsä Simon Kentonin kohtaloon nähden ja että hänen kunnioituksensa intiaania kohtaan yhä kasvoi.
Kävi ilmi, että viimemainittu oli tullut suuren shawneejoukon kanssa Kentuckyn alueelle metsästämään. Metsästys oli onnistunut jotensakin hyvin, ja he olivat olleet paluumatkalla pohjoiseen päin, kun Ellinipsico kahden toverinsa keralla oli jäänyt lopettamaan erään pantterin nylkemistä, jonka he olivat tappaneet.
Heidän sitä tehdessään hyökkäsi joukko chickasaw-intiaaneja odottamatta heidän kimppuunsa. Nuoren päällikön molemmat toverit lyötiin heti kuoliaaksi, ja hän itse haavoittui vaikeasti sotatapparan iskusta murtautuessaan piirittävien vihollisten ketjusta karkuun. Iskien hyökkääjät syrjään onnistui hänen jättää chickasawit joksikin ajaksi jälkeensä, kunnes hän veren vuodosta heikontuneena ei jaksanut enää juosta kyllin nopeasti. Hän kääntyi päin vihollistaan, ja ampuen lähimpänä olevan vainoojansa kuoliaaksi hän pyrki taistellen eteenpäin toivoen kohtaavansa heimolaistensa pääjoukon. Mutta se meni hänen voimainsa yli, ja jos Jack ei olisi ajoissa joutunut apuun, niin hän olisi varmasti ollut mennyttä miestä. Hengestään sai hän kiittää tuota valkoista nuorukaista, eikä hän unhottaisi sitä milloinkaan.
Tällä sivistymättömällä intiaanilla oli eräs hyve, joka on hyvin harvinainen sivistyneidenkin ihmisten keskuudessa, nimittäin kiitollisuus. Siihen perustui se lisääntyvä toivo, joka oli herännyt Jackin sydämessä kadonneeseen metsästäjään nähden. Ei voinut juuri muuta epäillä kuin että hän oli joutunut shawnee-soturien vangiksi, ja Ellinipsico oli luvannut panna kaikki keinonsa liikkeelle saadakseen hänet vapaaksi. Hän tiesi, ettei metsästäjän tarvitsisi kärsiä mitään pahoinpitelyä matkan varrella Chillicotheen, tuohon suureen shawnee-kaupunkiin, ellei hän yrittäisi päästä vangitsijoiltaan pakoon. Viimemainituilla oli kannettavanaan paljon puhvelin ja hirven lihoja ja nahkoja ja muuta metsänriistaa, jota he olivat saaneet retkellään, jonka tähden he eivät voineet kulkea nopeasti. Ellinipsico luuli sentähden pääsevänsä Chillicotheen samaan aikaan kuin hekin, ja kun hänen isänsä Cornstalk oli heimon mahtavin päällikkö, niin hän toivoi isänsä vaikutusvallan avulla voivansa vapauttaa valkoisen metsästäjän.
Kaikilla tällaisilla tyynnyttävillä todisteluilla ja arveluilla vaikutti tuo nuori päällikkö syvästi valkoiseen ystäväänsä, kun he päivä päivältä ja viikko viikolta hitaasti mutta varmasti matkasivat Ohio-jokea ylöspäin.
Matka kului hitaasti, sillä kanootti oli raskas ja haavoittuneen olkapäänsä tähden Alleyne ei voinut ollenkaan auttaa melomisessa, ja hänen kumppaninsa haavoittunut lonkka esti myös melkoisesti heidän ponnistuksiaan päästä eteenpäin. Alituinen liikunto haittasi chickasawin kirveestä saaman haavan säännöllistä parantumista.
Mitä ruokaan tuli, niin Alleyne oli suuresti intiaanin varassa, sillä hän ei ollut tarpeeksi taitava metsästyksessä voidakseen hankkia puuttumattoman ravinnon itselleen, vaikkakin hän tavallisesti seurasi ja auttoi punaista ystäväänsä metsästysretkillä. Mitä pitemmälle aika kului sitä levottomammaksi alkoi Jack tulla ajatellessaan miten heidän matkansa päättyisi. Hän tiesi hyvin, että hänen isänsä oli hyvin pahoillaan hänen jatkuvan poissaolonsa tähden rykmentistä tämmöisenä vaarallisena aikana, etenkin kun hän ei voinut olla kovinkaan varma Jackin henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Mutta tilanne oli pian muuttuva.
