XIX.
LÄNSI HERÄÄ.
Englannin ja Amerikan välinen taistelu oli pitkällinen ja sitkeä, ja sitä käytiin molemmin puolin vaihtelevalla sotaonnella. Englantilaisilla kenraaleilla oli erikoisia vaikeuksia voitettavanaan. Harvaan asutut ja usein melkein läpitunkemattomat, tiheät, äärettömät metsät estivät sotatoimia, ja näännyttävän kuumat kesät ja hirvittävät talvipakkaset lamaannuttivat miehistöä. Suurimmat vastoinkäymiset johtuivat amerikkalaisten harvinaisesta sodankäyntitavasta. Niissä taisteluissa, joissa tuleen lähetettiin kummaltakin puolelta suhteellisesti yhtä paljon suuria joukko-osastoja, oli englantilainen jalkaväki aina voitolla, kuten selvästi todettiin Bunkers Hillin, Brooklynin ja Brandewinin luona käydyissä ratkaisevissa taisteluissa, huolimatta amerikkalaisten osoittamasta urhoollisuudesta kuuluisan kenraalinsa Washingtonin johdolla. Kokemuksesta viisastuneina ja oppien käyttämään hyväkseen maansa kaikkia luonnollisia etuja ja Washingtonin lannistumattoman rohkeuden ja neuvokkuuden johtamina siirtokuntain asukkaat suurin piirtein katsottuna korvasivat nämä tappiot myöhemmillä voitoilla, joista huomattavin on kenraali Burgoynin armeijan saarto silloin kun se marssi Kanadasta yhtyäkseen New Yorkista tulevaan armeijaan. Hänet pakotettiin antautumaan kaikkine sotatarpeineen ja aseineen.
Tällä tappiolla oli paljon vakavampiakin seurauksia kuin tämä noin viidentuhannen miehen suuruisen armeijan menetys varustuksineen, sillä se saattoi Ranskan liittymään amerikkalaisiin, jota esimerkkiä Espanja ja Hollanti vähän myöhemmin seurasivat, Venäjän, Ruotsin ja Tanskan asettuessa hyvin vihamieliselle kannalle Englantia kohtaan.
Siitä on nyt kysymys, kiiruhtivatko kaikki nämä seikat niinkään suuresti Englannin lopullista häviötä kuin eräs uusi sota-ase, jonka Amerikan siirtolaiset ensi kerran ottivat tässä sodassa käytäntöön ja joka tulevaisuudessa oli muuttava sodankäyntitavan täydellisesti. Ase oli rihlattu luodikko eli rihlapyssy.
Lännen metsästäjien taitavuus tämän tuhoisan aseen käytössä yhtyneenä viekkailta punanahoilta oppimaansa sotatapaan aiheutti raskaita tappioita noille ainoastaan musketeilla ja pajuneteilla aseistetuille joukoille, joiden täytyi toimia tiheämetsäisissä seuduissa. Englantilaiset sotamiehet olivat tottumattomia toimimaan tarkka-ampujina kukin kohdastaan ja käyttämään hyväkseen luonnollisia turvapaikkoja. He olivat melkein avuttomia, kun heidän kimppuunsa hyökkäsi joukko taitavia aarniometsäin rihlakkomiehiä jollakin metsätaipaleella. Nämä metsien toimeliaat ja sitkeät pojat asettuivat väijyksiin teiden varsille, ja piilotellen puiden, pensaiden ja kaatuneiden runkojen takana voivat he ampua ohikulkevia sotamiehiä antautumatta itse mihinkään vaaraan. Toimeliaimmat ja neuvokkaimmat englantilaiset kenraalit muodostivat kyllä myöhemmin ratsastavia rihlakkomiesjoukkoja, joiden tehtävänä oli puhdistaa päävoimien edellä olevat alueet, ja tämä menettelytapa teki todellakin monet amerikkalaisten suunnitelmat tyhjiksi.
