XIV.
RAIVOISA TAISTELU.
Alleynella oli jo mela kädessään, ja jos hän olisi seurannut nuoren päällikön neuvoa, olisivat he jo olleet keskellä jokea ja pelastuneet uhkaavasta vaarasta. Mutta tälläkin jännittävällä hetkellä kykenivät toiset asianhaarat eikä ainoastaan hänen oma henkilökohtainen turvallisuutensa vaikuttamaan häneen.
Oli aivan selvää, ettei pienen varustuksen asukkailla ollut aavistustakaan väijyvistä intiaaneista, sillä hän saattoi kuulla, kuinka heitä muutamia tuli puhellen ja naureskellen toveriaan vastaan. Ja epäilemättä oli tämän näköjään vaaraton paluu ja hyvin tunnettu merkinanto osaltaan vähentänyt heidän valppauttaan, karkoittaen hetkeksi tuon ainaisen epävarmuuden tunteen, joka on rajaseudun elämälle niin erikoista ja joka myös tekee sen vastenmieliseksi.
He eivät olisi suinkaan osanneet kuvitellakaan, että heidän uskottu toverinsa oli paennut antamatta heille vähintäkään tietoa heidän väijyvästä vihollisestaan, siten vain turvatakseen oman pakonsa. Voisiko hän, Jack Alleyne, englantilainen, erään kykenevimmän ja uljaimman kenraalin poika Englannin kuninkaan armeijassa, seurata noin huonoa esimerkkiä? Ei, vaikka hän siten olisikin voinut pelastaa omansa ja haavoittuneen kumppaninsa päänahat. Hän päätti jotenkin varoittaa noita ihmisiä, jotka eivät aavistaneet mitään pahaa, vaikka oman henkensä kaupallakin.
Semmoinen oli luutnantin sankarillinen päätös, mutta kuinka oli se pantava toimeen. Olisi ollut kylläkin helppoa ja verrattain vaaratontakin antaa hälyytys huutamalla: »Intiaaneja! Intiaaneja!» niin kovasti kuin vain jaksoi, ja se olikin hänen ensi ajatuksensa. Mutta mietittyään vähän pääsi hän yhä enemmän varmuuteen siitä, että voisi tapahtua kamala erehdys. Ensinnäkin hänen vieras äänensä hämmästyttäisi noita metsästäjiä tahi saattaisi heidät otaksumaan, että ainoastaan häntä vaara uhkasi joidenkin väijyvien intiaanein puolelta. Siten voisivat jo portin ulkopuolella olevat lähteä jokirantaan auttamaan häntä ja samoin houkutella varustuksen muutkin puolustajat paikoiltaan pois. Näin voisi hän, sensijaan että varoittaisi noita vaaran uhkaamia asukkaita, saattaa heidät varomattomuudellaan vihollistensa käsiin. Ehkä ei kävisikään näin onnettomasti, mutta hälyytys ilmoittaisi intiaaneille, että heidän läsnäolonsa oli huomattu, ja kiiruhtaisi heitä hyökkäämään juuri silloin kun puolustajat olivat siihen aivan valmistumattomia. Myöskin täten tuo hälyytys voisi syöstä heidät perikatoon.
Niin perusteltuja ja johdonmukaisia kuin nämä mietteet näyttävät olevankin, niin ne välähtivät Jackin päässä sillä lyhyellä ajalla, joka kului metsästäjän häpeällisestä paosta siihen, kun Jack tarttui melaan ja rupesi ohjaamaan kanoottia.
Jos tuo nuori sotilas olikin hieman hidas suunnitelman teossa, niin hän oli sitä nopeampi ja päättäväisempi sen toimeenpanossa, kun se kerran oli valmis. Sillä hetkellä ainakin oli hänestä vaikein kohta se, että hänen täytyi jättää punainen ystävänsä oman onnensa nojaan. Mutta ajateltuaan, että häntä ei voinut vaara uhata, sillä hän oletti aivan oikein, että hänen edessään olevat soturit kuuluivat joko miami, shawnee, wyondot, delaware tahi johonkin muuhun pohjoiseen heimoon, jotka kaikki olivat liitossa keskenään, rauhoittui hän aivan kokonaan. Kylän asukkaita uhkasi sitävastoin hirmuinen vaara.
