XX.
YÖLLINEN SEIKKAILU.
Jälkikesä oli ihana ja lämmin. Eräänä iltana istui kenraali Ferguson mietteissään teltassaan kuohuvan Catawba-joen rannalla, ja hänen ajatuksensa viivähtivät kauniin Skotlannin rannoilla ja jyrkänteillä. Se oli hänen syntymämaansa ja hän ajatteli kuinka häntä siellä epäilemättä kaivattiin. Hänellä oli ollut loistava menestys ja nyt, kun kaikki vakavampi vastustus näytti olevan murrettu, katsoi hän olevansa oikeutettu ajattelemaan paluutaan isiltä perittyyn linnaansa. Hän oli nimittäin lordi Pitfourin poika. Myöskin hän suunnitteli suloista ja nautintorikasta levon ja virkistyksen aikaa sodan rasitusten ja jännityksen jälkeen. Mutta valitettavasti nämä unelmat äkkiä ja säälimättömästi pirstaantuivat. Laukkaavan hevosen kavioitten kapse kuivuudesta kovettunutta maata vasten sai hänet äkkiä hyppäämään seisoalleen. Ja hän oli tuskin päässyt ulos, kun tomuinen nuori upseeri kiidätti huohottavalla ja vaahtoavalla ratsullaan hänen telttansa eteen.
»Halloo! Tekö siinä tulittekin, Alleyne?» huudahti hämmästynyt kenraali.
Adjutantti tervehti. Hän oli niin hengästynyt, että hän tuskin kykeni puhumaan.
»Olettepa kerrankin säikähtyneen näköinen. Mikä on hätänä, nuori mies?» jatkoi kenraali puhettaan tavalliseen hilpeään tapaansa. Hänen erinomainen itsensähillitsemistaitonsa ja hänen järkkymätön tyyneytensä ja rohkeutensa auttoivat häntä nopeasti selviämään hetkellisestä hämmästyksestä.
»Miehet järvien takaa ovat lähteneet sotaan. Niitä on sadoittain tulossa vuorten yli, ja jonkun ajan kuluttua he ovat täällä!» huudahti upseeri puhuen katkonaisesti, sillä hän oli kiihtynyt ja aivan hengästynyt hurjasta ajostaan.
»Totta tosiaan, tuohan kuulostaa vakavalta», vastasi kenraali tyynesti. »Meidän täytyy valmistaa noille ryöväreille sopiva vastaanotto!» Hän kääntyi muutamien lähettiensä puoleen, jotka saatuaan joitakin nopeita käskyjä kiiruhtivat eri suunnille.
Mennen telttaansa sanoi hän Alleynelle: »Kun olette levännyt, niin tulkaa takaisin tekemään täydellinen ilmoitus asiasta.»
Vaikka englantilainen kenraali ei näyttänyt sen enempää piittaavan uutisista, niin Alleynen luottamus häneen ei sen tähden millään muotoa vähentynyt. Ferguson erosi siinä monesta toveristaan, että hän aniharvoin oli tehnyt sen usein niin turmiollisen erehdyksen, arvioida vastustajansa liian vähäpätöiseksi. Hän oli saanut kokemusta monessa sitkeässä ottelussa ja useat raivoisalla taistelulla valloitetut taistelukentät olivat opettaneet häntä kunnioittamaan Amerikan miesten urhoollisuutta, vaikka näiden joukot olivat kyllä huonosti opetettuja eurooppalaisten näkökannalta katsottuna. Nyt hän ei ilmaissut minkäänlaista hermostumista, vaikka hän olisi tuntenutkin sitä, sillä se ehkä olisi voinut synnyttää häiriötä hänen pienessä joukossaan. Hän oli uskonut, että kaikki vakavampi vastustus oli tukahdutettu, ja hän oli sentähden laskenut suuren joukon miehiä lomalle koteihinsa, melkein kaikki Georgiasta ja Carolinasta aseisiin käsketyt lainkuuliaiset maanviljelijät. Tästä johtui, että hänen joukkonsa oli vähentynyt niin, että hänellä tällä haavaa oli käytettävänään vain muutamia satoja miehiä vakinaista ja nostoväkeä.
Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, jotka hän oli käyttänyt melkein yksinomaan hevosensa hoitamiseen, ilmoittautui kapteeni Alleyne päämajaan, jossa kenraali oli syventynyt vakavaan keskusteluun apulaisensa majuri De Peysterin kanssa. Heidän edessään pöydällä oli kömpelötekoinen etelävaltioiden kartta levällään, jota silloin tällöin tarkasteltiin öljylampun valossa, sillä Amerikan lyhytaikainen hämärä muuttui jo pimeäksi.
»Se on häpeällistä», huudahti Ferguson nousten seisoalleen Jackin astuessa sisään, »mutta mitään muuta keinoa kuin perääntyminen ei ole, ellei vihollisen lukumäärää ole suuresti liioiteltu.»
»Kapteeni Alleyne kai voi antaa siitä meille täydelliset tiedot», vastasi De Peyster, joka sattui istumaan oveen päin ja hymyillen nyökäytti päätään tuntiessaan nuoren adjutantin, joka seisoi asennossa kynnyksen sisäpuolella.
»Te ette ollut kauan poissa», sanoi Ferguson kääntyen ympäri ja tervehtien suosimaansa upseeria sydämellisesti, joka ei ollut hänen tapansa virantoimituksessa. »Istuutukaa ja kertokaa kaikki mitä tiedätte tästä ryövärijoukosta. Antaessani teille kolmen kuukauden loman, että menisitte Virginiaan isäänne katsomaan, en voinut ollenkaan aavistaa, että palaisitte takaisin neljän päivän kuluttua tämmöisiä uutisia tuoden!»
»En minäkään, kenraali», vastasi Alleyne. »Toisena päivänä lähtöni jälkeen täältä leiriltä kohtasimme kaksi oudon näköistä ratsastajaa vuoriston juurella, sillä oppaani tahtoi itsepäisesti kulkea mahdollisimman kaukaa lännen puolelta välttääksemme kapinallisten tiedustelijoita. Epäilemättä näkivät he univormustani, että olin englantilainen upseeri, koska he kysyivät minulta, mistä he voisivat löytää kenraali Fergusonin, jolle he sanoivat heillä olevan tärkeitä ilmoituksia. He vannoivat olevansa luotettavaa väkeä, mutta minä pelkäsin jotakin petosta enkä antanut heille mitään tietoja. Silloin he sanoivat, että jonkun tunnin kuluttua tulee heidän perässään tuhannen rihlakoilla aseistettua ratsumiestä, jotka aikovat hyökätä kimppuunne, kenraali, ja että he olivat henkensä uhalla rientäneet edelle varoittamaan teitä.
»Mutta mikä takaa meille, että he puhuivat totta?» kysyi Ferguson, ennenkuin Jack ehti henkäisemäänkään lopetettuaan puheensa.
»Näin joukon omin silmin, kenraali», vastasi Jack.
»Oletteko itse ollut tiedusteluretkellä? No sepä mainiota!»
»Jätin oppaani miesten seuraan, joiden hevoset olivat lopen uupuneet», jatkoi Jack kertomustaan, »ja lähdin menemään siihen suuntaan, jonka miehet olivat minulle neuvoneet. Oli noin keskipäivä silloin kun kohtasin miehet, ja minä ratsastin hämäriin saakka näkemättä merkkiäkään lähestyvästä vihollisesta. Juuri kun aioin kääntyä ja palata samaa tietä takaisin uskoen pettyneeni tahi kulkeneeni vihollisjoukon sivu, alkoi sataa raskaasti. Muistin, että olin vähän aikaa sitten sivuuttanut erään aution mökin ja laukotin takaisin toivoen löytäväni siellä sateen suojaa, kunnes myrsky oli mennyt ohi.
Pienoinen hirsimökki oli ahtaassa aukeamassa metsässä noin viidenkymmenen askeleen päässä tiestä puolittain villin viinin ja Virginian köynnöksen peitossa. Mökkiä tuskin huomasi enenevässä pimeässä ja köynnöskasvit peittivät ovi- ja ikkuna-aukot melkein kokonaan.
