XV.
KADOKSISSA JA LÖYDETTY.
Pitkä talviyö kului häiriöttä ja päivänkoitossa Jack kiiruhti maihinnousupaikalle. Hän ei nähnyt mitään merkkiä kanootista, vaikka hän haki syvät rannat tarkkaan ja tutki laiturin päästä päähän. Kas tuossahan oli jotakin kanoottiin kuuluvaa: nahkahihnan pätkä, jolla Jack oli kiinnittänyt pienen aluksen laituriin, riippui vielä tukin ympärille sidottuna. Siinä oli selityksen avain. Hihna oli leikattu kaikesta päättäen suurella kiireellä poikki ja sen olivat intiaanit todennäköisesti tehneet hillittömästi paetessaan.
Nyt Jack varmaan tiesi, että nuoren shawneen olivat tämän ystävät miamit vieneet pois, eikä hän epäillyt ollenkaan, että miamit, saadessaan selville, kenen poika Ellinipsico oli, viipymättä veisivät tämän shawneitten mahtavan päällikön Cornstalkin luokse.
Hitaasti ja miettiväisenä palasi Alleyne varustukseen ja etsien käsiinsä päällikön hän kysyi neuvoa, kuinka parhaiten voisi päästä Watangaan. Päästyään kerran sinne toivoi hän voivansa vaikuttaa Johannaan niin että tämä siirtäisi matkansa Kentuckyyn, kunnes maa olisi tiheämmin asuttu. Myöskin toivoi hän voivansa saada kirjeitä tahi muita tietoja isältään.
»Kuinka parhaiten voisi päästä Watangaan ja Virginiaan!» kertasi Harrod hänen kysymyksensä. »Siten, että pysytte siellä missä olette kevääseen saakka ja sitten lähdette Boonin mukana, kun hän menee Pohjois-Carolinaan perhettänsä noutamaan, kuten muistaakseni viime yönä kerroin teille hänen tekevän.»
»Mitä! Jäädä tänne kuukausiksi?» huudahti Jack melkein suunniltaan kuullessaan tämän ehdotuksen. »Pitäisikö minun jäädä kolmeksi kuukaudeksi tähän synkkään erämaahan!»
»Synkkään!» toisti Harrod enemmän itsekseen. »Niin, ehkä se voi tuntua siltä teidänlaisesta nuoresta miehestä, joka on elänyt aivan toisenlaisissa oloissa, mutta minun kotoni on metsä. Minä en voi viihtyä muualla. Ainoa toivoni on saada siellä elää ja päiväni päättää.» Hän lopetti, mutta hetken vielä sen jälkeen kirkasti hänen kasvojaan synnynnäisen metsästäjän ja uudisasukkaan innostus. Jack muisteli vuosia jälkeenpäin hänen hehkuvia sanojaan, sillä tuon uljaan, mutta merkillisen vaatimattoman uudisasukkaan toivo oli täyttyvä. Hän kuoli erämaahan eikä yksikään kumppani ollut mukana hänen viime retkellään. Kukaan ei tiedä, miten kuolema hänet kohtasi, tappoivatko intiaanit hänet vai oliko hänen kuolemansa luonnollinen.
Jack ei yrittänytkään vastata, ja Harrod jatkoi puhettaan heti, mutta aivan toisella äänenpainolla.
»Mitäpä se puhumisesta paranee», sanoi hän. »Ei ole muuta neuvoa kuin pysyä täällä, ellette tahdo menettää päänahkaanne tahi menehtyä kylmään ja nälkään vuoristossa. Tähän vuoden aikaan tarvitaan sillä matkalla kokeneenkin metsästäjän koko kestävyys, joten teidän aikeenne nyt olisi sulaa hulluutta.»
Samassa saapui Boonsborosta kaksi tiedustelijaa aivankuin vahvistamaan hänen sanojaan. He ilmoittivat tavanneensa erään valkoisen miehen päänahattoman ja kankean ruumiin jonkun penikulman päässä virran toisella puolella. Tarkemmista yksityiskohdista päättäen, jotka tiedustelijat kertoivat vastauksina Harrodin kysymyksiin, oli ruumis epäilemättä sen metsästäjän, joka oli niin häpeällisesti jättänyt Alleynen pulaan huomatessaan väijyvät intiaanit. Paetessaan toista vaaraa oli hän selvästi antautunut toiseen pahempaan, kuten hänen onneton loppunsa todisti.