Sitävastoin olivat Lännen metsästäjät parempia tarkka-ampujia ja moninverroin englantilaisia etevämpiä käyttäessään hyväkseen maanlaadun tarjoamia turvapaikkoja. Elämä aarniometsissä oli pakottanut heitä oppimaan luottamaan itseensä ja toimimaan itsenäisesti, ja sentähden saattoivat he pieninkin joukoin toimia laajalla alalla, kun miehet voitiin hajoittaa niin pitkille välimatkoille, että kosketus juuri säilyi. Erittäinkin Lännen uudisasukkaat olivat taitavia tämmöisessä sodankäynnissä, jonka he olivat oppineet villeiltä naapureiltaan intiaaneilta monessa samanlaisessa taistelussa. He oppivat käyttämään ratsuhevosia päästäkseen nopeasti paikasta toiseen, mutta taisteluun mentiin aina jalkaisin. Itse asiassa he olivatkin meidän ajanmukaisen ratsastavan jalkaväkemme todellisia edelläkävijöitä, ja jos heillä olisi ollut hyvä kuri, jota nyt epäilemättä puuttui, olisivat he saavutuksilleen muodostaneet päämaalin tahi esikuvan, johon nykyajan ratsuväen tulisi pyrkiä.
Vasta sitten kuin sota oli kestänyt noin neljä tahi viisi vuotta, alkoivat Watangan ja Holstonin miehet suoranaisesti tuntea sen vaikutuksia. Tähän saakka oli se ollut niin kaukana heistä, että sitä oli vain pidetty noiden ainaisten intiaanisotaretkien veroisena kamppailuna. Mutta lopulta he heräsivät, kun näkivät englantilaisten olevan melkein heidän porteillaan.
Se tapahtui vuonna 1780. Georgia oli kukistettu ja Charlestonin antautumisen jälkeen oli koko Etelä-Carolinan käynyt samalla tavalla ja Pohjois-Carolinaa ahdistettiin ankarasti. Silloin lähetti siirtokunnan sotavoimien paikallinen päällikkö kiireellisen sanan Alleghany-alueen uudisasukkaille pyytäen heitä tulemaan apuun. Avunpyyntöön vastattiin lähettämällä Isaac Shelby, joka oli eräs Lännen kykenevimpiä sotapäälliköitä, kahdensadan ratsumiehen kera M'Dowellin joukkojen avuksi.
Nämä yhtyneet joukot pakottivat englantilaisten etujoukot perääntymään ja saivat pari muutakin pienempää voittoa, ennenkuin heidän täytyi kääntyä takaisin Fergusonin johdolla lähestyvän pääjoukon tieltä. Kun lordi Cornwallis heti myöhemmin aiheutti raskaan tappion amerikkalaiselle kenraalille Gateselle Comdenin luona ja hänen luutnanttinsa melkein samaan aikaan yllätti ja tuhosi Gunterin joukot, niin Shelbyn täytyi miehineen perääntyä vuoriston taakse mahdollisimman nopeasti.
»Niin on teidän ritarillisten ystävienne laita tuolta Sumuvuorten takaa!» huudahti kenraali Ferguson eräälle adjutantilleen, kun he yhdessä näkivät noiden villinnäköisten ratsumiesten katoavan etäisyyteen. Upseeri, jolle nämä sanat oli tarkoitettu, oli aivan nuori mies, mutta hänen ahavoittuneista kasvoistaan ja sotilaallisesta käytöksestään voitiin huomata hänen olleen kauan mukana tässä sodassa.
»He ovat vain varovaisia, herra kenraali», vastasi nuorukainen ripeästi, mutta kunnioittavasti, »ja minä epäilen, olemmeko nähneet heidät viimeisen kerran», lisäsi hän.
»Minua he eivät ole missään tapauksessa nähneet viimeistä kertaa, Alleyne», vastasi toinen hilpeästi. »Jos minun ratsuväkeni ei onnistu nyt yllättämään ja saartamaan heitä, niin ajan minä heitä takaa heidän kotikynnykselleen saakka. He tarvitsevat niin ankaran läksytyksen, että he eivät enää yritä sekaantua tähän asiaan.»
Sanottuaan tämän käänsi kenraali hevosensa ympäri ja nelisti maakartanoon, jonka hän jo oli valinnut asunnokseen.
