XXVII.
HURJA TAISTELU.
Alleynen tuimat kasvot lientyivät iloiseen hymyyn ja hänen sydämensä sykki kiivaasti kuullessaan miesten rohkean vastauksen hänen pyyntöönsä.
»Eläköön! Tulkaa! Tulkaa!» huusi hän, juosten avonaisen paikan yli suoraan viimeistä luolaa kohti.
Metsästäjät kohottivat kaikuvan eläköön-huudon ja syöksyivät johtajansa jälkeen, mutta ennenkuin kaikki olivat päässeet avonaisen paikan poikki, ehtivät piilossa olevat intiaanit ampua muutamia heistä kuoliaiksi ja haavoittaa toisia. Paitsi pientä lihashaavaa pääsi Alleyne leikistä vahingoittumattomana viimeisen luolan pimeään ja kaitaiseen sisäänkäytävään, johon hän nopeasti hävisi.
Luola, johon käytävä päättyi, oli edellistä vieläkin ihmeellisempi. Siellä oli yhtäläinen salaperäinen valaistus, joka heijastui monivärisenä lukemattomista kaikenmuotoisista ja kokoisista tippukivimuodostuksista, joita riippui luolan huimaavan korkeasta kirkkaasta katosta. Toiset olivat läpikuultavia ja toiset himmeitä, ja muutamat säihkyivät aivan jalokivien lailla hajoittaen valon luolan kaikkiin sokkeloihin. Valo tuli ylhäältä, epäilemättä jonkun halkeaman kautta, ja alhaalla väreili tyynenä joen musta pinta.
»Tänne päin! Seuratkaa minua!» huusi Jack melkein riemuiten, kun hänen silmänsä keksivät pienen ryhmän naisia ja lapsia istumassa toisiinsa nojaten joen rannalla. He olivat ilmeisesti valkoihoisia.
Lähimpänä istuva nainen oli vartaloltaan solakka ja sopusuhtainen ja niin Johanna Harrodin näköinen, että tuo kiihkeä upseeri syöksyi häntä kohti kuulematta kumppaniensa varoittavaa huutoa takaapäin.
»Johanna, Johanna!» huusi hän. »Sinäkö siellä olet? Puhu, puhu! Olen tullut sinua —»
Hän oli ennättänyt ryhmän luokse ja kumartui katsomaan tyttöä, jonka pää oli vaipunut rinnalle ikäänkuin tyttö olisi uinaillut, kun samassa kauhu salpasi hänen hengityksensä. Hän huomasi, että tyttö oli hengetön.
Mutta hänen huulilleen noussut tuskan huuto muuttui helpotuksen huokaukseksi, kun hän näki, ettei ruumis ollutkaan Johannan, vaan jonkun toisen tyttöraukan, joka oli hänen näköisensä.
»Armollinen Jumala! Ovatko kaikki kuolleet?» huudahti hän kääntyen katsomaan toisia, jotka samoin istuivat kankeina ja liikkumattomina toisiinsa nojaten ikäänkuin tukea hakeakseen.
Nähtyään heidän tuijottavat silmänsä ja valkoiset kasvonsa oli hän varma siitä, että hänen edessään oli vain kuolleita ruumiita! Hämmästys ja kauhu, jota hän luonnollisesti tunsi tämän julman näyn nähdessään muuttui nopeasti kiitollisuudeksi sallimusta kohtaan, ettei Johanna ollutkaan mukana. Äkkiä hänen huomionsa kiintyi toisaalle.
Huomatessaan asian laidan pysähtyivät hänen etumaisina ryntäävät kumppaninsa sisäänkäytävän suulle, ja melkein samaan aikaan kuin he huusivat kapteeniaan tulemaan takaisin kajahti kaikuva sotahuuto luolan seinästä toiseen ja joka sokkeloon, ikäänkuin vahvistaakseen toverien varoitushuudon. Luola täyttyi ulvonnasta ja kirkunasta ja näytti muuttuneen todelliseksi pahojen henkien tyyssijaksi.
