XXI.
AMPUKAA, POJAT, AMPUKAA!
»Kaunis urotyö!» — »Erikoinen mainitseminen päiväkäskyssä!» Nämä sanat kaikuivat suloisesti Jackin korvissa, kun hän verkalleen käveli teltalleen. Tuo kunnianhimoinen nuori kapteeni piti ylemmältä upseeriltaan ja erittäinkin Fergusonilta saamaansa kiitosta suuremmassa arvossa kuin mitään muuta maailmassa. Vaikka hän olikin menettänyt tilaisuuden päästä kotona käymään, niin kenraalin lausumat muutamat kiitossanat ja tietoisuus, että oli täyttänyt velvollisuutensa, korvasivat sen täydellisesti.
Mutta eräs ajatus ei antanut hänelle lepoa. Hän ei ollut yhteen vuoteen kuullut Johanna Harrodista sanaakaan. Heti Brandywinin taistelun jälkeen oli hän saanut Johannan omakätisen kirjeen, joka sisälsi sen tervetulleen uutisen, että creekit olivat vapauttaneet hänet ja hänen toverinsa ja että he olivat jälleen turvallisesti Watangassa. Myöhemmin hän oli saanut Johannalta tietoja silloin tällöin, mutta milloinkaan ei tietojen välillä ollut kulunut kuutta kuukautta pitempää aikaa. Siihen aikaan oli yhteys niin etäisten paikkojen välillä äärimmäisen vaikea ja epävarma. Mutta kun kuukausi kuukaudelta kului eikä mitään tietoja hänen rakastetultaan saapunut, niin luonnollisesti kasvoi tuon nuoren sotilaan levottomuus kasvamistaan. Todellisuudessa oli hän pääasiallisesti siinä tarkoituksessa pyytänyt ja saanut päälliköltään lomaa käydäkseen Virginiassa, arvellen, että hän siellä voisi todennäköisesti saada joitakin tietoja tytöstä. Nyt luonnollisesti oli siitä tuumasta luovuttava, sillä Lännen miesten äkillisen hyökkäyksen tähden oli kaikki lomat peruutettu, ja oli saatava koolle mahdollisimman paljon miehiä torjumaan tätä uutta vihollista. Fergusonin lähetit kiertelivät maassa penikulmia laajalta käskien lomalla olevat sotilaat takaisin palvelukseen ja koettaen koota kaikki lainkuuliaiset asukkaat Englannin lipun alle. Niin sytyttävää kehoitusta, jonka Ferguson pani kiertämään, ei kukaan toinen englantilainen kenraali ole todennäköisesti milloinkaan kirjoittanut. Sen elävä kaunopuheisuus ja kiihkeät kehoitukset olivat niin hehkuvat, että välinpitämättömät ja epäröivätkin noudattivat kutsua. Lomalla olevat miehet olivat hajaantuneet sinne tänne ympäri maata, mutta toisia alkoi lukuisasti saapua täyttämään hänen harvenneita rivejään ja pian hän olisi ollut kyllin vahva jälleen alkamaan hyökkäyksensä.
Antaakseen sotilailleen tarpeeksi aikaa kokoontua oli hän ensin perääntynyt Gilbert Towniin ja sieltä Kuninkaan vuorelle, johon hän päätti jäädä asemiin. Siinä oli luja asema, joka olisi ollut melkein valloittamaton, jos olisi tehty vallituksia turvaksi ja kukkulan rinteiltä raivattu metsä ja pensaikot pois. Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan piti Ferguson varmana, ettei hänen kimppuunsa hyökättäisi, kun lordi Cornwallis oli läheisyydessä englantilaisen pääarmeijan kanssa. Hän tunsi liian vähän niitä miehiä, joiden kanssa hän oli joutunut tekemisiin, ja viivytteli tarpeellisiin varokeinoihin ryhtymistä, kunnes se oli liian myöhäistä.
