XVIII.
WATANGASSA.
»Onkohan kukaan kuolevainen ollut tämmöisessä pulassa?»
Eräs urhoollinen, päivän paahtama ja pölyn peittämä nuorukainen, joka juuri oli kumppaneineen hypännyt satulasta Watangan paaluaitauksen sisäpuolella, lausui hirveää tuskaa ilmaisevalla äänellä nuo sanat. Suitset käsivarrellaan ja rutistaen virkakirjeen näköistä paperia kädessään seisoi hän siinä kuin tuskasta jähmettyneenä. Häntä ympäröivästä miesjoukosta kuului osaaottavia ääniä.
»Olen varma siitä, että tuo paperi tiesi kertoa huonoja uutisia, herra Alleyne», huudahti eräs vastatullut astuen eteenpäin, »mutta jos haluatte nähdä neiti Harrodin jälleen», jatkoi hän, »on sen parempi kuta pikemmin lähdemme intiaanein jälkeen.»
»Aivan niin, niillä on jo yhden päivän etumatka», tarttui puheeseen eräs vanhempi Watangan asukas.
Jack, sillä tuo nuori luutnanttihan siinä todellakin oli, heräsi kuin unesta.
»Antaisin oikean käteni, jos voisin tulla mukaanne ajamaan intiaaneja takaa ja vapauttamaan Johannaa, mutta minä en voi tulla!» sanoi hän katkerasti. »Tämä kiireelliseksi merkitty asiakirja, jota pidän kädessäni, määrää minut ilmoittautumaan ja yhtymään rykmenttiini mahdollisimman pian.»
»Kaikkea muuta! Jos minä olisin tuon tiennyt, nuori mies, niin luulenpa, että olisin unhottanut antaa sen teille!» huudahti eräs vanha mies, jonka valvonnan alla kylä oli päällikön poissaollessa. Päällikkö oli muutamien toisten kylän asukasten kanssa lähtenyt ajamaan intiaaneja takaa.
»Ette olisi voinut tehdä minulle suurempaa palvelusta», sanoi Jack surullisesti. »Mutta nyt», sanoi hän hilliten itsensä, »minun täytyy rientää Virginiaan heti kun hevoseni on vähän levännyt, ja kaikki henkilökohtaiset huolet on syrjäytettävä.»
»Mitä, aiotteko jättää oman sydänkäpysenne punanahkojen armoille?» huudahti vanha uudisasukas ivallisesti, ja äänekkäitä, pilkallisia huomautuksia kuului ympäröivästä joukosta.
Nuorelle luutnantille oli kaksinverroin kovaa, että nuo karkeat rajamaan miehet pakottivat hänet tekemään päätöksen, että hänen täytyi, vaikkakin vastenmielisesti, tehdä velvollisuutensa. Jos läsnäolijat olisivat voineet arvata hänen ajatuksensa, olisivat he saaneet tietää, minkälaisen taistelun jälkeen hän voitti halunsa tahi, paremmin sanoaksemme, kiihkeän toivonsa voida kiiruhtaa intiaanein jälkeen kihlattuaan vapauttamaan. He olisivat saaneet tietää, millaista katkeraa tuskaa hänelle tuotti totella määräystä ja lähteä Virginiaan. Alleyne oli semmoinen mies, että kun hän oli kerran päättänyt tehdä niin kuin hänen mielestään oli oikein, ei toisten pilkka voinut häneen vaikuttaa. Päinvastoin teki se hänen päätöksensä vieläkin lujemmaksi.
Hänen silmänsä leimahtivat pahaaennustavasti ja hänen huulensa ilmaisivat ylenkatsetta, kun hän kääntyi ivailijoiden puoleen, jotka kaikki, paitsi yhtä, kavahtivat tuota rohkeaa ja pelotonta katsetta ja luikkivat vaieten tiehensä. Tämä poikkeus oli eräs pitkä ja luiseva, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli laiha, jäntevä ja arpia täynnä, ja koko asutuksen suurin kerskuri. Nuoruudestaan huolimatta oli hänellä jo pysyväinen maine, että hän oli rajaseudun parantumattomin roisto, ryöväri ja murhamies.
