XXVIII.
TURMIOLLINEN VIIVYTYS.
Seuraavana päivänä ilmoitti Sevier aikovansa palata vankeineen uudisasutukselleen ja täyttääkseen antamansa lupauksen salli hän Jackin lähteä Cumberland-joelle erään miehensä opastamana.
Matka oli hyvin vaarallinen, mutta Alleynella oppaineen oli niin hyvät hevoset, että he pääsivät joutuin eteenpäin ja saapuivat vihdoin vasta perustetulle Nashboro-nimiselle uudisasutukselle kertaakaan kohtaamatta vihamielisiä intiaaneja. Jack-parka oli kerran vieläkin pettyvä toiveissaan — Johanna ei ollut sielläkään!
Hänen pahin pelkonsa hävisi kuitenkin, sillä hänelle kerrottiin, että Johanna ja suurin osa hänen matkakumppaneitaan olivat saapuneet terveinä Nashboroon vaarallisen ja vaivalloisen matkan jälkeen, mutta myöhemmin oli Johanna lähtenyt Harrodsburgiin isänsä luo, jonka huhu oli tiennyt makaavan sairaana. Muutamia Daniel Boonin sukulaisia oli kulkenut sen kautta matkustaessaan Kentuckyyn ja tyttö oli lähtenyt heidän mukanaan.
»Kuinka kauan on kulunut heidän lähdöstään?» kysyi Jack murheellisena taputtaen väsynyttä hevostaan.
»Ei viikkoa enempää. Saavutatte heidät Pyövelin purolla», vastasi
Robertson hilpeästi.
Alleynesta tuntui nimi ilkeältä, mutta hän virkkoi ainoastaan:
»Viikko sitten, ja minun hevoseni on aivan uuvuksiin ajettu!»
»Ei mitään hätää», vastasi Robertson silmää iskien. »Saatte minulta tuon sijaan hyvän ja vahvan hevosen, jonka otin kiinni tänne tullessani. Mutta tulkaa sisään, olette sekä väsynyt että nälkäinen luullakseni», lopetti hän mennen edellä erääseen mökkiin.
Jack jätti oppaan hevosia hoitamaan ja seurasi isäntäänsä huoneeseen, joka oli erotettu seinällä suuresta tuvasta. Karkeatekoinen hirsipöytä ja puolitusinaa samanlaisia tuoleja muodostivat huoneen koko sisustuksen lukuunottamatta kolmea rihlakkoa, jotka riippuivat seinään kiinnitetystä hirvensarvesta. Mutta nuoresta sotilaasta tuntuivat tämän vaatimattoman majan tarjooma suoja ja turva ihanilta kahden viime viikon vaarojen ja rasitusten jälkeen. Tunne kohosi vielä, kun rouva Robertson kattoi pöydän hirven lihalla, karhun paistilla ja muilla sellaisilla aarniometsän herkuilla.
Syötyään itsensä kylläiseksi oli Jackilla ja hänen isäntäväellään paljon keskustelemista, ja rouva Robertsonin mentyä levolle hän ja herra Robertson istuivat monta tuntia ylhäällä keskustellen sodasta, sen mahdollisesta jatkumisesta tahi pikaisesta lopusta, punniten asioita kaikilta näkökannoilta. Englantilaiseen vaikutti syvästi se, että Robertson uskoi niin lujasti siihen, että amerikkalaisten asia oli oikea ja että hän tyynesti luotti sen lopulliseen, joskaan ei pikaiseen voittoon. Kuninkaan kuuliaisena sotilaana oli Jackilla luonnollisesti erilaiset käsitykset asioista, mutta hän ei voinut sille mitään, että tuon urhoollisen metsästäjän järkkymätön usko, lannistumaton rohkeus ja tarkoitusten rehellisyys antoivat hänelle paljon ajattelemista. »Jos kaikki kapinallisten johtajat ovat tämän miehen kaltaisia», mietti hän, »niin olemme ottaneet jättiläistyön tehdäksemme. Sellaiset miehet puolustavat vapauttaan kuolemaan saakka.»