Alleyne yritti kiiruhtaa tovereittensa luo, sillä hän oli epävarma, kun yhtään vihollista ei vielä ollut näkyvissä, ja tuo kauhistava melu hämmensi hänet. Hän ei päässyt kuitenkaan puoliväliinkään, ennenkuin joukko chickamangasotureita juoksi häntä vastaan.
»Peräytykää! Kukin huolehtikoon itsestään!» huusi Alleyne miehilleen huomattuaan mahdottomaksi päästä heidän luokseen tahi miesten tulla hänen luokseen.
Mutta urhoolliset metsästäjät eivät hylänneet johtajaansa koettamatta pelastaa häntä. Iskien pyssyjensä perillä, sillä he eivät tohtineet ampua pelosta että osuisivat häneen, hyökkäsivät he intiaanein kimppuun. Mutta se oli turhaa, ylivoima oli liian suuri. Muutaman hetken raivosi hurja taistelu tuolla maanalaisella näyttämöllä, mutta yritys ei onnistunut ja valkoisten miesten täytyi verta vuotavina perääntyä sisäänkäytävään.
Sillä aikaa taisteli Alleyne urhoollisesti henkensä edestä. Vaikka hänen tilansa oli aivan toivoton, ei hän menettänyt rohkeuttaan, kuten moni heikompi varmaankin olisi tehnyt. Tyyntä ja harkitsevaa rohkeuttaan ei hän menettänyt milloinkaan, vaan kuta suurempi vaara oli sitä rauhallisemmin hän toimi. Hän juoksi nopeasti takaisin jokirantaan aikoen hypätä siellä näkemäänsä kanoottiin ja koettaa siten päästä pakoon.
Mutta kolme tahi neljä intiaania näytti päättäneen vangita hänet ja he ahdistivat häntä niin kiihkeästi, että hän ei voinut työntää vesille yhtään kanoottia. Hän paiskasi pyssyllään vihollisiaan ja syöksyi samassa jokeen sukeltaen syvälle. Ollen hyvä uimari sukelsi hän pitkän matkaa ja virran viemänä nousi hän veden pinnalle kaukana rannasta. Siitä huolimatta keksivät intiaanein tarkat silmät hänet heti, mikä ilmeni heidän päästämästään ulvonnasta ja häntä kohti ammutuista laukauksista.
Onneksi oli luolassa vallitseva hämärä niin pettävä, että Jack pääsi leikistä aivan ehyenä pientä naarmua olkapäässä lukuunottamatta. Voimakkain vedoin uiden ja myötävirran kiidättämänä hän pian katosi suuren luolan pimeyteen. Kuitenkin hän pelkäsi, että intiaanit ajaisivat häntä takaa kanooteillaan ja sentähden hän päätti näytellä kuollutta.
Juuri kun hän oli saapumaisillaan valoisan alan rajaan, hän päästi tuskallisen huudon, ikäänkuin hän olisi ollut kuolettavasti haavoittunut ja heittäen kätensä ylös vajosi hän veden alle eikä näyttäytynyt ennenkuin hän oli pimeyden suojassa.
Kepponen onnistui. Chickamanga-soturit luulivat hänet kuolleeksi eivätkä yrittäneetkään takaa-ajoa. Mutta tuo urhoollinen kapteeni ei ollut vielä vapaa vaaroista. Kaukana siitä.
Veden kylmyys alkoi pian vaikuttaa jäykistävästi hänen jäseniinsä ja heikontavasti hänen voimiinsa, kunnes hän lopulta pelkäsi saavansa suonenvedon tahi jonkun muun kuolettavan kohtauksen. Ainoastaan lannistumattoman luontonsa avulla kykeni hän kestämään loppuun saakka.
Vihdoin alkoivat hänen voimansa pettää, mutta samassa hän tuli sille paikalle, jossa Nancy Ward oli vienyt hänet ja hänen toverinsa joen yli. Kanootti oli vielä tallella ja uituaan maihin irroitti Jack kiinnitysköyden ja astui alukseen. Hän työnsi kanoottinsa keskelle virtaa ja käyttäen melaa vain peränpitoon antoi hän virran kuljettaa sitä eteenpäin. Siitä huolimatta tuntui venematka tuolla maanalaisella virralla kylläkin kaamealta, sillä muuta valoa ei ollut kuin luolan suulta pilkottava päivä. Siitä oli niin paljon apua, että hän parhaiksi kykeni pitämään kanoottinsa loitolla rannan kallioista, ja se viitoitti hänelle tien ulkomaailmaan. Häntä vahvisti sekin toivo, että jos hän pääsisi ulos, niin hän voisi pelastaa monen toverinsa hengen, sillä hän tiesi aivan hyvin, ettei Sevier jättäisi mitään keinoa käyttämättä koettaessaan pelastaa hänen toverinsa kuultuaan heidän tukalasta asemastaan.