He olivat taivaltaneet noin puolet matkasta Sciota-joelle, kun he eräänä iltana tulivat erään melko suuren Ohioon laskevan joen suuhun. Se virtasi idästä päin, ja Ellinipsicon väitteen mukaan oli sen nimi Suolainen joki, joka johtui siitä, että sen varrella oli muutamia suolalähteitä.
»Emmekö voisi meloa sinne vähän matkaa ja ottaa mukaamme hiukan suolaa?» kysyi Jack. »Minua alkaa kyllästyttää syödä ruokaani ilman suolaa!»
»Veljeni puhuu järkevästi», vastasi intiaani. »Me melomme niin kauas kuin ennätämme ennen yön tuloa, ja sitten yövymme etelänpuoleiselle rannalle. Päivänkoitossa saamme saalista ja haemme suolaa.»
Nuori päällikkö ohjasi puhuessaan kanootin Suolaiseen jokeen, ja pimeän tullessa he olivat tunkeutuneet melkein kolme penikulmaa tuohon metsäiseen seutuun. Yöpyen tapansa mukaan rannalle he lähtivät aamunkoitossa metsästämään.
Kuljettuaan noin penikulman verran he löysivät hirven jäljet. Vähän aikaa sitten oli siitä ilmeisesti mennyt etelään päin pienempi lauma noita ylväitä eläimiä. Nähdessään nuo tuoreet jäljet pääsi Ellinipsicolta tuo paljon sanova »ugh!» ja syöksyen juoksuun kiiti hän otusten perään. Jack pysytteli perässä parhaansa mukaan tiheikköjen ja aukeitten halki, purojen ja erämaiden poikki, kunnes hän oli vaipua maahan uupuneena ja hengästyneenä. Hänellä oli kova työ pysyä intiaanin näkyvissä, sillä niin taitava oli viimemainittu kulkemaan metsässä mistään esteistä huolimatta.
Syöksyen eteenpäin täten noin kaksikymmentä minuuttia alkoi Ellinipsico hiljentää vauhtiaan. Vasta taitetut oksat ja vielä tihkuvat jalan jäljet ilmaisivat hyvin selvästi, että he lähestyivät saalistaan. Notkeasti kuin pantteri hiipi tuo nuori shawnee eteenpäin. Kaikki hänen huomionsa oli keskittynyt tuohon pahaa aavistamattomaan hirveen, jonka pitkäkarvainen niska ja haaraiset sarvet olivat juuri näkyvissä erään suon laidassa kasvavan kuihtuneen leppäpensaan takaa.
Matkien punaisen ystävänsä liikkeitä mahdollisimman tarkasti Jack seurasi häntä viiden tahi kuuden askeleen päässä, kun samassa pyssynlaukaus häiritsi metsän syvää hiljaisuutta ja tuo nuori intiaani vaipui voihkaisten maahan.
Alleyne kiiruhti hänen luoksensa ja kerkesi juuri näkemään, että verta juoksi kuulan haavasta hänen kyljessään, kun eräs metsästäjien tapaan puettu valkoinen mies syöksyi esiin kirvestä heristäen. Ilmeisesti hän ei ollut huomannut valkoista nuorukaista ennenkuin nyt, sillä tämä oli ollut aivan piilossa tiheiden pensaiden takana tutkiessaan kumartuneena punaisen ystävänsä haavaa.
»Takaisin, roisto!» karjaisi Alleyne kohottaen pyssynsä poskelle, »tahi teen saman teille, minkä teitte minun toverilleni.»
Hänen ei kumminkaan tarvinnut toteuttaa uhkaustaan. Hämmästynyt metsästäjä laski heti aseensa ja äkkiä pysähtyen jäi ymmällään tuijottamaan puhujaan.
»Pyydän anteeksi, vieras; minä erehdyin kaikesta päättäen!» huudahti mies.
»Erehdyitte!» kertasi Jack vimmoissaan. »Te olette tappanut teitä paremman miehen ilman mitään syytä ja ilman minun väliintuloani olisi teillä nyt hänen päänahkansa! Hiljaa, senkin roisto!» jatkoi hän yhä yltyen, kun mies yritti selittää asiaa tahi jotenkin puolustella itseään. »Sellaista raukkamaista käytöstä ei voi puolustaa. Juuri tämmöiset häikäilemättömät murhat katkeroittavat punaisia miehiä ja aiheuttavat heidän keskuudessaan meitä kohtaan vihollisuutta ja kostonhimoa. Ei ole ollenkaan ihmeellistä, että he, villejä kun ovat, kostavat kaikenlaisilla väkivallan töillä ja murhilla milloin vain tilaisuutta sattuu!»