Tämä arvon herra paljasti äkkiä metsästyspuukkonsa ja karjaisten: »Mikä herra sinä luulet olevasi, mokomakin papukaija?» hyökkäsi hän raivokkaasti Jackin kimppuun.
Vaikka nuori englantilainen ei aavistanut ollenkaan tämmöistä odottamatonta ja aiheetonta hyökkäystä, oli hän kumminkin samassa silmänräpäyksessä valmis toimintaan. Päästäen suitset käsivarreltaan ja hypäten hiukan sivulle väisti hän tuon murhaavan hyökkäyksen. Sitten hän kääntyi äkkiä ja iski nyrkillään roistoa korvan juureen sellaisella seurauksella, että tämä iskusta huumaantuneena kaatui maahan kuin tukki. Katsojien hyvä-huutojen kaikuessa väänti hän veitsen maassa makaavan puolipyörtyneen ahdistajaansa kädestä.
»Oikein, nuorukainen! Hyvin tehty, herra englantilainen!»
Tämmöisiä huutoja kuului joka puolelta, sillä kylässä oli tuskin ketään, joka ei olisi ollut vilpittömästi iloinen siitä, että suurkerskuri sai selkäänsä.
Täytyy myöntää, että tuolla roistolla oli hyvä annos hurjaa rohkeutta, raakaa voimaa ja hillitöntä julmuutta, ja vaikka hän ei ensi hyökkäyksessä onnistunutkaan, ei hän ollut ollenkaan masentunut vielä. Hän tointui sukkelaan iskun tuottamasta huumauksesta ja nousten seisoalleen katseli hän hurjistuneena Alleynea. Jack katsoi rävähtämättä takaisin ja oli varuillaan.
Silloin Boon ja toiset metsästäjät, joiden seurassa Jack oli tullut Kentuckystä, katsoivat ajan tulleen sekaantua asiaan ja astuivat esiin, mutta hurjimus ei aikonutkaan niin helposti antaa perään. Huomatessaan miesten tarkoituksen teki hän äkkiä uuden hyökkäyksen, ennenkuin he ehtivät estää sitä. Alleyne oli juuri antamassa riistämäänsä veistä kylän päällikölle säilytettäväksi varmassa tallessa, kun varoittava huuto ilmoitti hänelle, että uusi vaara uhkasi. Katsahtaen taaksensa näki hän roiston tulevan kohti jonkun askeleen päässä, pää alhaalla kuin raivostuneella härällä. Hyppäys syrjään vei vain silmänräpäyksen, ja käyttäen samassa hyväkseen erästä vanhaa jalkapalloilijan temppua potkaista hyökkääjän kantapäät yhteen hän kaatoi tämän suinpäin maahan.
Hyväksyvä mumina tervehti jälleen tätä kylmästi tappelevan nuoren englantilaisen toista voittoa, ja nähdessään, että hän tuli toimeen vastustajansa kanssa ilman heidän apuansa, eivät katsojat enää yrittäneetkään mennä väliin.
Tuo ilmeinen iloitseminen hänen tappiolleen teki roiston aivan hulluksi raivosta, ja päästyään jaloilleen syöksyi hän sokeasti Alleynen päälle. Nyt oli Jack kuitenkin aivan valmis vastaanottamaan hyökkäystä, ja hän puolusti itseään parhaimpansa mukaan häntä kohti suunnatuilta raskailta iskuilta. Tämmöinen itsepuolustus ei ollut onneksi vaikeaa niin taitavalle nyrkkeilijälle kuin Jack, joka odottaen sopivaa tilaisuutta äkkiä antoi alhaaltapäin oikealla kädellään hirvittävän iskun vastustajansa leukaan. Isku pani roiston horjumaan ja pakotti hänet peräytymään. Pian hän koetti juosta hillittömästi pakoon, sillä Jack täydensi notkeasti ja voimakkaasti voittoaan.
Koettaessaan päästä selkäsaunaa pakoon kompastui tuo nöyryytetty urho muutamiin risukimppuihin ja kaatui raskaasti maahan nyrjäyttäen nilkkansa niin pahasti, että hän ei kyennyt nousemaan ylös. Siitä oli seurauksena, että hänet oli saranoiltaan otetun oven päällä avutonna ja aivan masentuneena kannettava majaansa. Ei yksikään hänen vanhoista tovereistaan tarjoutunut tekemään hänelle tätä palvelusta, jonka Alleyne ja muutamat metsästäjät tekivät sulasta armeliaisuudesta pilkkasanojen ja ivanaurun saatellessa sortunutta tyrannia.