Nuoren englantilaisen suurin vaikeus oli pysyä valveilla. Uhkaavasta vaarasta pelastuminen, pimeys ja kanootin hiljainen keinuminen vaikuttivat sellaisen uneliaisuuden, että kaikista ponnistuksista huolimatta hän silloin tällöin vaipui horroksiin. Hän havahtui aina, kun joku suuri yölepakko, joita luolassa oli runsaasti, sivu lentäessään hipaisi siivellään hänen kasvojaan. Aukon läheisyydessä virkistivät kirkas valo ja raitis ilma häntä niin, että hän alkoi voimakkaasti meloa ja saapui pian päivän valoon.
»Luojan kiitos, että pääsin sieltä», huudahti Jack hartaasti, kun hän vielä kerran täysin siemauksin hengitti ulkoilmaa. Virkistävä ja suloinen ilma sähkötti hänen hermonsa saattaen veren kiertämään vilkkaasti hänen suonissaan, ja häntä halutti hihkaista ilosta.
Mutta tämä ilo muuttui pian suruksi, kun hän muisti onnettomat toverinsa, jotka vielä taistelivat henkensä puolesta tuossa kamalassa paikassa ja joista kenties ei yksikään enää ollut elossa. Samassa tervehti häntä kaikuva eläköön-huuto, ja hän näki miesjoukon seisovan eräällä kummulla joen lähellä. Jack huusi vastaan ja käänsi kanootin keulan rantaan. Sevier oli häntä vastaanottamassa ojennetuin käsin, ja Jack kertoi hänelle muutamin lyhyin sanoin mitä oli tapahtunut ja kuinka tukalaan asemaan hänen toverinsa olivat jääneet.
Luonteenomaisella ripeydellään ja neuvokkuudellaan teki Sevier suunnitelman miesparkojen vapauttamiseksi. Neljä tahi viisi taitavinta ampujaa lähti hänen kanssaan kanootilla, ja viisikymmentä miestä eteni jalkaisin valmiina auttamaan heitä. Alleyne pyysi päästä heidän oppaakseen, sillä raitis ilma ja ravinto olivat kokonaan virvoittaneet hänet ja hänen haavansa oli huolellisesti sidottu. Kun kukaan muu ei tuntenut luolaa ollenkaan, niin Sevierin oli pakko, vaikkakin vastenmielisesti, suostua hänen pyyntöönsä, sillä hän ymmärsi hyvin minkälaiseen koetuksen Jack oli juuri läpäissyt.
Onnetar suosii usein rohkeaa, ja vaikka Jack otti tehokkaasti osaa taisteluun tovereidensa vapautuksessa, niin vahingoittumattomana hän palasi tältäkin retkeltä, joka tehtiin chickamanga-soturien linnoitukseen. Hän opasti retkikunnan viimeiseen luolaan ja siellä hyökättiin intiaanein kimppuun kahdelta taholta. Suurin osa intiaaneja oli jäänyt tähän luolaan, sillä Jackin eloonjääneet toverit olivat sulkeneet heiltä pääsyn toiseen luolaan. Kanootin väki iski heidän selkäänsä ja maitse tullut joukko hyökkäsi edestäpäin.
Huomattuaan olevansa kahden tulen välissä hajosivat intiaanit nopeasti ja pakenivat. Vapauttajat ja vapautetut palasivat häiritsemättä ulkoilmaan, mutta heidän rohkea tunkeutumisensa Knick-a-Jack-luolaan oli käynyt heille hyvin kalliiksi. Paitsi vanhaa Manskeria oli viisi muuta miestä kaatunut ja seitsemän haavoittunut.