Laskeusin satulasta ja hapuilin ovea kohti. Vaivoin sain hevoseni seuraamaan minua, sillä pääsy tiheän pensaikon läpi oli vaikea. Päästyäni mökkiin sisälle huomasin sen olevan jotakuinkin siistin, vaikka yhdestä nurkasta vuoti vettä katossa olevasta reiästä. Sytytin fosforitikun ja tarkastin majan sisustan pikaisesti. Heikossa valossa näin yhdessä nurkassa kömpelön pöydän ja pari hirrenpätkää kahden puolen suurta ja avonaista tulisijaa.
Heitin suitset seinään kiinnitettyyn pukin sarveen ja vedin raskaan, hirrenpuolikkaasta tehdyn pöydän oviaukkoon ja suljin sillä sisäänpääsyn käyttäen toista hirrenpätkää pönkäksi. Muudan hirrenpätkä sai täyttää alkuperäisen tarkoituksensa istuimena, ja kietoen viittani ympärilleni aloin minä syödä evästäni, jota kaikeksi onneksi olin ottanut mukaani eräästä maatalosta varhain aamulla. Hevoseni pureskeli ahnaasti ikkunanaukosta sisään työntyviä villin viinin pehmeitä latvoja.
Syödessäni myrsky asettui vähitellen, mutta kun oli niin kovin pimeä, päätin pysyä paikoillani, kunnes kuu nousisi. Menettelin sinä viisaasti, kuten sitten kävi selville.
Olin nukahtanut ja näin unta, että joukko vihamielisiä metsästäjiä oli saartanut minut ja pako näytti mahdottomalta, kun heräsin hevoseni matalaan hirnahdukseen. Hyppäsin ylös ja näin hämmästyksekseni kuun olevan jo ylhäällä ja hevoseni katsovan ulos ikkunanaukosta kurotetuin kauloin ja korvat hörhöllään. Se oli lakannut syömästä ja näytti kiinteästi kuuntelevan.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että opas oli tullut minua etsimään peläten minun ehkä eksyneen tieltäni pimeässä. Mutta tuo ajatus haihtui heti syntyessään, sillä hevoseni korvat olivat kääntyneet aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin olin hänet jättänyt. Sitäpaitsi olin kuulevinani suuren ratsastajajoukon kaukaista ääntä. Silloin välähti mieleeni, että vuoristolaisten lähestyvä armeija oli tulossa ja uneni oli kuin olikin toteutumaisillaan.
Seisoin hetken tietämättä mitä tekisin. Oli vielä runsaasti aikaa päästä huomaamatta pakoon, mutta silloinhan olisi koko sinne saakka kulkuni ollut turha, ja minun olisi täytynyt palata ilman mitään tarkempaa tietoa vihollisjoukon suuruudesta ja kokoonpanosta. Sentähden tein nopean päätöksen pysyä paikoillani, ja luotin hyvän onneeni ja vaikeasti huomattavan piilopaikkani avulla pääseväni pälkähästä. Asianhaarat olivat minulle suotuisat siihen nähden, että mökki oli vielä takana olevan metsän synkässä varjossa, sillä kuu oli ollut ainoastaan vähän aikaa ylhäällä ja edessäni oleva tie oli kirkkaassa kuutamossa.
Asema oli todellakin ihanteellinen tarkastella kaikkea, mitä aukeamalla tapahtui, vaaran ollessa sangen vähäinen tulla itse huomatuksi. Suurin vaara oli luonnollisesti siinä, että hevoseni saattoi ilmaista minut hirnumalla ohi kulkeville hevosille, ja tämän vaaran torjuminen pani ajatukseni hetkeksi kiihkeään toimintaan. Lopulta päätin turvautua keinoon, kietoa viittani hevoseni pään ympärille. Ensin se kieltäytyi kärsimästä semmoisia temppuja, mutta hiukan mairiteltuani alistui se siihen verrattain rauhallisesti. Tuskin olin saanut tämän äkkiä valmistetun päähineen paikoilleen, kun hieno vihellys sattui korvaani, ja katsoessani ulos aukosta näin minä aavemaisen ratsumiehen pysähtyneen aukeaman etualalle.