Tämän pienen yhteiskunnan kunnioitettavampi osa ilmaisi vain tyytyväisyyttään, että heidän pitkäaikainen kiusankappaleensa ja rauhanhäiritsijänsä oli nyt tehty vaarattomaksi. He tiesivät vallan hyvin, että kerskurin valta Watangassa oli ainiaaksi päättynyt ja ettei hän hukkaisi hetkeäkään lähteäkseen muille markkinoille niin pian kuin hän kykenisi matkalle.
Tämä läpeensä jännittävä ottelu kesti tuskin kymmentä minuuttia, ja vaikka se olikin ikävä tapaus, niin oli siitä voittajallekin yhtä paljon hyötyä kuin koko yhteiskunnalle yleensä. Ensinnäkin karkoitti se hetkeksi Jack-paran surun ja tuskan Johannan tähden, ja toiseksi se vilpitön ihailu ja myötätunto, jonka hän oli herättänyt yksinkertaisten raja-asukasten sydämissä, näytti olevan terveellistä lääkettä hänen mielentilaansa. Eikä siinä kaikki, vaan Boon, joka useat kerrat oli ollut näkemässä suojattinsa urotöitä, käytti tilaisuutta hyväkseen selittääkseen Jackin voiton siveellistä merkitystä.
»Hyvä on, nuori mies, teissä on selkärankaa tarpeeksi asti», sanoi hän ottaen Jackin käden känsäiseen kouraansa. »Minä olen iloinen, että opetitte tuolle lurjukselle vähän ihmisyyttä. Juuri hänenlaisensa roistot turmelevat elämän täällä rajalla.» Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten pudistaen sydämellisesti Jackin kättä: »Nyt te annoitte hänelle jotakin sulatettavaa. Hän ja hänen kumppaninsa eivät ymmärrä mitään paremmista vaikutteista, mutta heillä on suuri kunnioitus voimakkaita lihaksia kohtaan. Ha, ha! Hän luuli teitä neitoseksi, jonka kanssa kävisi laatuun leikitellä, mutta te iskitte hänestä pöyhkeilijän pellolle kuin erehdyksessä!»
»Minä vain puolustauduin parhaimpani mukaan», vastasi Alleyne vaatimattomasti. »Olen iloinen, että ystäväni Watangassa ovat tulokseen tyytyväisiä.»
»Olen pahoillani, että tuomitsin teitä väärin», huudahti uudisasukas, joka oli antanut asiakirjan Jackille. »Minun olisi pitänyt tietää, että mies, joka pani henkensä alttiiksi hankkiakseen apua cherokeesien piirittäessä meitä, ei nytkään voisi olla pelkuri!»
»Se on totta, että usein kysyy enemmän rohkeutta tehdä vain velvollisuutensa kuin hyökätä taisteluun. Mies, joka ei tottele päällikkönsä määräyksiä, ei kelpaa mihinkään!» sanoi Boon lämmöllä.
»Niin se on», vastasi toinen, ja ympäröivästä joukosta kuului hyväksyvää muminaa. »Tulkaa nyt sisään», jatkoi tuo vanha mies mennen edellä lähellä olevaan mökkiin, jossa pöydällä oli kylmää hirvenlihaa, karkeata ruisleipää ja maissikeksiä. »Käykää sisään ja syökää itsenne kylläiseksi. Tänä iltana on liian myöhäistä jatkaa matkaa, ja te, samoinkuin hevosennekin, tarvitsette lepoa.»
Siihen ei ollut vastaanväittämistä, sillä aurinko läheni jo läntistä taivaanrantaa ja Boonin joukko oli ollut levähtämättä taipaleella melkein aamunkoitosta saakka haluten päästä Watangaan ennen pimeää. Boonsborosta lähdettyään nukkuivat he nyt ensi kerran katon alla. Mutta heidän ilonsa siitä, että tämä ensimmäinen ja kaikkein vaarallisin osa heidän matkastaan Pohjois-Carolinaan oli suoritettu, oli häiriintynyt kokonaan heidän kuultuaan, että Johanna Harrod ja rouva Robertson olivat joutuneet intiaanijoukon vangeiksi.