Ferguson asettui asemiinsa Kuninkaan vuorelle lokakuun 6:n päivän iltana 1780, ja melkein seuraavana päivänä ilmoitettiin vihollisen lähestyvän hänen leiriään lännestä käsin. Mutta se ei häntä suurestikaan säikähdyttänyt, sillä hän odotti vahvoja apujoukkoja päivän tahi kahden kuluttua. Vakoojiltansa oli hän myöskin saanut tietää, että hyökkääjät ja varsinkin heidän hevosensa olivat hyvin uupuneet pitkän ja vaivalloisen marssin jälkeen vuorien ja aavikoiden yli niukoin ruoka-annoksin. Hänen mielestään oli aivan mahdotonta, että he lähtisivät hyökkäämään semmoisessa kunnossa. Mutta Campbellin, Shelbyn ja Sevierin kaltaiset johtajiksi syntyneet miehet eivät vähästä säikähtyneetkään. Englantilaisten perääntymisen rohkaisemina päättivät he kaiken uhallakin ajaa heitä takaa ja jos mahdollista tuhota heidät, ennenkuin apujoukot ehtisivät saapua. Siinä tarkoituksessa järjestettiin joukko aivan uudelleen jättämällä pois kaikki väsyneet miehet ja uupuneet hevoset, ja takaa-ajoa jatkoivat kaikista reippaimmat ja vahvimmat miehet parhaimpien tiellä joukkoon yhtyneiden voimien auttamina. Ja niin oli asian laita, että englantilaisen kenraalin tietämättä oli noin yhdeksän sataa hyvillä hevosilla ratsastavaa rihlakkomiestä yötä myöten ajettuaan vain jonkun penikulman päässä hänen leiristään.
Kuultuaan tiedustelijan ilmoituksen, kääntyi Ferguson Alleynen puoleen, joka sattui olemaan paikalla, ja sanoi hänelle:
»Kapteeni Alleyne, ratsastakaa ottamaan selvää, niissä vihollinen on ja ilmoittakaa minulle, jos satutte näkemään niitä.»
Jack tervehti ja meni suoraan hevosensa luo, jota hänen palvelijansa juuri satuloitsi ja hypäten ripeästi satulaan hän ratsasti pois.
»Heidän otaksutaan tulevan cherokeesien kahlaamolta päin!» huusi kenraali hänen jälkeensä.
Oli ilmeistä, että kenraali ei uskonut tiedustelijan ilmoitusta. Ehkä hän epäili miehen luotettavaisuutta, sillä tämä oli aivan vasta palvelukseen otettu metsästäjä, tahi todennäköisesti hän arveli miehen erehtyneen ja luulleen odotettua apujoukkoa viholliseksi. Mutta Alleyne ei ollut niin epäluuloinen. Mikäli hän tunsi aarniometsäin uudisasukkaita, oli hänen mielestään tuommoinen rohkea ja nopea marssi, josta kenraalille oli ilmoitettu, semmoinen teko, jota voi odottaa juuri näiltä miehiltä. Joka tapauksessa oli hänelle annettu tehtävä hyvin sopiva hänen seikkailunhaluiselle luonteelleen ja hän päätti suorittaa sen parhaimman kykynsä mukaan.
Saavuttuaan kukkulan juurelle käänsi hän hevosensa lounaiseen, ja nelistäen nopeasti eteenpäin etsi hän tarkasti jotakin merkkiä vihollisista. Aamulla sade oli liottanut maan pehmeäksi, joten hän ratsasti aivan äänettömästi harvan metsän lävitse. Kuljettuaan noin pari penikulmaa näki hän edellään pitkän jonon ratsastajia menevän pienen aukean poikki, joka oli hänen tiestään hiukan vasemmalle. Kääntäen hevosensa muutamien lähellä kasvavien akaasioiden suojaan odotti hän, kunnes viimeinen mies oli kadonnut metsään, ja lähti sitten varovasti seuraamaan heitä.
Mikäli Jack ymmärsi, niin siinä oli juuri tuo vihollinen, jota hän oli lähtenyt etsimään ja jota hän ei ollut todellakaan odottanut tapaavansa näin pian.
Tultuaan tielle huomasi hän lukuisten ratsujen polkeneen maan liejuksi, ja kavioiden jäljistä päättäen tuskin yksikään hevonen oli ollut kengitetty. Se vahvisti hänen mielipidettään, että tämä suuri ratsastajajoukko oli tullut Suurten Sumuvuorten takaa, sivistyksen äärimäiseltä rajalta.
Seuraava tehtävä oli saada selville vihollisen likimääräinen lukumäärä ja näyttikö siltä, että he aikoivat viipymättä hyökätä englantilaisten leirin kimppuun.