Se oli kaamea vahvistus päällikön sanoille, ja nuoreen englantilaiseen se teki syvän vaikutuksen. Hän päätti noudattaa Harrodin neuvoa ja taipua viisaasti tähän välttämättömyyteen sekä käyttää parhaiten hyödykseen tätä tilannetta, johon sallimus oli hänet asettanut.
Hän otti innolla osaa kaikkiin uudisasukasten harrastuksiin ja jakoi ilolla kaikki vaivat ja kieltäymykset, jotka kuuluvat sellaiseen elämään, kuin myöskin heidän yksinkertaiset hauskuutensakin. Jack ei ainoastaan voittanut puolelleen heidän kunnioitustaan ja rakkauttaan, vaan sai aikansa kulumaan nopeasti ja itselleen todelliseksi hyödyksi. Päälliköstä alkaen oli jokainen varustuksen mies valmis mielihyvällä opettamaan vieraalleen kaikkia eränkäynnin salaisuuksia, niin että sen kaivatun päivän tullessa, jolloin kaikki elvyttävä aurinko ja puhkeavat nuput ilmoittivat kevään saapuneen, Jack tunsi kaikki metsän merkit melkein yhtä hyvin kuin hänen opettajansakin, joista ei kukaan voittanut häntä ampumataidossa, ei ainakaan maaliin ampumisessa. Vaikka ruokajärjestelmä olikin kovin yksitoikkoinen hyvään ja vaihtelevaan ravintoon tottuneelle, niin sen korvasi luja terveys, jonka runsas liikunto ja yksinkertainen ruoka luovat.
Vihdoin koitti se hetki, jolloin Jackin oli sanottava jäähyväiset ystävilleen Harrodsburgissa. Hän teki sen suurella kaipauksella, ja hänen eronsa Harrodista oli erittäin vaikea. Seurusteltuaan läheisesti toistensa kanssa nämä kuukaudet, kaukana sivistyneistä ihmisistä, olivat molemmat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiaan.
Boonsboron vallitettuun kylään oli Harrodsburgista linnuntietä noin kolmekymmentä penikulmaa. Sinne saakka oli Alleynella saattojoukkona kuusi rohkeaa metsästäjää, jotka Boonsboron perustaja, tuo kuuluisa metsästäjä ja tutkija Daniel Boon oli lähettänyt häntä noutamaan. Se oli Harrodin toimenpiteitä, hän kun ei tohtinut heikontaa omaa niukkaa varusväkeään käyttämällä miehiä tähän tarkoitukseen. Boonsboro oli perustettu varhain edellisenä keväänä, ja jonkun viikon myöhemmin oli Harrod alkanut rakentaa varustustaan kauemmaksi länteen päin. Edellinen oli rakennettu muutamien rikkilähteiden lähellä olevalle aukealle, jonka läpi tuo kaunis Kentucky-joki virtasi. Boon työskenteli erään Henderson-nimisen miehen kanssa. Hän oli eräänlainen maakeinottelija ja oli tehnyt intiaanein kanssa sellaisen sopimuksen, että hänelle luovutettiin koko asumaton alue Kentucky- ja Cumberland-jokien välistä. Tämän sopimuksen olivat cherokeesit tehneet kymmenestä tuhannesta punnasta tahi samasta arvosta kauppatavaraa. Toiset intiaanit panivat kuitenkin vastaan. Erittäinkin puhui eräs päällikkö ankarasti sitä vastaan.
»Ovatko cherokeesit todellakin niin hulluja», sanoi hän pontevasti, »että he vaihtavat vanhat metsästysmaansa valkoiselle miehelle, myyvät muukalaisille sen maan, jonka Suuri henki heille lahjoitti? Ugh! Ovatko he aina kauppamiesten ja muukalaisten narreja? Kerran cherokeesit olivat suuri kansa», jatkoi hän tulisella kaunopuheliaisuudella. »He omistivat kaiken maan merestä Ohio-virtaan saakka. Heidän majansa olivat tähtiä lukuisammat, ja viholliset eivät tohtineet ärsyttää heitä. Mutta vähitellen ja vastustamattomasti ovat valkoiset miehet työntäneet heidät takaisin, kunnes he ovat jo saavuttaneet vuoriston. Veljeni, olkaamme viisaita ja olkaamme vahvoja, ennenkuin on liian myöhäistä! Sen varassa on tulevaisuutemme! Jollemme nyt pysäytä valkoisia, valloittavat ja hävittävät he viimeisetkin metsästysmaamme. Riista tapetaan tahi karkoitetaan, ja millä sitten lapsenne elävät?»
