XVII.
YLLÄTYKSIÄ.
Cherokeesien perääntymisen jälkeen olivat Watangan uudisasukkaat käyneet käsiksi tavallisiin tehtäviinsä. He raivasivat peltoa ja hoitelivat maitaan tahi metsästivät elatuksekseen, kunnes tähkät tulivat täysikasvuisiksi ja käyttökelpoisiksi.
Päivä toisensa jälkeen meni menojaan, ja siitä nuoresta englantilaisesta, joka oli ratsastanut ulos piiritetystä kylästä apua hakemaan, ei ollut kuulunut mitään. Kaikki pitivät häntä kuolleena. Kaikkiko? Kylässä oli vain yksi, joka ei uskonut, että tuo kaunis nuorukainen oli kuollut. Johanna Harrod uskoi vieläkin, että hänen rakastettunsa palaa hänen luoksensa. Ja vielä viikkojen ja kuukausien kuluttuakin, kun hänen silmänsä väsyivät vartioimaan metsäpolkua kaikkina vapaina hetkinä varhaisesta aamun koitosta myöhäiseen iltaan saakka, odotti hän yhä. Toivon aina pettyessä tuli hänen sydämensä sairaaksi, ja hitaasti mutta varmasti kuihtuivat ruusut hänen poskiltaan, ja hänen käynnistään katosi tuo iloinen joustavuus.
Eräänä päivänä tuli kylän entisen päällikön vaimo tervehtimään vanhoja ystäviään. He asuivat nykyään seitsemän tahi kahdeksan penikulman päässä Pohjois-Carolinaan menevän tien varrella. Huomattuaan Johannan muuttuneet piirteet, sillä hän oli tuntenut tytön pienestä pitäen, tahtoi hän saada Johannan luoksensa kotiinsa valmistaakseen tytölle vähän vaihtelua. Niinpä eräänä kauniina päivänä, kun puut olivat puhjenneet uuteen lehteensä ja lukemattomat kukkaset täyttivät ilman tuoksuillaan, lähtivät he tuon hyvän vaimon urhoollisen pojan saattamina matkalle. Robertson oli itse mennyt asioilleen erääseen Holstonin kylään. Kun käytettävänä oli vain kaksi hevosta, istui Johanna patjalla ystävällisen emäntänsä takana.
Kirkas päivä elvytti pienen joukon mieltä. He pakinoivat hilpeästi keskenään kulkiessaan eteenpäin, ja Johannakin näytti unhottaneen surunsa iloisesti ratsastaessaan ja katsellessaan kauniita maisemia. He olivat kulkeneet melkein puolet matkasta uudistalolle, jossa Robertson asui, kun heidän viaton ilonsa äkkiä muuttui kauhuksi ja tuskaksi. Ei kuulunut muuta kuin vähäistä risahtelua pensaikosta, ja samassa olivat he intiaanijoukon saartamina!
»Creekejä, seuratkaa minua!» huusi nuori Robertson kannustaen hevostaan ja hyökkäsi suoraan tiellä olevien intiaanein päälle, laukaisten pyssynsä joukon keskelle.
Tämä äkillinen ja hurja hyökkäys pelasti hänen henkensä. Muudan intiaani sai kuulan lävitsensä ja kaatui, toiset väistyivät syrjään hurjistuneen hevosen tieltä. Rouva Robertson koetti seurata poikaansa, mutta sukkelaan kokoontuneet intiaanit tarttuivat hevosen suitsiin ja vetivät naiset satulasta, minkä jälkeen lähdettiin kiireesti taivaltamaan metsien halki. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että ennenkuin nuori Robertson ennätti pysähtyä ja palata kumppaniensa avuksi, olivat kaikki sekä naiset että heidän vangitsijansakin kadonneet tiheään metsään. Nuori Robertson tiesi hyvin, että olisi ollut tahallinen itsemurha lähteä yksin viidakkoon intiaanein jälkeen, sillä isänsä opetuksista, joka oli kuuluisimpia raja-asukkaita ja intiaanitaistelijoita, ja omasta kokemuksestaankin tunsi hän intiaanein sotatavat sangen hyvin. Hän ei voinut tehdä muuta kuin mennä hakemaan veljiään ja sitten kiiruhtaa takaisin Watangaan haalimaan kokoon mahdollisimman paljon miehiä ja lähteä takaa-ajamaan naisten ryöstäjiä. Tehtyään nopeasti päätöksensä painoi tuo nuori uudisasukas kannukset hevosensa kylkeen ja ratsasti pois täyttä laukkaa.