Noin penikulman päässä vuoren juurelta juoksi isompi puro, ja Alleynen mieleen johtui, että siellä hän voisi erinomaisesti nähdä vihollisen joukot lähempää. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja riensi täyttä laukkaa takaisin sille paikalle, jossa hän äsken oli mennyt puron yli. Puro katkaisi tien melkein suorassa kulmassa virraten pohjoisesta etelään. Kun oli kuivan ajan loppupuoli, oli sen kovalla hiekkapohjalla vain pari tuumaa vettä. Äyräät olivat jyrkät ja pensaiden reunustamat, joten oli mahdollista ratsastaa puron pohjaa myöten tarvitsematta pelätä tulevansa huomatuksi, ellei joku sattunut olemaan aivan lähellä muutaman kyynärän päässä.
Alleyne laskeutui puroon semmoisesta paikasta, josta vankkureita oli viety ylitse, ja ratsasti vastavirtaan mahdollisimman nopeasti noin puoli penikulmaa. Hän tiesi silloin tulevansa lähelle toista kahlaamoa, jota hän luuli vihollisen käyttävän, sillä sieltä päästiin kukkulan metsäisimmälle rinteelle, ja hän eteni yhä varovaisemmin, pysähtyen aina sadan kyynärän päässä kuuntelemaan.
Äkkiä hevosten kavioiden läiskähdykset ja veden loiskinta ilmaisi hänen otaksumansa olleen oikean, että vihollinen oli parhaillaan menossa puron yli odotetulla paikalla. Satulasta laskeutuminen ja hevosen kiinnittäminen yläpuolella riippuviin pensaisiin oli silmänräpäyksen työ, ja kiiruhtaen eteenpäin sai tuo amatööritiedustelija pian ratsastajat näkyviinsä. Ryömien vielä vähän etemmäksi kätkeytyi hän puron poikki kaatuneen puun taakse, josta hän näki vuoristolaisten pääjoukon näiden tietämättä siitä mitään. Muutamat olivat jo menneet puron yli, mutta Jack oli ehtinyt paikalleen ennen pääjoukon saapumista, josta hän sai kiittää hevosensa erinomaista nopeutta, sillä hänen tekemänsä matka oli aivan tarpeellinen välttääkseen huomatuksi tulemista. Kun nuo pitkät ja tuimannäköiset rajaseutujen miehet sitkeiden, mutta uupuneiden hevostensa selässä hajallaan pyrkivät kahlaamon ylitse hänen edessään, ensin kolme tahi neljä miestä yhdessä, ja sitten ryhmissä ja komppanioissa, niin hän ei voinut olla hämmästymättä heidän rohkeuttaan tunkeutua alueille, jotka olivat uskollisia Englannin hallitukselle ja jossa häviö ja perääntyminen merkitsisivät heille täydellistä tuhoa.
Ensimmäisten joukossa, jotka menivät puron yli, oli kaksi ylhäisemmän näköistä miestä, ilmeisesti päälliköitä, jotka pysähtyivät puron toiselle rannalle ja antoivat neuvoja ja käskyjä komppanioittensa etunenässä saapuville alemmille upseereille.
Muutamista kuulemistaan sanoista ymmärsi Jack heti, että oli päätetty viipymättä hyökätä Fergusonin leirin kimppuun, ja hän päätti hukkaamatta hetkeäkään ilmoittaa kenraalille uhkaavasta vaarasta. Mutta siinäpä olikin pulma, kuinka päästä pois vihollisen huomaamatta. Häntä melkein vastapäätä olevat päälliköt näkivät paikoiltaan pitkän matkaa puron uomaa pitkin. Jack tunsi, että olisi sulaa hulluutta lähteä piilopaikasta niin kauan kuin molemmat päälliköt olivat paikoillaan. Juuri kun hänen kärsivällisyytensä alkoi aivan loppua ja hän jo suunnitteli jotakin aivan vimmattua, syöksyivät muutamat ratsastajat esiin eräs vanki mukanaan. Tämä mies joutui heti molempien päälliköiden ristikuulustelun alaiseksi, ja he tahtoivat erittäinkin saada selville Fergusonin voimat ja hänen todellisen asemansa.