Englannilla ei ollut ainoastaan Amerikka vastassaan. Ranska, Espanja ja Hollanti olivat julistaneet sodan, ja Venäjä, Ruotsi ja Tanska olivat tehneet aseellisen puolueettomuusliiton, kuten sitä nimitettiin, uskollisina periaatteelleen, että »vapaat laivat tuovat huokeita tavaroita». Englanti jatkoi kuitenkin tuota epätasaista taistelua noin kaksi vuotta, joutuen maasodassa häviölle, mutta pitäen sitä tiukemmin puoliaan merellä. Ranskalainen laivasto voitettiin perinpohjin Länsi-Intian vesillä Guadeloupen luona.
Kun Alleyne seuraavana aamuna isäntänsä mukana meni hevosten aitaukseen, kohtasi häntä siellä iloinen yllätys.
»Tuolla tulee teidän uusi ratsunne, kapteeni, ja jos se miellyttää teitä, niin pyydän teitä pitämään sen omananne», sanoi Robertson, kun kaunis, valmiiksi satuloitu hevonen tuotiin veräjälle.
»Oi kiitos» — aloitti Jack, katsoen suurin silmin kaunismuotoista eläintä, joka keveästi astellen tuli häntä kohti, mutta samassa hänen äänensä muuttui ja hän huudahti iloisesti: »Mitä ihmettä! Sehän on Rhona. Minun oma kaunis Rhona-heponi!»
Samassa näkyi tammakin tuntevan vanhan isäntänsä ja päästäen matalan hirnahduksen juoksi se hänen luoksensa ja painoi turpansa hänen poskeaan vasten Jackin ihastuneena hyväillessä ja taputellessa sen kaulaa.
»Arvasinhan minä, että tulisitte iloisiksi nähdessänne toisenne», sanoi
Robertson tyytyväisesti.
»Ainoastaan Johannan tapaaminen olisi ollut suurempi ilo, jonka olisitte voinut minulle valmistaa. Mutta kuinka ja mistä te löysitte hevoseni?» kysyi Jack.
»Se löysi meidät», kuului arvoituksellinen vastaus. »Kuten tiedätte, tulin minä miesten kanssa tänne maitse, ja eräänä yönä ilmestyi se hevostemme joukkoon majaillessamme Cumberland-solan alapuolella. Sen oli täytynyt olla läheisyydessä ja se kuuli tahi vainusi meidät.»
»Mikä onni!» huudahti Jack. »Nyt minä kyllä saavutan Johannan kumppaneineen, ennenkuin he kerkeävät tunkeutua Kentyckyn vaaralliselle alueelle. Hän oli hyvin ajattelematon lähtiessään niin pienen joukon mukana.»
»Minä ja vaimoni koetimme parhaamme mukaan taivuttaa häntä jäämään tänne», sanoi Robertson, »mutta hän oli hyvin levoton isänsä tähden ja katsoi ehdottomaksi velvollisuudekseen pyrkiä hänen luokseen mahdollisimman sukkelaan. Ja Johanna Harrod on semmoinen tyttö, että mitkään vaarat ja vastukset eivät voi estää häntä tekemästä sitä, minkä hän katsoo velvollisuudekseen», lopetti hän lämpimästi.
»Olette oikeassa», vastasi Jack hartaasti. »Johanna on aarre ja minun on häntä hyvin varjeltava.» Hän hyppäsi satulaan, ja heiluttaen kättään jäähyväisiksi nelisti hän varustuksesta uskollisen oppaansa seuraamana.
»Hyvästi ja Jumala varjelkoon teitä!» huusi Robertson, ja hänen vaimonsa huiskutti liinallaan majan ovelta.
Pimeän tullessa oli Alleyne oppaineen, joka myöskin oli saanut uuden hevosen, kulkenut noin viisikymmentä penikulmaa Harrodsburgiin päin.
»Tässä on hyvä laidun ja vesi lähellä», sanoi opas, kun he kahlasivat pienen joen yli, joka katkaisi heidän tiensä. »Emmeköhän leiriydy tähän ja jatka matkaamme päivänkoitossa?»
»Olkoon menneeksi!» vastasi Jack. »Olemmekin kulkeneet pitkän matkan ja hevosemme ovat levon ja ruoan tarpeessa.»