Metsästäjä seisoi hiljaa ja häpeissään uskaltamatta enää keskeyttää. Hän odotti vaieten kunnes nuori englantilainen oli purkanut enimmän vihansa ja kohdistanut huomionsa ja tarmonsa haavoittuneen auttamiseen. Karkean näköinen vieras mies otti uumiltaan silkkiliinan ja repäisten sen kahtia teki hän siitä siteen, jolla hän huolellisesti ja taitavasti sitoi kuulan tekemän haavan. Tämän tehtyään hän ryhtyi koettelemaan potilaansa valtasuonta ja laittoi hänet mukavaan asentoon. Jack kiiruhti sillä aikaa lähimmälle purolle vettä noutamaan, jota hän toi joen läheltä löytämässään puhvelin sarvessa.
»Hän on tullut tuntoihinsa ja kahden viikon kuluttua hän on terve», sanoi metsästäjä ottaen sarven Alleynen kädestä ja pirskoittaen vähän vettä nuoren päällikön kasvoille.
»Eikö hän olekaan kuollut? Uskotteko hänen todellakin paranevan?» huudahti Jack, ja kaikki hänen vihansa unhottui kuullessaan nämä toivorikkaat sanat, jotka kevensivät hänen mielensä ja tekivät hänet iloiseksi.
»Kuollutko! Ei hän ole kuollut», vastasi metsästäjä. »Intiaanit sietävät paljon ja onneksi minun kuulani ei ole rikkonut valtimoita. Mutta hän tarvitsee hoitoa. Viekäämme hänet uudisasutukselle», lopetti hän ratkaisevasti.
»Mille uudisasutukselle?» kysyi Jack kummastuneena. »Emme tiedä siitä mitään, niin että varmaankin laskette leikkiä!» sanoi hän terävästi ja hänen silmänsä leimahtivat vihaisesti tämän sopimattoman pilanteon tähden, kuten hän luuli.
»Se ei ole mitään pilaa, herra, vaan vahva hirsinen varustus, ensimmäinen Kentuckyssä. Päällikkömme mukaan nimitämme sitä Harrodsburgiksi.»
»Mitä! James Harrodko?» huudahti Jack iloisesti.
»Kyllä, juuri hän», oli ripeä vastaus.
»Ja te väitätte kuuluvanne hänen joukkoonsa?» kysyi Jack katsoen miestä läpitunkevasti.
»Niin, herra.»
»Onko hän käskenyt teitä ampumaan jokaisen intiaanin, minkä näette?»
»Ei, totta vieköön, ja jos syytätte minua semmoisesta pirullisuudesta, niin teette suuren erehdyksen», vastasi mies synkän näköisenä.
»Hyvä on, mutta mitä tämä sitten merkitsee?» kiivasteli Jack osoittaen heidän jaloissaan makaavaa puolitajutonta shawneeta.
»Se oli aivan sattuma, kuten olen teille kertova, jos vain tahdotte kuunnella minua», vastasi metsästäjä synkästi.
»En ole milloinkaan tahtonut tuomita ketään häntä kuulematta, joten saatte kertoa, miksi tämän teitte.»
»Hyvä! Poistuin Harrodsburgista noin viikko sitten», aloitti metsästäjä kertomuksensa, »ja olen metsästänyt matkan varrella virtaa alaspäin toivoen päästyäni Ohio-virralle tapaavani siellä jonkun alaspäin matkaavan veneen, jossa voisin päästä New Orleansiin. Sieltä pääsen laivalla pian Uuteen Englantiin ja sieltä Virginiaan, josta olen tullut. No niin. Olin noin neljännestunti sitten juuri kahlannut tuon puron poikki, kun löysin hirven jälkiä, ja otaksun, että ne olivat samoja eläimiä, joita tekin ajoitte. Seurasin jälkiä juosten», jatkoi metsästäjä puhuen harkitusti mutta jonkun verran kiihtyneesti, »ja pääsin lopulta viidenkymmenen kyynärän päähän otuksista. Kätkeydyin korkeaan heinikkoon ja tähtäsin juuri lähinnä olevaa, kun kuulin jotakin risahtelua selkäni takaa. Käännyin ympäri ja näin yhden intiaanin tulevan hiipien sitä paikkaa kohti, johon olin ryöminyt. Hänellä oli pyssy valmiina ja äkkiä pisti päähäni, että hän oli saalistamassa juuri minun päänahkaani, sillä tiedättehän, vieras, intiaanein mielityötä olevan metsästää meitä valkoisia miehiä samoin kun me metsästämme riistaamme. Siten joutui minun vanha toverini Bill Rawsonkin kuoleman omaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, että minä olin vähän liian hätäinen nähdessäni intiaanin tulevan.»