Siten saadut tiedot olivat ilmeisesti hyvin tärkeitä, sillä lyhyen neuvottelun jälkeen molemmat päälliköt pysähdyttivät miehensä ja alkoivat järjestää niitä taistelujärjestykseen. Jokaiselle uudelle komppanialle, joka tuli esiin, osoitettiin paikkansa suunnitellussa hyökkäysketjussa. Onnettominta oli, että tämä sattui Jackin ja englantilaisten leirin väliin. Hänen asemansa tuli todellakin joka hetki yhä vaarallisemmaksi. Hän ja hänen hevosensa olivat alituisessa vaarassa tulla huomatuiksi, kun joukko joukon perästä saapui ja kääntyen oikealle tahi vasemmalle kulkivat puron toista rantaa paikoilleen.
Eipä voi kuvitella tukalampaa tilannetta, kuin missä englantilainen upseeri nyt oli, sillä hän tiesi, että jos hänet huomattaisiin, ei hänellä olisi liioin armoa odotettavana. Mutta hän ei antanut pelolle ja vielä vähemmän toivottomuudelle valtaa. Tyyneys ja rohkeus olivat pelastaneet hänet ennenkin ainakin yhtä vaarallisista tilanteista kuin tämä, ja kun ratkaiseva hetki oli käsissä, niin myisi hän henkensä kalliisti. Pelko henkensä puolesta ei todellakaan huolettanut häntä niin paljon kuin tehtävänsä suorittaminen. Kaikkein tärkeintä oli, että englantilainen kenraali sai tiedon uhkaavasta hyökkäyksestä, ja Alleyne ymmärsi täydellisesti vastuunalaisuutensa.
Vihdoinkin oli viimeinen ratsastaja kahlannut puron poikki ja etenemiskäsky oli annettu. »Nyt jos milloinkaan!» ajatteli Jack, kun vihollinen lähti eteenpäin. Juostuaan hevosensa luo heittäytyi hän satulaan. Hänen aikomuksensa oli rientää vihollisen perään toivoen löytävänsä sen ketjussa jonkun aukon, josta hän voisi hyökätä läpi ja nopealla ratsullaan pelastua kuolemasta tahi vangiksi joutumasta. Hän oli huomannut, että kaatunut puu, jonka takaa hän oli katsellut vihollista, ei sulkenutkaan kokonaan puron uomaa, ja sentähden hän päätti ratsastaa vihollisen käyttämälle kahlaamolle ja nousta siellä vastapäiselle rannalle. Tuskin oli hän päässyt esteen toiselle puolelle, kun hän säikähtäen kuuli erään miehen huutavan:
»Hei, vieras! Minne matka?»
Kääntyen puolittain ympäri näki hän läntisellä rannalla metsästäjän asuun puetun pitkän miehen rihlakko kädessään katselevan häntä. Samalla alkoi kuulua melkoisen miesjoukon tahdikasta astuntaa, joka kaikui pahaa ennustavalta hänen korvissaan. Siinä tuli jälkijoukko, joka seurasi vihollisen pääjoukon perässä. Ilmeisesti oli hän lähtenyt piilopaikastaan liian aikaisin, ja nyt oli perääntyminen myöhäistä. Saapuvien rihlakkomiesten ensimmäiset ruodut alkoivat laskeutua alas puron äyräältä kahlaamoa kohti, joten hänen tiensä olisi pian suljettu. Takaisinkääntyminen ja pako samaa tietä myöten, jota hän oli tullut, näytti tuskin vähemmän vaaralliselta. Tuo valpas tiedustelija, joka oli häntä puhutellut, ja hänen toverinsa, jotka kiiruhtivat paikalle huudon kuultuaan, voivat yhtä hyvin ampua hänet siinäkin tapauksessa.
Viivyttely merkitsi perikatoa, mutta Alleyne ei viivytellytkään. Kannustaen hevostaan syöksyi hän kahlaamon yli toiselle rannalle, ennenkuin lähinnä olevat viholliset kerkesivät sitä estää.
»Ampukaa, pojat, älkää päästäkö häntä!» huusi heidän pitkä päällikkönsä, ja näyttäen esimerkkiä nosti hän pitkän pyssynsä poskelleen ja laukaisi pakenevan ratsastajan jälkeen.
Nyt alkoivat toistenkin pyssyt kiivaasti paukkua.