Sillä aikaa kuljettivat intiaanit noita onnettomia naisia kiireesti poispäin, ja heidän oli pakko rientää yhtä nopeasti kuin heidän julmien vangitsijainsakin. Lopulta olivat he aivan menehtyä uupumuksesta. Vihdoin, puolen päivää kuljettuaan vaipuivat nuo molemmat naiset pyörtyneinä maahan. Kun creekit eivät tahtoneet tappaa heitä eivätkä myöskään jättää heitä siihen, nostettiin heidät oman hevosen selkään, joka siihen saakka oli ollut joukon johtajan käytettävänä. Tällä tavoin ja matkaten yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin kulkivat intiaanit joutuisasti eteenpäin. Heidän takaa-ajajansa voivat sitävastoin ainoastaan päivän aikaan seurata jälkiä. Väsyneistä vangeista tuntui matka aivan loppumattomalta, vaikkakin he kestivät ihmeteltävällä urhoollisuudella sen vaivat. Rouva Robertson rohkaisi nuorta kumppaniaan vakuutuksilla, että heidän kohtalonsa, joka nytkin oli tarpeeksi pulmallinen, olisi ollut paljoa toivottomampi, jos he olisivat joutuneet jonkun pohjoisiin heimoihin kuuluvan ryöstäjäjoukon kynsiin.
»Nämä creekit», kertoi hän eräänä yönä sopivan tilaisuuden sattuessa, »ovat melkein puolisivistynyttä väkeä. Mieheni tuntee heidät hyvin ja on usein sanonut, että on paljon parempi joutua creekien kuin minkään muun intiaaniheimon vangiksi. He asuvat hyvin rakennetuissa puisissa majoissa ja viljelevät maata melkein eurooppalaiseen tapaan. Sitäpaitsi sanotaan heidän ylimmän päällikkönsä olevan enemmän valkoinen mies kuin intiaani, ja hänen nimensä väitetään olevan — M'Gillioray.»
»Mitä, sehän on skotlantilainen nimi!» huudahti Johanna suuresti hämmästyneenä ystävänsä kertomuksesta.
»Niin, hän on todennäköisesti puolirotuinen. Mieheni voi meidät kyllä vapauttaa, sillä hän kykeni taivuttamaan cherokeesitkin rauhaan, kun he olivat juuri hyökkäämäisillään uudisasutusten kimppuun vimmoissaan siitä, että muutamat valkoihoiset konnat olivat hillittömästi murhanneet heidän heimoonsa kuuluvia intiaaneja. Luulen, että tämän creekien ylimmän päällikön isä oli samaa kansallisuutta kuin mieheni.»
»Niin, luonnollisesti, herra Robertsonhan on skotlantilaista sukua», sanoi Johanna toivorikkaana. »Ja hän on varmaan kiiruhtava apuun, kun hän kuulee vaimonsa olevan creekien vankina.»
»Siitä ei ole epäilystäkään», vastasi tuo hyvä nainen lämpimästi. »Pelkään vain sitä, ettei häntä päästetä tänne, kun hän on amerikkalainen ja creekit ovat englantilaisten liittolaisia.»
»Mutta eiväthän englantilaiset sodi naisia vastaan!» väitti Johanna kiihtyneesti ajatellessaan rakastettuaan englantilaista upseeria. Hän oli kiitollinen, että pimeys esti hänen punastumisensa näkymästä.