»Joka tapauksessa on nyt tapahtunut erehdys», vastasi Alleyne, ja mitä sukkelammin voimme saattaa toveriparkani johonkin majaan, niin sen parempi se on hänelle. Kuinka kaukana olemme Harrodsburgista?»
»Seitsemänkymmentä penikulmaa luultavasti. Mutta voisimme tehdä lautan ja viedä hänet perille jokea myöten. Se on kyllä kiertotie, mutta meille helpoin.»
»Meillähän on kanootti, jolla tulimme tänne», vastasi Jack. »Se on kätkössä jokirannassa törmän alla, niin että lauttaa meidän ei tarvitse tehdä.»
»Kas sellainen onnenpotkaus!» huudahti metsästäjä.
»Nyt laitamme paarit ja kannamme hänet takaisin. Metsästyksenne pilasin, nuori mies, mutta minulla on tuolla kalkkunakukko ja olen iloinen voidessani jakaa sen kanssanne.»
Sanottuaan sen meni metsästäjä heinikkoon ja palasi heti takaisin oivallinen villi kalkkunakukko olallaan. Tuon erinomaisen paistin näkeminen kiihoitti Alleynen ruokahalua ja kuin yhteisestä sopimuksesta molemmat miehet alkoivat laittaa tulta ja valmistaa kalkkunaa. Metsästäjä huomautti, että se voi kyllä paistua sillä aikaa kuin he laittavat paareja.
Puolipäivä oli jo mennyt, kun haavoittunut intiaani lopultakin oli hyvässä turvassa kanootissa, ja matka Harrodsburgiin aloitettiin. Matka osoittautui olevan enemmän hidas ja työläs kuin jännittävä, sillä virta oli vahva eikä mitään vihollisia näkynyt. Shawneen haavan parantuminen edistyi tyydyttävästi, ja neljäntenä iltana saavuttiin vastaperustetun uudisasutuksen lujille varustuksille.
Aurinko oli laskenut vähän aikaa sitten, ja kylän luja paaluaitaus näkyi epäselvästi sumuisessa hämärässä, kun väsyneet matkamiehet lähestyivät maihinnousupaikkaa. Metsästäjän kimeään vihellykseen vastattiin paaluaitauksen sisäpuolelta, ja hetkistä myöhemmin oli äänestä päättäen raskaasti teljetty portti auki päästääkseen heidät sisään. Kanootin keula oli noin kahden aironmitan päässä kaitaisesta puulaiturista, jota myöten pääsi syvän veden ja kuivan maan välissä olevan liejuisen paikan yli. Nuori shawnee lepäsi perässä muutamilla hirvennahoilla, ja Jack oli keulassa polvillaan valmiina tarttumaan laituriin heti kun hän ylettyisi, kun metsästäjä lakkasi äkkiä melomasta. Hän katseli kiinteästi jotakin heidän edessään ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi veteen, päästäen puolittain tukahdetun hätähuudon ja alkoi uida nopeasti vastapäiselle rannalle.
»Hei! Mikä on hätänä? Mihin menette?» huusi Jack toinnuttuaan hämmästyksestään.
Ainoastaan haavoittunut nuorukainen kanootin perässä vastasi hänelle.
»Valkoinen metsästäjä on pelkuri raukka», sanoi intiaani koettaen kohottaa päätänsä voidakseen nähdä laidan yli. »Hän näki jonkun vihollisen ja tahtoi pelastaa itsensä. Valkoinen veljeni ottakoon melan ja melokoon takaisin joelle.»
Sanat oli tuskin sanottu, kun Jackin korvaan sattui muita ääniä, ja katsellen rannalle hän huomasi tummia olentoja joukoittain hiipivän rannalle maihinnousupaikkaa kohti. Samassa huomasi hän muutamia pienempiä esineitä veden pinnalla, joiden hän otaksui olevan samanlaisten tummien uimamiesten päitä ja hartioita ja jotka olivat vain jonkun kyynärän päässä kanootista. Yhtäkkiä hänelle tämä kaikki selvisi kuin leimauksena. Olennot olivat intiaaneja, jotka valmistelivat hyökkäystä varustuksen kimppuun. Kanootin saapuminen valkoisine miehineen oli antanut intiaaneille aiheen muuttaa suunnitelmaansa hyökätä varustusta vastaan pimeän tultua. Sen sijaan he yrittäisivät päästä sisään saapuneille valkoisille miehille avatun portin kautta ja näiden mukana.