Ampumiskäsky varoitti samalla Jackia ja hän kumartui alas hevosensa kaulalle. Metsästäjien pitkät rihlakot olivat kylläkin tuhoisia aseita, kun oli aikaa tarkkaan tähdätä, mutta tämmöisessä tilaisuudessa tarpeellista pika-ammuntaa varten ne olivat aivan liian raskaat ja kömpelöt. Kuulat lensivät ylitse ja tuo nuori upseeri pääsi muuten aivan vahingoittumattomana leikistä, paitsi että hän kadotti lakkinsa, joka tarttui puunoksaan hänen tunkeutuessaan suojaavaan metsään. Hän ei ollut vielä läheskään turvassa, sillä hänen edessään oli satoja vihollisia, joiden kintereille hän hyvin pian joutui. Hänen vaaransa tuli siitä vielä suuremmaksi, että ampuminen oli varoittanut edellä olevia vihollisia, jotka nyt olivat valmiit hänen hyökkäyksensä varalta, sen sijaan että hän olisi yllättänyt heidät.
Kuullessaan hevosen kavioiden kapseen kääntyivät muutamat vuoristolaiset ympäri ja nostaen pyssynsä käskivät hänen pysähtyä. Mutta Alleyne kumartui vain alas ja hyökkäsi esiin niin nopeasti kuin hänen hevosensa suinkin pääsi toivoen siten jälleen selviytyvänsä pulasta.
»Älkää ampuko! Ottakaa hänet kiinni! Pudottakaa hänet satulasta!» huusi eräs päällikkö ilmeisesti peläten, että ampuminen niin lähellä leiriä hälyyttäisi englantilaiset. Jack arvasi syyn tähän upseerin käytökseen, ja hän veti heti pistoolin kotelostaan päättäen itse antaa ystävilleen tuon tarpeellisen varoituksen, jos hän ei onnistuisi pääsemään perille heidän luoksensa. Hänen aikeensa olikin paikallaan, sillä oli aivan mahdotonta murtautua eteen ryhmittyneiden ratsastajien läpi. Hän taisteli vimmatusti, vaikka hän tiesikin sen olevan toivotonta. Ensimmäisistä vihollisista suoriutui hän poikkeamalla metsätien laitaan, ja sitten hän äkkiä ryntäsi hurjalla vauhdilla takana tulevien joukkoon ajaen yhden hevosen miehineen aivan nurin. Mutta ennenkuin hänen oma jalo hevosensa ehti selvitä törmäyksestä, hyökkäsi vuoristolaisten päällikkö paikalle ja tarttui sen suitsiin.
»Kädet ylös!» karjaisi Jack tähdäten pistoolillaan upseeria päähän.
Kuullessaan lukon pahaaennustavan napsahduksen, kun Alleyne vikkelästi jännitti hanan nostaessaan aseen, ja nähdessään pistoolin suun muutaman tuuman päässä kasvoistaan katsoi amerikkalainen parhaaksi olla halveksumatta käskyä. Hän hellitti heti suitset ja perääntyi pari askelta antaakseen englantilaisen mennä. Harmissaan tappiostaan hän sitten kohotti pitkän pyssynsä ja huolellisesti tähdäten laukaisi pakenevan ratsastajan jälkeen.
Esimerkki on vaikuttavampi kuin käsky, ja kun toiset näkivät päällikkönsä toimivan vastoin omia määräyksiään, niin he eivät viivytelleet tekemästä samoin. Samassa kun Alleyne hyppäytti hevosensa tien poikki kaatuneen puun yli, alkoivat pyssyt paukkua hänen takanaan ja kuulat vinkua hänen ympärillään katkoen puiden oksia. Hän tunsi yhden kuulan sattuvan reiteensä ja hänen jalo ratsunsa kaatui kuoliaana maahan sydän lävistettynä likistäen hänet allensa.
Riista oli satimessa. Vaikka tuo maassa makaava upseeri uhaten laukaisi pistoolinsa riemuitsevia vihollisiaan kohti heidän hyökätessään hänen kimppuunsa, niin hänet voitettiin helposti ja vangittiin.
»Minut voititte!» huudahti hän salamoivin silmin, »mutta samalla hälyytitte myöskin leirin. Kuuletteko tuota?» lisäsi hän riemuitsevasti, kun englantilaisten etuvartiain hälyytyslaukaukset kajahtelivat ympäri vuoren rinteitä ja kukkulalla torvet toitottivat ja rummut pärisivät: »Aseisiin, aseisiin!» Kuulkaa! Siellä on teille lämmin vastaanotto valmiina, jos tosiaankin olette niin hulluja, että hyökkäätte sellaisissa asemissa olevan armeijamme kimppuun!»