Intiaanit eivät olleet kanoottia huomaavinaan ja se kuului epäilemättä heidän suunnitelmaansa saadakseen sen avulla houkutelluksi puolustajat varustuksesta ulos. Jos he olisivat hyökänneet kanootin kimppuun, niin heidän läsnäolonsa olisi tullut heti ilmi. Nuo kavalat intiaanit tiesivät vallan hyvin, että jos heitä ei huomattaisi ennenkuin lähestyvät miehet olivat saapuneet lähelle jokea, niin he voisivat ajaa nämä hurjassa paossa takaisin ja päästä heidän mukanaan portista sisään.
Alleynen tarkoitus oli tehdä tyhjäksi tämä turmiollinen suunnitelma jos suinkin mahdollista. Mutta tilanne oli melkein toivoton, sillä intiaanit olivat hänen ja niiden miesten välillä, jotka hän halusi pelastaa. Siitä huolimatta hänen päätöksensä ei horjunut, ja vaikka hänen sydämensä löi haljetakseen ja hänen kätensä vapisivat jännityksestä, niin oli hän, päästäen melan kädestään ja tarttuen pyssyynsä, valmis joko onnistumaan tahi kuolemaan. Samassa kun kanootti kosketti laituriin Jack hyppäsi kevyesti ylös, ja sidottuaan kanootin kiinni meni hän nopeasti kaitaista siltaa myöten maihin.
Sillalla ei näkynyt yhtään vihollista, sillä heidät olisi voitu huomata varustuksesta, ja oli niin valoisaa, että Jack näki useiden tummien olentojen väijyvän tien molemmin puolin.
Jack tiesi niiden olevan intiaaneja, jotka todennäköisesti vain odottivat hänen tulevan lähemmäksi, jolloin he hyppäisivät sillalle ja ottaisivat hänet vangiksi tahi tappaisivat hänet.
Se oli jännittävä hetki, mutta onni suosii usein rohkeaa, ja Jackin huimapäinen rohkeus auttoi häntä. Intiaaneille, jotka eivät milloinkaan tahallaan antaudu vaaraan, oli hänen rohkea tekonsa vallan käsittämätön. He olivat todellakin niin ihmeissään ja ymmällään, että he eivät ehtineet tehdä mitään, ennenkuin hän oli melkein päässyt heidän ohi. Sitten he äkkiä selvisivät hetkellisestä tylsyydestään, ja kiivettyään sillalle ja jokitörmää ylös he koettivat kaikella muotoa saada hänet vangiksi tahi tappaa hänet. Mutta Alleyne oli heitä vikkelämpi. Jokainen hermo jännitettynä seurasi hän piilottelevien vihollisten liikkeitä, säästäen voimansa siihen ratkaisevaan hetkeen, jolloin intiaanit, saaliinsa niskaan syöksyvän tiikerin lailla, hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Hyökkäys viivähti vähän kauemmin kuin hän oli laskenut, mutta samassa se alkoi, ja nuorukainen lähti hirven nopeudella juoksemaan varustusta kohti.
»Intiaaneja! Intiaaneja!» huusi hän niin paljon kuin hän jaksoi.
»Juoskaa takaisin henkenne edestä ja sulkekaa portti.»
»Intiaaneja! Intiaaneja!» kertasi huudon se pieni metsästäjäjoukko, joka oli saapunut melkein joelle saakka. Mikäli Jack saattoi nähdä sumuisessa ilmassa, niin joukko kääntyi heti takaisin ja syöksyi varustusta kohti. Nyt seurasi kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta.
Ensimmäisten intiaanein ja nuoren englantilaisen väliä oli tuskin keihään mittaa, ja hänen ja pakenevien metsästäjien väliä oli ehkä kaksi kertaa niin paljon. Paaluaitaukseen oli matkaa tuskin sataa kyynärää, ja niin vainotut kuin vainoojatkin jännittivät kaikki lihaksensa päästäksensä sinne.