Muutamassa minuutissa riisuttiin satulat ja hevoset pantiin liekaan ja päästettiin syömään ja juomaan sydämensä halusta. Heidän yhtä väsyneet isäntänsä maistelivat Nashboron ystävällisen isäntäväen antamia eväitä, ja kääriytyen sitten vaippoihinsa vaipuivat he pian sikeään uneen.
Kun koko päivänä ei ollut näkynyt mitään merkkiä intiaaneista, ei opas pitänyt tarpeellisena ryhtyä mihinkään erikoisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Ainoastaan leiripaikaksi hän valitsi erään suojaisen paikan vähän matkaa virtaa ylöspäin ja ehkä noin kahdensadan kyynärän päässä tiestä. Hän sai kuitenkin kalliisti maksaa tämän välinpitämättömyytensä.
Alleyne näki parhaillaan suloisia unia, kun hänen hevosensa hirnunta herätti hänet. Hypäten ylös kuunteli hän tarkkaavaisesti vähän aikaa. Opas nousi myöskin ylös ja lähti tielle päin tiedustelemaan. Hän palasi pian takaisin ajaen hevosia edellään.
»Ei mitään vaaraa. Minun hevoseni oli kulkenut loitommaksi rannalta, jolloin teidän hevosenne tuli epäilemättä levottomaksi ja hirnahti», sanoi hän.
»En usko sitä, katsokaa nyt Rhonaa!» sanoi Jack.
Sen sijaan että se olisi ruvennut syömään kuten hänen sekarotuinen toverinsa irti päästyään teki, seisoi tamma ojennetuin kauloin ja korvat höröllään ikäänkuin kuunnellen jotakin.
»Mitä tyhjää! Se on hermostunut eläin ja vainuaa ehkä karhua.
Jatkakaamme untamme», sanoi opas välinpitämättömästi.
Ja laskeutuen maahan pitkälleen aikoi hän nukkua auringon nousuun saakka, sillä päivä alkoi vasta hiukan kajastaa.
»Minä satuloin kuitenkin hevoseni kaiken varalta», sanoi Jack.
Se olikin tarpeen.
Hän oli tuskin saanut viimeisen soljen kiinni ja Rhonan irti lieasta, kun hän kuuli pahaaennustavaa rapinaa pensaikosta. Vaistomaisesti tunsi hän punanahkojen olevan hänen kintereillään ja päätään kääntämättä hän hyppäsi satulaan.
Nyt ei tarvinnut kumppania enää varoittaa. Hänen tottunut kuulonsa oli jo huomannut uhkaavan vaaran ja hätäisesti huudahtaen: »Intiaaneja! Intiaaneja!» syöksyi hän ylös ja juoksi hevosensa luo koettaen hypätä sen satulattomaan selkään.
Mutta valitettavasti se oli liian myöhäistä! Pensaikosta kajahtava noin sadan intiaanin sotahuuto säikähdytti niin tuon eläinparan, että hänen oli mahdotonta saada liekaa irti. Potkien ja pystyyn hyppien koetti se riistäytyä irti ja kaatui viimein tuon onnettoman miehen päälle, joka nyrjäytti reitensä joutuessaan hevosensa alle.
Hyppäyttäen rohkeasti virran yli oli Alleyne juuri pääsemäisillään turvaan, kun hän kuuli surkean avunpyynnön, jota ei kukaan kunnon mies, kaikkein vähimmän tuo ritarillinen englantilainen, voinut olla noudattamatta. Hän käänsi hevosensa heti ja aikoi juuri hyökätä takaisin joen yli, kun hän samassa huomasi hämärästä huolimatta, että hänen yrityksensä olisi ollut hyödytön. — Intiaanit olivat jo surmanneet uhrinsa — tapojensa mukaan.
Katsoessaan vihollisten laumaa, joka susien lailla ähelsi uhrinsa ympärillä, ja kuunnellessaan noita peloittavia huutoja, jotka ilmoittivat hänelle kaiken olevan ohi, näki hän erään soturin nousevan tuon onnettoman miehen hevosen selkään ja heiluttavan päänsä päällä jotakin voitonmerkkiä.