Heti illallisen syötyä meni Boon nuoren englantilaisen luo, joka istui suruissaan kovaa onneaan miettien ja kuvitellen mielessään kaikkia mahdollisia pirullisuuksia, joiden uhriksi hänen rakastettunsa oli voinut joutua.
»Rohkeutta, herra Alleyne», sanoi metsästäjä ystävällisesti. »Tyttö olisi voinut joutua paljon huonompiin käsiin kuin creek-intiaanein, joiden päällikön kerrotaan olevan yhtä sivistynyt kuin kuka valkoinen mies hyvänsä. Tytölle ei ole tapahtuva sen suurempaa vahinkoa kuin että häntä pidetään siellä vankina jonkun aikaa. Robertson on lähtenyt matkalle creekien pääkaupunkiin, kuten minulle on kerrottu, eikä kukaan voi vaikuttaa intiaaneihin enemmän kuin hän. Voitte olla varma siitä, että hän on pinnistävä kaiken tarmonsa ja koettava kaikki keinot päästä M'Gilliorayn puheille, saadakseen vaimonsa ja tämän kumppanin vapaiksi. Ja vielä enemmän merkitsee se», jatkoi Boon, »että jollei James Robertson rauhallisin keinoin onnistu vapauttamaan vangittuja naisia, niin minä, Daniel Boon, en hukkaa hetkeäkään kootakseni joukon metsästäjiä, joiden avulla pakotan intiaanit vapauttamaan vangit. Vannon sen juhlallisesti.»
»Kiitän teitä!» vastasi Jack tarttuen liikutettuna metsästäjän ojennettuun käteen. »Olette keventänyt sydämeni raskaasta taakasta, sillä nyt tiedän asiani olevan varmoissa käsissä ja kaiken, mitä suinkin voidaan tehdä, tulevan toimitetuksi. Tiedän, että asiaa ajavat semmoiset miehet, jotka ovat siihen minua monin verroin sopivammat.» Hän otti määräyksen käteensä ja kirjoitti sen takasivulle seuraavasti:
»Kallis Johannani! Tästä asiakirjasta käy selville, minkätähden en voi millään muotoa seurata jälkiänne ja yrittää vapauttaa Teitä. Velvollisuus ja kunniantunto vaativat minua viipymättä lähtemään rykmenttiini, ja minä tiedän, että Te olisitte ensimmäinen käskemään minua kuuliaisuuteen. En ole milloinkaan ollut niin kiusattu kuin nyt laiminlyömään velvollisuuttani ja kiiruhtamaan avuksenne. Tämän kirjeen tuoja on Daniel Boon, jonka nimellä on aivan kuin taikavoima näissä vaarallisissa erämaissa. Hän on jalosti luvannut auttaa meitä, ja jollei Robertson onnistu, on Boon ehkä ainoa toinen, jolla on menestyksen mahdollisuuksia. Luotan siihen, että jommankumman näiden miesten on sallittu vapauttaa Teidät ja Teidän toverinne. Vaikka kaikki näyttää nyt olevan meitä vastaan ja saattaa kulua kuukausia ja vuosiakin, ennenkuin jälleen voimme tavata toisemme, niin kenties odottaa meitä suuri onni tulevaisuudessa, kunhan vain pysymme itsellemme ja toisillemme uskollisina. Kuolemaan saakka Teidän oma Jackinne.»
Alleyne taittoi arkin kokoon ja pani sen viralliseen kuoreen takaisin, jonka hän sitten ojensi Boonille. Hiukan myöhemmin makasivat molemmat miehet ystävällisen ja vaatimattoman isäntänsä valmistamilla karkeilla vuoteilla.
Varhain aamun valjetessa lähti Jack matkalle Virginiaan sanansaattajan mukana, joka oli tuonut määräyksen. Boon ja hänen seuralaisensa olivat hajaantuneet ympäriinsä uudisasutuksille kokoamaan vapaaehtoisia sotaretkelle Cowetaan.