Nyt oli Alleynelle hyväksi, ettei hän ollut laiminlyönyt kehittää luontaista juoksutaitoaan. Niin tässä kuin monessa muussakin tilaisuudessa oli se hänelle hyväksi avuksi. Ennenkuin oli juostu puolet matkasta, hän oli ensimmäisten metsästäjien tasalla ja porttikäytävään hän syöksyi jonkun kyynärän heidän edellään.
Portin sisäpuolella oli muutamia urhoollisia miehiä valmiina sulkemaan heti kun heidän toverinsa olivat päässeet sisään. Kaksi pääsi sisään onnellisesti, mutta takimmaisen intiaanit iskivät kuoliaaksi melkein kynnyksellä huolimatta kiivaasta tulesta, jonka muutamat puolustajat alkoivat hyökkääjiä vastaan heti kun he voivat erottaa ystävän vihollisesta.
Uskomattoman lyhyessä ajassa suljettiin ja teljettiin portti, ja jokainen mies kiiruhti ennen määrätylle paikalleen, kaikki noudattaen ripeästi päällikön käskyjä. Hänellä oli kirkas ja päättäväinen ääni sekä vaaroissa karaistuneen ja käskemään tottuneen miehen rauhallinen käytöstapa. Jackin ei tarvinnut kysyä miehen nimeä, vaikka tilaisuus olikin sopiva. Jokin vivahdus hänen kaunissointuisessa äänessään ja hänen tummien silmiensä välähdys loihtivat esiin Johanna Harrodin, Watangan kauniin tytön kuvan.
Mutta pyssyjen paukkeessa, kuulien viheltäessä ja intiaanein sotahuutojen kaikuessa hänen korvissaan ei ollut aikaa lemmen ajatuksille. Vähän aikaa näytti todellakin kuin manalan voimat olisivat päässeet valloilleen. Metsästäjien tuhoa tuottavasta tulesta huolimatta hurjat hyökkääjät kävivät kimppuun tavattomalla päättäväisyydellä ja tarmolla. Raivoissaan siitä, että heidän ensimmäinen yrityksensä hyökätä sisään oli epäonnistunut, ja havaittuaan heitä olevan paljon enemmän kuin puolustajia he uudistivat hyökkäyksensä yhä uudestaan. Mutta joka kerta metsästäjien tuhoisa tuli pakotti heidät perääntymään.
Vihdoin intiaanit tekivät erään rohkeimman päällikkönsä johtamina viimeisen raivoisan hyökkäyksen lannistaakseen pienen puolustusjoukon. He hiipivät pimeän turvissa noin kahdenkymmenen askeleen päähän paaluaitauksesta ja merkin saatuaan hyökkäsivät joka puolelta aitaukselle.
»Nyt, urhoolliset poikani, pysykää lujina! Tämä on heidän viimeinen ponnistuksensa!» huusi Harrod kirkkaalla, sointuvalla äänellään, joka kuului selvästi yli taistelun peloittavan melskeen. Intiaanein ulvonta ja valkoisten miesten uhkaavat huudot sekoittuneina pyssyjen paukkeeseen tekivät paikan todelliseksi helvetiksi.
Vielä hänen puhuessaan kuusi intiaania onnistui kiipeämään paaluaitauksen yli, ja toiset kasasivat kuivia oksia ja muita sytykkeitä portin eteen polttaakseen sen poroksi. »Heittäkää ne takaisin!» karjaisi päällikkö ja näytti esimerkkiä kaatamalla ensimmäisen tungettelijan yhdellä iskulla pyssynsä perästä.
»Tapelkaa miehet! Tapelkaa henkenne edestä!» kuului hänen rohkaiseva huutonsa.
Kaikki näytti todellakin olevan hukassa. Niin pian kuin puolustajat tuhosivat tahi ajoivat takaisin yhden hyökkääjäjoukon, ilmestyi toisia tilalle. Metsästäjät tiesivät, ettei heitä odottaisi ainoastaan kuolema, vaan myös kidutus, jos he joutuisivat raivoisan vihollisensa käsiin. Sentähden taisteli jokainen mies epätoivon vimmalla, ja Alleyne kilpaili urhoollisuudessa joukon parhaiden kanssa.