Ympärillä seisovien intiaanein riemuitseva ulvonta seurasi tätä liikettä, ja ilman sitäkin oli helppo arvata mikä voitonmerkki oli. Se saattoi Jackin raivoihinsa. Vaikka hän ei ollut kyennytkään pelastamaan onnettoman oppaansa henkeä, oli hänen kuolemansa ainakin kostettava.
Tilaisuus oli kylläkin sopiva. Nuo kiihoittuneet punanahkat luulivat silminnähtävästi, että hän oli pakoon menossa pitkien matkojen päässä, ja surmattuaan hänen toverinsa he todennäköisesti lähtisivät ajamaan häntä nopeasti takaa. Todellakin kiiruhti jo muutamia sinnepäin, jossa Alleyne aivan oikein otaksui heidän hevostensa olevan, lähteäkseen tiedustelemaan, mihin suuntaan valkoinen mies oli kadonnut.
Vaikka Jack oli heistä vain sadan askeleen päässä, niin intiaanit eivät huomanneet häntä, sillä hänen edessään oleva lepikkoinen joen ranta ja tumma metsä takana tekivät hänet melkein näkymättömäksi. Hän irroitti rihlakon selästään ja pikaisesti tähdäten laukaisi sitä inhoittavaa ratsastajaa kohti, joka juuri heilutti veristä saalistaan päänsä päällä. Maali oli hyvä, mutta Rhona oli hirmustunut ja juuri kun Jack laukaisi liikahti hevonen. Hänen laukauksensa ei ollut kuitenkaan mennyt kokonaan syrjään siitä päättäen, että intiaanin ojennettu käsi putosi äkkiä alas raivokkaan huudon seuraamana, jossa ilmeni tuskaa ja hämmästystä. Hän oli kuitenkin kostanut. Mutta se näytti käyvän hänelle kalliiksi. Hänen rihlakkonsa pamaus oli tuskin lakannut kaikumasta metsässä, kun punanahkojen hurjat huudot ilmaisivat häntä välittömästi uhkaavan vaaran. Hän oli ilmaissut kätköpaikkansa ja intiaanit alkoivat takaa-ajon heti.
Onneksi oli niin valoisaa, että hän kykeni ratsastamaan metsän läpi, ja taitavasti ohjaten hevostaan ei hän hukannut hetkeäkään matkallaan takaisin kovalle tielle. Päästyään sinne ei tuo jalo Rhona tarvinnut kiirehtimistä viedäkseen herransa pois tuosta turmiollisesta paikasta, sillä villien hurjat huudot ja heidän hevostensa kavioiden jyminä kintereillään oli paljon vaikuttavampi kuin piiskat ja kannukset konsanaan.
Hänen hevosensa nopeus oli niin erinomainen, että hän jätti vihollisensa vaikeudetta jälkeensä jonkun ajan kuluttua, ja hän alkoi jo olla vähemmän pelokas seikkailun päättymisestä, kun tie äkkiä loppui tahi oikeammin hävisi louhikkoiseen ja puuttomaan aukeaan.
Siinä oli pulma! Hilliten hevostaan ratsasteli Alleyne hitaasti kivien ja kallioiden välissä löytääkseen jälleen tien, mutta kova ja kivinen maanpinta ei antanut mitään johtolankaa, ja aika oli täperällä. Muutamia intiaaneja kuului jo lähestyvän, ja minuutinkin viivytys saattoi olla turmiollinen.
Epäröimättä kauemmin poikkesi Jack sivulle ja kiertäen kivikon alkoi hän kiivetä oikealla puolella olevan kukkulan jyrkkää rinnettä ylös. Saavuttuaan laelle kuuli hän intiaanein huutoja alapuoleltaan, ja hän tiesi tulleensa huomatuksi, mutta hänen edessään oli pitkät matkat tasaista ruohikkoa, ja parempaa tietä ei Rhona kaivannutkaan.
Toivo virisi jälleen, kun tuo jalo eläin kiiti nopeasti eteenpäin.
Katsahtaessaan taaksensa huomasi Jack ensin yhden ja sitten useampien intiaanien kohoavan ylätasangon reunan yli, kunnes hänellä oli ainakin kaksikymmentä jäljessään. Mutta hän riensi jo etäällä, ja niin kauan kuin tasankoa riitti ei hänen tarvinnut pelätä, että hänet saataisiin kiinni.