Lopetettuaan puheensa kääntyi tuo tulinen päällikkö ympäri ja poistui kokouksesta, joka häpeissään hajausi. Tämä päällikkö saatiin vasta suurilla ponnistuksilla palaamaan takaisin ja suostumaan sopimukseen, joka päivää tahi paria myöhemmin muodollisesti allekirjoitettiin.
Näin se tapahtui siis, että Kentuckyn alue tavallaan avattiin uudisasutuksille. Toiset päälliköt kyllä varoittivat Boonia ja Hendersonia, että heidän ostamansa alue oli »kauhun ja veren maa», jota olisi hyvin hankala asuttaa. He sanoivat sen olevan koillisessa asuvien intiaanein ja cherokeesien asumuksien välillä, ja näiden heimojen välillä oli sota parhaillaan vireillä, niin että cherokeesit eivät menneet vastuuseen niistä tuhotöistä, joita pohjoiset intiaanit mahdollisesti tekisivät.
Nämä synkät ennustukset toteutuivat liiankin tarkkaan. Vasta vuosikausia kestäneen hurjan taistelun jälkeen saatiin intiaanit lopullisesti karkoitetuksi siltä hedelmälliseltä seudulta, joka nyt tunnetaan Kentuckyn ja Tennesseen valtioina. Näissä verisissä kahakoissa olivat hyökkääjinä milloin valkoiset, milloin intiaanit, mutta jälkimmäisten aloitteesta tehtiin siellä ensimmäiset murhat ja väkivallantyöt kun Hendersonin siirtolaiset ensiksi tulivat sinne cherokeesien kanssa tehdyn sopimuksen nojalla.
Näistä tapahtumista oli kulunut noin kaksitoista kuukautta, kun Alleyne saapui Boonin rakentamalle varustukselle. Oltiin huhtikuussa ja maa oli kauneimmillaan. Puut olivat täydessä lehdessä, kukat kukkivat ja ilma oli tuoksua täynnä. Maa oli kauttaaltaan ihana suurine karjanlaitumineen ja silmiä hivelevine kauniine näköaloineen. Jackin huomio kiintyi paaluaitauksen ulkopuolella olevaan erinomaisen suureen jalavaan, jonka oksat ulottuivat laajalle alalle. Se oli, kuten Jack myöhemmin sai selville, Transylvanian uuden siirtokunnan eri osastojen yhteinen neuvottelupaikka. Aluetta nimitettiin siihen aikaan Transylvaniaksi.
Mieluinen yllätys kohtasi Alleynea hänen päästyään portista sisään. Kokoontuneiden metsästäjien ja uudisasukasten joukossa oli eräs, joka oli huomattavasti erilainen ja kookkaampi kuin toiset. Mies ei ollut kukaan muu kuin Simon Kenton. Niin, tuosta jättiläiskoosta ja melkein kuninkaallisesta ryhdistä ei voinut erehtyä. Se oli tuo mahtava metsästäjä, jota Jack oli jo kuolleena surrut. Tosin hän oli nyt vain varjo entisestään. Hänen pukunsa riippui väljänä hänen pitkän ja laihan vartalonsa päällä, ja vaivat ja kärsimykset olivat painaneet syvät jäljet hänen kalpeisiin kasvoihinsa. Mutta hänen terävä katseensa ilmaisi, että miehen lannistumaton henki oli vielä jäljellä, ja hänen ystävällinen hymynsä oli yhtä kirkas kuin milloinkaan, kun hän, tuntiessaan englantilaisen ystävänsä, käsi ojona tuli tervehtimään häntä.