»Eivätkö he tee sellaista, kun he liittoutuvat intiaanein kanssa, jotka kiduttavat ja tappavat naisia ja lapsia yhtä hyvin kuin miehiä?»
Johanna-parka ei voinut vastata tähän kiusalliseen kysymykseen, vaikka hän oli varma siitä, että ne, jotka olivat sellaisesta menettelytavasta vastuussa, eivät tienneet mitään intiaanien sodankäyntitavoista.
Päiviä ja viikkoja kului, ennenkuin oltiin pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen perillä Cowetassa, creekien linnoitetussa pääkaupungissa Chattahoochee-joen varrella. Siellä majoitettiin vankiparat neuvottelutalon yhteydessä olevaan mökkiin odottamaan milloin päällikkö suvaitsisi kuulustella heitä. Lukuunottamatta sitä, että he olivat vankeja, joilla ei ollut mitään paon mahdollisuutta, ei heillä ollut mitään valittamista. Ruokaa ja juomaa tuotiin kahdesti päivässä, ja heille annettiin puhvelin ja karhunnahkoja vuodevaatteiksi. Peitteiksi heille tuotiin harvinaisia ja kauniita, villien kalkkunakukkojen höyhenistä valmistettuja peittoja.
Ruokana ei ollut ainoastaan härän- ja hirvenlihaa, vaan maissileipää ja maissipuuroa tarjottiin myöskin, ja juomaksi tuotiin hunajalla sekoitettua vettä. Runsas ravinto ja toivorikas mieliala vaikuttivat ihmeellisesti molempiin naisiin, ja muutamissa päivissä he olivat entisensä näköisiä. Eräänä kauniina iltana heidän istuessaan jutellen keskenään paaluaitauksen ympäröimällä pihalla, joka ympäröi heidän majaansa, alkoi kaupungilta kuulua äänekästä melua. Melu läheni nopeasti, ja säikähtyneet vangit kuulivat joukon alkuasukkaita tulevan majaa kohti. Rumpujen pärinän ja metelin keskeltä voitiin helposti erottaa naisten, lasten ja miesten ääniä. Mitä se mahtoi merkitä?
Kauan ei heidän kumminkaan tarvinnut olla tietämättömiä asiasta. Kun huudot kuuluivat lähempää, niin olivat ne ilmeisesti riemun eivätkä vihan ilmauksia, ja pian tuo riemuitseva joukko pysähtyi vähän matkan päähän pihasta.
Hetkeä myöhemmin ovi avattiin, ja kaksi alempaa päällikköä tuli sisään soturijoukon seuraamina. Edelliset olivat kirjavassa sota-asussa, kasvot maalattuina, ripsutetuissa säärystimissä ja valkoisilla höyhentöyhdöillä koristettuina, mutta ei heillä eikä heidän seuralaisillaan ollut aseita.
Molemmat päälliköt tulivat naisten luokse ja antoivat näille merkin nousta ylös ja seurata heitä. Kääntyen ympäri menivät he sitten pihasta neuvottelutalolle, joka oli lähellä vähän korkeammalla paikalla, ja koko joukko seurasi jäljessä.
Kulkiessaan käsi kädessä päälliköiden takana ihmettelivät vangit, mikä heitä oikein mahtoi odottaakaan. Otettuaan parikymmentä askelta tulivat he sen arvokkaan rakennuksen eteen, jota he olivat niin usein katselleet vankilastaan. Sen ulkopuoli oli merkillinen sen taidon takia, jolla suunnattomat honkaiset hirret oli salvettu yhteen ilman minkäänlaisia nauloja tahi rautavaarnoja. Jyrkkähuippuinen katto oli ladottu kypressien kuoresta.