Kerrankin kun Harrod oli joutunut hirveään kaksinkamppailuun hyökkäystä johtavan päällikön kanssa, niin eräs intiaanisoturi syöksyi paikalle aikoen sotatapparallaan halkaista hänen kallonsa, mutta Jack teki hänen aikeensa tyhjäksi. Hän latasi juuri pyssyään paaluaitauksen pimeässä varjossa ja huomasi intiaanin julman aikeen tämän hyökätessä esiin. Hetkeäkään viivyttelemättä syöksyi Jack hänen tiellensä ja pisti pyssynsä piipun hänen jalkojensa väliin. Intiaani kaatui suinpäin maahan ja jäi puolipyörryksissä makaamaan paikalleen. Hän ei kerinnyt käyttää tapparaansa, joka kirposi hänen kädestään ja sattui hänen omaan päällikköönsä iskien hänet tainnoksiin. Tämän täytyi siten antautua valkoisen vastustajansa armoille.
»Kiitos avusta, ystäväni!» lausui Harrod tyynesti, mutta sydämellisesti
Jackin ryhtyessä jatkamaan pyssynsä latausta.
Heidän päällikkönsä kuolema oli hyökkääjille kova isku, ja kun melkein samalla aikaa ankara raemyrsky meni kylän ylitse sammuttaen portin eteen sytytetyn tulen, niin he pakenivat suinpäin taistelupaikalta.
»Joka mies ampuma-aukolleen ja antakaa heille pieni jäähyväistervehdys!» huusi päällikkö. Ensi kerralla ajattelevat he asiaa kaksikin kertaa, ennenkuin uudistavat hyökkäyksensä Harrodsburgiin.
Vähän myöhemmin paukkuivat pyssyt, kun jokainen ampuja kiiruusti tähdäten laukaisi pimeyteen, johon punanahat olivat jo kadonneet. Sitten he raivasivat risukasat portin edustalta pois ja veivät ne polttopuiksi majoihinsa.
Toisten hoidellessa haavoittuneita tovereitaan laittoivat toiset yksinkertaisen aterian karhunpaistista tahi hirvenlihasta. Korkea paaluaitaus oli ollut niin hyvä suoja, että vain neljä oli haavoittunut eikä yksikään vakavammin.
Asetettuaan vahdit porttitorneihin ja paaluaitauksen kulmauksiin valvoi Harrod, että heidän toveriparkansa, jonka intiaanit tappoivat portin edessä, sai kunnioittavan hautauksen. Hänelle valmistettiin soihtujen valossa viimeinen leposija jonkun askeleen päähän portista oikealle.
»Nyt, nuori ystäväni, saatte kertoa minulle, ketä minun on kiitettävä niin hyvään aikaan annetusta varoituksesta ja avusta?» sanoi Harrod hautaustoimituksen päätyttyä katsellen hilpeästi Alleynea.
»Nimeni on Alleyne», vastasi Jack tarttuen metsästäjän ojennettuun käteen. »Mutta ei kestä kiittää. Olen niin iloinen päästyäni jälleen valkoisten miesten seuraan ja erittäinkin Johanna Harrodin isän johtamalle uudisasutukselle.»
Tuo pitkä metsästäjä katseli kiinteästi vieraansa kauniita kasvoja hänen puhuessaan, mutta kuullessaan viimeiset sanat tuli hän huomattavan kiihkeäksi ja sanoi:
»Alleyne, Alleyne! Varmaankin olette se nuori englantilainen, josta tyttäreni on minulle kertonut. Luutnantti Alleyne? Mutta minä en voi käsittää, kuinka olette joutunut tänne», sanoi hän hämmästyneen näköisenä. »Pelättiin teidän joutuneen chickasawien vangiksi.»
»Otaksumanne on oikea, mutta tänne joutumiseni on pitempi juttu», vastasi Jack.