»Oletteko todellakin Kenton?» huudahti Jack tarttuessaan metsästäjän ojennettuun käteen, jota hän sydämellisesti pudisti. »Olin jo melkein varma, että jouduitte silloin tuhon omaksi. Mutta tehän vasta huonon näköinen olette! Kaiketikin olette saanut kestää kamalia kärsimyksiä sen jälkeen kuin sinä onnettomana aamuna lähditte luotani Cumberland-joella!»
»Kärsimyksiäkö!» toisti metsästäjä ilmeisellä mielenliikutuksella. »Yksin Jumala tietää, mitä kaikkea olen saanut kestää punanahkojen kynsissä, herra Alleyne. Viikkoina, kuukausina ei henkeni ollut äyrinkään arvoinen. Olen kärsinyt enemmän kuin sata kuolemaa! Mutta kerron teille koko jutun joskus toisen kerran, jos vain haluatte kuulla», lopetti hän äkkiä.
»Olisin kovin halukas siihen», vastasi Jack lämpimästi, »ja ehkäpä teette sen minun mielikseni», lisäsi hän, »niin pian kuin olen tervehtinyt päällikköä.»
»Ja olette saanut jotakin syödäksenne vaelluksenne jälkeen ja kertonut minulle omat seikkailunne», jatkoi Kenton. »Monasti olen teitä ajatellut, herra Alleyne, ja ihmetellyt, kuinka mahtoi teidän käydä sitten kuin olin joutunut noiden shawnee-pirujen vangiksi.»
»Shawneitten, sanoitte?» huudahti Jack. »Ah, sittenkin oli otaksumani oikea. Haluaisin tietää —»
»Kapteeni tulee tuolla», keskeytti Kenton. »Puhukaa hänen kanssaan ensin. Herra Alleyne ja kapteeni Boon», esitteli hän samassa.
Kääntyessään päin näki Jack edessään pitkän, jäntevän ja noin neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen, jonka tummat ja terävät silmät näyttivät katsovan aivan läpi. Tämä oli siis Daniel Boon, kuuluisin metsästäjä ja tutkija aarniometsissä, ensimmäinen mies, joka johdatti joukon todellisia uudisasukkaita Kentuckyn kaukaiselle ja hedelmälliselle alueelle, kaukaiseen Länteen, ja perusti sinne ensimmäisen itsehallintoyhteiskunnan. Nuori luutnantti oli usein kuullut hänestä, ja hän oli todellakin ylpeä saadessaan tutustua sellaiseen mieheen.
»Hyvää päivää ja tervetuloa Boonsboroon!» sanoi Boon katsellen nuorta vierastaan ystävällisesti ja samalla tutkivasti. Sitten hän kyseli Harrodin vointia ja tiedusteli talven kulumista Suolaisen joen varrella, lisäten: »Jos tahdotte ruokaa ja lepoa matkanne jälkeen, niin seuratkaa minua.»
Ja mennen edellä suurimpaan mökkiin hän käski erään miehen tuoda vieraalleen lautasellisen paahdettua maissia ja puolikkaan hirvenvasikan reidestä. Sitten päällikkö näytti hänelle pienen huoneen, joka oli erotettu samasta huoneesta, jossa he nyt olivat, ja ilmoitti sen olevan Alleynen käytettävänä niin kauan kuin hän viipyi kylässä. Toivotettuaan sitten hyvää yötä poistui päällikkö. Noin puoli tuntia hänen lähtönsä jälkeen ja juuri kun aurinko laskeutui etempänä olevan metsän taakse, sillä Boonsboro oli aukealle rakennettu, tulivat Kenton ja kolme muuta miestä isompaan huoneeseen, jossa he asuivat. He istuutuivat liedessä palavan tulen ääreen ja ryhtyivät sytyttelemään piippujaan. Jonkun aikaa Alleyne otti osaa yleiseen keskusteluun huonekumppaneittensa kanssa, mutta sitten hän meni omaan makuusuojaansa pyytäen Kentonia yötoverikseen, jolle hän lyhyesti kertoi seikkailunsa, kuten viimemainittu oli pyytänyt. Sitten hän pyysi metsästäjää vuorostaan täyttämään lupauksensa, ja hän sai kuulla kertomuksen, joka piti häntä jännityksessä enemmän kuin tunnin ajan.