Ensi silmäyksellä näin, että hän oli kotoisin vuoriston toiselta puolen, sillä Watangassa ja Kentuckyssä olin oppinut tuntemaan heidän omituiset, osaksi valkoihoisten ja osaksi intiaanien kuosiset pukunsa.»
»Olihan teille vallan mieluinen yllätys saada tavata vanhoja ystäviä!» keskeytti Ferguson hilpeästi vastustamattomalla iloisuudella.
»Päinvastoin, kenraali, se oli kovin vastenmielistä», vastasi Alleyne lämpimästi. »Olisin antanut paljonkin, jos olisin ollut sadan penikulman päässä siitä paikasta. Erittäinkin hetkistä myöhemmin, kun toinenkin ratsastaja ilmestyi näkösälle. Vaihdettuaan keskenään muutamia sanoja lähtivät molemmat tulemaan piilopaikkaani kohti.»
»Hitto vieköön! Se oli todellakin tukala paikka!» huudahti De Peyster kohauttaen merkitsevästi leveitä hartioitaan.
»Merkillistä kerrassaan», myönsi kenraalikin lisäten: »Kertokaa edelleen, kapteeni. Olen hyvin utelias kuulemaan, kuinka pääsitte tänne tätä kertomaan. Oletan, että ammuitte miehet kuoliaaksi.»
»En tehnyt niin. Olen iloinen voidessani sanoa, ettei minun tarvinnut ryhtyä niin äärimmäisiin toimenpiteisiin», vastasi Alleyne vilpittömän tyytyväisesti. »Laskeuduin polvilleni turvelattialle ja käyttäen ikkunan lautaa tukena suuntasin pyssyni ensin toista ratsastajaa kohti ja sitten toista. Mutta miten olikaan, en voinut painaa liipasinta. Minusta tuntui niin raukkamaiselta ampua heidät piilopaikasta kuoliaiksi. He olivat kauniita miehiä istuen hevosen selässä kuin kentaurit ja olivat ilmeisesti tiedustelumatkalla pääjoukon edellä, jonka lähestyminen kuului jo selvästi.
Olin kauheassa pulassa. Huomasin valppaudesta, jolla he vahtivat oikealle ja vasemmalle rihlakot valmiina, että minulla oli hyvin pienet mahdollisuudet onnistua, jos olisin koettanut estää heitä tulemasta eteenpäin. Tiesin, että minun oli vältettävä vangiksi joutumista niin paljon kuin suinkin ja kaikin mahdollisin keinoin kyetäkseni varoittamaan teitä vihollisen hyökkäyksestä.»
»Aivan niin!» huudahti Ferguson, joka oli sen ajan ihmeellisimpiä sotilaita. »Oli ehdoton velvollisuutenne kuningastanne ja isänmaatanne kohtaan, ettette jättänyt käyttämättä mitään kunniallisen sodankäynnin hyväksymää keinoa, jonka avulla voitte päästä pakoon.
»Tiesin sen, kenraali», oli ripeä vastaus. »Kun tiedustelijat ratsastettuaan mökin ympäri tulivat muutaman kyynärän päähän ikkunasta, paadutin minä sydämeni ja tähdäten lähinnä olevaa päätin laukaista, jos he yrittäisivät tulla sisään. Jonkun aikaa he liikkumattomina tarkastelivat paikkaa, ja sitten sanoi toinen, osoittaen sormellaan suoraan sitä paikkaa kohti, jossa olin piilossa lehvistön takana vahtimassa: 'Näetkö tuota aukkoa, Bill? Jos pidät hevostani jonkun minuutin, niin menen kurkistamaan siitä sisälle.'
'Turha vaiva! Mitä semmoinen ajanhukka hyödyttäisi? Onhan helppo nähdä, ettei tuossa mökissä ole asuttu vuosikausiin!'
'Kuka sen tietää', sanoi toinen itsepäisesti irroittaen toisen jalkansa jalustimesta valmiina laskeutumaan satulasta. 'Ja toiseksi, tämä ei olisi mikään huono leiripaikka sillä päälliköthän voisivat asustaa mökissä.'