»Teidän täytyy kertoa se minulle tuolla karhunpaistin ääressä, sillä olen varma, että olette aikalailla nälissänne», vastasi Harrod mennen edellä isompaan, ampuma-aukoilla varustettuun hirsimökkiin, joka oli porttikäytävän vieressä. Tuli roihusi takassa, ja liekit valaisivat alastonta huonetta, jonka ainoana kalustona oli kömpelö pöytä, neljän tolpan nojaan kiinnitetty hirren puolikas sekä kaksi tahi kolme yhtä alkuperäistä tuolia.
»Tuli on houkutteleva», huomautti Jack, ja seuraten isäntänsä esimerkkiä pani hän pyssynsä nojalleen seinää vasten ja istui kömpelölle tuolille.
»Luulenpa, ettette ole pitkiin aikoihin ollut katon alla», vastasi Harrod täyttäen tina-astian kuumalla vedellä kattilasta, joka riippui kettingissä avarassa piisissä.
»En sen jälkeen kuin lähdin chickasawien kylästä. Olin siellä vankina», vastasi Jack.
»Sitten ette ole käynytkään Watangassa ettekä ole nähnyt Johannaakaan sen jälkeen kuin —»
»En sitten kuin piirityksen aikana», vastasi Jack melkein vapisten. Häntä halutti saada tietää kaikki rakastettunsa kohtalosta, mutta hän ei ollut oikein tahtonut uskaltaa kysyä tuolta kylmän ja tuiman näköiseltä mieheltä edessään. Nyt tämä kysymys soi hänelle toivotun tilaisuuden, ja hän jatkoi: »Uskon hänen voivan hyvin.»
»Niin luulen», vastasi metsästäjä lämpimästi. »Hän tulee tänne niin pian kuin hän pääsee toisten mukana. Muussa tapauksessa olen luvannut lähettää noutamaan häntä, kun varustukseni on valmis.»
»Mitä!» huudahti Alleyne kauhistuneella äänellä, »tuleeko tyttärenne tänne, jossa intiaanit aina mellastavat? Ette varmaankaan voi sallia, että hän antautuu niin hirveään vaaraan?»
»Oh, ennen kevättä olemme todennäköisesti karkoittaneet intiaanit, ja vanha ystäväni Boon on luvannut tuoda hänet mukanaan, kun hän palaa uudisasutukselleen oman perheensä kanssa. Niin kokeneen oppaan ja holhoojan mukana ja sellaisessa seurassa on tyttäreni oleva täysin turvassa. Sitäpaitsi tulee heitä olemaan niin suuri joukko, ettei mitään häiriötä intiaanein puolelta ole pelättävissä.»
»Mutta kun hän tulee tänne, niin hänelle ei ole ketään toisia naisia seuraksi», väitteli Alleyne edelleen, »ja minä pelkään hänen aikansa tulevan pitkäksi ilman sopivaa seuraa tässä yksinäisessä paikassa!»
»Samaa minäkin sanoin hänelle», vastasi metsästäjä, »mutta siitä huolimatta päätti hän tulla ja pyysi, etten kieltäisi häntä.»
»Hän on liian uhkarohkea ja liian velvollisuudentuntoinen!» huudahti
Jack kiivaasti. »Minä olisin —»
Keskustelu keskeytyi, sillä sisään tuli eräs mies kantaen toisessa kädessään paria puulautasta ja toisessa puumaljaa, jossa höyrysi joitakin paistin paloja, ja pian kävivät miehet metsästyspuukkoineen tarmokkaasti käsiksi maukkaaseen ruokaan.
Vaikka olikin nälkäinen, ei Alleyne kuitenkaan voinut täysin nauttia illallisesta ajatellessaan Johannan päätöstä seurata isäänsä tähän vaaralliseen paikkaan. Hän ei voinut unhottaa Ellinipsicoa, jonka puolesta hänen ei enää tarvinnut olla peloissaan, sillä Harrod oli sanonut, että hyökkääjät olivat miameja, siis shawneitten liittolaisia. Aamunkoittoon saakka ei päällikkö sallinut kenenkään poistua varustuksesta.