Astuessaan sisään huoneeseen hämmästyivät he sen suuruutta. Se oli melkein pyöreä ja noin kaksikymmentä kyynärää läpimitaten. Välikattoa ei ollut ja orsia kannattivat korkeat ja vahvat pähkinäpuiset pilarit. Seiniä pitkin kiersi puinen koroke tahi kunniaistuin, jota kömpelösti leikatut ja väritetyt miesten tahi eläinten, enimmäkseen pantterien, kuvat koristivat. Siinä olivat päälliköiden ja soturien paikat.
Vasta jonkun ajan kuluttua sattui Johannan hämmästynyt katse erääseen kauniiseen, melkein eurooppalaisessa puvussa olevaan mieheen. Hän istui tuolissa, joka ilmeisesti oli maan valtaistuin, sillä se oli koristeltu maalatuilla kotkankuvilla ja sitä varjosti suunnaton puusta muovailtu kuu. Hänen tummat ja pienet silmänsä olivat kuin naulattuina Johannaan, aivan kuin hän olisi tahtonut katsoa tytön lävitse.
»Tämä on varmaankin tuo kuuluisa puolirotuinen M'Gillioray, nuoren creek-kansan ylin päällikkö?» ajatteli tyttö, ja häntä värisytti aavistaessaan vaistomaisesti tuon miehen kylmän ja rautaisen luonteen.
Tytön otaksuma oli oikea. M'Gillioray oli mies, joka ei sallinut minkään muun kuin omien etujensa vaikuttaa itseensä, kaikkein vähimmän sellaisten seikkojen, joita hän piti heimolleen vahingollisina. Kumminkin oli Alexander M'Gillioray, sanoaksemme hänen koko nimensä, todellakin huomattava henkilö. Intiaanin oveluus yhtyneenä eurooppalaisen sivistyksen henkisiin kykyihin ja synnynnäiset johtaja-ominaisuudet tekivät hänestä lahjakkaimman miehen, mikä milloinkaan lienee syntynyt Alabaman auringon alla.
Niin oudolta kuin se kuulostaakin, syntyi tämä kylmä, harkitseva ja ankaraluonteinen mies mitä romanttisimmasta avioliitosta. Hänen isänsä, Lachlan M'Gillioray, tuli creekien maahan kulkukauppiaana ja hankki siellä luontaisilla kyvyillään rikkautta ja vaikutusvaltaa. Vielä aivan nuorena miehenä rakastui hän erääseen kauniiseen puolirotuiseen Schoy Marchand-nimiseen tyttöön, jonka isä oli ollut ranskalainen upseeri ja äiti kuului erääseen mahtavimpaan creek-perheeseen. He menivät naimisiin ja heille syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika. Alexander, kuten hänen nimensä oli, kasvoi neljänteentoista ikävuoteensa saakka toisten intiaanipoikain lailla, jolloin hänen isänsä vei hänet Charlestoniin saamaan hyvän kasvatuksen. Hän oli etevä poika, joka oppi pian latinaa ja kreikkaa englannin kielen lisäksi ja tutki historiaa.
Kun hän palasi syntymäseudulleen, valitsivat creekit hänet ylimmäksi päällikökseen, ja niin saivat hänen loistavat lahjansa ja synnynnäinen kunnianhimonsa esteettömästi kehittyä. Intiaanein kannalta katsoen osoittautui valinta olevan paikallaan. M'Gilliorayn tarmokas hallitus ja väsymätön valppaus tekivät creekit kykeneviksi vastustamaan uudisasukasten kasvavaa valloitushalua voimakkaammin kuin yksikään toinen Lännen heimo.
Sellainen oli mies, joka alipäälliköineen ja päällysmiehineen oli
Johanna-raukan ja hänen kumppaninsa edessä.
»Ei mitään pelkoa», kuiskasi vanhempi nainen, »minusta hän on enemmän jonkun piiriluutnantin kuin intiaanin näköinen.»
Asianlaita oli niin kuin hän sanoi. Kookkaana, kaunisvartaloisena ja näöltään ylhäisenä olisi M'Gillioray sopinut mainiosti mihin korkeaan virkaan hyvänsä.