Prikaatikenraali Patrick Ferguson, kuten hänen arvonsa ja koko nimensä olivat, oli epäilemättä englantilaisten parhaimpia ja tarmokkaimpia sotapäälliköitä. Aivan nuorena miehenä oli hän jo kunnostautunut kaikenlaisissa tehtävissä, ja nyt, ollen noin kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, oli hän lordi Cornwallisin upseereista etevin. Hänen tehtävänsä oli nyt voittaa ja tuhota amerikkalaisten lukuisat joukot kaikkialla etelässä, kuten hän aikaisemmin oli tehnyt pohjoisessa. Hän oli erinomainen ratsastaja, ollen ruumiiltaan keskikokoinen ja jäntevä, ja häntä pidettiin Englannin armeijan parhaana luodikon ja pistoolin käyttäjänä. Hänen työkykynsä ja neuvokkuutensa olivat hämmästyttävät, ja ollen aina varuillaan, ettei hänen omia joukkojaan yllätettäisi, suunnitteli hän alituisesti jotakin äkillistä hyökkäystä tahi odottamatonta yöllistä ryntäystä vihollisen kimppuun. Hänen rohkeutensa oli koeteltu suuressa tulisessa taistelussa ja hilpeällä ja varmalla käytöksellään nostatti hän miehissään mitä suurimman luottamuksen häneen ja heihin itseensä.
Kun ajattelee, että näihin sotilaallisiin lahjoihin ja tietoihin yhtyi viehättävän henkilön rauhallinen ja hieno käytös, niin täytyy myöntää, että Patrick Ferguson oli hyvin vaikutusvaltainen henkilö. Säästämättä mitään vaivoja voittaakseen puolelleen epäröivät oli hän kaikkien toimivien vihollisten kauhu ja leppymätön vainooja. Hän ei ollut hirmu siinä merkityksessä kuin eversti Torleton, joka kilpaili hänen kanssaan tarmokkuudessa ja sukkeluudessa. Jos Amerikan historia on luotettava, niin ansaitsee viimemainittu tuon nimityksen sen täydellisimmässä ja huonoimmassa merkityksessä. Ferguson sitävastoin kohteli aina armeliaisuudella voitettuja. Lukuunottamatta ammatillista taitoa ja kykyä olivat nuo molemmat päälliköt kaikessa muussa toistensa täydellisiä vastakohtia.
Osaksi isänsä vaikutuksesta ja osaksi Brandywinen taistelussa osoittamansa loistavan urhoollisuutensa takia sai Alleyne määräyksen lähteä adjutantiksi kenraali Fergusonille, joka oli erään lentävän kolonnan johtajana Charlestonin antautumisen jälkeen. Samaan aikaan ylennettiin hänet kapteeniksi. Molemminpuolinen kunnioitus, joka alusta alkaen oli vallinnut näiden molempien miesten välillä, muuttui vähitellen vilpittömäksi ja kestäväksi ystävyydeksi.
Alleynen huomautus osoittautui oikeaksi. Englantilainen kenraali ei ollut nähnyt viimeistä kertaa näitä vuoristolaisia, kuten heitä nimitettiin eroitukseksi tasangoilta kotoisin olevista miehistä. Sieltäpäin oli hänen tuhonsa tuleva.
Raivattuaan Carolinan ja Georgian melkein puhtaiksi vihollisista suunnitteli tuo englantilainen kenraali samanlaisia toimenpiteitä Virginiassa. Silloin kävi kuten sodassa usein. Se, jota kaikkein vähimmän voitiin aavistaakaan, tapahtui. Siitä on Roosevelt niin kuvaavasti kirjoittanut: »Äkkiä ja ilman minkäänlaista varoitusta ilmestyi erämaasta lauma urhoollisia ja jäyhiä pyssymiehiä, joiden olemassaolon englantilaiset olivat kokonaan jättäneet laskelmissaan huomioonottamatta.»