'Joku tunti sitten olisivat he yöpyneet vaikka sikolättiin', vastasi hänen toverinsa, 'ja me olemme kaikki levon ja ravinnon tarpeessa pitkän marssin jälkeen, mutta tälle aukealle eivät Campbellin miehet mahdu, puhumattakaan Shelbyn, Sevierin ja M'Dowellin miehistä. Ette voi sijoittaa tuhatta ratsastajaa uudisasukkaan maissipellolle!'
'Se on kylläkin totta', myönsi ensimmäinen puhuja pannen jalkansa takaisin jalustimeen, 'niin että menkäämme eteenpäin.' Ja suureksi helpotuksekseni nuo molemmat ratsastajat kääntyivät ympäri ja nelistivät verkalleen tiehensä.
Vaara ei ollut kuitenkaan vielä ohi, kuten pian huomasin, sillä tuskin olivat tiedustelijat alkaneet perääntyä,; kun hevoseni, joka siihen saakka oli käyttäytynyt merkillisen hyvin, rupesi kuopimaan maata ja koetti päästä irti.
Pelätessäni, että melu voisi vieläkin kaiken jännityksen jälkeen ilmaista minut, kiiruhdin minä rauhoittamaan levotonta eläintä, joka ilmeisesti luuli minun lähteneen mökistä, sillä heti kun puhuttelin sitä ja kävin suitsiin, se herkesi kuopimasta ja rauhoittui kokonaan. Hyppäsin ikkunaan ja päästin helpotuksen huokauksen, sillä tiedustelijoita ei näkynyt enää. Lähestyvän pääjoukon synnyttämä melu oli epäilemättä tukahduttanut mökistä kuuluneen kuopimisen.»
»Mikä ihmeellinen pelastus!» huudahti Ferguson De Peysterin huokaistessa helpotuksesta ja toistaessa: »Ihmeellinen, ihmeellinen!» »Kaikista parasta oli», jatkoi Ferguson, »että tiedustelijat itse tietämättään antoivat teille haluamanne tiedot. Sentähden otaksun, ettette hukannut aikaa lähtiessänne paikalta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.»
»Valitettavasti sellaista ei tahtonut ollenkaan tulla», kuului odottamaton vastaus. »Ennenkuin kerkesin päästää hevoseni pään viitasta ja raivata pois esteen oviaukosta, ratsasti useampia tiedustelijoita näkösälle. He eivät näyttäneet huomaavan mökkiä ollenkaan, vaan menivät ohitse toisten ratsastajien nopeasti seuratessa. Miehet ratsastivat yksinään tahi kaksi vieretysten, ja pian oli tiellä loppumaton jono hyvillä hevosilla ratsastavia hyvin asestettuja raja-asukkaita.»
»Eikö kukaan käynyt teitä tervehtimässä?»
»Ei, kenraali, ei kukaan, niin oudolta kuin se kuulostaakin», vastasi Alleyne. »Joskus joku päällikkö aikoi pysähtyä tarkastamaan paikkaa tahi poikkesi hiukan syrjään tieltä voidakseen nähdä paremmin vanhan mökin, mutta kukaan ei näyttänyt pitävän sitä enempien tutkimuksien arvoisena nähdessään miten paikka oli köynnöskasvien vallassa ja aution näköinen.»
»Teitä pidettiin yhtä kaikki jatkuvasti kidutuspenkissä», sanoi kenraali myötätuntoisesti. »Eikä ollut ihmeellistäkään, että olitte hieman hermostunut ja kiihtynyt semmoisen koetuksen jälkeen!»
»Ja sellaisen ratsastuksen jälkeen!» ihmetteli majuri.
»Niin se oli kaunis urotyö, joka ansaitsee erikoisen mainitsemisen päiväkäskyssä», sanoi Ferguson lämpimästi. »Menkää nyt nukkumaan», lisäsi hän ystävällisesti. »Me lähdemme päivänkoitossa.»
»Olen silloin valmis, kenraali», vastasi Jack ripeästi nousten punastuvin kasvoin ja poistuen tervehtien teltasta.