»Valkoiset naiset tulkoot lähemmäksi», sanoi hän kirkkaalla ja sointuvalla äänellään.
Silloin nuo molemmat vapisevat vangit menivät huoneen poikki muutaman askeleen päähän korokkeesta, lattialle istuvien intiaanein antaessa tietä.
Päälliköiden ja soturien joukosta kuului hyväksyvää mutinaa, kun tuo tyyni ja arvokkaan näköinen vanhahko nainen, rinnallaan solakka ja suloinen tyttö, astui esiin. Tytön rohkea, mutta ujo käytös samoinkuin hänen ihmeellinen kauneutensa näyttivät vaikuttavan itse järkkymättömään ylipäällikköönkin.
Nousten seisoalleen ja kumartaen melkein kohteliaasti sanoi hän katsoen ihaillen Johannaa: »Jollei muun, niin teidän kauneutenne tähden», ja sitten rouva Robertsonin puoleen kääntyen, »ja teidän suurenmoisen tyyneytenne takia, rouva, pahoittelen yhden alamaiseni teitä kohtaan osoittamaa harkitsematonta ja sopimatonta käytöstä.»
»Herra varjelkoon!» huudahti rouva Robertson vilpittömästi hämmästyneenä tästä puheesta. »Tehän ette olekaan intiaani. Olette varmaan joku Englannin hallituksen asiamies, ehkä yksi niitä harhaanjohdettuja miehiä, joiden tehtäväksi on annettu creekien ja cherokeesien kiihoittaminen veriseen sotaan uudisasutuksia vastaan! Te olette —»
»Muistakaa Herran tähden missä olemme ja olkaa vaiti!» keskeytti
Johanna.
Mutta tuo kunnon vaimo oli päässyt suuttumaan, ja epäilemättä hän olisi jatkanut valituin sanoin syytöksiään niin luonnotonta ja niin jumalatonta liittoa vastaan, jossa raakalaiset ja kristityt olivat yhtyneet sotaan kristityitä vastaan, ellei olisi jotakin odottamatonta tapahtunut.
Kokoontuneesta joukosta kuului vihaista mutinaa, kun äkkiä kaiken ylitse kuului pitkäveteinen, mutta kaukainen huuto. Kaikkien katsellessa hämmästyneinä toisiaan seurasi sitä nopeassa tahdissa muita huutoja. Ensin kuului yksinäinen huuto ja heti sen jälkeen seurasi kirkunaa ja ulvontaa, joka nopeasti tuli äänekkäämmäksi ja lähemmäksi, kunnes se lopulta kuului aivan läheltä. Mitähän se mahtoi merkitä?
Ensin seurasivat päälliköt ja soturit kylmäverisen johtajansa M'Gilliorayn esimerkkiä ja jääden paikoilleen eivät he olleet metelistä tietävinäänkään. Mutta silloin katosi heidän välinpitämättömyytensä, kun eräs mies, — valkoinen mies, syöksyi sisään hakien turvaa vainoojiltaan.
»Sisäänkäytävä kiinni!» karjaisi M'Gillioray, ja samassa hyppäsi parikymmentä soturia paikoiltaan ja asettuivat riviin portin eteen.
Sillävälin oli pakolainen horjuen päässyt päällikön eteen ja vaipui uupuneena maahan juuri kun erään naisen säikähtynyt huuto kajahti huoneessa.
Mies oli James Robertson, ja hän oli kaatunut melkein puolisonsa jalkain juureen.
Muutamat päälliköt tunsivat heti tuon kuuluisan uudisasukkaan ja kiiruhtivat auttamaan häntä. Kun hän oli tullut tuntoihinsa ja hänen asiansa tiedoksi, niin vankeja ei enää uhannut mikään vaara. Neuvottelijat hajausivat ja itse M'Gillioray saatteli nuo kolme valkoihoista omaan asuntoonsa, jossa hän piti heitä luonteenomaisella vieraanvaraisuudella luonaan muutamia päiviä.