Nämä olivat läntisten uudisasutusten miehiä Sumuvuorten takaa, miehiä, jotka olivat tottuneet sotaan ja vaivoihin lapsuudestaan saakka. He elivät sivistyksen kaukaisimmilla rajamailla, aina alttiina intiaanein sota- ja ryöstöretkille. Usein käytiin siellä raivoisia ja verisiä sotia milloin minkin heimon kanssa. Kun vuoristolaiset kuulivat, että Ferguson oli saapunut vuoriston itäiselle puolelle ja että hän uhkasi tulla ylitse rankaisemaan ankaroilla toimenpiteillä heitä sen vuoksi, että jotkut olivat lähteneet taisteluun häntä vastaan, päättivät he rohkeasti käydä häntä vastaan ja hyökätä hänen kimppuunsa, ennenkuin hänen valmistuksensa vuoriston ylituloa varten ehtivät päättyä.
Heidän johtajansa kokosivat kiitettävällä ripeydellä sellaisen joukon rihlakkomiehiä, ettei sitten lordi Dunmoren sotaretken shawneita vastaan sellaista oltu nähty. Mutta muutamissa tärkeissä kohdissa erosi tämä joukko siitä joukosta, jota eversti Lewis oli komentanut. Lewisin miehet kulkivat jalkaisin, kuljettaen varastonsa kuormahevosilla. Melkein kaikki ne miehet, jotka nyt kokoontuivat Watangaan hyökätäkseen Fergusonin kimppuun, ratsastivat vilkkailla ja vahvoilla hevosilla, jotka kykenivät kulkemaan kolmekymmentä penikulmaa päivässä ja tarvittaessa enemmänkin. Kaikkiaan oli sinne kokoontunut noin tuhannen miestä, jotka kaikki olivat erinomaisia tarkka-ampujia. Johtajina oli sellaisia kokeneita miehiä kuin Campbell, Sevier, Shelby ja M'Dowell. Koko sodan aikana ei oltu ennen saatu kokoon parempaa vapaaehtoista armeijaa, joka oli näöltään hyvin kirjava. Miehillä oli yllään ripsutettu metsästysmekko ja vyöllään intiaanein tapaan sulilla ja helmillä koristeltu leveä vyö, josta riippuivat sotatappara ja metsästyspuukko. Jaloissa oli pukinnahkaiset säärystimet ja mokkasiinit. Kaikkein eriskummallisin oli heidän päähineensä. Se oli joko pitkäkarvainen nahkalakki, jota tavallisesti kaunisti sen eläimen häntä, jonka nahasta lakki oli tehty, tahi pehmeä huopahattu, johon oli pistetty viheriä oksa tahi pukinhäntä koristukseksi. Kädessään tahi selässään kantoivat he tuota amerikkalaisen metsästäjän ja uudisasukkaan erikoisasetta, pitkää ja pienireikäistä rihlakkoa, jonka käytössä nämä miehet olivat ihmeteltävän taitavia. Heillä oli pääasiallisena ruokana lihava häränliha, jota varten he kuljettivat mukanaan kokonaisen lauman näitä eläimiä. Ruokavarojen kuljetus ei siten ollut heille esteenä, ja he luottivat siihen, että vuoriston toisella puolen he kyllä voisivat saada ruokatarpeita siellä olevista maakartanoista, joiden ohi heidän tiensä johti.
Ankaran ja vaivalloisen marssin jälkeen lumisten vuorten harjanteiden ja jyrkkien louhikoiden ja syvien rotkojen poikki saapuivat vuoristolaiset lopulta hedelmälliseen seutuun, jonka läpi Catawban-joki virtaa. Siellä heihin yhtyi kolme tahi neljäsataa miestä tunnetun eversti Clevelandin johdolla, ja myöhemmin tuli vielä noin neljäsataa miestä useiden päälliköiden mukana. Riideltyään melkoisesti johtajista y.m. lähtivät nuo yhdistyneet sotajoukot etsimään Fergusonin armeijaa, jonka oli ilmoitettu perääntyneen itää kohti.
Kun oli saavuttu Cowpen-nimiselle paikalle, niin Campbell, joka lopulta oli valittu ylipäälliköksi, valitsi kaikki reippaimmat, parhaimmin aseistetut ja parhaimmilla hevosilla ratsastavat miehet jatkamaan mahdollisimman nopeata takaa-ajoa. Muut saivat tulla perässä parhaimpansa mukaan. Valitsemainsa miesten avulla toivoi hän saavuttavansa ja voittavansa englantilaisen joukon, ennenkuin se kerkeisi saada apua.